Joku oli käynyt kommentoimassa edelliseen postaukseeni:
Blogin uusimmat kommentit eivät ilmeisesti näy? Uusin on 12.3. klo 16.39 julkaistu. Kommenttilaskurin numero on kasvanut, mutta uusia kommentteja ei näy.
Tähän asiaan löytyy jo ohjeistus (selainversion) etusivun alalaidasta, mutta kerrataan nyt vielä: Bloggerissa on sellainen rajoitus, että yhdessä tekstissä näkyy kertalatauksella enintään 200 kommenttia. Jos kommentteja on enemmän kuin 200, täytyy aina erikseen klikata sivun alalaidasta banneria Lataa lisää..., niin saa kaikki kommentit näkyviin. Olen yrittänyt muuttaa tätä asetuksista, mutta sitä ei ilmeisesti voi muuttaa. Minulle tulee niin paljon kommentteja, että 200:n määrä ylittyy usein, joten tuota ylimääräistä klikkailua täytyy silloin vain sietää.
Minulla on ollut aika kiireistä viime aikoina. En ole ehtinyt kirjoittaa tai vastailla kommentteihin juurikaan. Olen myös ensimmäistä kertaa koko blogin olemassaolon aikana pyöritellyt ajatusta, että lakkauttaisin koko blogin tai ainakin pitäisin kirjoittamisesta pitkää taukoa. Noh, en ole sitä tekemässä, mutta mielenrauhani järkkyi jokin aika sitten aika pahasti: kävin hyvin epämiellyttävän livekeskustelun erään henkilön kanssa liittyen tähän blogiin ja sen aihepiiriin. Henkilö ilmaisi minulle selkeästi, ettei tämä käsittelynäkökulma kiinnosta tai liikuta häntä millään tavalla. Kun yritin selittää, hän kieltäytyi kuuntelemasta. Isku tämä oli lähinnä siksi, koska tällä ihmissuhteella on minulle henkilökohtaista merkitystä.
Tällä tavalla ihmiset konkreettisesti osoittavat, miten vähän (lue: ei vittuakaan) tyttöjen, naisten ja homoseksuaalien oikeudet ja turvallisuus heitä liikuttavat. Olen käyttänyt ihan järjettömän paljon aikaa ja nähnyt vaivaa tämän asian vääntämiseen rautalangasta, mutta jengiä ei vaan vittu kiinnosta. He eivät välitä vaan viittaavat kintaalla. Mietin keskustelun jälkeen, miten uuvuttavaa ja tuloksetonta transideologiaa vastaan on taistella, koska niin kriittisen suuri määrä ihmisiä on 150-prosenttisesti aivopesty ja kapituloitu kumartamaan tätä kulttia, eikä heitä ole enää mahdollista kiskaista siitä huurusta takaisin todellisuuteen. Vaikken kirjoitakaan tekstejäni yksinomaan tiedon levittämiseksi vaan myös ns. terapiaksi itselleni (kirjoittaminen on minulle omien ajatusteni jäsentämisen työkalu), tunnen silti välillä suunnatonta voimattomuutta ja pohdin, että miksi edes jaksan vaivautua ja käyttää energiaani tähän taisteluun, kun siitä ei näköjään ole mitään konkreettista hyötyä.
En tarkoita sitä, että yrittäisin pakottaa muut olemaan kanssani samaa mieltä, enkä edes pyri mihinkään sellaiseen. Voimattomuus tulee siitä, ettei homoseksuaalien ja naisten puolustautuminen liikuta ketään millään tavalla. Meidän huolenilmauksemme omasta turvallisuudestamme ja rajoistamme on suurelle osalle ihmisistä täysin yhdentekevää sanahelinää. Heille ideologian edessä kumartaminen ja sokea tsemppaaminen täysin kritiikittömästi on tärkeämpää. Kyllä minä sen toki ymmärrän hyvin; onhan se vaivatonta, helppoa ja riskitöntä. Suurin osa ihmisistä valitsee sen tien.
En siis ole lakkauttamassa blogia, mutta saattaa olla, että kirjoitan jatkossa jossain määrin harvemmin. Noh, palataan asialle, kun palataan. Nyt kannattaa keskittyä vaaleihin. Muistakaa äänestää!