Tänään päästetään uusi vieraskynäilijä ääneen. Anonyymi kirjoittaja on nuorempana kuulunut intersektionaalisten feministien (= queerfeministien) anarkistipiireihin ja viettänyt niissä paljon aikaa tehden lukemattomia tarkkanäköisiä havaintoja, joita hän avaa, analysoi ja erittelee tässä tekstissä. Millaisia queerfeministiset piirit ovat sisältä käsin tarkasteltuna ja millaista porukkaa niissä liikkuu? Miten ne ovat sosiaalisesti rakentuneet ja miten valta on niissä jakautunut – kuka vetelee naruista ja kuka on hyödyllinen idiootti? Mitä niissä ajatellaan maailmasta, yhteiskunnasta ja toisista ihmisistä?
(Laventelin toim. huom. Jos et tarkkaan tiedä, mitä intersektionaalinen feminismi tarkoittaa, niin kannattaa googletella hieman, minä en nimittäin ole erikseen kirjoittanut aiheesta postausta tänne.
Lyhyesti: Intersektionaalinen feminismi on aate, jossa eri ihmisryhmien edustajat saavat "uhripisteitä" sen mukaan, miten moneen eri vähemmistöryhmään he kerrallaan kuuluvat. Ryhmät liittyvät esimerkiksi ihonväriin, sosioekonomiseen asemaan, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja vammaisuuteen. Mitä useampaan eri vähemmistöryhmään kuulut, sitä sorretumpi ja syrjitympi olet ja sitä enemmän uhripisteitä sinulla on muihin ihmisiin nähden. Jos olet esimerkiksi tummaihoinen transidentifioituva mies [eli transnainen], olet aina automaattisesti korkeammalla uhrihierarkiassa kuin valkoihoinen nainen tai tummaihoinen nainen, koska transidentifioituva mies [eli transnainen] on uhrihierarkiajärjestelmässä aina sorretumpi ja syrjitympi kuin nainen [eli "cisnainen" genderideologian kielellä]. Intersektionaalisessa feminismissä tavallaan ajatellaan, että etuoikeutettujen enemmistöjen edustajat jo lähtökohtaisesti sortavat "alempiaan" eli niitä vähemmistöryhmien edustajia pelkällä olemassaolollaan. Jos olet valkoinen, lihaa syövä heteromies, syrjit ja sorrat olemassaolollasi lähtökohtaisesti kaikkien niiden olemassaoloa, jotka kuuluvat erilaisiin vähemmistöryhmiin.
Huomatkaa: Intersektionalismi ei aatteena pyri poistamaan tai häivyttämään eri ihmisryhmien välisiä eroavaisuuksia tai tekemään niitä merkityksettömiksi. Se päin vastoin valaa nuo erot ja ominaisuudet rautaan ja vaatii kaikkia kohtelemaan muita ihmisiä erojen mukaisesti. Meidän pitää ikään kuin jatkuvasti tiedostaa toisten ihmisten rodulliset, biologiset, sosioekonomiset jne. ominaisuudet voidaksemme olla mukamas tiedostamatta ne. Intersektionalismi ei ole esimerkiksi rasismin vastakohta, koska aidosti tasa-arvoisessa järjestelmässä siitä ei tehdä mitään numeroa, mikä ihonväri, sukupuoli, seksuaalisuus tai vamma jollakulla on. Intersektionalismi on näin ollen eräänlainen rasismin käänteinen muoto. Se on susi lammasten vaatteissa; se esittää olevansa jotain hienoa, uhkeaa ja edistyksellistä, kun se tosiasiassa vain toisintaa uudistetuilla käsitteillä kaikkea rasistista, misogynististä ja ableistista ajattelua, joka on vanhaa kuin aika.
Älkää antako intersektionalistien ja wokettajien mukatärkeilevien uudiskäsitteiden ja pehmoisten suvaitsevaisuuspuheiden hämätä itseänne. Kyseiset toimijat EIVÄT OLE mitään laupiaita pyhimyksiä, jotka taistelevat paremman maailman ja yhteiskunnan puolesta. Lähes jokainen heistä on valkoiseksi kalkittu hauta, kun kaikki lainahöyhenet ja sirkustamineet on riisuttu heidän yltään pois ja todellinen karva paljastuu.)
Vuoteni queer-yhteisössä: Miksi genderideologiset yhteisöt ovat kulttimaisia ja kuinka ne toimivat, eli välienselvittely pimeiden vuosieni kanssa
Tässä kirjoituksessa käsittelen kokemuksiani queer-anarkistisessa yhteisössä, jollaiset ovat merkittävässä osassa transaktivismia ja genderideologian levittämistä. Yhteisöillä tarkoitan myös löyhempiä ideologisia yhteenliittymiä.
Tästä aiheesta on hyvin raskasta kirjoittaa, sillä sen ajattelu saa minussa aikaan voimakkaita häpeän, epäuskon ja suoranaisen inhon tunteita. Hieman myös pelkään, että minut olisi mahdollista jotenkin tunnistaa. Luulen, että minun on kuitenkin käytävä asia jotenkin läpi, sillä huomaan, että se on edelleen tajunnassani jollain tapaa ratkaisemattomana asiana. Toivon, että kokemusteni ja ajatusteni jakaminen voisi auttaa muita esimerkiksi samalla tavalla kultin lumosta heränneitä tai sitten kokonaan ulkopuolisia, jos kirjoituksestani onnistuisi saamaan hieman käsitystä siitä, kuinka nämä queer-yhteisöt toimivat ja millaista ajattelua niissä esiintyy. Ja eritoten sitä, miksi kyse ei ole harmittomasta ihmisoikeusliikkeestä vaan oikeaa yhteiskunnallista valtaa omavaasta ideologiasta, jota on tärkeää vastustaa.
Omasta henkilöhistoriastani sen verran, että minulla on hyvin traumaattinen ja vaikea menneisyys. En mene aiheeseen tässä tarkemmin, mutta traumani liittyvät voimakkaasti seksuaalisuuteen ja sitä kautta myös sukupuoleen. Nuorena ajattelin, että naiseus on jotain kammottavaa, inhottavaa, kirous. Koin olevani saastainen ja yksinkertaisesti inhosin omaa naiseuttani. Olin jo yläasteikäisenä alkanut pohtia omaa seksuaalista suuntautumistani ja jo tuolloin, 2000-luvun alkupuolella aiheesta tietoa etsiessä törmäsi ennen kaikkea Setaan ja siellä myös transsukupuolisuuteen.
Vaikka tuolloin transsukupuolisuudesta ei puhuttu läheskään samalla tavalla kuin nykyään, ajatus jäi jotenkin kytemään mieleeni. Koin olevani niin erilainen kuin muut tytöt. Kiinnostunut eri asioista. Koin myös olevani luonteeltani erilainen kuin muut tytöt, mutta näin jälkikäteen ajatellen tietty kovuus, terävyys, koppavuus ja liika kylmään ja kyyniseen älyllisyyteen tukeutuminen olivat vain selvitytymiskeinoja myrkyllisessä, misogynistisessä ilmapiirissä, jossa elin. Tunsin valtavaa ulkopuolisuutta ja minun oli vaikeaa päästä osaksi tyttöjen sosiaalisia piirejä.
Lukioikäisenä mielenterveyden ongelmani kärjistyivät. Koin myös erittäin syvää itseinhoa. Olin inhonnut kehoani ja erityisesti sen sukupuolisuutta niin kauan kuin pystyin ymmärtämään ja muistamaan. Jälkikäteen ajatellen kyse on ollut traumojen aiheuttamasta oireilusta. Koin erittäin syvää sukupuolidysforiaa ja inhosin itseäni. Sitten sen keksin: olen transsukupuolinen. Jo tuohon aikaan netistä löytyi transmiesten videoita, joilla hehkutettiin transition aiheuttamaa sukupuolieuforiaa. Katsoin muutosvideoita lumoutuneena. Katsoin, kuinka naiset saivat lihaksia, miehekkäitä muotoja, parransänkeä ja kuinka heidän äänensä madaltuivat. Heidän olemuksensa olivat silminnähden helpottuneita, jotenkin vapautuneita ja voimantuntoisia. He olivat vapautuneet naiseuden kahleista, heistä oli tullut parempia ihmisiä. Heidän kehoistaan oli tullut kovia, vähärasvaisia, lihaksikkaita, he olivat päässeet eroon kaikesta inhottavasta, feminiinisestä ja heikosta itsestään. Minulle nuo muodonmuutokset edustivat vapautumista heikkoudesta ja haavoittuvuudesta. Koin, että miehuus ja maskuliinisuus olivat voimaa, vapautta, vahingoittumattomuutta. Koin löytäneeni itseni ja sanan pahalle ololleni: olen transmies. Siksi minusta tuntuu niin pahalta, olen vain syntynyt väärään kehoon.
Aloin puhua asiasta muutamille harvoille läheisilleni. Yksi oli taitava terapeutti, joka sai minut, luojan kiitos, taivuteltua pois transitiohaluistani. En aivan tarkalleen muista, kuinka. Olin tietenkin aluksi kammottavan vihainen ja loukattu siitä, että “oikeaa” minääni ei otettu tosissaan. Toinen henkilö taas hoki, että olen syntynyt juuri siksi, kuka minun täytyykin olla, ja että olen ihana ja hyvä juuri sellaisena kuin olen, ja osa sitä on että olen nainen. Tämä ei tietenkään tarkoittanut, että olisin jotenkin päässyt eroon syvästä itseinhostani, mutta transitioajatukset jäivät syrjään. Suuri syy siinä oli, että olen myös aina ollut hyvin kiinnostunut ns. luonnonmukaisesta hyvinvoinnista ja suhtautunut epäileväisesti lääketieteellisiin interventioihin.
Aikaa kului, mutta minuuteni ongelmat eivät tulleet ratkaistuiksi. (Voin muuten sanoa, että Kelan tukema kolme vuotta terapiaa on täysin riittämätön vaikeasti traumatisoituneelle, eikä apua saa mistään muualtakaan. En ihmettele, että ahdistuneet teinit hakeutuvat transpolille, eiväthän ne raukat saa kunnollista ja toimivaa hoitoa mistään muualtakaan.) Olin saatanan ahdistunut ja oireilin valtavasti ymmärtämättä miksi. Ihmissuhteet eivät onnistuneet, en saanut töitä. Tuntui, että yhteiskunta oli paha, ahdistava patriarkaatti, jolle en kelvannut. En myöskään saanut mitään asiallista tukea tai hoitoa vakavaan traumatisoitumiseeni, vaikka sitä todella aktiivisesti yritinkin etsiä. Oma kokemukseni on, että nykyiset mielenterveyspalvelut palvelevat lähinnä vähän masentuneita ja pikkuisen neuroottisia mutta sopivan helppoja ja työkykyisiä yksilöitä, ja ehkä jollain tapaa niitä, jotka ovat riittävän psykoottisia ja vaarallisia päästäkseen osastolle. Itse jäin ongelmieni kanssa täysin yksin, kun YTHS:n leipiintyneen oloinen psykologikin lähinnä vittuili (niin, hyvä kysymys, miksi vakavasti traumatisoitunut ja lähes toimintakyvytön ihminen ei vain tartu itseään niskasta kiinni ja hanki ystäviä ja elämää) ja muualle en päässyt.
Olen aina ollut kiinnostunut naisten ja tyttöjen oikeuksista. Aloin perehtyä naisten oikeuksiin ja innostuin todella feminismistä. Vielä tuolloin en tiennyt, että vallitseva feminismin muoto oli akateeminen queer-feminismi. (Sanoisin, että nykyistä feminismiä olisi kuvaavampaa kutsua queer- kuin intersektionaaliseksi feminismiksi, sillä alkuperäinen intersektionaalisuuden ajatushan on hyvä ja järkevä. Butlerista yms. akateemisista hörhöajatusrakennelmista oppinsa hakeneet nykyfeminismit ovat mielestäni kovin kaukana alkuperäisestä intersektionaalisuudesta, josta Kimberlé Crenshaw kirjoittaa. Puhun kuitenkin intersektionaalisesta feminismistä, sillä niin nykyistä vallitsevaa hörhömuotoa tästä kummallisesta normien purkamiseen tähtäävästä miesoikeusliikkeestä käytetään.) En ymmärtänyt käsitteleväni omia traumojani poliittisen ajattelun ja aktivismin kautta ja radikalisoiduin ajattelultani nopeasti ja voimakkaasti. Minusta tuli anarkisti ja feministi, mutta omassa ajattelussani feminismi oli vain naisten todellisiin oikeudenloukkauksiin ja voimaantumiseen, rajoittavien roolien yms. purkamiseen keskittyvää. Tässä kohtaa voisin myös huomauttaa, että en ole erityisen akateemisesti orientoitunut tai lukenut, eivätkä ajatukseni siten perustu tarkoille tutkimuskirjallisuudessa tms. esitellyille määrittelyille vaan ovat vain omien pähkäilyideni tulosta.
Hakeuduin anarkofeministisiin piireihin. Näissä piireissä minut otettiin lämmöllä vastaan. Koko elämäni ulossulkemista ja outouden tunnetta, ja viimein löysin todella tiiviin yhteisön, joka oli kaikkea mistä olin haaveillut. Hengailua, älykkäitä keskusteluita, tunteiden ja vaikeiden kokemusten jakamista ja puimista, yhdessä tekemistä omilla ehdoilla. Se oli mieletön kokemus, yhtäkkiä koin olevani paratiisissa, joka antoi minulle ystävät, perheen, mielekkyyden, vapauden ilmaista itseäni luovuuden ja toiminnan kautta. KAIKESSA tekemisessä oli kuitenkin mukana vahva ideologinen pohjavire. Kaiken kielenkäytön täytyi olla genderideologian mukaista. Voi, miten monimutkaiset ne säännöt olivatkaan! Kaikenlainen sukupuolittaminen oli kiellettyä. Oikeastaan täytyi leikkiä, että binääristä sukupuolijakoa ei ole olemassa, vaan se on pahan patriarkaatin kammottavin hirmutyö, johon reppanat ihmiset on vain aivopesty. Tämän omaksuminen oli hieman hämmentävää, sillä jopa ajatellessani olevani trans en ollut varsinaisesti kyseenalaistanut sukupuolijärjestelmää, vaan ajatellut vain olevani “väärään kehoon syntynyt mies”. Ei voinut puhua miehistä ja naisista, ihmisiin ei saanut viitata puhumalla sukupuolesta. (Tähän oli kyllä poikkeuksia, kuten joidenkin miesten pitäminen sortajina ja potentiaalisina pahantekijöinä, jotenkin moraalisesti ja perimmäisesti mätänä joukkona. Liikkeessä oli muutamia hyvin voimakkaita ja näkyviä hahmoja, jotka käytännössä määrittelivät, miten ja mistä saa puhua. Jopa heidän oma sisäinen logiikkansa oli täysin käsittämätöntä ja ristiriitaista, säännöt oli vain osattava poikkeuksineen ja pysyttävä muutosten perässä.) Jopa ELÄINTEN sukupuolittaminen oli tabu, sillä hyvänen aika, emmehän me voi tietää eläimen identiteettiä! (En vitsaile, en liioittele.) Itse olin usein törmäyskurssilla valta-ajattelun kanssa, sillä olen luonteeltani, noh, anarkistinen. En osannut piitata näiden henkilöiden ääneenlausumattomasta auktoriteetista oikean ja väärän määrittäjinä, vaikka selvästi näin ja ymmärsin, että sitä olisi pitänyt ymmärtää totella ollakseen yhteisössä. Aikani jaksoin leikkiä mukana, sillä yhteisössä oli kuitenkin paljon myös hyviä puolia ja ihmisiä, jotka olivat myös mukavia ja ajattelultaan vähemmän militantteja. Ja suoraan sanoen: tuntui, ettei minulla ollut juurikaan muuta.
Eräs huomioni on, että näissä yhteisöissä on todella paljon sosiaalista vallankäyttöä, joka on hyvin vahvasti tabu ja eräällä tapaa yhtä aikaa ilmeistä ja kätkettyä. Vallankäytön keinot ovat hyvin hienovaraisia ja senkin takia niitä on melko vaikeaa huomata. Tässä vaiheessa on tärkeää huomata, että kun puhutaan aktivistiporukoista, puhutaan oman kokemukseni mukaan poikkeuksetta äärimmäisen mielenterveysongelmaisista, “normaaleihin” sosiaalisiin ympyröihin syystä tai toisesta sopeutumattomista yksilöistä. Monia näistä ihmisistä tuntuu yhdistävän se, että omia traumoja ja muita vaikeita kokemuksia yritetään käsitellä sopivan etäisyyden päässä itsestä tekemällä niistä poliittisia kysymyksiä. Tämä jo perustaltaan vaikea asetelma tarjoaa oivat edellytykset kaikenlaiselle haitalliselle vallankäytölle ja muille vahingollisille psykososiaalisille ilmiöille.
Oma huomioni on, että näissä porukoissa on eräänlaisia “marttyyrinarsisteja”, sellaisia introvertin ja moraalisesti itsestään pyhän tekevän oloisia ihmisiä. (En siis anna mitään diagnooseja, kusipää voi olla olematta narsisti, mutta käytän tässä sanaa lainausmerkeissä sillä uskoisin sen selventävän parhaiten, minkä tyylisistä ihmisistä on kyse.) Heidän tunteensa ja mielivaltaiset loukkaantumisensa määrittelevät koko ryhmän toimintaa. Sitten on hajalla olevia empaattisia yksilöitä ja kokoelma muita eksyksissä olevia, hyvää tarkoittavia idiootteja, eräänlaisia ideologian lakeijoita, joiden oma ymmärrys ei tunnu yltävän kovin syvälle tai pitkälle. He vain seuraavat näitä johtohahmoja, jotka ovat onnistuneet sementoimaan asemansa yhteisössä jotenkin älyllisesti ja moraalisesti ylempinä henkilöinä. Empaattiset puolestaan tulevat näiden "johtajanarsistien" vetämiksi pauloihinsa ja saavat vastineena kenties jotain voiman tai suojelun tunnetta. Tästä syntyy monimutkainen, äärimmäisen lahkonomainen rakennelma. Vain tietty puhe on sallittua, “ulkopuolisten” kanssa kaveeraamista ei sallita, sillä he ajattelevat väärin jne. Kaikenlainen ulossulkeminen on hyvin voimakasta. Eli yhteisö ottaa tähän “valittuun perheeseen” avosylin, ja yhtäkkiä eriävästi ei voi enää ajatella, ellei halua tulla sosiaalisesti tapetuksi. Olen myöhemmin puhunut erään Jehovan todistajista lähteneen henkilön kanssa, ja kokemuksissamme oli suorastaan häkellyttävän paljon samaa. Toki on eri asia syntyä liikkeeseen kuin ajautua siihen muuten, mutta tunnistimme häkellyttävän paljon samanlaista vallankäyttöä, tabuja, moraalilla hallintaa, ulossulkemista jne.
Säilytin kuitenkin oman ajatteluni ainakin jollain tasolla ja kyseenalaistin monia absoluuttisina, moraalisesti oikeina pidettyjä asioita. Lopulta pitkähkön ja sekavan tapahtumaketjun päätteeksi ryhmän johtohahmo sulki minut täysin ulos. Muut ryhmän jäsenet alkoivat suhtautua minuun yks kaks kuin olisin ilmaa. Ihmiset, joiden olin luullut olevan ystäviä ja kavereita, hylkäsivät minut täysin edes ottamatta itse tilanteesta selvää, vain koska olin yhtäkkiä epätoivottu henkilö. Kokemus oli äärettömän tuskallinen ja suorastaan traumatisoiva, sillä menetin kaiken, jolle olin jo pitkän aikaa rakentanut elämääni. Koen, että tuo kokemus heijastuu edelleen jossain määrin elämääni, mutta ei siitä enempää tässä.
Jonkin aikaa vielä uskoin jollain tavalla tähän genderhuuhaaseen, olinhan aivopessyt siihen itseäni jo vuosia. Ajattelin, että binäärisen sukupuolisysteemin kyseenalaistaminen toisi vapautuksen ahdistavia piirteitä omaavista sukupuolirooleista. Aktivistipiireissä sukupuolinormeista nähdään vain ne huonot puolet, kärjistäen sanoen naiset ovat typeriä kanoja ja miehet machoja seksirikollisia. Näissä aktivistipiireissä “cisnaisena” olo oli jollain ääneenlausumattomalla tavalla halveksittua ja jotenkin ala-arvoista, ehkä hieman naurettavaa, noloa ja vanhanaikaista. Vallitseva käsitys oli näin jälkikäteen katsottuna suorastaan misogynistinen. Naiseus nähtiin rajoitteena ja tiukkojen sukupuoliroolien kautta. Näitä ei tietenkään sanottu suoraan ääneen, mutta se tuli kuitenkin selväksi. Vain muutamat naiset, jotka ehkä tekivät omasta naiseudestaan jopa hieman kitchiä ja liioiteltua, sanoivat olevansa “ehkä cisnaisia” (transnaiset sen sijaan olivat pyhiä, go figure). Vaikka binääristä niin kovasti pyristeltiin eroon, se silti oli keskiössä, valtavien pohdintojen aihe. Näin jälkikäteen ajatellen on aivan seinähullua, kuinka paljon aikaa, energiaa ja tilaa sukupuolen ja kaikenlaisten erityisidentiteettien pyörittely vei näissä piireissä. Itse olin ja olen enemmän toimintaan kuin sanatason pyörittelyyn suuntautunut. Joka tapauksessa minäkin aloin määritellä itseni “nonbinäärinä”, enhän minä nyt mikään tunkkainen, rajoittunut ja vanhanaikainen nainen ainakaan ollut! (Tunnen todella syvää myötähäpeää ja suoranaista hämmästystä sitä kohtaan, että olen voinut olla noin kujainen, aivopesty idiootti! Mutta yritän myös muistaa traumojen osuuden ja vaikean suhteeni naiseuteen koko kuviossa.)
Aloin pyöriä netin feministipiireissä, jotka häiritsivät minua alusta alkaen mm. hurjan sensuurin ja vallankäytön takia. Huomasin saman tendenssin, naisia “ei ollut”, oli ties mitä nonbinäärejä ja “korkeintaan deminaisia” (mitä hevonhelvettiä sekin tarkoittaa??). Lopulta aloin päästä irti omasta ideologisesta ajattelustani ja se tapahtuikin rytinällä, kun muutos kerran kunnolla alkoi. Näin maailman ilman ideologisia laseja ja aloin ymmärtää, kuinka trauman värittämää kaikki kokemiseni oli. Ei ollutkaan pahaa patriarkaattia, oli vain pahoja traumoja ja niiden vääristämää ajattelua ja kokemista. Sametti julkaisi joskus blogissaan äärettömän osuvan piirroskuvan, jossa on kaksi samaa kuvaa vierekkäin. Toinen on harmaa, feministilasien läpi katsottu maailma. Kaikkialla on vain sortoa ja pahuutta. Toinen on “normaalin” ihmisen näkemä, normaaleja ihmissuhteita ja käytöstä. Se on todella osuva kuva!
 |
| Laventelin toim. huom. Kirjoittaja viittaa tähän kuvaan. |
Juuri tästä on tässä genderkammotusideologiassa kyse. Omassa itsessä tuntuu selittämättömällä tavalla pahalta, ahdistus, josta ei saa kiinni, ulkoistetaan olemaan maailmassa, ei itsessä. En voi tarpeeksi painottaa sitä, että nämä ihmiset (aktivistit, intersektionaaliset feministit yms.) ovat enemmän tai vähemmän mielenterveysongelmaisia, jopa häiriintyneitä yksilöitä, jotka tekevät aktivismia omien patologioidensa pohjalta. He yrittävät saada maailman vastaamaan mielikuvitustodellisuuttaan. He kokevat olevansa moraalisesti (ja myös muuten maailmankatsomuksellisesti) oikeassa, ylempänä, ja eri mieltä olevien pahoja, väärässä, harhaantuneita. Olen huomannut myös hieman lievemmin tällä tavalla “liberaalisti” (vihervassariuteen suuntautuneilta) ajattelevilta samansuuntaista. Jos he pitävät jotakuta fiksuna ja mukavana ihmisenä, he automaattisesti olettavat kyseisen ihmisen olevan kanssaan samaa mieltä eli kannattavan ns. woke-ideologiaa. Jos paljastuu, että heidän aiemmin sydämellisenä, myötätuntoisesti ja ymmärtäväisesti maailmaan suhtautuvana ja älykkäänä pitämänsä ihminen ei ajattelekaan tämän ideologian mukaan, heille tulee todellinen syntax error, heidän ajattelullinen systeeminsä ei yksinkertaisesti kykene käsittelemään tällaista heidän maailmankuvaansa sopimatonta tietoa, sillä heidän ajattelussaan ei-woket ovat joko a) pahoja b) sivistymättömiä/tyhmiä c) konservatiivisiin uskontoihin aivopestyjä tai d) jokin yhdistelmä edellisiä. Ihmisen “todellinen” persoona sitten jotenkin koetaan tulleen paljastetuksi, kun tämä kivaa ja fiksua näytellyt lurjus on näyttänyt todelliset pahat karvansa (kärjistän hieman, mutta olen todella törmännyt tähän useita kertoja).
Miten tästä eteen päin?
Olen miettinyt paljon, miten tähän gender- ja woke-ideologiaan ja sen edustajiin pitäisi suhtautua. Ainakin rajoja tarvitaan. Näin jälkikäteen koko ideologia aiheuttaa minussa syvää raivoa, kun näen, kuinka vaarallisesta, laajamittaisesta ja totalitaristisesta järjestelmästä on kyse. Kuitenkin, ehkä myös oman itseni ja hyvinvointini takia, pyrin suhtautumaan näihin ihmisiin yksilöinä myötätuntoisesti. Heistä iso osa on samalla tavalla kujaisia, mielenterveysongelmaisia tapauksia kuten minäkin olin aiemmin. Myötätuntoinen suhtautuminen ei tietenkään tarkoita sitä, että heidän toimintaansa tai levittämäänsä ideologiaa pitäisi jotenkin hyväksyä, sietää tai yrittää ymmärtää tavalla, joka oikeuttaisi terveiden rajojen hälventämisen.
Pohjimmiltaan tässä liikkeessä on kyse vallankäytöstä, manipuloinnista ja rajojen häivyttämisestä. Ei ole sattumaa, että mukana on paljon ihmisiä, joilla ei ole ymmärrystä terveistä rajoista. Tämä on tärkeä opetus: GENDERLIIKE PYRKII SIIHEN, ETTÄ TERVEISTÄ, SUOJELEVISTA JA TARPEELLISISTA RAJOISTA EI SAISI PITÄÄ KIINNI. Rajoista kiinnipitämisestä syyllistetään, sitä pidetään moraalisesti vääränä, regressiivisenä ja ennen kaikkea sortavana. Olen huomannut myös valtavasti sitä, että ihmiset varovat sanomisiaan todella paljon. Tämäkin toimii usein juuri loukkaantumisen ja uhriposition ottamisen kautta. Jonkin päivänselvän faktan sanomisesta tuleekin syrjityn vähemmistön sortoa. Olen törmännyt tähän pelottavan paljon mm. työelämässä. Tästä seuraa kokemus, että on yksin ajatuksineen, ja pelko sen kuin kasvaa. Ja ajatelkaas, kun ei voi ajatella ja puhua vapaasti, asia todella alkaa lipua tietoisuuden ulottumattomiin ja korvautua valhetodellisuudella, vaikka jok’ikinen meistä kyllä tietää ihmisenä olemisen reunaehdot ja faktat syvällä sisimmässään. Mutta ihminen katsoo maailmaa hirveän vahvasti kielen läpi, joten kielellä on todella valtaa muokata todellisuuskäsityksiä. Toivonkin, että jokainen rohkaistuisi puhumaan omaa totuuttaan. Jos tällä on sosiaalisia kustannuksia, niin sitten on. Se on paljon pienempi hinta maksettavaksi kuin se, että olemme lipumassa kohti totalitaristista, manipulaatiolle, vahingolliselle vallankäytölle, terveiden rajojen poistamiselle ja valheille perustuvaa yhteiskuntaa. Jokainen meistä voi vaikuttaa asiaan puhumalla mahdollisimman totuudenmukaisesti ja rohkeasti.
Eräs suuri ongelma on, että woke-ideologia on niin etevästi onnistuttu saamaan “ainoaksi oikeaksi totuudeksi”. Kuka nyt haluaisi olla ihmisoikeuksia vastaan ja sortaa sorrettua vähemmistöä? Vaikka yhteisön väärinkäytökset ja vaarallinen, epäterve vallankäyttö, manipulaatio yms. näkyisivätkin, niistä on vaikeaa puhua. Tiedän kokemuksesta, että moraalin kysymykseksi asetetussa asiassa on todella vaikeaa ja pelottavaa uida julkisesti vastavirtaan, mutta suosittelen sitä silti.
Vielä lopuksi haluan tehdä pari huomiota. Mielestäni kaikki genderaktivismi on eräällä tapaa anarkistista, tai vallankumouksellista, luonteeltaan. Se pyrkii olemassaolevien, tarpeellisten ja hyödyllisten sosiaalisten, kulttuuristen ja yhteiskunnallisten normien hajottamiseen. Tämä on täysin oleellinen asia tiedostaa ja ymmärtää. Ei ole kyse siitä, että yritettäisiin saada läpi jokin yksi tai kaksi “syrjitylle vähemmistölle elintärkeää ja ihmisoikeuden turvaavaa lakimuutosta, joista ei ole haittaa yhtään kenellekään”. Transaktivistien johtohahmot ovat melko älykästä porukkaa, jotka kyllä ymmärtävät myös strategista ajattelua. Olen heidän omasta suustaan kuullut myönnettynä, että nämä lakimuutokset ovat vasta alkusoittoa, pehmittelyä, jolla transideologia pyritään normalisoimaan ja tekemään legitiimiksi valtaväestön silmissä. MIHIN he pyrkivät, sitä en minäkään täysin tarkkaan tiedä tai ymmärrä. Omat (kyyniset, mutta valistuneet) veikkaukseni liittyvät vahvasti mm. lapsen ja aikuisen välisen rajan häivyttämiseen. Anarkistinen ei tarkoita myöskään mitään aitoon tasa-arvoisuuteen ja konsensukseen perustuvaa keskustelevaa utopiaa, jossa kaikilla on hyvä olla, vaan vaarallista, ideologista, manipulaatiolle, klikeille, monimutkaisille valta-asemille ja vahvimman oikeudelle perustuvaa järjestelmää. Näen sen liikkeen, mitä genderideologia edustaa, lopulta aidosti vaaraksi demokratialle. Vertaukset natsilippujen ja sateenkaarilippujen välillä eivät ole mitään salaliittolaisia, vaan päin vastoin hyvin osuvia. Valitettavasti demokratia ei ole mikään itsestäänselvyys, ja uskon, että aikamme on altis muutokselle joko parempaan tai huonompaan.
Huomionarvoista on myös se, että suuri joukko näistä genderideologisissa piireissä liikkuvista henkilöistä on yhteiskunnallisesti hyvin aktiivisia. He opettavat yliopistoissa, toimivat järjestöissä ja lobbaavat julkista valtaa. Heillä on monimuotoisia aktivistiverkostoja. Ideologiaan törmää siellä ja täällä, yliopisto-opetuksessa, järjestötoiminnassa jne. Senkin takia aiheeseen on syytä suhtautua vakavuudella.
Kaikesta huolimatta näen paljon toivoa. Valtaosa aktivisteista on reppanoita, jotka eivät ymmärrä, mitä kannattavat. Voimme vielä vaikuttaa siihen, että transien ajamasta todellisuudesta ei tule vallitseva järjestys. Jokainen sana ja teko ovat polkuja, jotka vievät oikeaan suuntaan ja tulevat yhä selkeämmiksi, kun ihmiset uskaltavat puhua totuuttaan.
Kiitokset kirjoittajalle muisteluksesta ja erinomaisesta, hyvin jäsennellystä pohdinnasta!
Kommentoitavaa olisi paljonkin, mutta huomiotani kiinnittävät erityisesti nämä kohdat:
Eräs huomioni on, että näissä yhteisöissä on todella paljon sosiaalista vallankäyttöä, joka on hyvin vahvasti tabu ja eräällä tapaa yhtä aikaa ilmeistä ja kätkettyä. Vallankäytön keinot ovat hyvin hienovaraisia ja senkin takia niitä on melko vaikeaa huomata.
Näissä porukoissa on eräänlaisia “marttyyrinarsisteja”, sellaisia introvertin ja moraalisesti itsestään pyhän tekevän oloisia ihmisiä. Heidän tunteensa ja mielivaltaiset loukkaantumisensa määrittelevät koko ryhmän toimintaa. Sitten on hajalla olevia empaattisia yksilöitä ja kokoelma muita eksyksissä olevia, hyvää tarkoittavia idiootteja, eräänlaisia ideologian lakeijoita, joiden oma ymmärrys ei tunnu yltävän kovin syvälle tai pitkälle. He vain seuraavat näitä johtohahmoja, jotka ovat onnistuneet sementoimaan asemansa yhteisössä jotenkin älyllisesti ja moraalisesti ylempinä henkilöinä. Empaattiset puolestaan tulevat näiden "johtajanarsistien" vetämiksi pauloihinsa ja saavat vastineena kenties jotain voiman tai suojelun tunnetta. Tästä syntyy monimutkainen, äärimmäisen lahkonomainen rakennelma.
Tämä vahventaa täysin sen, mihin johtopäätöksiin olen ulkopuolisen tarkkailijan ominaisuudessa päätynyt liittyen siihen, miten nämä yhteisöt ovat sosiaalisesti rakentuneet. Marttyyrinarsisti on erinomaisen kuvaava termi. En itse ole koskaan kuulunut minkäänlaisiin queerfeministisiin piireihin (en edes nuorempana, vaikka olin silloin itsekin "sateenkaariaktiivinen" ja otin jossain määrin osaa mm. Setan toimintaan), mutta minulla on ylipäätään kokemusta kuulumisesta piireihin, joissa toimitaan jollain tapaa lahkomaisesti. Kaikkien noihin piireihin kuuluvien täytyy allekirjoittaa tietyt kirjoittamattomat peruspremissit, joista poikkeamisesta seuraa erilaisia ja mitä mielikuvituksellisimpia sanktioita, kurinpalautuksia ja manipulointia. Kaikki yhteistoiminta näissä piireissä rakentuu valtahierarkioiden varaan ja perustuu tunnemanipulointiin, agendan mukaisten käytänteiden loputtomaan ja rituaalimaiseen toisintamiseen ja erilaisiin valtapeleihin (queerfeministien tapauksessa kuka meistä on syrjityin ja sorretuin; sillä, joka saa tässä kisassa kirkkaimman kruunun, on myös eniten valtaa). Keskeistä on juurikin tuo, että vahvempien jäsenten tunnemaailman ailahtelut määrittävät voimakkaasti koko ryhmän toimintaa ja ne empaattiset hännystelevät ja hyysäävät heitä kuin se olisi heidän elämäntehtävänsä. Kaikissa lahkomaisissa ryhmissä näkyy tavalla tai toisella tämä sama tunnehierarkiamalli, jonka varaan kaikki keskinäinen manipulointi rakentuu.
Olen jo aikoja sitten pannut merkille, että queerfeministisissä piirissä heiluvat tyypit ovat lähes poikkeuksetta jossain määrin mieleltään järkkyneitä tapauksia (suuri osa ihan täysiä kilareita). Kun katsoo vaikka tätä Yle Areenan videota, jossa neljä myynsykypyöliseksi identifioituvaa (Utu-Vaival Matzon, Esra Falk, Santi Pachón Garzón ja Suva Siikasaari; voi Tsiisus Kraist näitä muusunimiä...) keskustelee keskenään sukupuolista ja identiteeteistä, niin kaikkien noiden selityksistä ja olemuksesta paistaa kilometrin päähän tietynlainen ajattelun yksitasoisuus, epätoivoisuus ja järjen ja hengen köyhyys. Noilla ihmisillä ja heidän lajitovereillaan ei ole kaikki muumit laaksossa, jos näin nätisti sanotaan. Heidän koko ajattelunsa ei ole mitenkään autenttista tai sisäsyntyistä vaan kokonaan ulkopuolelta valmiina omaksuttua ja konstruktionomaista. Kun queerfeministit ja transaktivistit (jotka ovat käytännössä samaa porukkaa) puhuvat sukupuolista, he toistelevat toistelemasta päästyään täysin identtisiä kommentteja, fraaseja ja sanoja, jotka he ovat suoraan kopioineet toisiltaan ja usein juurikin noilta kirjoittajan mainitsemilta älyllisesti ja moraalisesti ylemmiksi katsotuilta henkilöiltä, joita voitaneen pitää eräänlaisina transaktivismin pikkukulttijohtajina. En tiedä, kuinka selkeästi nämä alemman tason muusut itse kykenevät hahmottamaan, miten heitä viedään kuin pässiä narussa. Pikkukulttijohtajat taas ovat omaksuneet ajatuksensa suoraan mm. Amerikan valtavirtaistuneesta intersektionalismista Foucaulteineen ja Butlereineen. He eivät suinkaan ole tyhmiä, mutta täysin ideologian vietävissä kylläkin; ovathan he sentään luomassa kaikkien aikojen megalomaanisinta kulttuurivallankumousta ja siten saamassa ehkä nimensä historian kirjoihin asti.
Transaktivistien johtohahmot ovat melko älykästä porukkaa, jotka kyllä ymmärtävät myös strategista ajattelua. Olen heidän omasta suustaan kuullut myönnettynä, että nämä lakimuutokset ovat vasta alkusoittoa, pehmittelyä, jolla transideologia pyritään normalisoimaan ja tekemään legitiimiksi valtaväestön silmissä. MIHIN he pyrkivät, sitä en minäkään täysin tarkkaan tiedä tai ymmärrä.
Tämä myös vahvistaa täysin sen, mitä päätelmiä olen jo pitkään näistä johtohahmoista havaintojeni pohjalta tehnyt. Olen aikaisemmin puhunut siitä, että koska transaktivistien ääneen lausumattomat päätavoitteet ovat radikaaliudessaan ja perustavanlaatuisuudessaan niin äärimmäisiä, ei heidän koskaan olisi mahdollista saada niitä lävitse kertarysäyksellä vaatimalla. Juuri tästä syystä he ovat ikään kuin pilkkoneet tavoitteensa pienempiin osiin, joita vievät lainsäädäntöön yksi kerrallaan. Transaktivistit ja queerfeministit käyvät pitkitettyä väsytystaistelua muun yhteiskunnan ja valtaväestön kanssa, ja kun he ovat milloin milläkin yksittäisellä vaatimuksellaan tuudittaneet valtaväestön siihen mielentilaan, että on yksinkertaisesti vain helpompaa antaa aktivisteille periksi, säädetään sitten aina seuraavat lakimuutokset voimaan transaktivistien eduksi. Kun yksi tavoite on saavutettu, siirrytään seuraavaan vaiheeseen panoksia koko ajan koventaen. Tähtäimessä tämän kaiken "alkusoiton ja pehmittelyn" jälkeen on sen kulttuurivallankumouksen toteuttaminen, jonka transaktivistit ja intersektionalistit ajattelevat tuovan mukanaan uuden ja uljaan maailman, jossa mm. transihmisyys on niin normalisoitunut asia, ettei kukaan koskaan missään tilanteessa tee transin ja cissun välille minkäänlaista eroa ja sukupuolen merkitys kaikesta (paitsi genderspeshulien transidentiteeteistä) on kokonaan katoutettu ja häivytetty. Transit aivan täysillä ja lapsellisen vilpittömästi uskovat siihen, että tällainen maailmanjärjestys on mahdollinen ja odottaa heitä aivan kulman takana, kunhan he vain jaksavat urheasti taistella vielä vähän aikaa "ihmisoikeuksiensa" puolesta.
Aina joskus joku aktivisti livauttaa joitakin noista ääneen lausumattomista päämääristä epähuomiossa julki; siis sitä, että mihin tällä aktivismilla ihan perimmältään tähdätään. Minulla on jossain tallennettuna kuvakaappaus, jossa joku trans selittää jotain tällaista Twitterissä: "Me emme tule lopettamaan tätä aktivismia, ennen kuin jokainen maailman homo ja lesbo deittailee transihmisiä." Yritin etsiä tuota kuvakaappausta tähän, mutta en löytänyt, kun läppärilläni on niin valtava määrä kansioita täynnä kuvakaappauksia ja muuta kopsattua sälää. Quiet part out loud, anyway.
Mitä vielä tulee noihin Utu-Vaivalin, Esran, Santin ja Suvan toistelemiin puhkikuluneisiin sukupuolimantroihin, binäärilässytykseen ja transfobiakitinöihin, olen kuullut ne tässä kohtaa eri transien suusta niin monta tuhatta miljardia kertaa, että osaan ne ulkoa jo takaperin unissanikin. Jos joku noista edes kerran toisi tähän junnaavaan sukupuolikeskusteluun jotain uutta, tuoretta ja odottamatonta, niin varmaan typertyisin niin täysin, että joutuisin hoitoon. Miten voi olla, ettei noita lainkaan nolota ja hävetä tuollaiset televisioesiintymiset? O_o
Vain tietty puhe on sallittua, “ulkopuolisten” kanssa kaveeraamista ei sallita, sille he ajattelevat väärin jne.
Juuri näin kultit ja lahkot toimivat. Kaikki ei-pakollinen kanssakäyminen ulkopuoliseksi miellettyjen kanssa pyritään minimoimaan ja viettämään aikaa vain toisten samanmielisten aatetoverien seurassa. Merkittäviä lahkoja Suomessa ovat esimerkiksi herätysliikkeet, joista suurimpia väkimäärällisesti taitavat tällä hetkellä olla helluntailaiset ja lestadiolaiset. Se, miten queerpiireissä ollaan tai ei olla ulkopuolisten kanssa tekemisissä, voisi olla suoraan hellareiden tai lestojen pelikirjasta. Me Jumalan valitsemat, oikeamieliset uskovaiset vs. nuo pahat ja syntiset epäuskoiset, jotka vastustavat meitä Jumalan valittuja...
Pohjimmiltaan tässä liikkeessä on kyse vallankäytöstä, manipuloinnista ja rajojen häivyttämisestä. Ei ole sattumaa, että mukana on paljon ihmisiä, joilla ei ole ymmärrystä terveistä rajoista. Tämä on tärkeä opetus: GENDERLIIKE PYRKII SIIHEN, ETTÄ TERVEISTÄ, SUOJELEVISTA JA TARPEELLISISTA RAJOISTA EI SAISI PITÄÄ KIINNI. Rajoista kiinnipitämisestä syyllistetään, sitä pidetään moraalisesti vääränä, regressiivisenä ja ennen kaikkea sortavana.
Tuo rajojen häivyttäminen on monella tapaa avainasia tässä. Ja nimenomaan se, miten ymmärrys terveistä rajoista pyritään tieten tahtoen häivyttämään. Jos koko ihmiskäsitys voidaan sotkea täydellisesti tekemällä sukupuolet merkityksettömiksi, niin sitten voidaan sotkea paljon kaikenlaista muutakin, eikä sille näy lopulta enää loppua. Siihenhän nämä tahot tuntuvat juuri tähtäävän, minkä yksi ilmenemismuoto on naisten ja tyttöjen turvallisten tilojen poistaminen ja toinen homojen ja lesbojen painostaminen deittailuun ja seksiin transidentifioituvien ihmisten kanssa (mistä minulla on aiemmissa teksteissä lukuisia esimerkkejä). Jos homomies kieltäytyy seksistä transidentifioituvan naisen kanssa, hän syyllistyy "moraaliseen vääryyteen" ja "sortamiseen" ja toimii "regressiivisesti". Mikäs nyt voisi olla sen progressiivisempaa kuin painostaa homot heterosuhteisiin jonkin ideologian varjolla. Kenellekäänhän ei koskaan ennen koko maailmanhistoriassa ole tullut mikään sellainen edes mieleen.
Yksi tämän liikkeen perimmäisistä päämääristä näyttää yhä selvemmin ja selvemmin olevan aikuisen ja lapsen välisen eron häivyttäminen. Miettikää, mitä se tarkoittaa ja mitä siitä seuraa.
Olin saatanan ahdistunut ja oireilin valtavasti ymmärtämättä miksi. Ihmissuhteet eivät onnistuneet, en saanut töitä. Tuntui, että yhteiskunta oli paha, ahdistava patriarkaatti, jolle en kelvannut. En myöskään saanut mitään asiallista tukea tai hoitoa vakavaan traumatisoitumiseeni, vaikka sitä todella aktiivisesti yritinkin etsiä.
Voin muuten sanoa, että Kelan tukema kolme vuotta terapiaa on täysin riittämätön vaikeasti traumatisoituneelle, eikä apua saa mistään muualtakaan. En ihmettele, että ahdistuneet teinit hakeutuvat transpolille, eiväthän ne raukat saa kunnollista ja toimivaa hoitoa mistään muualtakaan.
On erittäin vakava ongelma, ettei asiallista tukea tai hoitoa saa mielenterveysoirehdintaan, ennen kuin on tyyliin vähintään yksi epäonnistunut itsemurhayritys plakkarissa. Erityisen vakavan tästä tekee se, että kun esimerkiksi sukupuolidysforinen oireilu (joka suurimmalla osalla nuorista on oireilua jostain aivan muusta kuin transsukupuolisuudesta) on länsimaissa räjähdysmäisesti lisääntynyt, niin ollaan suurin piirtein luovuttu kaikista yrityksistäkin rakentaa selkeitä psykiatrisia hoitopolkuja. Sen sijaan teinit vain tuupataan suoraan lähimpään genderjunaan, joka kulkee vain yhteen suuntaan, kun kehonmuokkaukset on aloitettu. Transpolilla ja Setalla on huomattava yhteiskunnallinen valta-asema siinä, mitä tulee ahdistuneiden nuorten hoitamiseen (tai "hoitamiseen") ja hoitopolkujen valintaan. He käyttävät tuota valtaa tällä hetkellä karmaisevalla tavalla väärin ja toimivat kaikessa ideologisen hurmoksen ohjaamina.
Nuoret aivopestään jo varhain omaksumaan omituiset ideologiset ajatukset siitä, että sukupuolitettu sielu saattaa harhailla väärään vartaloon, mikä sitten aiheuttaa nuorelle kaikki psyykkiset ja muutkin ongelmat. Totta helvetissä ahdistuneet nuoret (varsinkin murrosiän kehollisista muutoksista ahdistuneet tytöt) takertuvat hanakasti tällaiseen ajatukseen, kun auktoriteettitason ihmiset sen vielä hänelle esittävät mukamas jonain legitiiminä totuutena. He myös tukevat toisiaan tähän harhaisuuteen immersoitumisessa erilaisilla somealustoilla kaiken aikansa viettäen. Olen välillä esim. käännähtänyt Tiktokissa hieman tutkimassa siellä levitettävän transsekoilun laatua, ja olen aivan monttu auki seurannut, miten mielettömät määrät transpropagandaa Tiktokissa voi olla. Redditistä ja vastaavista nyt puhumattakaan. Ei ihmekään, että mielenterveyspalvelut ovat jatkuvassa kriisissä, kun nykynuoria oikein opettamalla opetetaan vihaamaan itseään ja kehojaan ja kaikenlaisia psykiatrisia interventioita hoitolinjauksina suorastaan ylenkatsotaan. Tiktokissa leviää nuorten keskuudessa myös muunlainen aivan omituinen mielenterveyssekoilu. Siellä on esimerkiksi nuoria, jotka ovat jostain saaneet päähänsä heillä olevan Touretten syndrooma. Videoillaan he (päivänselvästi) esittävät Tourette-oirehdintaa erilaisine ticceineen päivineen. Tällä tavalla nuoret kokevat saavansa kasvottomalta Tiktok-yleisöltä huomiota, sympatiaa ja sääliä. Nuorista on tullut täysiä dopamiininarkkareita. Onko ihme, että oppimistuloksetkin ja lukutaidon taso jatkuvasti laskevat kuin lehmän häntä?
No, tuleeko se lopulta kenellekään yllätyksenä, että Z-sukupolvesta on kasvanut tällainen, ovathan he syntyneet suoraan älypuhelinten ja täppäreiden maailmaan ja imeneet sosiaalisen median jo äidinmaidosta. He elävät jatkuvasti toinen jalka todellisuudessa ja toinen fantasiassa, jossa he voivat olla mitä haluavat ja muokkautua millaiseksi haluavat, koska voihan netin pelimaailmassakin luoda itselleen loputtomasti kaikenlaisia jännittäviä avatareja ja muita hahmoja, joihin "identifioitua". Eipä silti, ei Y-sukupolvikaan tässä synnitön ole, minun nuoruudessani huomattava osa ikätovereistani oli täysin hurahtaneita animeen ja mangaan. En henkilökohtaisesti ole ikinä ymmärtänyt kummankaan viehätystä. Tai vaikka viehätyksen sinänsä ymmärtäisinkin, niin en sitä, miten jotkut ikätoverini imautuivat siihen maailmaan niin täydellisesti ja kokonaisvaltaisesti ja pitkiksi ajoiksi (10-15 vuodeksi ja kauemmaksikin).
Jok’ikinen meistä kyllä tietää ihmisenä olemisen reunaehdot ja faktat syvällä sisimmässään. Mutta ihminen katsoo maailmaa hirveän vahvasti kielen läpi, joten kielellä on todella valtaa muokata todellisuuskäsityksiä.
Transaktivistit, intersektionalistit ja wokettajat ovat erittäin tietoisia kielen vallasta vaikuttamisen välineenä – tai ainakin ne mainitut älykkäät johtohahmot, jotka ovat Foucaultinsa ja Butlerinsa lukeneet. He tietävät, että kieli vaikuttaa siihen, miten ihmiset hahmottavat maailmaa ja todellisuutta, ja juuri se onkin yksi heidän suurimmista valttikorteistaan. Jos haluat jäljittää sen sylttytehtaan, jolla on kulloisessakin aikakaudessa eniten yhteiskunnallista vaikutusvaltaa tai ylipäätään valtaa, niin jäljitä ne instanssit, jotka muuttelevat jo olemassa olevien sanojen ja käsitteiden merkityksiä ja luovat jatkuvasti uusia käsitteitä. Transithan ovat olleet tässä suhteessa suorastaan ennenkuulumattoman tehokkaita kaikkine eri seksuaalisuus-, sukupuoli- ja gendernimikkeineen ja niiden hybrideineen. Olisi kiintoisaa tietää, onko joku jossain yliopistossa tehnyt diskurssintutkimusta aiheesta (objektiivisesta näkökulmasta, ei gendernäkökulmasta, kuten esimerkiksi kaiken maailman naurettavat "Queer Jeesus" -tutkimukset). Jos joku tietää tällaisia kunnollisia tutkimuksia, niin käy linkkaamassa kommentteihin.
