Tänään päästetään ääneen uusi vieraskynäilijä, nimimerkiltään Vuokko Kala. Vuokko pohtii George Orwellin maailmankuulun ja ikiaikaisen dystopiaklassikon Vuonna 1984 tematiikkaa ja kytköksiä nykyaikaan sekä gendertotalitarismiin. Vuokko lähetti tämän tekstin minulle jo heinäkuussa, mutta jonossa oli häntä ennen muutama muu vieraskynä, joten tämän julkaisu pääsi viivästymään. Mutta here we go!
Teksti julkaistaan sillä ajatuksella, että lukija on lukenut Vuonna 1984 -teoksen tai ainakin pääpiirteissään tietää, mistä siinä on kyse (Isoveli, Totuusministeriö, oksymoronit tyyliin tietämättömyys on voimaa jne.). Jos et ole lukenut Vuonna 1984:ää, mutta olet aikeissa etkä halua tietää juonesta ja teoksen muusta tematiikasta etukäteen mitään, niin skippaa tämä teksti ja palaa siihen teoksen luettuasi. Jos pieni spoilaantuminen ei häiritse, niin sitten toki anna mennä. Olitpa kuka tahansa ja missä tahansa, niin teos kannattaa ehdottomasti lukea. Tulet yllättymään varsinkin siitä, miten paljon teoksesta (joka on julkaistu vuonna 1949) löytyy yhtymäkohtia nykyaikaan. Otteita teoksesta ei turhan päiten siteerata nykykeskustelussa kerta toisensa jälkeen.
The Party told you to reject the evidence of your eyes and ears. It was their final, most essential command.
Sanoisinpa jopa, että Vuonna 1984 tulisi sisällyttää opetussuunnitelmiin pakolliseksi luettavaksi joka iikalle, sen verran väkevä ja merkittävä on sen sanoma vallasta, kontrollista ja mielenmuokkauksesta.
[Vieraskynä alkaa.]
George Orwell: Vuonna 1984 (WSOY, 1999)
Suom. Raija Mattila
Vuonna 1984 lukeminen vuonna 2023 on väkevä kokemus. Romaanin esittämä kuva yhteiskunnasta on joissain suhteissa häkellyttävän samankaltainen, joskin eroavaisuuksiakin löytyy. Kaikkialla kansalaisia valvova Isoveli teleruutuineen on tietenkin ensimmäinen mieleen tulevava yhtäläisyys.
”Kaukana alas kattojen väliin laskeutui helikopteri, joka vaappui hetken ilmassa kuin raatokärpänen ja ampaisi sitten uudestaan nousuun. Poliisipartio se siinä väijyi ihmisiä ikkunoiden takaa. Mutta mitäpä partioista. Vain ajatuspoliisi merkitsi jotakin.” (s. 12)
Oseanian, yhden kolmesta alati keskenään sotivista maailmanvalloista, virallinen ideologia on Engsos. Sen pyhät periaatteet ovat uudiskieli, kaksoisajattelu ja menneisyyden hallinta muuttamalla menneisyys vastaamaan puolueen tarkoitusperiä ja nykyisiä linjauksia. Uudiskielen tehtävä on hävittää entiskieli. Tämän hävitystyön parissa ahertaa myös totuusministeriön pikkuvirkamies Winston Smith. Hän väärentää arkistoja poistamalla vanhoja sanoja ja korvaamalla ne uusilla käsitteillä. Jos haluaa hallita nykyisyyttä ja tulevaisuutta, on hallittava menneisyyttä.
Kaksoisajattelu on konsepti, jossa uskotaan samanaikaisesti kahteen keskenään ristiriitaiseen totuuteen. Kaksoisajattelu, kuten uudiskielikin opitaan indoktrinaatioprosessissa, jossa ryhmäpaineella on merkittävä rooli. Totalitarismissa pääsee tietenkin helpommalla kun vain sopeutuu.
”Winston laski kädet sivuille ja veti keuhkot täyteen ilmaa. Hänen ajatuksensa luiskahtivat kaksoisajattelun koukeroihin. Miten piti tietää ja olla tietämättä, olla selvillä asiain todellisesta tilasta ja ladella huolella sepitettyjä valheita, olla yhtaikaa kahdella eri kannalla, tietää että ne poissulkevat toisensa ja uskoa silti kumpaiseenkin; käyttää logiikkaa logiikkaa vastaan, kieltää moraali ja vaatia sitä silti, uskoa demokratia mahdottomaksi ja pitää kuitenkin puoluetta demokratian suojelijana; unohtaa kaikki mikä on tarvis unohtaa, sitten palauttaa se tarvittaessa takaisin mieleen ja sitten taas unohtaa se heti: ja mikä tärkeintä, soveltaa samaa menetelmää itseensä.” (s. 47)
Transnaiset ovat naisia, transmiehet ovat miehiä on meille tuttu mantra. Tätä on hoettu meille niin kauan, että osa ihmisistä todella uskoo näihin totuuksiin, täysin kyseenalaistamatta. He eivät ilmeisesti enää kykene näkemään, miten transnainen millään tavalla eroaisi naisesta, muuten kuin ehkä siinä mielessä, että transnainen on marginalisoituna vähemmistönä kaikista eniten feministin puolustuksen tarpeessa. Miten voi uskoa, että transnaisella ja naisella ei ole mitään eroa? Mitä uskominen oikeastaan on? Mietin usein, miksi samainen mantra ei saanut tarttumapintaa omista aivoistani. Miksi en koskaan sisäistänyt, että transnainen on nainen? Olen nainen ja feministi, elän kulttuurialalla työskentelevien intersektionaalisten feministien keskuudessa. Minullekin on yritetty selittää, miksi juuri transnainen on kaikista poljetuin ja sorretuin nainen. Se kuulosti aina kummalliselta, vaikka aluksi en edes oikeastaan hahmottanut, mistä koko asiassa on kyse. Mutta en halunnut enkä voinut uskoa siihen, koska siinä ei lopultakaan ollut mielestäni järkeä.
Eikö feminismin pitäisi olla naisia varten? Eikö transihmisten oikeuksia varten pitäisi olla oma, täsmälleen heidän asialleen omistautunut emansipaatioliike? (Ja ei, ei tietenkään LGB-väen liike!) Ja miksi näin vaativa, ehdoton tapa viestiä?
En kyennyt hyväksymään ajatusta siitä, että minun pitäisi feministinä ajaa transnaisten asiaa, koska en uskonut heidän olevan naisia. En kyennyt uskomaan. Ja mitä enemmän ajattelen sitä, että transnaiset eivät ole naisia vaan miehiä, sitä vahvemmin tulen tietoiseksi siitä, että kyseessä on mindfuck.
Orwell kuvaa kylmäävän osuvasti mekanismia, joka on olennainen jokaisessa totalitaristisessa yhteiskunnassa. Miten saadaan miljoonat ihmiset käyttäytymään halutulla tavalla, palvelemaan valtaapitävien intressejä? Kontrollikoneiston on tunkeuduttava ajatuksiin asti, vallattava ne viimeistä kolkkaa myöten ja saatava yksilö rakastamaan puoluetta. Winston käy jatkuvaa sisäistä kamppailua, joka tuntuu hyvin todelliselta.
Mitä Orwell sanoisi, jos hän näkisi vuoden 2023? Kuuluuko hänen haudastaan jo kolkkoa naurua?
Ajattelen nykyisin usein kaiholla aikaa vain kymmenisen vuotta sitten. Asiat olivat yksinkertaisia ja selkeitä, ja sellaiset käsitteet kuin mies ja nainen, naisten oikeudet, sukupuolten välinen tasa-arvo, homoseksuaali, heteroseksuaali, biseksuaali. Kaikki ymmärsivät mistä puhuttiin, todellisuutemme oli yhteinen. Kenenkään ei tarvinnut sipsutella munankuorilla eikä harrastaa jatkuvaa mentaalijumppaa. Ei tarvinnut pelätä canceloimista ja ihmissuhteiden katkeamista sen takia, että toteaa täysin itsestäänselviä asioita ja biologisia totuuksia. Todellisuus oli. Minne se katosi? Miten voi olla mahdollista, että yhtäkkiä, vain muutamassa vuodessa koko länsimainen globaali yhteiskunta ja kulttuuri on aivan sekaisin? Poliitikot änkyttävät ja kakeltelevat, kun heiltä kysytään, voiko naisella olla penis. He eivät enää kykene viittaamaan koherenttiin todellisuuteen lausunnoillaan, koska todellisuus on hakkeroitu käsitteiden kautta.
Myös Winston kaihoaa kaikkea vanhaa. ”Sisimmässäsi roikut mieluummin kiinni entiskielessä, sen kaikissa epämääräisyyksissä ja merkityseroissa. Sinä et ole tajunnut sanahävityksen kauneutta. Tiedätkö, että uudiskieli on maailmassa ainoa kieli, jonka sanavarasto kutistuu vuosi vuodelta?” toteaa Winstonille hänen virkamiestoverinsa Syme (s. 66). Hän jatkaa: ”Katsohan, uudiskielen tehtävä on ajatteluasteikon kaventaminen. Teemme lopulta ajatusrikoksen kirjaimellisesti mahdottomaksi, koska kielessä ei tule olemaan sanoja ilmaista sitä.”
Jälleen osuu meidän aikaamme. Sitä mille ei ole sanoja, ei käsitteenä ole olemassa. If there is no sex, there is no same-sex attraction (Rowling). Miten ihmiset voivat puolustaa oikeuksiaan tai puhua todellisuuksistaan, jos heillä ei ole käsitteitä sellaisille asioille kuin nainen tai sukupuoleen perustuvat oikeudet? Emme voi, ja se on tarkoituskin.
Winston Smithillä on kuitenkin toivoa. Hänellä on epäilys, ja hän varjelee omia epäilyksiään ja omia ajatuksiaan kirjoittamalla päiväkirjaa. Kirjoittaminen antaa hänelle vapauden epäillä, vapauden kieltää se, mihin hänet yritetään pakottaa. ”ALAS ISOVELI”, hän kirjoittaa – ja pelkää, että isoveli näkee tai saa tietää, sillä ilmiantajia on kaikkialla, jopa lapset voivat ilmiantaa vanhempansa ajatusrikollisuudesta. Mutta hänen epäilyksensä johtaa ennen pitkää kapinaan.
Winston myös rakastuu työtoveriinsa Juliaan, jota hän aluksi epäilee ajatuspoliisiksi. He tapaavat, sillä tavalla kuin dystopioissa tavataan, välttäen Isoveljen alati valvovaa silmää, luikkien ajatuspoliisia ja teleruutuja pakoon luonnon helmaan, jossa tehdään luonnollisia asioita, se kaunein mitä voi kahden ajatusrikollisen välillä voi tapahtua. Engsos on nimittäin hyvin seksikielteinen, seksi on sallittu vain suvunjatkamistarkoituksessa ja siten, ettei nainen nauti siitä.
”Siveys ja poliittinen puhdasoppisuus olivat tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Sillä miten se pelko, viha ja mielipuolinen herkkäuskoisuus, jota puolue jäseniltään vaati, voitiin pitää sopivan korkealla muuten kuin salpaamalla jokin voimakas vietti ja käyttämällä sitä liikkeellepanevana voimana? Puolue koki sukupuolisen halun vaaralliseksi ja oli kääntänyt sen hyödykseen.” (s. 160)
On kiinnostavaa, että siinä missä Orwellin dystopia on seksikielteinen ja siveä, transliike on tietyllä tavalla hyperseksuaalinen. On paljasta pintaa, drag queeneja, rajojen rikkomista ja venyttämistä, lasten seksualisointia ja exhibitionismia, sekä ”identiteeteiksi” naamioituja parafilioita. Transliike esitetään pinnallisesti iloisena, vapaamielisenä ja seksipositiivisena karnevaalina, joka tietenkin vetoaa nuoreen liberaaliin väkeen, mutta kaiken tuon värikylläisyyden ja kimalluksen takana piilee jotain hyvin pimeää ja synkkää. Minusta vapaamielisen kulissin takana näyttää häämöttävän ihmisen seksuaalisuuteen kohdistuva tuhovimma; genderkultti on pohjimmiltaan ihmiskielteinen ideologia; se haluaa rikkoa ihmisen ytimiään myöten, ja se käy hyökkäykseen ruumiin kautta. Käsite ”sex” on materiaalinen, todellinen ja lihallinen. Käsite ”gender” on silkkaa fantasiaa; se on haavekuva, epätodellisuus, irtautuminen ruumiista. Väriloisteliaan karnevaalin ja kimalluksen alla väijyy kuitenkin tasan yhtä tuhkanharmaa, synkkä ja toivoton todellisuus kuin Oseaniassa, jonka rappeutuvissa, likaisissa kaupungeissa ”aliravitut ihmiset raahustivat vuotavin kengin”. (s. 91)
Vuonna 1984 on kokonaisuudessaan synkkä ja lohduton, mutta kolmas osa on erityisen ahdistava. Winston vangitaan ja häntä kidutetaan, ja ideologia saa nitistettyä hänet lopullisesti. Julialle käy samoin, ja vaikka he onnistuvat pelastamaan nahkansa, sielujaan he eivät saa pelastettua. Rakkauskin heidän välillään on kuollut. Toisaalta, romaanissa on myös lohdullisuutta ja riipaisevaa kauneutta, kuten toisen osan upeasti kuvatussa loppukohtauksessa, jossa Winston oivaltaa jotain. Hän katselee ikkunasta pihalla pyykkejä ripustavaa tukevaa keski-ikäistä prolenaista, joka yhtäkkiä näyttää hänestä kauniilta, vaikka, kuten Julia huomauttaa, naisen lantionympärys on ainakin metri. ”Se on hänen kauneuttaan”, Winston sanoi.
Vapautta on esimerkiksi vapaus ajatella toisin.
[Vieraskynä päättyy.]
Kiitos pohdiskelevasta, mutta silti napakasta ja tiiviistä tekstistä, Vuokko!
Siitä on aikaa, kun olen itse Vuonna 1984:n lukenut; en enää muista yksityiskohtia ja kaikkia juonenkäänteitä kovin tarkasti. Teoksen vaikuttavin pätkä (muistaakseni toisessa osassa) on ehdottomasti se, jossa on otteita Emmanuel Goldsteinin manifestista The Theory and Practice of Oligarchical Collectivism. Nuo pätkät ovat oikeastaan koko teoksen ydin, koska ne avaavat perusteellisesti koko dystopian ideologisia perusprinsiippejä. Sota on rauhaa; vapaus on orjuutta; tietämättömyys on voimaa (jokaisen oksymoronin filosofiaa avataan teoksessa omissa alaluvuissaan erikseen).
Olen aikaisemmin puhunut paljon siitä, miten nykyajalle on leimallista, että edistyksellisenä poseeraavat vasemmistoradikalistit pyrkivät mylläämään koko yhteiskunnan ja kollektiivitodellisuuden läpeensä oman maailmankuvansa mukaiseksi. Miten se sen tekee? Muokkaamalla kieltä ja käsitteitä uuteen uskoon. Vuonna 1984:ssä juuri tämä seikka eli kielen manipulointi vallan ja kontrollin välineenä on kaiken keskiössä. Teoksen ominaisjuonteena se on niin laaja aihe, että siitä riittäisi analysoitavaa kymmeniin blogiteksteihin. Wikipediassa on uuskielestä oma erillinen artikkelinsa, jonne on listattu pääpiirteittäin uuskielen perusperiaatteita:
Uuskielen yhtenä tarkoituksena on tarjota oikeanlainen ilmaisuväline engsosin seuraajien maailmankatsomukselle ja ajatusmalleille. Kielen toisena tarkoituksena on tehdä vääräoppinen ajattelu mahdottomaksi siinä vaiheessa, kun uuskieli on kokonaan korvannut vanhakielen. Siksi uuskielen sanasto antaa mahdollisuuden ilmaista tarkasti Puolueen jäsenen tarkoittamat merkitykset, mutta se tekee mahdottomaksi ilmaista muita merkityksiä edes epäsuorasti. Tämä saavutetaan yhtäältä uudissanoilla, toisaalta epätoivottujen sanojen hävittämisellä tai niiden merkitysten korjaamisella oikeaoppiseksi tai tarkentamisella. Tästä on esimerkkinä sana ’vapaa’ (engl. free), jota uuskielessä voi käyttää vain sellaisissa ilmaisuissa kuin ’vapaa rikkaruohoista’. Sanalla ei kuitenkaan uuskielessä voi viitata enää poliittiseen tai älylliseen vapauteen, sillä niitä ei enää ole olemassa edes käsitteinä.
Uuskielen muita piirteitä:
- Kaikkien epäsäännöllisten muotojen poistaminen kielestä (tavallisen englannin all men → uuskielen all mans).
- Arvottavien adjektiivien määrän vähentäminen ja merkityksen normittaminen ja vastakohtien määrittäminen un-etuliitteellä (epä-). (Tavallisen englannin vastakohtaisuus good/bad muutettiin muotoon good/ungood eli suomeksi hyvä/epähyvä.) Myös unperson eli epähenkilö, henkilö jonka olemassaolo kiistettiin.
- Sanojen muodostaminen sanavartalosta etu- ja jälkiliitteillä (-ful-adjektiivi, -wise-adverbi, -er-tekijä jne.).
- Käsitteiden muodostaminen etuliitteillä (ante- eli esi-, post- eli jälki-, up- eli ylä-, down- eli ala- jne.).
- Lyhennekieli (Minipax eli "rauhanministeriö" [Ministry of Peace, pax tulee latinasta], ts. sotaministeriö, Miniluv eli "rakkauden ministeriö" [Ministry of Love], ts. valtion turvallisuuden ministeriö, Minitrue eli "totuuden ministeriö" [Ministry of Truth], ts. propagandaministeriö).
- Sanojen määrän rajoittaminen (hyvän ja epähyvän lisäksi ei ollut sanoja "erinomainen" tai "surkea" vaan tarvittaessa hyvyyden ja epähyvyyden asteita voitiin ilmaista sellaisilla adjektiiveilla kuin "doubleplusungood" eli tuplaplusepähyvä tai "plusgood" eli plushyvä).
- Harhaanjohtavat eufemismit ("joycamp" eli riemuleiri, oikeammin keskitysleiri, pakkotyöleiri).
Teoksessa uuskielen päätarkoituksena on siis pyyhkiä vaihe vaiheelta kielenkäytöstä pois kaikki vanhakielen käsitteet, joilla on mahdollista ilmaista poliittisesti vääräoppisia ja epätoivottavia mielipiteitä. Ajatuksena on, että kun ei ole käsitteitä, joilla ilmaista vääräoppisuutta, ei ole lopulta enää vääräoppisuuttakaan (koska sille ei ole olemassa sanaa), eikä kenenkään ole täten mahdollista tehdä enää "ajatusrikoksia". Prosessi on koko ajan käynnissä oleva, ja uuskielen lanseeraamiseksi vanhakielen tilalle pysyvästi ponnistellaan teoksen maailmassa tietoisesti.
Suuri osa ihmisistä pitää täytenä foliohattuiluna sitä, jos joku esittää sellaisia arveluja, että nykyajan radikaalivasemmisto pyrkii toteuttamaan Vuonna 1984 -teoksessa kuvatuilla taktiikoilla jonkinlaista neomarxistista vallankumousta. Ihmisille epämiellyttävien tosiasioiden myöntäminen on yleisesti ottaen hirvittävän vaikeaa, vaikka ne tosiasiat olisivat täysin päivänselvinä heidän neniensä edessä ja joku vielä erikseen hieroisi todisteita heidän naamojaan vasten (vahvistusharha). Huomatkaa, että nykyisen radikaalivasemmiston poliittisia hankkeita masinoivat toimijat eivät itse käyttäisi sellaisia kontroversiaaleja termejä kuin vallankumous. Sehän paljastaisi heidän pyrkimystensä todellisen luonteen valtaväestölle, joka on hinnalla millä hyvänsä pidettävä siinä uskossa, että vasemmistoradikaalit ovat "hyviksiä", jotka vain taistelevat paremman maailman puolesta. Tämä toteutetaan juurikin orwellilaiseen tyyliin kutsumalla vasemmistoradikaalien hankkeita tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi, kun tosiasiassa tehdään jotain aivan päinvastaista.
Juuri siitä onkin kyse nykyajan liberaalivasemmistoradikaalien hankkeessa, jonka juuret juontuvat Vuonna 1984 -teoksen dystooppiseen maailmaan. Tämä saavutetaan yhtäältä uudissanoilla, toisaalta epätoivottujen sanojen hävittämisellä tai niiden merkitysten korjaamisella oikeaoppiseksi tai tarkentamisella, kuten aiemmin mainittu Wikipedian lyhytmääritelmä kertoo. Väyläksi hankkeelleen nykyajan vasemmistoradikaalit ovat valinneet, kuten kaikki hyvin tiedätte, modernin LGBTQIA+-aktivismin eli tarkemmin sanottuna transaktivismin, jonka poliittisen koskemattomuuden suojista he edistävät päämääriään viemällä osiin pilkottuja hankkeitaan maaliin yksi toisensa jälkeen. Kielen tasolla se näkyy sukupuoli- ja seksuaalisuuskäsitteiden sekä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvodiskurssien käsitteiden sotkemisena niin eeppisiin sfääreihin, ettei tavallisten pulliaisten ja kaduntallaajien ole mitenkään mahdollista ottaa niistä enää mitään tolkkua.
Radikaalivasemmistolaiset myyvät vallankumoushankkeitaan (mm. loputtomat lakialoitteet transien oikeuksien laajentamiseksi) ihmisille kauniilla puheilla yhdenvertaisuudesta ja romantisoiduilla mielikuvilla sateenkaaresta, jonka päässä odottaa jonkinlainen unelmien Eden, Shangri-La tai Jonestown, jossa ei ole koskaan enää mitään ongelmia. Enkelit ja kerubit näppäilevät harppujaan ja tasa-arvon rikkumaton autuus vallitsee kaikkialla.
Ihmisten on keskimäärin yhtä helppoa uskoa kaikenlaisiin sokerihuurrutettuihin mielikuviin kuin poliitikkojen vaalilupauksiinkin. Retorinen unelmien maalailu vetoaa keskivertoihmisen lapsenomaiseen tarpeeseen nähdä maailma hyvänä ja ristiriidattomana paikkana, jossa kaikilla on hyvä olla. Maailma nyt vaan ei ole sellainen. Kaikkein merkityksellisin osa onnistunutta kaupankäyntiä (oli kyse sitten aineellisista tai aineettomista asioista) on aina hyvä myyntipuhe. Rakenna mielikuva, maalaa unelma, luo siten toiselle tarve ja tarjoa lopuksi ratkaisu tuohon tarpeeseen. Juuri tämä kaava pätee myös mm.
pyramidihuijauksissa, joissa on usein tarjottuna periaatteena se, että kun verkoston tuotteen jälleenmyyjäksi ryhtynyt henkilö on kerryttänyt alleen tarpeeksi suuren verkoston omia jälleenmyyjiään, hän saavuttaa taloudellisen riippumattomuuden ja voi lopettaa työnteon. Luin kerran entisen
Amwayn jälleenmyyjän kertomuksen siitä, miten jossain Amwayn hengennostatustilaisuudessa olivat kaikki Amway-jälleenmyyjiksi liittyneet kohottaneet maljansa ja huutaneet yhteen ääneen hurmoksessa: "Freedom! Flush that stinking job!"
Radikaalivasemmiston retorinen mielikuvamanipulointi ja käsitteiden vääristely liittyy paitsi sukupuoli- ja seksuaalisuusteemoihin myös sellaisten käsitteiden hämärtämiseen kuin syrjintä, sorto, ulossulkeminen, rasismi, samoin mm. natsi ja fasisti ja kaikki muu eriarvoisuuskäsitteistö. Radikaalivasemmisto rakastaa käyttää kampanjoissaan ja sloganoinnissaan kaikenlaisia äärikäsitteitä raflaavasti ja tunteisiin vetoavasti. Tästä erinomainen esimerkki Suomessa on edellisten eduskuntavaalien jälkeinen jumalattomat mittasuhteet saanut rasismimöykkä mielenosoituksineen ja kulkueineen. Rasistit ulos hallituksesta! Peli poikki, ulos rasismi ja fasismi! Ei natseja hallitukseen, ei natseja minnekään! Me emme vaikene, rasistit ja fasistit ulos! Kokoomus on äärioikeistoa! Purra ulos! Eikö hallitusta hävetä?!
 |
| Rakkaudellinen rauhan ja suvaitsevaisuuden marssi. |
Yllä mainitusta rasismiälämölöstä olisi enemmänkin asiaa, mutta en paneudu siihen nyt syvällisemmin.
Ajattelen nykyisin usein kaiholla aikaa vain kymmenisen vuotta sitten. Asiat olivat yksinkertaisia ja selkeitä, ja sellaiset käsitteet kuin mies ja nainen, naisten oikeudet, sukupuolten välinen tasa-arvo, homoseksuaali, heteroseksuaali, biseksuaali. Kaikki ymmärsivät mistä puhuttiin, todellisuutemme oli yhteinen. Kenenkään ei tarvinnut sipsutella munankuorilla eikä harrastaa jatkuvaa mentaalijumppaa. Ei tarvinnut pelätä canceloimista ja ihmissuhteiden katkeamista sen takia, että toteaa täysin itsestäänselviä asioita ja biologisia totuuksia. Todellisuus oli. Minne se katosi?
Se katosi neomarxistisen vallankumouspyrkimyksen jalkoihin, kun historia yllätyksettömästi vain tässä toistaa itseään. Samaa paskaa eri paketissa, siis nykyajan intersektionaalisuusliikehdintä; samalla kaavallahan vallankumousta ovat mm. Kiinassa yrittäneet maolaiset jo pieni ikuisuus sitten. Jokainen sukupolvi aina keksii pyörän uudelleen ja kuvittelee, että ovat ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Tämä pätee myös sukupuolisekoiluun: nykyajan genderistit, transit, muunsukupuoliset ja queerit kuvittelevat ihan aidosti olevansa ensimmäiset ihmiset koko maailmanhistoriassa, jotka ovat keksineet, että sukupuoli on sosiaalisesti ja kulttuurisesti häilyväinen käsite, sukupuolirooleja voi sotkea ja hämärtää ja leikitellä niillä ja niin edespäin. Ei tarvitse mennä 1980- tai 1970-lukuja kauemmas, kun tuonaikaisesta genderbendingistä löytyy läjäpäin esimerkkejä Princeineen, David Bowieineen, Annie Lennoxeineen, Grace Joneseineen ja Marilyn Mansoneineen, puhumattakaan punk- ja hippikulttuurien sukupuolihäilyväisyydestä. Noina aikoina ihmiset eivät vain olleet niin tajunnanräjäyttävän sekaisin, että olisivat uskotelleet itselleen miehen voivan oikeasti muuttua naiseksi ja naisen mieheksi, kuten nämä nykyajan genderkilarit huutosakkeineen.
Intersektionalistit ja radikaalivasemmistolaiset (jotka ovat käytännössä yhtä ja samaa porukkaa) eivät ajattele, että "todellisuutemme on meille yhteinen". He ajattelevat, että todellisuus on jokaiselle sitä, mitä hän itse haluaa sen olevan. Vasemmistolaisuus on aina korostanut ääri-individualismia siinä mielessä, että jokainen saa täysivaltaisesti itse määritellä oman identiteettinsä ja elämänsä olosuhteet ja reunaehdot. Nykyaika eroaa aiemmista aikakausista siinä, että nykyvasemmiston mielestä ihmisen tulee saada määritellä koko todellisuus itsessään uusiksi omien halujensa ja fiilistensä pohjalta. Todellisuuttahan määrittelee ihminen itse sanojen ja käsitteiden kautta; tästä syystä radikaalivasemmistolaiset ovat takertuneet miehen ja naisen käsitteisiin, koska ne ovat kaikkein välittömimmin ja lihallisimmin ihmistä ylä-alakategorisella tasolla määrittävät käsitteet. Olemme koko ajan absoluuttisesti kiinni omassa lihassamme, miehessä tai naisessa, emmekä pääse tästä lihasta pakoon minnekään. Emme voi kieltää omaa lihaamme tai muuttaa lihamme essenssiä muuksi kuin se on. Koska radikaalivasemmistolaisessa ideologiassa tällainen luontoäidin pakottama jako kahteen karsinaan nähdään ilmentymänä sortorakenteesta, käy radikaalivasemmisto raivoisaan hyökkäykseen todellisuutta vastaan sen sijaan, että hyväksyisi biologisten faktojen muuttumattomuuden ja pohtisi, miten maailmasta voidaan niiden sallimissa rajoissa rakentaa parempi paikka olla ja elää. (Vasemmiston päämääräthän sinänsä ovat ihan jaloja, kun niitä tarkastellaan pintatasolla – rauhaa, rakkautta ja yhdenvertaisuutta kaikille – mutta kun vähänkään pureudutaan pintaa syvemmälle, paljastuu koko liikehdinnän totalitaristinen luonne hyvin nopeasti. Yksi indikaattori pinnanalaisesta totalitaristisuudesta on se, ettei kyseisiä toimijoita saa puolella sanallakaan arvostella mistään eikä mitään heidän tavoitteitaan saa koskaan kyseenalaistaa. Jos niin erehtyy tekemään, päätyy välittömästi canceloiduksi ja langetetuksi ikuiseen kirkonkiroukseen.)
Ja missä se mainittu raja kulkeekaan, kun sukupuoliasioista tässä blogissa puhutaan? Siinä, että nainen ei voi olla homomies eikä mies voi olla lesbo. DEAL WITH IT.
Miehen ja naisen käsitteellinen sotkeminen ja vääristäminen on ihmisyyden itsensä sotkemista. Ennen kuin voi hallita, täytyy ensin luoda kaaosta. Vasemmisto käyttää jatkuvaa käsitteiden sotkemista ja siihen liittyvää loputonta juupas, eipäs -väittelyä väsytystaistelun ja kaaoksen luomisen mekanismina. Immateriaaliset ideat sotketaan materian maailmaan ja koetetaan vääntää materiasta arbitraarinen (= sattumanvarainen) konsepti, jota ihminen voi tahdonvoimalla kontrolloida ja jonka ei muka tarvitse rajoittaa ihmistä millään tavalla. Kaikkein fanaattisimmat sukupuolten dekonstruktiota ajavat toimijat ihan oikeasti uskovat siihen, ettei biologia ole totta siinä mielessä kuin olemme sen tähän saakka ymmärtäneet (mies ja nainen, jotka lisääntyvät keskenään). Heidän uskomustensa mukaan jokainen koskaan elänyt ihminen oli/on arbitraarinen kasauma kehollisia ja elimellisiä ominaisuuksia, jotka eivät muodosta sukupuolittunutta ja toisistaan erotettavaa kaksinapaisuutta vaan ovat juuri niin mielivaltaisia kuin ihminen itse päättää niiden olevan. He ihan oikeasti uskovat ja ajattelevat näin. Kiihkouskovaisen itsevarmuudella.
(Nythän transaktivistit ovat riemastuneet siitä, kun Sara Forsberg on kertonut julkisesti olevansa intersukupuolinen. Ajattelin heti noita artikkeleita nähtyäni, että transit kaappaavat ja valjastavat Forsbergin keulakuvaksi sekoilun edistämiseen. Katsokaa nyt kaikki, miten naiseksi itsensä kokeva Sara Forsbergkin kertoo olevansa geneettisesti mies! Aivan kuin intersukupuolisuudella, joka on kehon fyysinen ominaisuus, olisi haileimman hevonvitun huitukan vertaa tekemistä modernien transidentiteettien kanssa.)
Traagistahan tässä transien ja intersektionalistien kannalta on se, ettei todellisuus ole kiinnostunut ihmisten sanoista ja määritelmistä. Todellisuus ei katoa mihinkään, vaikka ihmiset tempoilisivat kuinka. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihmisten keskinäisiä kollektiivikäsityksiä todellisuuden luonteesta voitaisi kuitenkin muokata; ihminen suodattaa käsityksensä todellisuudesta aina oman itsensä läpi, eikä kukaan meistä elä tyhjiössä, jossa muiden ihmisten teot ja sanat eivät vaikuttaisi meihin tai meidän sanamme ja tekomme heihin. Vasemmistoradikaalien kannalta traagista on myös se, että koska he käyvät sotaa todellisuutta vastaan, sota on jo ennalta hävitty. Yritys irrottaa mies ja nainen biologiasta ja lihallisesta materiasta on luonteeltaan samankaltainen kuin yritys poistaa painovoima maailmasta.
Vielä lopuksi sukupuolensotkemisesta:
Kerta kaikkiaan kukaan ei ole enää tässä kohtaa voinut välttyä kuulemasta ja näkemästä sellaisia loputtomia radikaalivasemmistolaisten aivoripuleita kuin kaikki naiset eivät menstruoi eivätkä kaikki menstruoivat ihmiset ole naisia, miehetkin voivat tulla raskaaksi, naisellakin voi olla penis ynnä muuta aivan naurettavaa tuubaa, jolla mieheys ja naiseus on yritetty retorisen kikkailun myötävaikutuksella sekoittaa keskenään yhdeksi ja samaksi identiteettien ja kehojen kietoumaksi tai ektoplasmaksi, jossa mikään ei ala mistään eikä pääty mihinkään. Kaikki on kaikkea, kuten lukija edellisen postauksen kommenteissa osuvasti kommentoi:
"Nainen ja mies ovat kirjaimellisesti sama asia, koska naisella voi olla miehen vehkeet ja toisinpäin, naisella voi olla miesidentiteetti ja toisinpäin, geenit, sukusolut ja anatomia luovat erilaisia variaatioita ja joku voi olla myös mies ja nainen yhtä aikaa. Unohtamatta sitä, että pilluja ja peniksiä tavataan myös muunsukupuolisilla ja sukupuolettomilla. Kaikki on kaikkea."
Sukupuolensotkemistuubaa on rummutettu väsymättömällä poliittisella painostuksella kaikissa länsimaissa jo kohta kymmenen vuoden ajan, tai toki kauemminkin, mutta erityisen aggressiivisesti vuoden 2015 jälkeen. Tuolloin sukupuolisekoilu alkoi Suomessa yltyä yhä vain poliittisesti voimakkaammaksi Panda Erikssonin kaltaisten strutsien ja heidän perseennuolijoidensa masinoimana.
Tätä samaa skeemaa transit ja intersektionalistit toistelevat kaikessa retoriikassaan ja vasta-argumenteissaan loputtomasti, kun joku vain puolella sanallakaan vihjaisee sukupuolen materiaalisen todellisuuden katoamattomuudesta, koska biologia.
On kiinnostavaa, että siinä missä Orwellin dystopia on seksikielteinen ja siveä, transliike on tietyllä tavalla hyperseksuaalinen. On paljasta pintaa, drag queeneja, rajojen rikkomista ja venyttämistä, lasten seksualisointia ja exhibitionismia, sekä ”identiteeteiksi” naamioituja parafilioita.
Sukukupuolisekoiluun liittyvä hyperseksuaalisuus ja kaikki sen vastenmieliset lieveilmiöt ovat niin laaja aihe, että niistä täytyisi kirjoittaa kokonaan oma merkintänsä. Jos joku vieraskynäilijä haluaa tarttua aiheeseen, niin ole hyvä. Olen tykönäni pohtinut, että hyperseksualisointi ja yhä nuorempien aivopeseminen sukupuolisekoilulla ja seksuaalisuustuputuksella on yksi iso osa intersektionaalisuusliikkeen tavoitetta hävittää hiljalleen kaikki eri ihmisryhmien väliset raja(ukse)t, mukaan lukien lapsen ja aikuisen välinen raja. Rajojen häivyttäminen on osa suurempaa ideologista viitekehystä, jonka lähtökohtana on tarkoituksellisesti vääristelty käsitys siitä, että "tasa-arvo" tarkoittaa kaikkien rajausten, suojausten ja eri ihmisryhmien välisten eroavaisuuksien purkamista ja sen jälkeistä omituista rajattomuuden maailmaa, jossa vallitsee irstaus ja turmelus, jota sitten kutsutaan yhdenvertaisuudeksi. Orwellilaisessa maailmassa [yhdenvertaisuus] = [ei erotella eri ihmisryhmiä enää toisistaan, koska kaikki ovat yksi ja sama]. Tämä juuri on Vuonna 1984:n tyylistä kielimanipulointia, jossa käsitteen merkitystä muuttamalla pyritään muuttamaan ilmiötä itseään.
Jos muuten joku ei sattumalta tiennyt, niin homoseksuaalit ovat järjestäytyneet transaktivismin ja intersektionaalisen feminismin myötä levinnyttä lasten seksualisointia ja medikalisointia vastaan ja perustaneet vastarintaliikkeen nimeltä Gays Against Groomers. X-palvelussa (ent. Twitter) GAG:lla on tällä hetkellä jo lähes 400 000 (!) seuraajaa, ja lisää tulee koko ajan. Transithan tietenkin leimasivat GAG:in silmänräpäyksessä foobiseksi ja ihmisoikeuksien vastaiseksi natsi- ja fasistijärjestöksi, kuten myös LGB Alliancen. (Btw, Sametti oli käynyt hiljattain LGB Alliancen konferenssissa Lontoossa, tässä uunituore video aiheesta.) Järjestöt, jotka eivät keskity 100 % transien asioiden ajamiseen ja tavoitteiden edistämiseen tai edes puolella sanalla inahtavat, että transien touhuissa saattaa olla jotain mätää, ovat tietenkin kaikki natsien, fasistien, piintyneiden ihmisoikeuksien vastustajien ja transvihaajien tyyssijoja. Mikäs muukaan meillä voisi olla motiivina?
Eivätpä tainneet osata transperseilijät ennakoida tahi ottaa huomioon sitä, että vastarintama heidän bullshittinsä levittämiselle nousisikin heidän kaappaamansa liikkeen sisältä. Me homot olemme kerta kaikkiaan saaneet nykysekoilusta tarpeeksemme.
/edit 16.11.2023 klo 16.20
Nosto kommenteista liittyen yllä olevaan kehotukseeni ottaa halutessaan kantaa sukupuolisekoilun hyperseksuaalisuuteen:
Anonyymi 16. marraskuuta 2023 klo 13.46
Täällä yksi anonyymi laittaa vielä kortensa kekoon ja lisää omia pohdintojaan siihen, miksi gender/Q+-liikehdintä on niin yliseksualisoitua:
Yleisesti ottaen nuoruuden pitäisi olla ensimmäisten seksikokeilujen kulta-aikaa, ja ylipäätään sitä aikaa kun ihminen alkaa testata omaa viehätysvoimaansa muihin ja sitten yritysten ja (joskus kirpeidenkin) erehdysten kautta alkaa saada jonkinlaista palautetta ja ehkäpä myös menestystä pari- ja muidenkin suhteiden luomiseen. Jos tässä epäonnistuu tai kokee jääneensä syrjään, ovat seuraukset hyvin kauaskantoisia, ja ihminen voi vuosikausiksi lukittautua sellaiseen kokemukseen että ei ole riittävän hyvä.
Tällaista olemme saaneet pitkään jo seurata esim. incel-liikkeen kasvussa: huonosti pärjäävät miehet alkavat julistaa vihaansa maailmalle (yleensä) ja naisille (erikseen), siis ulkoistavat oman kelpaamattomuutensa muiden syyksi, ja toisaalta vaativat, että maailma (eli naiset) muuttuvat heidän mielensä mukaisiksi. Alkaako jo kuulostaa tutulta?
Tästä pääsemmekin sukupuolimenestyksen ulkopuolelle jääneisiin naisiin, joita heitä on ehdoton enemmistö queer-aktivisteista. Olkoonkin, että naisille ei edelleenkään ole hyväksyttyä ilmaista seksuaalista haluaan suoraan, niin eivät nämä halut silti minnekään häviä.
Valitettavasti vain queeraktivistinaiset ovat järjestän hyvin epäviehättävän näköisiä. He ovat joko mielenterveyslääkkeistä paisuneita ja aina liian pieniä vaatteita pitäviä kimittäviä läskejä järjestöjyriä tai poikkeuksetta kamalan rumaa pottatukkaa ja/tai pyöreitä ongelmalaseja sporttaavia milloin minkäkin aatteen aktivisteja. Heistä ei siis ainakaan heti ole helppoa kiinnostua ulkonäön perusteella, ja jos sen ohi pääseekin, on luvassa joko sietämättömän epävarmaa vinitystä ja hyperfiksoitumista jokaiseen omaan mielenliikkeeseen ja/tai kerta kaikkisen kuluttavaa koko maailman pelastamista. Miten maailman voi pelastaa henkilö joka ei osaa olla sovussa itsensä kanssa?
Silti väitän ettei näidenkään turvokkien seksuaaliset halut ole kadonneet minnekään. Ylipäätään seksuaalinen halu on ollut ihmislajin jatkumolle niin syväänjuntattu mekanismi että ei siitä noin vain pääse eroon. Tällaiset rakkaudessa ja seksissä alisuoriutuvat rääpyksetkään eivät pääse vaan he kanavoivat halunsa kuka mitenkin, ja queeraktivismin hyperseksuaalisuus tarjoaa tällaiselle mitä parahultaisimman tien: kaikki liittyy sukupuoleen ja seksiin, vaikka samalla kielletään että liittyisi. Tähän myös kuuluu oleellisena se, että KIELLETÄÄN kaikilta muilta heille itselleen mieluisin seksuaalisuuden toteuttamistapa: homous on inklusiivista, vagina on miehen sukupuolielin, lesbojen itsemääräämisoikeus on iljettävää ja pitää kieltää.
Sinulle nuorelle/nuorelle aikuiselle joka tätä luet etkä haluaisi uskoa lukemaasi todeksi, niin kerron vain saman mitä ylempänäkin: Todellisuus on, ja se on ja pysyy riippumatta siitä, mihin tai miten uskot. Täällä kerettiläispuolella on oikeasti ihan mukavaa olla. Ja ehkä vielä tärkeimpänä: aitoja ystäviä ovat ne, joiden kanssa voit täysin luontevasti olla eri mieltä isoistakin asioista. Sillä sekunnilla kun vatsanseudullesi palaa tuttu kiristys kun alitajuisesti tajuat että joistain asioista Ei Sovi Puhua™, niin sillä sekunnilla sinun pitäisi tajuta olevasi sisällä kultissa.
Ensiavuksi voisit vaikka lukea ex-jehovalaisten, -lestojen, -mormonien tms. kridefunkkujen pakokertomuksia. Vakuutan sinulle, että yhtäläisyydet omaan kulttiisi ovat käytännössä samat: samaa paskaa, eri lapiolla vain. Tsemppiä!
