Vieraskynä: "Opettajan kokemuksia nuorten sukupuoliahdistuksesta" + pieni katsaus aiheesta tehtyyn tutkimukseen

Sain vieraskynäkirjoituksen suomalaiselta yläkoulun opettajalta, joka kirjoittaa lyhyesti havainnoistaan ja ajatuksistaan nimimerkillä Kynttilä K. Kansa. Jos joku opettaja lukee tätä, niin otan erittäin mielelläni myös muilta opettajilta (kaikilla kouluasteilla) vastaan tekstejä aiheesta, koska myös Suomessa sukupuolisekoilu on tarkoituksella pesiytetty kouluihin Setan ja vasemmistoaktivistien toimesta. Koska tätä on jatkunut nyt jo vuosia, olisi tuhottoman mielenkiintoista saada ihan verekseltään kentällä työskentelevien havaintoja siitä, mitä pitkäaikaisvaikutuksia tuputuksella ja aivopesulla on ollut, joten tervetuloa avautumaan! Yleisesti tiedossa on, että aihe on ollut opettajainhuoneissa ja niiden ulkopuolella varsin tulenarka eikä kriittisiä näkökulmia ole uskallettu cancellaation tai muiden ikävien seurausten perusteella lähteä ääneen lausumaan, vaikka niitä salaa mielessä haudottu olisikin.

Vieraskynän perään kokosin pienen katsauksen suomalaisista opinnäytetöistä, joissa opettajien asenteita ja tietoisuutta mm. sensitiiviseen sukupuoliopetukseen liittyen on tehty. Näitä tuotetaan liukuhihnalla kaikissa Suomen yliopistoissa; aihe on mitä ilmeisimmin erittäin suosittu tutkimuskohde, niin suosittu, että ihmettelen, miten kukaan voi enää jaksaa edes ajatella sitä sekuntiakaan.

Muutama vuosi sitten uutisoitiin yläkouluissa käytettävästä elämänkatsomustiedon Kompassi-kirjasarjasta, jossa erikseen väitetään, että mies voi synnyttää. Musta orkidea -blogista löytyy teksti, jossa Sametti on erikseen käsitellyt tätä casea kattavasti. Tässä on linkki Alfa TV:n paneelikeskusteluun, jossa puhutaan samasta casesta ja aiheesta: keskustelijoina ovat toimittajan lisäksi kansanedustaja Mauri Peltokangas, opetusneuvos Satu Honkala, Sametti ja kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka. Kannattaa katsoa ihan jo viihdearvonkin vuoksi. (Opetusneuvoksen tättähäärän kiemurtelua ja väistelyä on erityisen nautittavaa seurata.)

Vieraskynä alkaa:

Eräänä syksyisenä aamuna 2018 rehtori ilmoitti minulle, luokanvalvojalle, että eräs luokkani tyttöoppilas oli käynyt hänen luonaan äitinsä kanssa. Tyttö olikin poika, ja vastedes hänestä piti käyttää pojan nimeä. Se kirjattiin myös Wilmaan ja koulun tietoihin. Olin ilahtunut siitä, että oppilas uskalsi tulla esiin transsukupuolisena. Muu luokka suhtautui häneen hyvin. Hänen kaikki kaverinsa olivat joka tapauksessa tyttöjä. Liikuntatunnilla hän kirkui tyttöjen kanssa siinä, missä pojat huusivat. Huomasin hänessä myös autismikirjon piirteitä.

Luotan lääkäreihin ja tutkittuun tietoon, ajattelin. Olisi selvää, että transihmiset ovat transeja jo nuorena. Kun oppilas valmistui ysiltä, kiitteli huoltaja minua siitä, miten hienosti ja hienotunteisesti olin asian hoitanut ja miten kävi hyvä tuuri, kun minut saatiin luokanvalvojaksi.

Tuli koronakevät 2020. Etäkoulun jälkeen syksyllä päästiin taas lähiopetukseen. Silloin tapahtui jotain. Minulla oli useammassa ryhmässä transidentifioituva oppilas. Vieläkään en antanut ihmetykselle sijaa. Eräs tyttö halusi lukea sotakirjoja, joita perinteisesti pojat lukevat. Olin mielessäni, että hän tahtoi rikkoa sukupuolistereotypioita.

Seuraavana keväänä hän tuli esiin poikana. Hän alkoi pukeutua poikien vaatteisiin ja näki selvästi vaivaa poikamaisen kävelytyylin opetteluun. Kotoa kerrottiin, että hänellä oli ongelmia koulun sukupuolitettujen vessojen kanssa. Pian vessat muuttuivat muistakin syistä sukupuolineutraaleiksi, mikä tosin johti siihen, että monet tytöt alkoivat välttää vessakäyntejä etenkin niissä vessoissa, jotka ennen oli varattu vain pojille. "Edistystä", mietin. Myös liikuntatunneista tehtiin yhteisiä. Surullinen äiti otti yhteyttä: hänen uimista harrastava tyttärensä ei halunnut tulla kouluun, kun oli tyttöjen ja poikien yhteinen liikuntatunti uimahallissa. Poikien kanssa liikkuminen ahdisti monia tyttöjä: pojat olivat fyysisesti vahvempia, enemmän tosissaan ja tytöt joutuivat heidän katseidensa kohteiksi. Aloin pohtia, oliko kaikki muutos sittenkään hyväksi.

Vuosien 2021-2024 aikana kohtasin yhä uusia sukupuolestaan epävarmoja nuoria. Kuulin yläkouluun tulevan kuutosluokan opelta, että hänen ryhmässään heitä oli peräti viisi, noin neljäsosa koko luokasta. Nämä “tytöksi syntymässä oletetut” harrastivat animea, erilaisia alakulttuureja ja olivat luokan ekstrovertteihin ja suosittuihin tyttöjen verrattuna hiljaisia nörttejä. Epäilykseni heräsivät. Miten voi olla mahdollista, että transoppilaita olisi samassa ryhmässä peräti viisi? Hiljaisesti huomasin, että opehuoneessa kyllä oli myös samanlaisia ajatuksia, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa suoraan. Kuraattori, terveydenhoitaja ja opo kertoivat kohdanneensa monia sukupuoliahdistuksesta
kärsiviä nuoria. Heitä ahdisti kysymys siitä, ovatko he poikia vai tyttöjä. Heidän murrosikänsä oli alkanut, ja se tarkoitti sukupuolen kokemista uudella tavalla. He vertasivat itseään niihin tyttöihin ja poikiin, joita heidän ryhmässään sattui olemaan.

Syksyllä 2024 therian-alakulttuuri valtasi koulun käytävät. Sama seiskalle tullut porukka, jossa oli ollut transeja, käveli nyt häntien ja naamareiden kanssa. Kuulin heidän keskustelunsa siitä, mikä erään kaverin sukupuoli voisikaan olla. “Kissa”, yksi sanoi, ja muut nyökkäilivät iloisina. Yksi jo ysillä oleva tyttö alkoi piirrellä vihkoon ja taululle kuvia animehahmoista harrastamassa seksiä. Hän piirsi hahmon, jolla oli sekä miehen että naisen sukupuolielimet. Hän oli myös jakanut niitä luokkatovereilleen Snapchatissa. Muut oppilaat sanoivat kuvien tuntuvan inhottavilta. Etsiskelyn jälkeen löysin kuvien lähteeksi aikuisen transin pitämän nettisivun. Keskustelin oppilaan kanssa hyvin sensitiivisesti siitä, ettei jakaisi toisille kuvia, joita he eivät halua nähdä, vaikka omassa harrastuksessa ei sinällään ole vikaa. Oppilaan äiti oli yhteydessä ja sanoi lapsensa suuttuneen siitä, että äiti oli kysellyt tämän kaverien sukupuolta, kun lapsi oli mennyt näille yökylään. Äidin mielestä pitäisi tietää, onko yökaveri tyttö vai poika, mutta lapsen mielestä se oli vähemmistöstressiä tuottava sopimaton asia kysellä.

Samaan aikaan saman tytön pikkusisko seiskalla muuttui pikkuveljeksi: hän alkoi myös identifioitua pojaksi. Samassa perheessä siis kaksi translasta. Eräänä päivänä tämä oppilas tuli kouluun Playboy-korvat päässä ja yllään lyhyt toppi, tiukat lyhyet shortsit, verkkosukat ja saappaat sekä kaiken kukkuraksi tutti suussa. Mieleeni tuli jotain hyvin pelottavaa. En kuitenkaan tietenkään sanonut mitään, sillä oppilaiden itseilmaisua pitää kunnioittaa.

Jos koronakevään jälkeen oli tapahtunut jotain, tapahtui jotain mielestäni myös loppuvuodesta 2024. Minulla on teoria, että Trumpin valinta uudelleen johti transsisällön vähenemiseen nuorten seuraamilla amerikkalaisilla somekanavilla. Therianit katosivat kokonaan, vaikka muutama oppilas kirjoitti yhä kokeeseen pojan nimen, vaikka oli virallisesti tyttö. Viiden oppilaan transporukka hajosi. Yksi oppilaista, joka oli yli kahden vuoden ajan ollut mielestään poika, tuli sanomaan olevansa taas tyttö ja että hänestä voitaisiin käyttää tytön nimeä. Hänen tyylinsä oli muuttunut yhdessä yössä, niin kuin se nuorilla tapahtuu kovin usein.

Odotan, että sukupuolimuoti on ohi. Kuulin, että ensimmäinen transidentifioitunut oppilaani viime vuosikymmeneltä oli joutunut jättämään toisen asteen opinnot kesken mielenterveysongelmien* vuoksi. Uusissa seiskoissa ei syksyllä 2025 ole tietääkseni yhtään transia.

*Laventelin toim. huom. Yllättyneitä olivat... 

Mietin niitä ulkomaita, joissa nuorille laitetaan heti hormonit tai blokkerit ja olen kiitollinen, ettei Suomessa tarvitse kouluissa affirmoida tämän enempää. Silti tämä sukupolvi on oppinut, että sukupuolia on monia. Jopa minun sukupuoltani tiedustellaan. "Älä oleta sukupuoltani", sanoo oppilas, jos häntä kutsutaan pojaksi tai tytöksi. Oppilaat ovat innoissaan Pridesta ja miettivät, miten joka sukupuolelle on oma lippu. Kuitenkin tuntuu siltä, että kaikki on lopulta vain leikkiä. Aikuiset voivat ylläpitää vielä jonkin aikaa käsitystä sukupuolten moninaisuudesta, mutta mitä tapahtuu, kun tämä sukupolvi kasvaa aikuiseksi? Miten he muistavat nuoruutensa ja miten he sen kokevat jälkeenpäin? Pelkään pahoin, että me tämän hetken aikuiset vanhemmat ja opettajat olemme tulevaisuudessa ison selityksen velkaa.

Vieraskynä päättyy.

Kiitos, Kynttilä! On virkistävää ja kiinnostavaa kuulla, mitä koulumaailman kentällä tapahtuu. Yhteiskunnan kehityksen kannalta opettajat ovat yksi merkittävimmistä ja myös eniten vaikutusvaltaa käyttävistä ammattikunnista. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi kasvatus-, yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä tuotetaan niin runsain määrin tutkimusta nimenomaan pedagogisesta vallankäytöstä ja kaikesta siihen liittyvästä – siis opettajan vallasta. Opettajan valta on hyvin hienovaraista, perustavanlaatuista ja kauaskantoista, vaikka opettaminen instituutiona sinänsä onkin julkista ja opettaja julkisen vallan käyttäjä.

Usein tunnutaan ajattelevan, että kun yhteiskunnassa havaitaan jokin epäkohta tai ryhdytään tavoittelemaan jotain laajempaa yhteiskunnallista, sosiaalipoliittista tai ajatusmaailman muutosta, ujutetaan se asia jossain muodossa kouluihin ja valjastetaan kätevästi opettajat levittämään sen ilosanomaa. Näin luodaan yhteiskunnallista muutosta: indoktrinoimalla tulevaisuuden tekijät ja päättäjät "oikeisiin" tapoihin ajatella, ja tehdään se siinä ikävaiheessa, kun he ovat vielä mahdollisimman alttiita vaikutuksille ja kykenemättömiä aidosti kyseenalaistamaan heitä ohjaavia auktoriteetteja. Tommi Kinnunen virkkoi Ylen artikkelissa vuonna 2023 (aiheena opettajien työuupumus, josta Kinnunen on puhunut ja kirjoittanut laajemminkin):

"Opettajan on aika vaikea tukea oppilasta, jos oma reppu on aivan tyhjä. Mikä tahansa yhteiskunnallinen ongelma havaitaan, se kirjoitetaan opetussuunnitelmaan ja odotetaan, että opettajat hoitavat sen kuntoon. Eli jos nuoret lihovat tai eivät perusta yrityksiä, se on opettajan moka."

Tuota ujuttamistaktiikkaa on Suomessa uskomattoman menestyksekkäästi käyttänyt mm. Seta, joka on hiljalleen hivuttanut ideologisen sukupuolen moninaisuuden eetoksensa opetussuunnitelmiin kaikilla kouluasteilla ja järjestämällä valtakunnallisella tasolla lukemattomia "moninaisuuskoulutuksia" ja puuhastelutyöpajoja, joissa mm. opettajat ja opettajiksi opiskelevat aivopestään Setan moninaisuussanastoon, termistöön ja ajattelutapoihin. Setan erittäin vahvan yhteiskunnallisen vaikutusvallan ja statuksen takia opettajat luottavat sokeasti Setaan auktoriteettina, eikä heille tule edes mieleen, että Setaa tai sen levittämiä opetuksia olisi mahdollistakaan kyseenalaistaa. Olen itse henkilökohtaisesti keskustellut opettajien kanssa, jotka silmät sädehtien selittävät Setan moninaisuus- ja suvaitsevaisuusmantroja juuri siinä muodossa kuin ne voi kuka tahansa Setan sivuilta käydä lukemassa. Erään opettajan pään sain käännettyä pienellä valistuskeskustelulla, mistä olen edelleen helvetin tyytyväinen (yksikin pisara voi saada maljan vuotamaan yli).

Myös muita yhteiskunnallisesti merkittäviä ammattikuntia, kuten lääkäreitä ja mielenterveysammattilaisia, Seta vie kuin pässiä narussa. Onneksi kriittisiä ääniäkin löytyy. Saanen esitellä armoitetun idolini: kirurgian erikoislääkäri Heidi Wikström.

"Sukupuolidysforia, mitä se oikeastaan onkaan, miten sitä pitäisi hoitaa, vai pitäisikö? Tähän lääkärikunta joutuu vähitellen ottamaan kantaa, ja asiaan kohdistuu melkoinen ristiveto. Äskettäin Lääkärilehdessä oli kaksiosainen potilastapaus aiheesta. Lähes henkeä pidättäen odotin ratkaisuosan ilmestymistä. Kun se sitten julkaistiin, se oli loistava. Sen lukemalla saa käsityksen Pandoran lippaasta, joka aukeaa, kun nuori ihminen tuo esille toiveen sukupuolen korjauksesta.

.Minulle on tullut vaikutelma, että sukupuoli-identiteetti-ongelmavyyhdissä me lääkärit olemme hieman jääneet voimakkaiden kansalaisjärjestöjen jalkoihin. Niiden kannanotoissa esiintyy yksinkertaistamista, mutta potilastapauksen kautta näemme, että kyseessä on mutkikas asia. Tuo tapausselostus on myös ryhtiliike: lääkärien pitää päättää lääketieteellisistä asioista, kuten hoitolinjoista, eikä jättää huutoäänestyksille tilaa."

Lääkärilehti: Lääkäreitä ei viedä kuin pässiä narussa (Heidi Wikström)

Kun googlaa esimerkiksi hakusanoilla "opettajien kokemuksia sukupuolesta", listaa Google saman tien koko joukon tutkimuksia ja opinnäytteitä suomalaisista yliopistoista ja nimenomaan sukupuolen moninaisuuden ja sen huomioimisen viitekehyksessä. Minulla sattui olemaan hieman ylimääräistä aikaa, joten kävin jonkin verran noita tutkielmia läpi ja kokosin parhaita paloja tänne. Google Scholarista löytyy myös loputtomasti tekstimassaa aiheesta. Kävisin kernaasti noita tutkimuksia lävitse vähän laajemminkin.

Jo pikaisella klikkailulla ja selailulla huomaa, että karkeasti arvioiden 95 %:ssa mm. suomalaisista opinnäytetutkimuksista (pääasiassa pro graduja) on teoreettiseksi viitekehykseksi asetettu sosiokonstruktivismi, fenomenografia, diskurssintutkimus, intersektionaalisen feminismin teoriat ja muut vastaavat akateemiset häkkyrät, jotka keskittyvät tarkastelemaan maailmaa ja sen ilmiöitä nojatuolispekuloinnin periaatteella (ja usein tutkimusnäyttökin koostuu pääasiassa sen pohdiskelusta, millainen maailma kenties olisi, jos tämä ja tuo asia olisivatkin näin eivätkä niin tai noin; ensin kuvataan vallitsevat olosuhteet oman aineiston pohjalta ja sitten visioidaan kappaletolkulla sitä, millainen maailman pitäisi olla). Tässä nyt joitain otteita viimeisten 5-6 vuoden aikaikkunalla:

Kotiharju, Emilia 2020: Opettajien kokemuksia sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden huomioimisesta ja näkyväksi tekemisestä alakoulun opetuksessa. Helsingin yliopisto. Tutkielma ei ole netissä luettavissa, mutta tässä ote abstractista:

"Sisällönanalyysin avulla ryhmittelin aineistossa esiintyvät sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden huomioimisen ja näkyväksi tekemisen keinot viiteen eri yläluokkaan, jotka olivat myönteinen suhtautuminen moninaisuuteen, homotteluun puuttuminen, binäärisen sukupuolijaon hajottaminen, kriittinen keskustelu sukupuoli- ja seksuaalinormeista sekä moninaisten identiteettimallien tarjoaminen. Tutkimuksen tulokset tarjoavat opettajille tietoa siitä, millaisin konkreettisin keinoin opetuksessa voidaan huomioida tai tehdä näkyväksi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus ja minkälaisia asioita tulisi ottaa huomioon näitä teemoja käsitellessä."

Kunnari, Anna 2020: Luokanopettajien käsityksiä sukupuolesta, sukupuolten tasa-arvosta ja sukupuolitietoisesta opetuksesta. Turun yliopisto. Ote abstractista:

"Yleisesti ottaen opettajat olivat tietoisia sukupuoleen liittyvistä asioista ja ilmiöistä, mutta tieto ei vielä täysin näkynyt asenteissa. Tämä ilmeni esimerkiksi siinä, että opettajien käsityksissä oli tunnistettavissa sekä kaksijakoiseen että moninaisempaan sukupuolikäsitykseen liittyviä ajatuksia. Sukupuolitietoisen opetuksen toteutuminen riippuu siis paljon yksittäisestä opettajasta ja hänen tiedoistaan ja taidoistaan. Vaikka vaatimus sukupuolitietoisesta opetuksesta on kirjattu perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin ja vaatimus sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisestä tasa-arvolakiin, yksittäinen opettaja voi kuitenkin toteuttaa opetustaan melko vapaasti. Yksi keino vaikuttaa opettajien sukupuolitietoisuuteen on kehittää opettajankoulutusta sekä opettajien lisä- ja täydennyskoulutusta."

Päätännössä Kunnari kirjoittaa:

"Sukupuoli on moninainen käsite, josta voidaan tunnistaa sekä biologinen että sosiaalinen ulottuvuus. Yksilön kokemus omasta sukupuolestaan voi poiketa hänen biologisesta sukupuolestaan. Sosiaalisen sukupuolen näkökulmasta sukupuoli ei siis rajoitu kahteen toisilleen vastakkaiseen mies- ja naissukupuoleen, vaan sukupuolia on yhtä monta kuin kokemuksia sukupuolesta on. Intersukupuolisuus puolestaan osoittaa sen, ettei sukupuolta voi biologisestikaan jakaa vain kahteen luokkaan.

(...)

Ymmärrys sukupuolen moninaisuudesta on kasvanut yhteiskunnassa vähitellen. Myös opettajien käsityksissä näkyi ajatus eräänlaisesta kollektiivisesta muutoksesta sukupuoleen liittyvässä ajattelussa. Sukupuolikäsitteen nähtiin laajentuneen. Vaikka opettajien sukupuolikäsityksiä voi osittain kuvailla binäärisiksi, kaksijakoinen sukupuolikäsitys tuomittiin kuitenkin vanhanaikaiseksi ajattelutavaksi. Tätä ristiriitaa selitettiin haastatteluissa sillä, että sukupuoleen liittyvät käsitykset ovat niin syvään juurtuneita, että ne ovat osittain tiedostamattomia.

(...)

Sukupuolistereotypioita pyrittiin koulun arjessa ehkäisemään myös välttämällä sukupuolittavia toimintatapoja, kuten oppilaiden jakamista ryhmiin sukupuolen mukaan tai sukupuolittavaa puhetta. Yrityksistään huolimatta opettajat kuitenkin kokivat, etteivät he pysty vaikuttamaan oppilaiden sukupuolirooleihin. Oppilaiden sukupuolikäsitykset koettiin erittäin konservatiivisiksi ja kaksijakoisiksi. Opettajat esimerkiksi kokivat oppilaiden itse luovan ja ylläpitävän tiukkoja sukupuolirooleja. Tämä näkemys on ristiriidassa sen kanssa, että opettajat kuitenkin tiedostivat yhteiskunnan vaikutuksen yksilön sukupuoli-identiteetin rakentumiseen.

(...)

Opettajan omien sukupuolikäsitysten nähtiin vaikuttavan siihen, miten hän toteuttaa sukupuolitietoista opetusta. Opettajat kokivat tärkeäksi sen, että opettaja pohtisi ja tiedostaisi omat käsityksensä ja arvonsa. Koulun arjessa ei kuitenkaan nähty olevan aikaa esimerkiksi tasa-arvokeskustelulle. Opettaja kohtaa nykypäivän peruskoulussa paljon erilaisia haasteita. Opettajan työhön liittyvien vaatimusten kasvu voi aiheuttaa sen, ettei sukupuolitietoista opetusta pidetä erityisen tärkeänä. Myös käsitys siitä, että sukupuolten tasa-arvo toteutuu jo Suomessa, voi vaikuttaa sukupuolitietoisen opetuksen toteuttamiseen."

Tuokko, Irina 2020: Opettajien käsitykset sukupuolitietoisesta opetuksesta ja sukupuolen moninaisuudesta perusopetuksen vuosiluokilla 1–6. Jyväskylän yliopisto. Ote abstractista (jouduin hieman stilisoimaan kehnoa kieliasua joissain kohdin):

 "Opetussuunnitelman velvoitteesta lähestymistavaltaan sukupuolitietoiseen opetukseen huolimatta on opetus edelleen hyvin sukupuolineutraalia, eivätkä sukupuolitietoiselle opetukselle katsotut kriteerit täyty luokkahuonearjessa. Suuri osa opettajista kokeekin, ettei omaa sukupuolitietoisesta opetuksesta tai sukupuolen moninaisuudesta tarpeeksi tietoa toteuttaakseen opetussuunnitelman velvoitteita. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että sukupuolten tasa-arvoa rakentaakseen ja sukupuolivähemmistöjen hyvinvointia tukeakseen perusopetuksen tulee olla aidosti sukupuolitietoista, mikä vaatii opettajilta laajempaa tietoa ja ymmärrystä yhteiskunnan segregaatiota luovista rakenteista. Erityisesti huomiota tulisi tulevaisuudessa kiinnittää koulujen tasa-arvosuunnitelmien laadintaan, opettajankoulutukseen sekä opettajien täydennyskoulutukseen."

Päätännössä Tuokko kirjoittaa (kieliasua stilisoitu):

"Aineistosta voidaan todeta, että lähes 90 %:lla opettajista keinot ohjata oppilaita tunnistamaan omat vahvuutensa ja rakentamaan oppimispolkunsa ilman sukupuoleen sidottuja roolimalleja ovat hyvin yksipuoliset ja suppeat, ja niitä leimasi passiivisuus ennemmin kuin aktiivinen toiminta. Kysymyksen asettelua on myös syytä pohtia. Olisiko kysymyksestä saatu kattavampia ja tietoisempia vastauksia, jos olisi kysytty suoraan, kuinka toteutat sukupuolitietoista opetusta luokkahuonearjessasi? Aikaisempaan tutkimustietoon pohjaten tutkimuksessa tehtiin kuitenkin päätelmä, että sukupuolitietoisuus on käsitteenä kysymyksessä esitettynä liian abstrakti. Siksi sukupuolitietoisuus käsitteenä avattiin jo tutkimuslomakkeen alkupuolella ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden aihetta koskevat linjaukset esitettiin sitaattien muodossa ennen avokysymyksien esittämistä. Näin pyrittiin varmistamaan, että kaikilla vastaajilla on sama käsitys siitä, mistä puhutaan."

Kyselylomakkeessa lukee seuraavaa:

"Sukupuolitietoisessa opetuksessa opettaja tiedostaa käsityksensä sukupuolesta ja sukupuolen moninaisuudesta. Sukupuolitietoinen opetus perustuu herkkyydelle tunnistaa yksilöllisyys ja persoonallisuus jokaisessa oppijassa. Sukupuolitietoisessa opetuksessa tunnistetaan sukupuolittavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia rakenteita ja puretaan niitä.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet velvoittavat antamaan tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Jokaiseen oppilaaseen tulee suhtautua yksilönä. Tämä edellyttää kunkin oppilaan erityispiirteiden ymmärtämistä. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa 2014 käytetty käsite "sukupuolen moninaisuus" pitää sisällään kaikki sukupuolet ja sukupuoli-identiteetit ja sukupuolen ilmentämisen muodot. Jokaisen ihmisen ja koulussa jokaisen oppilaan ja lapsen sukupuolikokemus on omanlaisensa."

Toinen ote päätännöstä (kieliasua stilisoitu):

"Onkin oleellista pohtia, kuinka keskustelun kautta voi täyttää opetussuunnitelman velvoitetta lisätä tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Yleinen puhe erilaisuuden hyväksymisestä ilman sukupuolinäkökulmaa ei itsessään luo tietoa sukupuolen moninaisuudesta oppilaille, eikä näinkään myös mahdollisesti sukupuolivähemmistöön kuuluvalle oppilaalle, jonka sukupuoli-identiteetin rakentumista opetuksen tulisi tukea. Olisikin tärkeä tietää, millainen tietotaso opettajilla todellisuudessa on sukupuolen moninaisuudesta. Mikäli tietoa ei ole tai mikäli omattu tieto ei ole ajantasaista, on aiheesta myös vaikea keskustella tarkoituksenmukaisesti luokassa."

Parviainen, Laura 2020: Opettajien erilaiset sukupuolikäsitykset verrattuna POPS 2024:n sukupuolikäsityksiin. Tampereen yliopisto. Ote abstractista:

"Opettajilla ilmenee kolmea eri sukupuolikäsitystä, joista sukupuoliessentialismi ja sukupuolineutraalius edustavat aikaisemman koulun ja aikaisempien opetussuunnitelmien sukupuolikäsityksiä ja sukupuolitietoisuus nykyisen opetussuunnitelman sukupuolikäsitystä. Opettajat katsovat, että sukupuolitietoisuudesta voi joustaa, jos se ei sovi omaan arvomaailmaan. On siis merkillepantavaa, että opetussuunnitelman noudattaminen sukupuolisuuteen liittyen on joidenkin opettajien mielestä mielipidekysymys. Suuri osa opettajista ei tiennyt, mitä sukupuolitietoisuus tarkoittaa. Sukupuolesta ja sukupuolitietoisuudesta pitäisi siis tarjota enemmän tietoa opettajakoulutuksessa sekä jo työelämässä oleville opettajille."

Ote päätännöstä:

"Opettajankoulutuksessa olisi tärkeää lisätä tietoisuutta ja täydennyskouluttaa jo työelämässä olevia opettajia, jotta opetussuunnitelmassa määrätty käsitys sukupuolesta toteutuisi opetuksessa ja koulun arjessa. Vaikka en analysoinutkaan aineistoa perustuen vastaajien ikään, on kuitenkin huomattavissa, että käsitykset sukupuolesta tai halukkuus opettaa sukupuolitietoisesti eivät ole ikään sidonnaisia. Useampi opettaja kertoi, kuinka paljon ajatus sukupuolesta on muuttunut jopa vuosikymmeniä kestäneen uran aikana, mutta silti halukkuus esimerkiksi uuden puhuttelutavan oppimiseen oli suuri, koska se nähtiin merkityksellisenä ja tärkeänä.

(...)

Opettajien puheissa ilmenee erimielisyyttä siitä, mistä sukupuoliroolit aiheutuvat. Joidenkin mielestä roolit ovat biologian määrittelemiä, kun taas osa ajattelee roolien olevan opittuja ja opetettuja. Voidaan olettaa, että jos opettaja ajattelee roolien olevan synnynnäisiä, hän myös kohtelee lapsia vahvistaen samalla rooleja, koska ei näe muuta vaihtoehtoa lapsen kasvulle kuin kasvaa sukupuolen mukaiseen rooliin. Sukupuolirajoja rikkova käyttäytyminen nähtiin sukupuoliessentialistisessa diskurssissa yksittäisenä poikkeuksena, joka ei saa muutettua käsitystä tytöille ja pojille ominaisesta käytöksestä. Jotkut opettajat kannustavat näkymättömän sukupuolirajan ylitykseen ja jotkut taas osallistuvat sen ylläpitämiseen. Raja ei ole yksiselitteinen, koska aikojen saatossa se on liikkunut, korottunut ja madaltunut eri asioissa. Sukupuoli ja sukupuoliroolit nähdään sekä kasvua tukevana että hankaloittavana asiana. Hankaluuksia sukupuolen ja roolien nähdään aiheuttavan silloin, jos ne eivät vastaa koettua sukupuolta, tai jos lapsi ei mahdu ahtaisiin rooleihin. Sukupuoliessentialistisessa diskurssissa niiden nähdään antavan selkeyttä ja raamit lapsen kasvulle, etenkin sellaiselle, joka kipuilee sukupuolensa kanssa. Toisten opettajien mielestä erot tyttöjen ja poikien välillä näkyvät selkeästi, kun taas toisten mielestä eroja on enemmän yksilöiden välillä. Lapset ovat kuitenkin suhteellisen samanlaisia eri kouluissa, joten eniten eroavaisuudet tai niiden puute näkyvät opettajan omissa ajatuksissa. Kokemus sukupuolten eroavaisuudesta ei siis välttämättä perustu todellisuuteen, vaikka yksilölle se olisikin totta."

Kivirasi, Claudia 2023: Peruskoulun opettajien käsitykset sukupuolen moninaisuudesta ja sukupuoliroolien laajuudesta. Tampereen yliopisto. Ote abstractista:

"Tulokset osoittivat, että opettajien puhetavat sukupuolen moninaisuudesta ja sukupuolirooleista olivat moninaisia, ja sukupuolta ymmärrettiin eri tavoin. Osassa käsittämistavoissa näkyivät yhteiskunnan normit ja odotukset liittyen sukupuoleen, mikä välittyi sukupuolen ymmärtämisenä kahtiajakoisena ja biologiaan pohjautuvana. Osassa puhetavoissa taas välittyi sukupuolen hahmottaminen sosiaalisena konstruktiona ja moninaisena ilmiönä. Jatkotutkimuksissa olisi hyödyllistä ottaa huomioon myös intersektionaalinen näkökulma, sillä sukupuoli risteytyy monien eri ominaisuuksien kanssa."

Alaluvussa 4.2 Kivirasi mainitsee keräämäänsä aineiston (kyselylomake, johon on vastannut 20 opettajaa eri puolilta Suomea) esittelyn yhteydessä:

"Aineisto soveltuu tähän tutkimukseen, sillä sitä on mahdollista lähestyä sosiaalisen todellisuuden rakentumisen näkökulmasta kulttuurisia ja kielellisiä merkityksenantoja tarkastellen. Tämä soveltuu myös tutkimukseni diskurssianalyyttiseen menetelmään, sillä aineistossa painottuu sukupuolen rakentuminen ja luominen kielellisten diskurssien kautta. Opettajien käyttämillä sanavalinnoilla on merkittävä vaikutus sukupuolen rakentumisessa aineistossa. Vastauksista on havaittavissa moninaisia sukupuoleen liitettyjä määrittelyjä, joita voi tulkita diskurssianalyysissa korostettujen erilaisten merkitysjärjestelmien kautta."

Kivirasi on eritellyt aineistosta kolme päädiskurssia ja niiden aladiskurssit sen mukaisesti, millainen kuva sukupuolirooleista ja sukupuolen moninaisuudesta vastauksissa rakentui:

1) Moninaisuuden sivuuttamisen diskurssi: "Puhetavassa sukupuolen erilaisista ilmenemismuodoista ei muodostu tärkeää teemaa, sillä valmiina oleva sukupuolijako näyttäytyy toimivana. Sukupuolen binäärisyydestä muodostuu normatiivinen tapa käsittää sukupuolta, sillä puhetavassa toistuu sukupuolen jakaminen tyttöihin ja poikiin, mikä näyttäytyy asiana, jota opettajat eivät työssään koe olennaisena osana pohtia. Sukupuolen moninaisuudesta ei muodostu todellista ilmiötä, vaan binääriset sukupuolet näyttäytyvät itsestään selvinä."

2) Moninaisuuden kieltämisen diskurssi: "Sukupuoleen liittyvän keskustelun tunnistetaan olevan muutoksessa kohti moninaisempaa, mutta puhetavassa välittyy vastareaktio tätä kohtaan. Sukupuolen moninaiset ilmentämisen muodot näyttäytyvät uhkaavina tai haitallisina, sillä ne kyseenalaistavat ja vievät pohjaa selkeäksi koetulta kahtiajaolta. Moninaisuus ja binääriset sukupuolet näyttäytyvät toisilleen vastakohtaisina ilmiöinä, joiden on vaikea olla olemassa yhtä aikaa."

3) Moninaisuuden lisäämisen diskurssi: "Puhetavassa välittyy tavoite muutokseen, jossa oman toiminnan kriittinen tarkastelu on tarpeellista. Sukupuolesta rakentuu tärkeä osa koulumaailmaa, mutta sen merkitystä pyritään viemään uuteen, vapaampaan suuntaan. Tämä näkyy siten, että puhetavassa pyritään välttämään oma-aloitteista sukupuolittamista, sukupuoleen liitettyjen oletusten uusintamista sekä sukupuolen tarpeetonta korostamista. Puhetavassa sukupuoli tyypillisesti hahmotetaan liikkuvaksi dikotomisen jaon sijaan. Myös sukupuolen erilaisten ilmenemismuotojen suhde toisiinsa näyttäytyy tasavertaisena."

Ote tutkielman päätännöstä:

"Puhetapoja sukupuolen moninaisuudesta ilmeni moninaisuuden laajentamisen diskurssissa, mutta tällöinkin moninaisuus näyttäytyi ilmiönä, jonka huomioonottamiseen on aktiivisesti kiinnitettävä huomiota sekä sukupuolen kahtiajakoa on tarkasteltava kriittisen tietoisesti, jos sen purkamiseen pyritään. Tämä osoittaa, ettei sukupuolen moninaisuus ole vielä vakiinnuttanut paikkaansa osana sukupuolen hahmottamista yhteiskunnassa.

(...) 

Sukupuoli myös toimii sosiaalisesti tärkeänä kategoriana hahmottaa ympäröivää maailmaa, itseään ja muita ihmisiä, minkä vuoksi sukupuolen jättäminen pois puhetavoista voi olla vaikeaa tai siihen on kiinnitettävä aktiivisesti huomiota. Toisaalta kieltä ja vallitsevia käsityksiä on mahdollista muuttaa, mikä on näkynyt esimerkiksi tavoissa puhua seksuaalivähemmistöistä. Ei ole siis mahdotonta, että tulevaisuudessa sukupuolineutraalit tai moninaisuutta sallivat ilmaisutavat yleistyisivät. Kieli ja todellisuus toimivatkin molempiin suuntiin: todellisuuden muuttuminen näkyy kielessä sekä kielen muuttaminen muuttaa myös tapoja käsittää asioita ja ilmiöitä.

(...) 

Moninaisuuden kieltämisen diskurssissa sukupuoli rakentui samaan aikaan sisäsyntyisenä että ulkopäin ohjautuvana: sukupuoli on sekä biologinen ja muuttumaton että myös vääränlaisille vaikutuksille, kuten moninaisuuspuheelle, altis. Tässä kuvastuu sukupuolen määrittelyn muuttaminen vastaamaan perinteistä käsitystä sukupuolesta. Moninaisuuden salliminen ja siitä kertominen näyttäytyvät epäneutraalina ja aktiivisena valintana, kun taas binäärisyyden vaaliminen näyttäytyy passiivisena ja neutraalina. Kuitenkin passiiviseltakin vaikuttava teko on myös aktiivinen valinta: tällöin aktiivisesti pitäydytään tietynlaisessa tavassa hahmottaa sukupuolta ja vahvistaa normatiivisia käsityksiä."

Koivisto, Aada & Mantela, Eevi 2024: Opettajien näkemyksiä sukupuolen moninaisuudesta sekä sukupuolitietoisuudesta ja sen toteuttamisesta kouluympäristössä. Turun yliopisto. Ote abstractista:

"Tuloksista voidaan huomata, että kaikki opettajat pitivät sukupuolitietoista kasvatusta tärkeänä ja kokevat sen parantavan tasa-arvoa. Opettajien ja oppilaiden omien asenteiden koettiin vaikuttavan sukupuolen moninaisuuden huomioimiseen kouluympäristössä. Haastateltavat kokevat koulutuksen puutteen ja oman tiedon puutteen merkittäväksi haasteeksi sukupuolitietoisen kasvatuksen toteuttamisessa. He eivät olleet saaneet koulutusta sukupuolitietoisesta kasvatuksesta opiskeluaikanaan tai työelämässä. Opettajien tiedostamattomat tavat jakaa oppilaita ryhmiin sukupuolten perusteella vaikuttavat sukupuolitietoisen kasvatuksen toteutumiseen. Myös koulun rakenteelliset tekijät kuten sukupuolinormien perusteella jaetut pukuhuoneet ja vessatilat koettiin haasteelliseksi, koska ne eivät huomioi sukupuolivähemmistöjä eivätkä tue tasa-arvon toteutumista kouluympäristössä."

Päätännössä Koivisto ja Mantela kirjoittavat:

"Osa haastateltavista kokee ongelmana myös sen, että kaikki opettajat eivät pidä sukupuolitietoista kasvatusta tärkeänä. Haastateltavat kokevat myös itse syyllistyvänsä tiedostamattaan jaottelemaan oppilaita tyttöihin ja poikiin. Osa haastateltavista koki oppilaiden jakamisen ryhmiin sukupuolten perusteella syrjivänä. He korostivat oppilaiden huomioimista enemmän yksilöinä kuin sukupuolen perusteella. Haastateltavat toivovat koko henkilökunnalle yhteneväisiä käytäntöjä esimerkiksi koulutuksen tai oppimateriaalien muodossa. Sukupuolitietoista kasvatusta pitäisi tuoda kouluihin kouluttamalla opettajia. Koulutukseen osallistumisen pitäisi olla pakollista, jotta kaikilla olisi samanlaiset näkemykset sukupuolitietoisen kasvatuksen toteuttamisesta. Vaikka sukupuolitietoinen kasvatus ei kaikkien opettajien mielestä ole yhtä tärkeää, voisi koulutus tuoda opettajille uudenlaisia näkökulmia sen toteuttamiseen." 

Anttila, Noora 2025: Opettajien tiedontarpeet sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta. Oulun yliopisto. Ote abstractista:

"Tutkimusten tulosten mukaan opettajat kaipaavat sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden huomioivaa oppimateriaalia, selkeämpiä linjauksia opetussuunnitelmaan siitä, miten aiheita opettaa sekä keinoja vaikuttaa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyviin asenteisiin. Kyselyssä kartoitettiin vastaajien henkilökohtaisia tiedontarpeita, mutta analyysivaiheessa opettajien vastauksissa näkyi selvä kahtiajako sen suhteen, keneen opettajat kokivat tiedontarpeen kohdistuvan: osa toivoi esimerkiksi lisäkoulutuksia oman osaamisensa kehittämiseksi, mutta osa koki koulutuksien olevan tarpeen lähinnä muille opettajille. Vastauksissa näkyi myös tutkittavien käsityksiä siitä, kuinka laajana aiheena he pitävät sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta ja kuinka kokonaisvaltaista sen huomioiminen koulun arjessa tulisi olla."

Ote päätännöstä:

"Laaja-alainen käsitys sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta ja tarve sen laajempaan huomioimiseen oppimateriaaleissa voi kertoa tutkittavan pitävän aihetta tärkeänä. Jos taas opettajan oma asenne sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan on kielteinen tai asioiden opettaminen on opettajan omia arvoja, normeja tai vakaamusta vastaan, voi olla helpompaa todeta aiheen olevan niin marginaalinen, ettei sen läpi käymiseksi tarvita esimerkiksi laajaa representaatiota oppimateriaaleissa.

(...)

Oppimateriaaleja käsittelevissä vastauksissa oli myös tulkinnallisempia vastauksia, joissa peräänkuulutettiin neutraalia tietoa aiheesta ja mainittiin esimerkiksi “Seta ja muut” materiaalien tuottajina. Tutkittava ei ole avannut vastauksessaan tarkemmin, mitä hän on tarkoittanut puhuessaan neutraalista tiedosta. Kyselyn muissa vastauksissa tuli esille esimerkiksi kokemus siitä, että mediassa “hehkutetaan” liikaa wokea, eli valveutuneisuutta ja yhteiskunnallista tiedostamista liittyen esimerkiksi vähemmistöihin, syrjintään ja vihapuheeseen.

(...)

Tutkimustulosteni valossa olisi perusteltavaa pohtia keinoja, joilla kehittää opettajien koulutusta ja lisäkoulutusta niin, että se antaisi opettajille paremmat valmiudet toteuttaa seksuaalikasvatusta sekä huomioida sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden. Nämä teemat olisi syytä huomioida myös oppimateriaaleja tehdessä ja valikoidessa koulun käyttöön, sillä opettajien työn suunnittelu ja opetus on Suomessa hyvin oppikirjasidonnaista, joten oppikirjojen sisällöllä on suuri vaikutus siihen, miten seksuaalisuutta käsitellään.

(...)

Toivonkin, että tutkimukseni tulokset voisivat herättää keskustelua sateenkaarinuorten asemasta koulujen toteuttamassa seksuaalikasvatuksessa. On luonnollista, että jos koulun seksuaalikasvatus keskittyy cis- ja heteronormin toisintamiseen, eivät käsiteltävät aiheet kohtaa sateenkaarinuorten tiedontarpeiden kanssa. Jokaisen nuoren tulisi saada tietoa esimerkiksi itselleen sopivista ehkäisykeinoista ja tässä asiassa heteronormatiivinen opetus jättää sateenkaarinuoret haavoittuvaan asemaan. Kasvattajat ovat koulussa jokaista lasta ja nuorta varten ja jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus turvalliseen koulupolkuun. Tämän tulisi koskea myös sateenkaarioppilaita."

Mitä johtopäätöksiä jo tämän suppean otannan perusteella voidaan tehdä? Näissä riittäisi pureskeltavaa kymmeneksi erilliseksi tekstiksi, mutta tässä nyt joitain ajatuksia ja pointteja: 

1. Ensinnäkin: tämänkaltaisia tutkimuksia on aivan loputtomasti, ja lisää julkaistaan joka vuosi kuin painepesurilla ampuen. Koko sukupuoliaihe (ja nimenomaan feminististen teorioiden ja setalaisen diskurssin viitekehyksessä) näkyy olevan akateemisissa piireissä eri tiedekunnissa aivan uskomattoman suosittu, suorastaan ehtymätön kultakaivos. Tiedän muutamien väitöskirjojen aiheesta olevan tekeillä.
2. Lähes kaikki tätä aihetta tutkineet ja siitä opinnäytteensä kirjoittaneet ovat naisia (tai "naisoletettuja", kuten nykyään kuuluu sanoa). En toistaiseksi ole törmännyt yhteenkään miehen tästä aiheesta tekemään opinnäytetyöhön; tai jos olen, ei miessukupuolta ole voinut etunimestä päätellä. (Jokunen muusunimi on tullut vastaan, ja nehän ovat usein tarkoituksella sukupuolineutraaleja: Sumu, Usva, Ruska, Utu-Taival, Loimu jne.) Peräänkuulutus: jos löydät miehen tekemän tutkimuksen tai opinnäytteen, käy linkkaamassa kommentteihin, niin luen ja analysoin sen.
3. Opettajien asenteita ja tietoisuutta sukupuolen moninaisuudesta kartoittavan tutkimuksen peruslähtökohdaksi muotoillaan usein se, että yhteiskunnassa on pakottava uudistamistarve koskien "vanhentuneita" ja "perinteisiä" käsityksiä sukupuolesta, koska maailma muuttuu kiivaaseen tahtiin ja sukupuoli on murroksessa. Opetussuunnitelma sisältää paljon muutakin maailman muutokseen liittyvää, mutta suurelle osalle porukkaa nimenomaan nämä sukupuoliuudistukset tuntuvat olevan aivan jäätävä päähänpinttymä ja pakkomielle. En voi kuin ihmetellä, mistä tuo intergalaktiset mittasuhteet saanut obsessio oikein kumpuaa. Sukupuoli-ideologiaan tunnutaan suhtautuvan kuin johonkin kosmiseen vapahtajaan tai kristusenergiaan, jonka tuuttaamisen ja levittämisen mahdollisimman laajalle tulee olla kaikkien elämän kokoaikainen kiintopiste ja kaiken toiminnan lähtökohta.
4. Uudistamistarvetta perustellaan lähes joka tutkielmassa sillä, että sukupuolen moninaisuuden teemat on kirjattu opetussuunnitelmiin, jotka siis ovat opettajia velvoittavia ja heidän työtään määrittäviä asiakirjoja. Uudistamistarpeiden perustelujen yhteydessä mainitaan usein tasa-arvon toteutumisen päämäärä, tietoisuuden lisäämisen tarve tai se, että mikään opetussuunnitelmaan kirjattu ei ole mielipidekysymys. (Eikö jo se, että opetussuunnitelmaa jatkuvasti uudistetaan, kerro omaa kieltään siitä, että se on tuhansien eriävien mielipiteiden muodostama kompromissi?) Myös termi "sateenkaarioppilas" vilahtelee siellä täällä, mutta mitenkään ei tarkemmin määritellä sitä, kuka ja mikä tämä heiveröinen, lasienkelimäinen ja jatkuvaa erityishuomiota ja paapomista tarvitseva taruolento varsinaisesti on. Tässä tullaan taas siihen ongelmaan, että kun niputetaan kaikki seksuaalisuus- ja sukupuoli-ilmiöt yhdeksi kimpuksi, jonka alle sijoitetaan kaikki mahdollinen ja mahdoton, ei pystytä enää erottamaan, mistä kukakin alkaa tai mihin päättyy. Myös se unohtuu, että kun jatkuvasti vouhotetaan vain erityisistä lapsista ja heidän tarpeistaan, jäävät niin sanotut normot (yli 90 % väestöstä) varjoon ja heidän tarpeensa huomioimatta. Tuleeko kenellekään edes mieleen, että perustaviksillakin saattaisi olla jotain erityistarpeita, ei vain haurailla lasienkeleillä? Joissain tutkielmissa puhutaan kyllä mm. tyttöjen ja poikien osaamistasojen eroista, jotka nekin ovat ikiaikaisen vanha pedagogisen tutkimuksen aihe, mutta tässä otannassa ne tutkimukset eivät nyt olleet keskiössä. Toki olisi kiinnostavaa tehdä sellainenkin tutkielmakatsaus.
5. Opettajien vaikutusvalta havaitaan, tunnustetaan ja nostetaan usein erikseen jalustalle: korrelaatio opettajien myötämielisyyden tai vastahankaisuuden suorasta vaikutuksesta lasten ja nuorten asennekasvatukseen, kouluviihtyvyyteen tai kokemuksiin näkymättömyydestä ja syrjimättömyydestä osoitetaan selkeästi ja lukemattomin eri sanankääntein.
6. Tutkielmissa ei problematisoida tai kyseenalaisteta moderneja sukupuolioppeja moninaisuuskäsityksineen millään tavalla. Sen sijaan ne esitetään ikään kuin itsestään selvinä ja kyseenalaistamattomina uusina totuuksina, Mooseksen kivitauluina, joiden omaksuminen uudeksi totuudeksi ja maailmankuvaksi on jokaisen opettajan virka-, kansalais- ja ihmisvelvollisuus. Kenellekään ei ilmeisesti tule edes mieleen, että noita käsityksiä ylipäätään voisi tai saisi jotenkin kyseenalaistaa, mikä kertoo omaa kieltään Setan pöyristyttävästä yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta. "Intersukupuolisuus osoittaa sen, ettei sukupuolta voi biologisesti jakaa vain kahteen luokkaan", kirjoittaa Anna Kunnari (2020), mikä on aivan suoraan Setan ohjesääntökirjasta, jonka teeseissä (käskyissä) kupataan tyhjiksi kaikki mahdolliset sukupuolen liitännäisilmiöt ja komorbiditeetit biologisen sukupuolen käsitteen hämärtämiseksi. Jos muuten ihan tarkkoja ollaan, niin intersukupuolisuus nimenomaan osoittaa sen, että biologinen sukupuoli on kaksijakoinen ja nimenomaan jaoteltavissa vain kahteen luokkaan.
7. Myöskään sitä ei kyseenalaisteta, että nuo setalaiset opit on lanseerattu yhteiskunnan kaikkiin rakenteisiin hyvin nopealla aikataululla ja pohtimatta lainkaan pitkäaikaisvaikutuksia (juhasipilämäiseen "säädetään nyt tällainen laki ja katsotaan mitä tapahtuu" -tyyliin). Ongelmiksi artikuloidaan tiedon, ajan tai täydennyskoulutuksen puute, opettajien vanhanaikaiset asenteet, muutosvastarintaisuus tai yleinen tietämättömyys, välinpitämättömyys ja piittaamattomuus. Joissain tutkielmissa on suoria lainauksia kyselytutkimuksista kerätyistä opettajien kommenteista, joissa soraäänet tai tietämättömyyden ilmaukset nimetään suoraan "vanhanaikaisuudeksi", "tiedon puutteeksi" tai "muutosvastahakoisuudeksi", eli niitä ei tulkita neutraalisti vaan tutkijan omista ennakkoasenteista ja intresseistä käsin (mikä nyt ei sinänsä ole tieteellisesti kestämätön tapa tulkita aineistoa, tiede kun ei koskaan voi olla täysin objektiivista, mutta se tekee tutkielmasta joka tapauksessa perimmältään asenteellisen). Sukupuolen moninaisuuden eetos on kyseenalaistamaton totuus ja sen kuuluu olla vallitseva asiaintila, ja kaikki eetokseen mukautumaton tai siihen toistaiseksi perehtymätön on poikkeustilaa, joka täytyy korjata. Opettaja, joka ei vastauksessaan osoita syleilevänsä sukupuolen moninaisuutta tai vähintään osoita kiinnostusta ja alttiutta ottaa lisää tietoa ja täydennyskoulutusta vastaan, on automaattisesti persona suspecta, persona difficilis tai kääkkä ja muinaisjäänne, jonka olisi tarpeen mukautua uuteen systeemiin ollakseen ihanteiden mukainen ja ajan hermolla oleva, ei-vanhanaikainen opettaja. En tosin ole nähnyt väitteitä siitä, että haluttomuus tai tietämättömyys korreloisi suoraan ammatillisen kompetenssin puutteen kanssa, mutta sukupuolen moninaisuuden omaksuminen uudeksi maailmankuvaksi ikään kuin uuden aikakauden kyseenalaistamattomana ihmisvelvollisuutena saa tutkielmissa poikkeuksellisen paljon painoarvoa. Problematisoinnin puute ja taustasyiden tarkemman selvittelyn ja pohtimisen loistaminen poissaolollaan häiritsee minua.
8. Ratkaisuksi tiedon puutteelle ja edistystä hidastavien asenteiden ongelmalle tutkielmissa esitetään lähes poikkeuksetta opettajien lisä- ja täydennyskoulutusta sekä oppimateriaalien muokkausta moninaisuuseetoksen mukaisiksi. Päämääräksi on asetettu se, että "sukupuolen moninaisuuden hahmottamisen täytyy vakiinnuttaa paikkansa yhteiskunnassa", mutta vielä emme kuitenkaan ole siinä pisteessä, joten paljon on työtä tehtävänä, että saadaan tämä takapajuinen ja rautakaudelle jämähtänyt yhteiskunta vihdoin valmiiksi. Myös kielen merkitys osana sosiaalisen todellisuuden rakentumista mainitaan ja tunnustetaan; kysymykset kielen vallasta lukeutuvat diskurssintutkimuksen piiriin ja juontuvat diskurssintutkijoiden ajatuksista (näitä on sukupuolentutkimuksessa soveltanut mm. Judith Butler, jonka mukaan sukupuoli on ”tuotettua performatiivia” ja ”kokoelma kulttuurisesti vakiintunutta eleistöä, joka on matkittavissa ja toistettavissa”). Tällaista tarkastelutapaa soveltanut Claudia Kivirasi puhuu erikseen "moninaisuuden kieltämisen diskurssista", jossa jopa silkka passiivisuus on tulkittavissa aktiiviseksi normatiivisten sukupuolikäsitysten vahvistamiseksi ja siten moninaisuuden epäsuoraksi (tai miksei ihan suoraksi) kieltämiseksi. Jos siis ei erikseen osoita ajattelevansa setalaisittain ja näkyvästi edistä sukupuolen moninaisuuden eetosta tarkoin määritellyllä ja rajatulla tavalla, on jo syyllistynyt pyhien uskonkappaleiden kieltämiseen, kerettiläisyyteen, pakanuuteen ja harhaoppisuuteen. Olet syntinen ja paha, vaikket tekisi yhtikäs mitään.

Koko ajatus siitä, että omana itsenä olemisen teemaa pitäisi kaikissa maailman kouluissa korostaa nimenomaan Priden, Setan, sukupuolen moninaisuuden ja transvouhotuksen ilosanoman levittämisen kautta, on mielestäni häiritsevä – ja se olisi ihan samalla tavalla häiritsevä, vaikka viitekehys olisi jokin aivan muu (esim. uskonlahko, pro-ana, poliittisen puolueen pakkotuputus). Jostain syystä juuri sukupuolikultti on saanut niin järjettömän paljon vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä, että saadaan jostain jääkiekkopelipaidastakin valtakunnanlaajuinen ja viikkojen mittainen pöyristelykohu aikaiseksi.

Miten kaikki tämä on päässyt tapahtumaan? Etsin vastausta niin kauan, että löydän sen.

On äärimmäinen määrä tapoja hahmottaa ja luokitella erityisyyttä, omanlaisuutta ja moninaisuutta: miksi nimenomaan sukupuoli-, moninaisuus-, queer- ja transteema on se pyhä lehmä, joka pitää survoa kaikkien kurkuista kirnuamalla alas vaikka väkisin? Noista tutkielmista on abstrahoitavissa jonkinlainen ideaali lasten ja nuorten opettajakunnasta, joka hahmottaa maailman "edistyksen" ja "tasa-arvon edistämisen" kautta, ei esimerkiksi maailman pysyvien rakenteiden, lainalaisuuksien ja ilmiöiden ymmärtämisen kautta. Ikään kuin koulun tehtävä olisi vain levittää agendaa ja indoktrinoida minkä ehtii eikä pysähtyä sen äärelle, mikä on staattista, pysyvää ja katoamatonta. Opettajan ydintehtävä on opettaa perustaidot ja auttaa oppijoita hahmottamaan pysyviä rakenteita, ei tulla valjastetuksi jonkin tietyn, tarkoin rajatun ideologian airueksi ja äänitorveksi.

Jos olet skeptinen opettaja ja luet tätä: älä anna tuon värikkään, iloittelevan ja koreilevan sateenkaari-, trans-, queer- ja genderhumpan hämätä itseäsi. Se on pelkkä stiiknafuulia, joka yrittää metelöimällä ja värikkäällä humputtelulla peittää allaan piilevän mustan, hyhmäisen, verta vuotavan ja kolkon todellisuuden. Älä suostu tukemaan misogynististä silvontakulttia, me vanhan koulukunnan tervejärkiset LGB- ja T-ihmisetkään emme tue. Jos et ole skeptinen opettaja vaan tuet sokeasti sukupuoli- ja transhumputtelua, olet muropakettitutkinnolla varustettu idiootti. Kasvata selkäranka ja hanki aivot. Eikö yliopistossa opetettu, että kriittinen ajattelu on paitsi hyvästä ja suotavaa myös laaja-alaisen ajattelun kehittymisen ehto?

Rapakon toisella puolella (Amerikka, Kanada) näyttää vallinneen myös jo vuosien ajan ajatus, että tuo autenttinen omana itsenä olemisen ajatus tulee ulottaa myös opettajien omaan itseilmaisuun: ilmeisesti tässä on ajatuksena, että opettajan esimerkin kautta lapset ja nuoretkin sitten rohkaistuvat ilmaisemaan omia identiteettejään ja sukupuolikokemuksiaan vapaammin, ja taas maailma on hieman valmiimpi. Tiktok ja muut somet ovat täynnä amerikkalaisia ja kanadalaisia parikymppisiä sinitukkaopettajia sateenkaarikorviksineen ja septumeineen, jotka somettavat luokkahuoneista ja livertelevät gendermantroja ja sitä, miten kertovat aina koulupäivän alussa päivittäin vaihtuvat pronomininsa oppilaille ja laittavat heidät laatimaan itselleen pronominikyltit rintaan jne. Seinät on tietysti tapetoitu sateenkaari- ja translipuilla ja muulla Pride-krääsällä, koska täytyyhän koululuokan olla "kaikille turvallinen tila". Jos minulla olisi lapsi ja tietäisin hänen opettajansa touhuavan luokkahuoneessa vastaavaa, järjestäisin hänet kotikouluun tai yksityisopetukseen välittömästi.

Noista sinitukkaopettajista toki myös – kuten genderkilareista yleensäkin – paistaa heidän mielenterveystilanteensa kilometrien päähän. Kenellekään ei tule edistysmielisyyden tiimellyksessä edes mieleen, ettei opettajuus ole mikään psykopaateista, pervoperteistä tai mielenterveydeltään järkkyneistä tapauksista vapaa professio. Minulle ei aukene, millä tavalla esimerkiksi Kayla Lemieuxin (kanadalainen Oakville Trafalgar -lukion opettaja, joka sai vuonna 2022 mediahuomiota oheisella ladyfiilistensä ilmentämisellä lukion luokkahuoneympäristössä, stunning and brave) kaltaisen autogynefiilin keikistely luokkahuoneessa edistää sukupuoltaan ja sukupuolikokemustaan pohtivan lapsen tai nuoren identiteetin kehitystä tai mitään muutakaan. Maailma nyt vain on mennyt sellaiseksi, ettei kukaan saa pihahtaakaan näiden pervojen avoimen fetissien esittelyn edessä vaan kaikkien pitää kumartaa heitä ja hokea kuorossa, että keisarin vaatteet ovat upeat.

Ilmeisesti tämä on sitä vapautta olla oma itsensä ja toteuttaa uniikkia sukupuolikokemustaan haluamallaan tavalla? Totta tosiaan, aivan ennenkuulumattoman mahtava esikuva ja samaistumiskohde kasvaville nuorille. Tuohon itsemääräämisoikeuteen näyttää sisältyvän muiden pakottaminen sietämään jatkuvaa epämukavuutta ja pakottautuminen statistin rooliin toisen uhkeassa genderperformanssissa, joka kuitenkin tarvitsee aina oman yleisönsä, koska validaatio. AGP-miehet myös lähes poikkeuksetta näyttävät saavan (tai avoimesti jopa myöntävät saavansa) kiksejä ja kokevan gendereuforiaa sen tiedostamisesta, että muut heidän ympärilläään kokevat epämukavuutta; kyseessä on heille eräänlainen valtapeli, joka täyttää heidän narsistisia henkisiä tarpeitaan ja tyydyttää heidän häiriintyneitä fetissejään.

Toki tuo heebo nyt on ääriesimerkki ja yksittäistapaus, mutta kuvaa silti mielestäni hyvin sitä asenneilmaston muutosta, jota kouluihin on läntisessä maailmassa lähes väkipakolla istutettu: korostetaan yksilönvapautta ja jokaisen "vapautta ilmentää itseään juuri sellaisena kuin on", koska jokaisen kokemus itsestään ja sukupuolestaan on ainutlaatuinen ja milloin mitäkin. Se "vapaus olla mitä on" voidaankin tulkita sitten hyvin eri tavoin ja laajasti, ja aina löytyy joku häiriintynyt sekopää, jolle ylilyönnit ovat itsetarkoitus ja keino vetää huomio itseensä (vrt. Lilly Contino, niin täysin tärähtänyt transaktivisti, että ylittää jo kaikki tähänastiset ennätykset). Mihin kaikki terve järki, yleiset käytöstavat, toisten huomioon ottaminen ja asiallisuus ovat maailmasta kadonneet? En halua tällaista maailmaa, jota nykyliberaalit, intersektionalistit ja wokeporukka yrittävät väkivalloin rakentaa ja ylläpitää. En halua, että minut homoseksuaalina ja "sateenkaari-ihmisenä" liitetään näihin muutospyrkimyksiin. En koskaan "sateenkaarioppilaana" kaivannut kouluun mitään erityistä seksuaalisuuteni ylikorostamista: maininta terveystiedon tunnilla riitti oikein hyvin, ja jo silloin elettiin mielestäni maailman mittakaavassa hyvin edistyksellisiä aikoja. Maailma on sitten niiden päivien tullut aivan täysin hulluksi. Kaipaan sitä tolkun aikaa, jota elettiin vielä 20-30 vuotta sitten. Nykymaailma on aivan perseestä.

Mitä kouluun ja opettamiseen/opettajiin tulee, niin nykyaika korostaa voimakkaasti yksilöllisyyttä ja yksilön erityistä huomiointia, ja kouluissakin on vallalla ajatus jokaisen oppilaan/opiskelijan kohtaamisesta omana ainutlaatuisena yksilönään. Tämä on kaunis ajatus ja niin pitääkin olla: tietenkin jokainen tulee kohdata sellaisena kuin hän on ja kunnioittaa häntä omana, erillisenä, ainutlaatuisena yksilönään. Näiltä yksilöllisyyden korostajilta unohtuu kuitenkin lähes aina se, että kouluissa opetetaan massoja: siis yksi opettaja opettaa kerrallaan 15-40 lapselle samaa asiaa. Jos jokaisen yksilöllisyys, erityisyys ja omanlaisuus kaikkine erityisherkkyyksineen, autismikirjoineen, ADHD:ineen, turvaruokineen, sukupuolifiiliksineen, theriankokemuksineen, turvallisine tiloineen, stimmauksineen ja milloin mine erityistarpeineen täytyisi joka tilanteessa tulla erikseen huomioiduksi, pitäisi jokaisella lapsella olla luokassa kolme henkilökohtaista avustajaa. Opettajat ovat jo lähtökohtaisesti mahdottoman tehtävän edessä, mutta tämä niin sanottu tutkimustieto sukupuolen moninaisuuden lisäämisestä ja opettajien tietämättömyydestä lisää entisestään vettä myllyyn. Kuinka paljon yhden ammattikunnan edustajia voidaan kuormittaa ja heidän työnkuvaansa sisältyvän vastuun määrää kasvattaa ilman, että kamelin selkä katkeaa?

Kukaan ei myöskään ole kieltämässä keneltäkään oikeutta ilmaista itseään ja identiteettiään haluamallaan tavalla, mutta miksi siihen pitää aina sotkea se, että kyseessä on mahdollisesti blokkereita ja korjaushoitoa vaativa translapsi tai ihmisen kehoon syntynyt kissa? 20-30 vuotta sitten puhuttiin indigolapsista ja kristallilapsista, nykyversio siitä on translapsi/sateenkaarilapsi tai therian. "Translapsi" käsitteenä ja ilmiönä on sitä paitsi mielenterveydeltään pahasti järkkyneen vanhempansa (useimmiten äitinsä) harhaisen mielen tuotosta, aivan kuten indigot ja kristallitkin. Voisiko lasten kohdalla joskus vain antaa asioiden olla ja kehittyä omalla painollaan, kuten entisinä hyvinä tolkun aikoina tehtiin? Me kaikki (tai no, suurin osa meistä) kasvoimme aikanamme ulos lapsuutemme ja nuoruusikämme vouhotuksista ja huomionkerjuutempauksista. Älkää oikeasti jaksako.

Kauniit ajatukset ja ideat kosahtavat koulumaailmassa aina kiviseinään, koska käytäntö vain äärimmäisen harvoin taipuu kauniisiin visioihin, vaikka visiot olisivat miten hyvää tarkoittavia hyvänsä. Todellisuuskaan ei (yhä edelleenkään) muutu muuksi sanamagialla, opettajien pakkoaivopesulla ja lisäkoulutuksilla, oppikirjojen muokkaamisella ideologisiksi indoktrinaatiomateriaaleiksi ja tuottamalla tutkimusta, jossa visioidaan tarunhohtoinen utopia, jossa todellisuuden vääristely ja kieltäminen tekee meidät autuaiksi.