Vieraskynä 2/4: Muunsukupuolisuuskeskustelun rönsyt #1: Sukupuolidysforia

Vieraskynäilijä Vergiliuksen arkku jatkaa pohdintojaan muunsukupuolisuudesta, nyt vuorossa sarjan toinen osa. Tässä osassa Vergilius muun muassa käy läpi Näkymättömän sukupuolen muusuidentifioituvien omia kokemuksia, erittelee trans- ja muunsukupuolisten kokeman dysforian kytköksiä ja asteita, tarkastelee muunsukupuolisuusilmiötä eri kulttuurien sukupuolikäsitysten kautta (joita transit ja muusut ovat approprioineet omiin tarkoituksiinsa) ja kertoo jonkin verran myös omasta taustastaan koko aiheeseen liittyen. Vergilius ottaa tarkkanäköisesti esiin useita piileviä näkökulmia, jotka sukupuolikeskustelussa usein unohtuvat, joita keskustelijat eivät ole tulleet ajatelleeksi tai joista he eivät ehkä ole edes lainkaan tietoisia. Vergilius kuvaa tekstin loppupuolella nykykulttuuria "kiinnekohdattomana identiteettiavaruutena", jollaista ei nykyisessä mittakaavassa esim. Vergiliuksen ja minun lapsuudessa/nuoruudessa 90-luvulla vielä vallinnut. Kaiken kaikkiaan erinomaista pohdintaa jälleen kerran.

Minulla olisi tähän tekstiin paljonkin kommentoitavaa, mutta jatketaan kommenteissa, ettei varsinainen merkintä venähdä tuskallisen pitkäksi.

/edit 4.7. Vergilius on aloittanut muutama päivä sitten myös toisen juttusarjan Sametin (Musta orkidea) blogissa, aiheena queer. Linkkaan kaikki Vergiliuksen queer-sarjan tekstit myös näihin muusuteksteihin. 

Muunsukupuolisuussarja:

Osa 1: Intro – Mistä muunsukupuolisuudessa on kyse?
Osa 2: Muunsukupuolisuuskeskustelun rönsyt #1: Sukupuolidysforia
Osa 3: Gender-käsite – Hyödyllinen sosiaalinen konstruktio (ja sen mutaatiot)
Osa 4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin

Queer-sarja:

Osa 1: Queer - Uuden ajan seksuaalimoraali (ja sen evankelistat)

Vergiliuksen arkun blogi

Vieraskynä 2/4: Muunsukupuolisuuskeskustelun rönsyt #1: Sukupuolidysforia

No kettuilut sikseen. Sanottakoon ensin, että vaikka Näkymättömän sukupuolen sarjakuvat osoittautuivat omituiseksi yhdistelmäksi epämääräisyyttä ja raivokasta moralistista julistusta, itse kirjan ydinsisältö, sen 15 muusu-henkilökuvaa, onnistuvat kyllä koskettamaan myötätuntoon kykenevää lukijaa. Kirja tuo verevästi iholle sen esittelemän ihmisryhmän usein moniahdistuneen todellisuuden. 

Näkymättömän sukupuolen sivuille taltioidut henkilötarinat sisältävät mainintoja masennuksesta (muusun numero & sivu: 2 & 55, 4 & 78, 7 & 98, 9 & 118, 14 & 160), itsetuhoisuudesta (2 & 55, 6 & 89, 7 & 98, 11 & 137), erinäisistä syömishäiriöistä (3 & 64, 5 & 82, 6 & 89) ja asperger-oireista (6 & 91, 9 & 116). Yksi sen muunsukupuolisista kärsii jopa posttraumaattisesta stressistä ja dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä (13 & 151). Joillakin oli taustalla kovia kokemuksia esimerkiksi perheväkivallasta (6 & 89, 7 & 97) tai vakavasta koulukiusaamisesta (6 & 91, 11 & 135, 13 & 151).

Vaikka muutama kirjan esittelemä yksilö vaikuttaa varsin tasapainoiselta ja hyvinvoivalta, eittämätön yleisvaikutelma on siis hyvin yleistuskaisista, ajoittain hivenen epävakaista, tietään etsivistä ihmisistä, joiden tunteiden vuoristorataan on ajoittain tuskallista eläytyä.

Siitä huolimatta, että muunsukupuoliset ovat tunnettuja usein (lievästi sanottuna) lennokkaista ja äärimmäisistä ulostuloistaan*, Näkymätön sukupuoli taivuttanee siis myötätuntoon taipuvaisen lukijan siihen uskoon, että ilmiön takana on todellista inhimillistä kärsimystä, ei pelkkää taitelijaelämää ja huomionhakuisuutta. Ja se onnistuu tekemään sen siitä huolimatta, että kirjan toimituksellinen linja kaikkine karkkivärisine kuvituksineen ja veikeine sarjakuvineen itse asiassa pyrkii selkeästi antamaan esittelemästään identiteettiryhmästä mainettaan kepeämmän ja elämäniloisemman kuvan.

(Mistä puolestaan voi päätellä, että yllä mainittujen kaltaisten vakavien mielenterveysongelmien ja henkilöhistoriallisten traumojen roolia sen esittelemien muunsukupuolisten elämissä on pikemminkin minimoitu kuin tuotu etualalle.)

Koska niin Näkymättömässä sukupuolessa kuin mediassa laajemmin esitellyt muunsukupuolisiksi identifioituvat vaikuttavat olevan selvästi keskivertoa useammin erityisen psykologisesti haavoittuvassa asemassa olevia, olen päättänyt olla mainitsematta yhtäkään heistä nimeltä tämän kirjoitussarjan aikana (Sam Smithin kaltaiset kansainväliset julkkikset ovat oma lukunsa). Onhan tarkoitukseni kuitenkin käsitellä muunsukupuolisuutta ilmiönä, ei arvioida tai nykykielellä ”maalittaa” yksittäisiä ihmisiä. Viittaan tässä kirjoitelmassa siis Näkymättömän sukupuolen henkilögalleriaan ainoastaan heidän henkilökuvansa järjestysnumerolla. Silloin, kun viittaan muualla julkaistuihin muusuhenkilökuviin, ilmoitan niistä suoran linkin sijaan vain julkaisun nimen ja päivämäärän.

Jotkut saattavat paheksua sitä, että käytän termiä ”muunsukupuolinen” käsitellessäni kirjan koko katrasta: onhan mukana ihmisiä, jotka identifioituvat pikemminkin sukupuolettomiksi tai joiden identiteetti heidän omien sanojensa mukaan liukuu eri sukupuolien välillä. Koska kuitenkin jo kirjan titteli Näkymätön sukupuoli viittaa yhteen sukupuoliryhmään, ja sen alaotsikon termin (”ei-binäärinen”) englanninkielinen vastine voidaan kääntää suomeksi suoraan ”muunsukupuoliseksi”, olen päättänyt, että on selkeintä käyttää termiä muunsukupuolinen/muusu kattoterminä puhuttaessa koko ryhmästä.

*MUUSUJEN ROHKEAT ULOSTULOT

Esimerkkejä muunsukupuolisten hämmentävistä, ehkä jopa huolestuttavista ulostuloista löytyy kosolti Näkymättömän sukupuolen sivuiltakin: Yksikin kirjan muunsukupuolisista siteeraa itseään repliikillä ”Hä, missä mä oon? Hä, nyt mä pistän jotain testosteronia!” (Muusu nr. 1, s. 50), mikä tuskin kielii järin selkeäjärkisestä suhtautumisesta peruuttamattomia kehollisia muutoksia aiheuttavaan hormonihoitoon. Toinen kirjan muunsukupuolisista toteaa: ”Minulla ei vieläkään ole mitään hajua siitä, kuka tai mikä minä olen. Se on ihan ok.” (Muusu nr. 3, s. 63) Kysymys kuuluukin, miten hän on sitten ylipäätään niin varma siitä, että hän ei ole nainen?

Muusu nr. 6 suhtautuu hälyttävän kevytmielisesti lapsensa haluun seurata hänen esimerkkiään ja vahingoittaa itseään sitomalla kehittyvät rintansa: ”Ne pienimmät ainakin tällä hetkellä identifioi itsensä siihen synnynnäiseen sukupuoleen, mutta vanhin ei ihan tiedä. Häntä ei saa tytötellä, ja hänen mielestä mun binder on kiva. Hänkin haluis binderin.” (s. 92) Muusu nr. 9 puolestaan avautuu itselleen tehdyistä identiteettipohjaisista kehollisista kokeista huolestuttavan kevytmieliseen sävyyn: ”Nyt kun multa on leikattu rinnat ja olen ollut jonkin aikaa testoilla, minulla on vasta alkanut avautua mahdollisuus, etten olisi binääri valkoinen heteromies.” (s. 119) Olisiko tätä mahdollisuutta kannattanut tutkia vaikkapa keskusteluterapiassa ennen näitä rankkoja toimenpiteitä?

Mitä tulee laajempaan mediamaastoomme, kaikki muistanevatkin erään (identiteetiltään muunsukupuolisuuden ja transnaiseuden välisellä spektrillä aaltoilevan) nuoren miehen jo klassikoksi muodostuneen julistuksen: ”Valkoisella heteromiehellä ei ole oikeutta olemassaoloon.” (hs.fi 5.10.2017)

OK. Tell us how you really feel.

Voisivatko muunsukupuolisten yleisiltä vaikuttavat mielenterveyden ongelmat olla (lääketieteellisestikin diagnosoitavan) sukupuolidysforian lieveilmiöitä? Ja mikä tämän kirjoitelman kannalta tärkeämpää, löytyisikö myös muunsukupuolisuuden kova merkityksellinen ydin viimein juuri sukupuolidysforiasta? Vaikka asiasta on jonkin verran erimielisyyttä, yleinen käsitys näyttää kuitenkin olevan, että muunsukupuolisuus on transsukupuolisuuden alalaji – ja sukupuolidysforia oli (ainakin kerran) keskeinen osa klassisesti määriteltyä transsukupuolisuutta. Transsukupuolisuudesta (silloin puhuttiin vielä transseksuaalisuudesta) klassisesti määriteltynä, voitte lukea vaikkapa tästä Setan arkistoidusta sivusta kahdenkymmenen vuoden takaa.

Olisiko se juuri sukupuolidysforia, joka lopultakin erottaisi muunsukupuolisen tavallisesta sukupuoltaan epätyypillisesti kokevasta ja ilmaisevasta naisesta tai miehestä?

Keskittyminen sukupuolidysforiaan voi toki vaikuttaa epäolennaiselta, kun ottaa huomioon, että valtavirran LGBT-aktivistit ovat viime vuosina itse asiassa roimasti vähätelleet sen olennaisuutta kaikenlaiselle transsukupuolisuudelle. Oli miten oli, koska sukupuolidysforian rajut tuntemukset ovat kuitenkin olleet vuosikaudet keskiössä erilaisten transsukupuolisten kokemusmaailmaa kuvaavissa henkilökuvissa, artikkeleissa, elokuvissa ja TV-sarjoissa – ja siten keskeisessä asemassa muodostamassa myötätuntoon ja poliittisiin myönnytyksiin velvoittavia asenteita valtavirtaväestön keskuudessa – on muunsukupuolisia enemmän kuin aiheellista tutkia tästä näkökulmasta.

Lähde: Erikoislääkäri 2/2021

Yllä näette sukupuolidysforian kriteerit niin kuin ne on määritelty Amerikan Psykiatriyhdistyksen (APA) ylläpitämässä DSM-5-luokituksessa. Selkeyden vuoksi kiteytän nämä oireet kahteen kategoriaan, joiden kautta tavan ihmisten (kuten itseni) on mielestäni helpointa ymmärtää sukupuolidysforian ydin: kehodysforiaan (erityisesti kaksi ensimmäistä lausetta) eli inhoon ja vierauden tunteeseen omia sukupuolielimiä ja murrosiän myötä sukupuolittuneita ruumiinpiirteitä kohtaan ja ahdistukseen sukupuolirooleista (erityisesti toiseksi viimeinen lause) eli inhoon ja vierauden tunteeseen oman biologisen sukupuolen mukaista – tai siihen kulttuurisidonnaisesti liitettyä – sosiaalista roolia kohtaan. Tähän voivat liittyä niinkin moninaiset vahvasti nais- tai miessukupuoleen liitetyt itseilmaisuun kuuluvat asiat kuin pukeutuminen, maneerit, kiinnostuksen kohteet, tunteiden ilmaisu jne.

Näiden kahden sukupuolidysforian aspektin looginen seuraus on sitten vahva toive kuulua siihen toiseen sukupuoleen, mihin sisältyy puolestaan toive saavuttaa sen toisen sukupuolen keholliset ominaisuudet, harjoittaa sen mukaista sukupuoliroolia ja tulla kohdatuksi sen sukupuolen jäsenenä (eli  diagnostisten kriteerien vahva toive -alkuiset kohdat). Koska nämä ”vahvat toiveet” ovat pikemminkin loogista seuraamusta kehollisesta sukupuolidysforiasta ja sukupuolirooleihin liittyvästä ahdistuksesta kuin sukupuolidysforiaan liittyvän kärsimyksen itsenäisiä alkusyitä, keskityn tämän analyysini aikana vain kahteen jälkimmäiseen.

SUKUPUOLIDYSFORIA ON VAKAVA SAIRAUS

Mikäli nykyajan trans- ja muunsukupuolisuuskeskustelun ylilyönnit ovat saaneet suhtautumaan skeptisesti koko sukupuolidysforian käsitteeseen, voi omia asenteitaan kohtuullistaa vaikkapa lukemalla tästä Laventeliveikkosen blogipostauksesta vaikeista sukupuolidysforian kokemuksista niistä kärsivien omilla sanoilla kuvailtuna. Itsekin elämäni aikana useita sukupuolidysforiasta kärsiviä tunteneena minulla ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi vahvassa muodossaan hyvin vakava sairaus, joka tulisi myös ottaa vakavasti.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että oireiden vakavasti ottaminen ei kaiken järjen mukaan voi itsessään edellyttää kritiikitöntä suhtautumista kaikkia siitä kärsivien esittämiä totuusväittämiä kohtaan, heidän poliittisista vaatimuksistaan puhumattakaan (muunsukupuolisten kaksi ydinvaatimusta).

Varsinainen kehollinen sukupuolidysforia, eli kehodysforia – inho ja vieraantuneisuuden tunne oman ruumiin sukupuolittuneita piirteitä kohtaan – mainitaan teksteissä yllättävän harvoin. Nekin dysforian kokemukset, joista kerrotaan, ovat suurin piirtein yhtä usein lieviä tai vaihtelevia kuin vakavia. Lähinnä neljä kirjan muunsukupuolisista, selvä vähemmistö, antaa vaikutelman vakavasta kehodysforiasta, ja heidänkin kesken on paljon asteellista vaihtelua.

Muusu nr. 7 kertoo, että hän oli varhaislapsuudesta asti toivonut, että ”vitsi kun olisin poika tai jotain muuta kuin olen” ja että ”ei koskaan ollut tykännyt rinnoistaan ja toivoi, että niitä ei olisi” (s. 98). Muusu nr. 9 ”ahdistui ihan hirveästi”, kun hänen rintansa alkoivat kasvaa murrosiässä (s. 115). Muusu nr. 11 avautuu, että ”musta oli jotenkin tuntunut, että mulla kuuluis olla rinnat” ja että hänellä ”on aina ollut tosi epämukava olo peniksen kanssa”, se oli ”ällöttävä lötjäke”, ja hän voi fyysisesti pahoin, kun näki alapäänsä (s. 137 ja 138). Muusu nr. 13 kertoo kärsivänsä päivittäin genitaalidysforiasta. ”Joskus dysforia on niin paha, että on vaikea käydä vessassa edes yksin kotona (s. 153). Hän myös kertoo, että oli aina nainen lapsuutensa haaveissa omasta tulevaisuudestaan: ”Jotenkin kuvittelin, että kun kasvan, myös tissit kasvavat.” (s. 150)

Näiden vakavampien oirekuvausten ulkopuolella muut maininnat kehodysforiasta vaikuttavat huomattavasti lievemmiltä (vaikka niidenkin välillä on selkeitä aste-eroja): Kirjan ensimmäinen muusu kertoo tuntevansa dysforiaa ”joissain hetkissä” (s. 49). Muusu nr. 2 kertoo kärsivänsä kehodysforiasta, mutta suurin piirtein yhtä paljon ylipainon kuin sukupuolen takia: ”Yleensä minun on ok olla läskinä julkisessa tilassa, mutta minun ei ole ok olla julkisessa tilassa läskinä, jolla on tissit.” (s. 58)

Muusu nr. 5 uumoilee jälkikäteen, että ne syömishäiriöt, joihin hän sairastui teini-iässä, saattoivat johtua siitä, että ”voi helvetti, tissit” (s. 82). Nr. 14 taasen muistelee, että kun hänen kehonsa alkoi muuttua murrosiässä, ”joku outous lisääntyi, ja ulkopuolisuus lisääntyi” (s. 159).

Kaksi kirjan henkilöistä sanovat suoraan, että he eivät koe kehollista sukupuolidysforiaa – vaikka ensimmäinen heistä kertoo, että hänen rintansa ”tuntuu bindattuna kivemmalta” (nr. 6, s. 94), ja toinen myöntää, että joskus varhaislapsuudessa hän uskoi, että ”se penis vielä kasvaa joskus” ja teini-ikäisenä oli ”vaikeita hetkiä” (nr. 12, s. 143 ja 144). Muusut 3, 4, 8, 10 ja 15, eli kolmannes kirjan esittelemistä henkilöistä, eivät mainitse mitään varsinaisesta sukupuolidysforiasta, vaikka nr. 3:lla on ”kehollista dysforiaa, mutta se ei liity sukupuoleen” (s. 68) ja muusu nr. 4 kertoo epämääräisesti ”tunteneensa ruumiinsa ja olemuksensa maskuliiniseksi” (s. 73).

Lähes puolet Näkymättömän sukupuolen esittelemistä muunsukupuolisista ei siis mainitse kärsivänsä kehollisesta sukupuolidysforiasta lainkaan, ainakaan nykyhetkessä. Koska kyseessä on tarkoin mietitty ja hallittu esittely ”ei-binääristen” ihmisten ”vähemmistökokemuksesta”, jossa on pakostakin pyritty jonkinasteiseen edustavuuteen, lienee aiheellista olettaa, ettei kehollinen sukupuolidysforia ole kovin iso ongelma ainakaan huomattavalle osalle tästä viiteryhmästä.

Kun ottaa huomioon, että niihin muunsukupuolisten kahteen ydinvaatimukseen kuitenkin kuuluu mahdollisimman nopea ja pidäkkeetön pääsy kehoa muokkaaviin lääketieteellisiin interventioihin, on yllättävää kuinka vähäistä osaa varsinainen vakava kehodysforia näyttää heidän elämässään ajavan. Kirjan pari kolme kertaa läpi kahlanneena (ja muutenkin muusujen kannanottoihin tutustuneena) sen ei ehkä tulisi suuremmin yllättää: monet esitellyistä muunsukupuolisista suhtautuvat kuitenkin avoimen vähättelevästi, epäilevästi, pilkallisesti tai jopa syyttelevästi varsinaisiin sukupuolidysforia-diagnooseihin ja niitä tekeviin ammattilaisiin (valtavirran LGBT-aktivistien kielellä ”portinvartijoihin”).

Esimerkiksi muusu nr. 2 toteaa, että Helsingissä lääkärit ovat ”vain päättäneet”, etteivät leikkaa rintoja irti F64.8-diagnoosilla (= muu sukupuoli-identiteetin häiriö), ikään kuin kyse olisi vakavan eettisen harkinnan sijaan silkasta mielivallasta (s. 60). Muusu nr. 9 kuvailee prosessia ”temppuradaksi” ja ”limboksi”, ja sanoo, että ”on uskomatonta, että tuollaista koneistoa halutaan silti pitää yllä, vaikka nyt leikataan terveys- ja hyvinvointipalveluista” ja lisää vielä päätteeksi, että kyseistä ”koneistoa” pyöritetään ”vain siitä ilosta, että saadaan kyykyttää ihmisiä” (s. 119–121). Muusu nr. 12:lle transpolin tutkimukset olivat ”jotenkin tosi traumaattinen kokemus”, ja hän jatkaa, että ”vieläkin kun menen siitä paikasta ohi, mulle tulee sellainen olo, että jos voisin, räjäyttäisin sen paikan”. Henkilökunnan hän summaa sanomalla, että ”ihmiset, joita siellä oli, tarkoittivat ehkä hyvää, mutta olivat aivan pihalla minkäänlaisesta sukupuolen käsitteellistämisestä” (s. 144–146).

Positiivisempiakin arvioita toki löytyy. Muusu nr. 7 koki, että kokonaisuudessaan hänen kokemuksensa Hyksin transpolilta oli ”ihan okei”, joistakin ongelmista huolimatta. Se oli hänen mukaansa hyvä ”itsetutkiskelumatka”, jonka aikana sai ”pohtia useampaan kertaan, mikä käsitys omasta sukupuolesta on” (s. 100). Myönteisimmissäkin arvioissa korostetaan kuitenkin yleensä hoitohenkilökunnan ammatillisen varovaisuuden ja vakavan eettisen harkinnan sijaan juuri prosessin vaivattomuutta ja kitkattomuutta, eli mahdollisimman nopea ja esteetön pääsy toivottuihin hoitoihin nähdään yksinomaan hyvänä asiana.

Tästä saa käsityksen, että potilaan ja lääkärin suhde nähdään ennen kaikkea asiakkaan ja palveluntarjoajan suhteena. Väärien tai huterien perusteiden nojalla tehtyjen leikkaus- ja hormonihoitojen riskit ja myöhempi katumisen mahdollisuus vaikuttavat olevan tuskin mainitsemisen arvoinen huolenaihe kirjan henkilökaartin maailmankuvassa.

Vaikka muusu nr. 11 yhdistää prosessin sanoja säästelemättä ”tosi kammottavaan” valtaan, mitä ”järjestelmässä käytetään toisten ihmisten ruumiillista itsemääräämisoikeutta vastaan”, hän myös näkee kolikon kääntöpuolella mahdollisuuden ylipäätään saada yhteiskunnan maksamia toimenpiteitä ja vaihtaa juridista sukupuolta, mikä ei suinkaan ole mahdollista kaikkialla. (s. 138) Muusu nr. 14 kehuu transpolia kohtaamiensa ”hyvien tyyppien” takia, vaikka kokeekin, että arviointiprosessin ei ylipäätään pitäisi olla tarpeellinen ja että se loukkaa ihmisten itsemäärittelyoikeutta. (s. 160)

Päätellen siitä ilosta, millä muunsukupuoliset naiset esittelevät heidän mastektomian jälkeisiä leikkausarpiaan – niin Näkymättömän sukupuolen sivuilla (muusut nr. 5, 7 ja 9) kuin vaikkapa suosittujen sarjakuva-artistien idealisoidussa muusu- ja transmieskuvastossa – rintojen irti leikkaaminen näyttääkin edustavan heille ihmisryhmänä jotain aivan muuta kuin vanhan koulukunnan transsukupuolisille, joille se oli yleensä se viimeinen oljenkorsi, johon vakavista psyykkisistä kehonkuvan oireista kärsivä oli tarttunut kaikkien muiden ratkaisujen osoittautuessa riittämättömiksi. Vakavan sairauden takana piilevän tragiikan sijaan leikkausarpiin liitetään lähestulkoon ainoastaan positiivisia mielleyhtymiä.

Itse asiassa jotkut naispuoliset muunsukupuoliset ovat aivan avoimesti myöntäneet sen, mitä me muut olemme vain aavistelleet: että heidän mastektomiansa tai siitä haaveilu liittyy enemmän esteettisiin mieltymyksiin tai tiettyihin muunsukupuolisten kauneusihanteisiin kuin sukupuolidysforiaan (jostain syystä kauneusihanteisiin liittyen David Bowie ja Tilda Swinton nostetaan esiin yhä uudestaan, esim. muusu nr. 2, sivu 58).

Eräässäkin Ylen julkaisemassa muusu-henkilökuvassa (28.11.2021) muunsukupuolisella perheenäidillä kerrotaan olevan ”paineita ulkonäöstään, sillä se ei hänen mukaansa vastaa muunsukupuolisen ihannetta”. Hän ilmoittaa haaveksivansa rintojen irti leikkaamisesta, koska ”Naisellisista muodoista olisi mukava päästä eroon. Haluaisin olla enemmän androgyynimmän tai miehisemmän näköinen.”

LEIKKAUSARVET HYVÄN MIELEN HEIMOTUNNISTEINA

Mastektomian jälkeiset leikkausarvet näyttävät vaivihkaa saavuttaneen poliittisesti korrektissa mediassa eräänlaisen lämminhenkisen transmiesten ja ”naiseksi syntymässä merkittyjen” muunsukupuolisten heimotunnisteen aseman. Yllä kuva Nickelodeonin lastenpiirretty Blue’s Cluesin Pride-jaksosta, jossa esiintyy sukupuolisesti moninainen pikkumajava leikkausarpineen kaikkineen. Sen oikealla puolella on taasen ilouutinen pelin The Sims uusista muusu- ja transmiestunnisteista. Niiden alapuolella näette esimerkkejä idealisoidusta muunsukupuolis- ja transmieskuvastosta LGBT+-yhteisön jäsenten itsensä piirtämänä.

Mikäli arvioni tuntuu hieman lennokkaalta, kehotan pohtimaan seuraavaa kysymystä: Vaikka voimme kenties ymmärtää leikkausarpien rehellisen kaunistelemattoman kuvauksen esimerkiksi dokumentaarisessa valokuvataiteessa (tai vaikkapa aihetta käsittelevässä realistisessa elokuvassa) miksi niitä halutaan esitellä myös idealisoiduilla piirros- ja tietokonepelihahmoilla, jotka voisivat kaiken järjen mukaan näyttää juuri sellaisilta, miltä ikinä niiden tekijät haluaisivat? Miksi transmiehiksi ja muunsukupuolisiksi identifioivat naiset haluavat nähdä korostettuja leikkausarpia omaa ryhmäänsä edustavissa piirros- ja tietokonepelihahmoissa, ellei kyseessä ole juuri jonkinlaisesta lämminhenkisestä heimotunnistautumisesta ja sitä kautta yhteisöllisyyden kokemuksesta?

Trendi kielii pinnanalaisesta muutoksesta sen suhteen, miten yhä useampi ”sukupuolisesti moninainen” määrittelee, näkee ja kokee transsukupuolisuuden.

Kun sukupuolidysforia oli vielä keskeinen tekijä transsukupuolisuuden määrittelyssä (vrt. vaikka transvestiitit, jotka vain sattuvat pitämään ristiinpukeutumisesta), kategoriaan luettavat ihmiset olisivat tuskin halunneet tulla jatkuvasti muistutetuksi läpi käymistään rankoista hoidoista ja oman ruumiinsa tuskallisesta ”sukupuolen historiasta”. Päämääränä ja ennen kaikkea haaveenahan oli yleensä juuri tavallinen elämä vastakkaisen sukupuolen yksilönä, tilanteessa, jossa edellinen elämä ja heidän muutoksensa mahdollistaneet lääketieteelliset operaatiot voitaisiin jättää mahdollisimman perusteellisesti menneisyyteen.

Ehkä joitakin suurkaupunkien yksittäisiä queer-aktivisteja lukuun ottamatta ihanteena ei ollut muistutella jatkuvasti itseään tai kanssaihmisiään omasta ”syntymässä naiseksi tai mieheksi määritellystä” taustasta – siitä puhumattakaan, että kuuluisi jonkinlaiseen olemassaoloaan jatkuvasti liputtavaan sukupuolikapinallisten viiteryhmään.

Yhdessä Näkymättömän sukupuolen valistussarjakuvista tämä uusi asennoituminen – trans-identiteetti heimoidentiteettinä – ilmaistaankin yksioikoisesti: ”Parasta muunsukupuolisena olemisessa on ollut oman yhteisön löytäminen.” (s. 29)

Ahdistus sukupuolirooleista, vierauden ja inhon tunne omaan biologiseen sukupuoleen liitettyä sosiaalista roolia kohtaan, on sitten se sukupuolidysforian toinen puoli, ja toinen juurisyy haluun transitioitua toiseen sukupuoleen ja tulle kohdatuksi sen edustajana. Siihen voivat liittyä niinkin moninaiset itseilmaisuun liittyvät asiat, kuten sukupuolitetut maneerit, kiinnostuksen kohteet, pukeutuminen ja tunteiden ilmaisu. 

Tähän väliin minun täytyy myöntää, että itselleni varsinainen (klassisesti määritelty) transsukupuolisuus on helpointa ymmärtää lähinnä kehollisen dysforian kautta. Ei ole nimittäin lainkaan selvää miksi sosiaalisista rooleista koetun ahdistuksen tulisi itsessään oikeuttaa lääketieteellisiin toimenpiteisiin ja juridisen sukupuolen vaihtamiseen. Eikö nykymaailmassa voisi vain pukeutua ristiin ja harrastaa omalle sukupuolelle epätyypillisiä maneereja ja harrastuksia? Ymmärrän toki, että vuosikymmenet sitten näiden asioiden yhdistäminen oli vaikeampaa, ja koko sukupuolen vaihtaminen (tai ”korjaaminen”) saattoi siten tuntua luontevammalta ratkaisulta, mutta ajat, kuomaseni, ovat muuttuneet...

Joka tapauksessa, koska kyseessä on olennainen osa sukupuolidysforian taudinkuvaa, tarkastelemme Näkymättömän sukupuolen henkilögalleriaa myös tältä osalta.

Yleisesti ottaen, ainakin heidän omien kuvailujensa perusteella, kirjan muunsukupuolisten omalle, ”syntymässä määritellylle” sukupuolelle epätyypillinen käytös, pukeutuminen jne. vaikuttavat aika tavanomaiselta yksilölliseltä vaihtelulta. Kun kuvaan lasketaan mukaan kirjan muunsukupuolisten usein varsin lievä tai olematon kehodysforia, ainakin itseni kaltaisen yhdeksänkymmentäluvulla varhaisnuoruutensa viettäneen miehen näkökulmasta tuntuu todella omituiselta, että näistä lähtökohdista lähtien tunnetaan tarvetta kyseenalaistaa tai jopa kieltää oma (varsinainen) sukupuoli kokonaan.

KOHTALOKKAAT LELUVALINNAT

Lasten kannattaa nykyään miettiä tarkkaan, mihin leluun tarttuvat. Varsinkin rapakon takaisessa villissä lännessä, missä transhoitojen sääntely on mahdollisimman löyhää, sukupuolelleen epätyypillisen lelun valitseminen saattaa johtaa hormoniblokkereihin – ja hormoniblokkerit puolestaan lähes vääjäämättä transitioitumiseen.

Muusu nr. 3 ei ”tuntenut naiseuden sopivan itseensä” ja ”tykkäsi hirveästi pokemoneista”, vaikka ei tietänyt ”ketään muuta tyttöä, joka olisi pitänyt niistä” (s. 63-64). Toinen, nr. 8, leikki lapsena Zorroa, kuningasta, ampumahiihtäjää (ja kaivinkuormaajalla) eikä halunnut pitää hameita (s. 105-106). Nr. 9 taasen ahdistui ”tytöiltä odotettavista asioista, kuten nukkeleikeistä, mekoista ja prinsessaseteistä, vaikkakaan se ei ollut ”mikään hirveän pinnalla oleva asia” (s. 115). Muunsukupuolinen nr. 10 (tällä kertaa miespuolinen muusu, yksi kirjan kolmesta) kertoo puolestaan leikkineensä siskonsa kanssa ”nukeilla ja tyttöjen jutuilla” ja pyytäneensä varhaismurrosiässä siskoaan lakkaamaan hänen kyntensä. Paljon myöhemmin hän havahtui haluavansa pukeutua naisten vaatteisiin (s. 126–127). Hän myös ilmoittaa vihaavansa ”yli kaiken” sitä, jos häntä pidetään ”hyvänä äijänä”, tai jos hänelle sanotaan, ettei hän voi ymmärtää jotain, koska ei ole nainen. Hän myös vihaa käsitettä ”naisten vaatteet” (s. 130).

Muusu nr. 12 ei lapsena halunnut olla poika, ”en koskaan”, ja joutui taistelemaan vanhempiensa kanssa sellaisista asioista kuin että saisiko hän pitää hiuksensa lyhyinä ja pitikö joihinkin juhliin mennä mekko päällä (s. 143). Muusu nr. 13 alkoi käyttää koruja toisella luokalla ja pukeutui hyvin värikkäästi, ”jopa sellaisiin vaatteisiin, jotka silloiset kaverini leimasivat naisellisiksi” (s. 151). Hän myös kertoo alkaneensa itkeä, kun hän ensimmäistä kertaa kokeili rintaliivejä: ”Se tuntui jotenkin niin oikealta, ja minusta tuntui kokonaiselta.” (s. 154) Muusu nr. 14 ”jotenkin häpesi” lapsuudessaan sitä, että tykkäsi ”rakentaa kaikkea ja leikkiä leikkiautoilla”. Hän ei ”hirveästi leikkinyt” prinsessaleikkejä ja haaveili Commodore 64:stä (s. 157). Kirjan viimeinen muunsukupuolinen, nr. 15, inhosi sitä, kun häntä luultiin tytöksi, kun hän tykkäsi niin paljon tyttömäisistä asioista (s. 166). Hän myös kertoo tuntevansa ”aina olevansa drag-vaatteissa, mutta ei huonolla tavalla”, mitä se sitten tarkoittaakin (s. 168).

Kuten edellä oleva ilmoitus drag-vaatteista, näiden esimerkkien ulkopuolella kokemuksien kuvaukset ovat tavalla tai toisella epämääräisiä. Esimerkiksi nr. 6:tta oli pienestä asti ”tökkinyt se, että täytyy omaksua tietyt kiinnostuksen kohteet ja sosiaaliset normit”, ja hän olikin pienestä asti ajatellut, että hän ”voi tehdä mitä huvittaa” (s. 91). Itse asiassa tämä lähestulkoon itsetarkoitukselliselta vaikuttava halu kapinoida normeja vastaan ja ylipäätään ravistella meitä normoja vaikuttaakin yhdistävän häntä moniin muihin muunsukupuolisiin (jo Näkymättömän sukupuolen sivuillakin, esim. muusu nr. & sivu: 5 & 57, 11 & 135 ja 15 & 168).

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että olin ainakin henkilökohtaisesti yllättynyt siitä, että hyvin moni kirjan esittelemistä henkilöistä ilmoittaa suoraan, että heidän lapsuudenkotinsa olivat itse asiassa hyvin sallivia sukupuolen ilmaisun ja sukupuolitettujen odotusten suhteen. Kyökkipsykologisoin kai omassa päässäni, että mikäli sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaiseva yksilö kasvaa voimakkaan konservatiivisessa ja suvaitsemattomassa ympäristössä, voi sukupuolesta kaiken järjen mukaan kehittyä (lapsen tai nuoren verrattain pienimuotoisestakin sukupuolen epätyypillisestä ilmaisusta johtuen) voimakas neuroosi. Tämä oli yksi niistä näkökulmista, joiden kautta olin valmistautunut tuntemaan sympatiaa kirjan henkilökaartia kohtaan.

Näkymättömän sukupuolen muusuista moni kuitenkin ilmoittaa suoraan, että lapsena heidän annettiin kasvaa enemmän yksilöiksi kuin valmiisiin sukupuolimuotteihin (muusu nr. & sivu: 1 & 47, 3 & 64, 8 & 105, 13 & 151, 14 & 157, 15 & 166). Vain muutamalla kirjan viidestätoista muunsukupuolisesta on ollut painostavuuteen asti konservatiivinen perhetausta. Muusu nr. 5 oli kasvanut pienellä paikkakunnalla ja hänen äidillään oli ”pitkä prosessi” hänen ”epänormatiivisuutensa kanssa” (s. 81, 85). Muusu nr. 10:llä oli ankaran konservatiivinen isä, mutta vapaamielisempi äiti (s. 125). Ainut muunsukupuolisista, joka toteaa yksioikoisesti, että hänellä oli kokonaisvaltaisesti ahdasmielinen ja rajoittava perhetausta, on muusu nr. 6 (s. 91).

Jäämme jälleen kerran pohtimaan, miksi näin tavallisen epätyypillinen sukupuolen ilmaisu ja kokeminen – yhdistettynä yleensä melko lievään tai olemattomaan sukupuolidysforiaan – tulisi velvoittaa meidät muut täyttämään heidän kaksi ydinvaatimustaan, kun taustalla ei yleensä ole edes voimakkaita jälkiä jättävää (ja mahdollisesti traumatisoivaa) konservatiivista sukupuolikasvatusta? Mikseivät kirjan muunsukupuoliset vain antaneet itsensä kasvaa omanlaisikseen naisiksi ja miehiksi, kuten heidän (tai useimpien heistä) kotikasvatuksensakin mahdollisti? Kuten aiemmin mainitsin, jotkut heistä toki kokivat rankkaa koulukiusaamista, mutta vaikka heidätkin lisäisi lukuun, valtaosa on silti saanut kasvaa verrattain suvaitsevaisessa ja sallivassa ympäristössä.

MUUNSUKUPUOLISUUSKESKUSTELUN RÖNSYT #2:

TOISTEN KULTTUURIEN KOLMANNET SUKUPUOLET

”Esimerkiksi monissa alkuperäiskansoissa on jo pitkään tunnustettu transihmisten olemassaolo ja kunnioitettu heitä.”

(Muunsukupuolisen henkilökuvasta, Yle 1.7.2022)

Toisten kulttuurien kolmannet (sosiaaliset, kulttuuriset) sukupuolet esiintyvät säännöllisesti jokseenkin ylimalkaisina viittauksina LGBT-aktivistien muunsukupuolisuuteen liittyvässä keskustelussa. Niinkin erinäisistä ryhmistä kuten Samoan fa’afafineista, Intian hijroista ja Amerikan alkuperäiskansojen kaksisieluisista haetaan ylihistoriallista ja poikkikulttuurista oikeutusta länsimaissa 2000-luvulla lanseeratulle muunsukupuolisten sukupuolikategorialle sekä ns ”transihmisille” laajemminkin (millä siis, muistutan, viitataan paljon moninaisempaan ryhmään ihmisiä kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, kun transsukupuolisuus määriteltiin sukupuolidysforian kautta). Tässä on monia ongelmia.

Edellä mainitun kaltaisessa käyttöyhteydessä valtavirran LGBT-aktivistit tulevat pyörittäneeksi ”toisten kulttuurien kolmannet sukupuolet” (tästä lähin tekstimassan hillitsemeksi ”TKKS:t”) eräänlaiseksi homogenisoiduksi stereotypiaksi, joka häivyttää näkyvistä kunkin ryhmän kulttuuriset erityispiirteet ja niiden hyvin spesifin aseman oman laajemman yhteisönsä maailmankuvassa ja arvomaailmassa. Tapa muistuttaa erehtymättömästi eräänlaista käänteistä orientalismia, jossa toisista kulttuureista maalattu hämärän yhdenmukainen kuva palvelee (aidon poikkikulttuurisen ymmärryksen syventämisen sijaan) lähinnä omia (identiteetti)poliittisia päämääriä.

Liittämällä TKKS:t kirjainrimpsuunsa, kuten Kanadan pääministeri Justin Trudeau teki yllä olevassa twiitissään, näihin käsitteisiin upotetut, hyvin erilaiset käsitykset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta häivytetään pois näkyvistä – länsimaisten LGBT-aktivistien uskomusten ja laajemman poliittisen ohjelman eduksi tietysti. Kuten maoriaktivisti Dianne Landey kertoo, aina tällainen hämärtäminen ja välineellistäminen ei edellytä edes jonkinlaisen kolmannen sosiaalisen sukupuolen olemassaoloa tietyssä kulttuuripiirissä vaan siihen riittää jo (vaikkapa) jonkinasteinen suvaitsevaisuus homoeroottisia rakkaussuhteita kohtaan.

Lethbridgen yliopiston professori Paul Vasey, joka on tutkinut pitkäaikaisesti esim. Samoan fa’afafineja ja Meksikon muxeja, tuo esille Gender: a Wider Lens -podcastin haastatteluissa (ensimmäinen ja jälkimmäinen) useita hienosyisiä ongelmia eri käsitejärjestelmien sotkemisessa keskenään.

Esimerkiksi Samoan fa’afafinet, Paul Vasey painottaa, eivät usko länsimaisten muunsukupuolisten ja (modernien) transsukupuolisten tapaan siihen, että heidän sosiaalinen sukupuolensa jotenkin mysteerisesti mitätöisi sen, ovatko he varsinaisesti kehollisesti mies- vai naispuolisia (”male or female”). Hänen mukaansa fa’afafinet esimerkiksi urheilevat itsestään selvästi joko omissa ryhmissään tai sekaryhmissä toisten biologisten miesten kanssa. Kaikki muu olisi epäreilua. Tarkoittaahan fa’afafinekin kirjaimellisesti (ja paljon puhuvasti) ”naisten tapaan” ei ”nainen, mutta miehen ruumiissa, eli nainen”.

Kyse on nimenomaan sosiaalisesta sukupuolesta, jota ei kannata sotkea biologiseen sukupuoleen – Länsimaissa kasvaneet ”fa’afafine-identifioituvat” tai muuten esimerkiksi netin kautta länsimaisia ideologisia vaikutteita omaksuneet fa’afafinet voivat toki ajatella asiasta toisin, Vasey muistaa tarkentaa.

Yleisesti ottaen Vasey suhtautuu hyvin nihkeästi länsimaisten LGBT-aktivistien tapaan viljellä ylisanoja puhuttaessa TKKS:ista (kuten yllä olevan siteerauksen juhlalliselta kuulostavat puheet ”tunnustuksesta” ja ”kunnioituksesta”). Hänen näkemyksensä mukaan juhlallisten mielikuvien luonti palvelee totuuden sijaan lähinnä länsimaisten aktivistien päämääriä. Sielläkin missä kolmanteen sosiaaliseen sukupuoleen kuulumiseen ei liitetä negatiivisia asenteita (mikä ei ole lähimaillakaan universaalia), kuten fa’afafinejen Samoassa, asenteet ovat lähinnä arkisen hyväksyviä – varsinainen juhlistaminen, sikäli kun sitä on, rajoittuu lähinnä tiettyihin kansanjuhliin, kuten fa’afafinejen omiin kauneuskilpailuihin.

Mikä lienee oudointa TKKS:ien valjastamisessa ajamaan länsimaisten LGBT-aktivistien sukupuolivallankumouksellisia päämääriä on se, etteivät ne muodosta missään maassa minkäänlaista odotus- ja normivapaata sukupuolikategoriaa, sellaista joka mahdollisesti tyydyttäisi meidän LGBT-aktivistimme. Kun ottaa huomioon, minkälaiset mikroskooppisetkin odotukset ja normit saavat meidän mediassamme esiintyvät muunsukupuoliset julkisesti ja näyttävästi ahdistumaan, validoinnin etsiminen näistä kulttuureista on hyvin erikoista. Näihin sosiaalisiin sukupuoliin liittyy ilmiselvästi mitä erinäisimpiä odotuksia ja normeja mitä tulee esimerkiksi vaatetukseen, maneereihin tai vaikkapa ammatinvalintaan (kuten voi päätellä vaikkapa yllä olevasta ryhmäkuvasta). On hyvin vaikea kuvitella, että länsimaiset muunsukupuoliset tyytyisivät elämään Samoan fa’afafinena tai vaikkapa Intian hijrana.

Vaikka pari kolme kirjan esittelemistä henkilöistä vaikuttaakin kärsivän selkeästi (ihan näin maallikon silmissäkin) vakavasta sukupuolidysforiasta, useimpien kuvailemia kokemuksia on vaikea nähdä tavallista yksilöllistä sukupuolen kokemista ja ilmaisua kummempana: jos on vaikka lukenut laajemmin omaelämäkerrallista kirjallisuutta, on ilmeistä, että on aivan tavallista tuntea (varsinkin murrosiässä) epämukavuuden ja tyytymättömyyden tunteita oman kehon sukupuolittuneita piirteitä kohtaan ja omata miehille ja naisille epätyypillisiä kiinnostuksen kohteita tai maneereja.

Ei myöskään ole kovin tavatonta haluta sonnustautua syystä tai toisesta vastakkaiseen sukupuoleen yhdistettyihin vaateparsiin. Se ei tee kenestäkään kirjaimellisesti jotain toista sukupuolta (korkeintaan ehkä transvestiitin) – vaikka on toki totta, että varsinkin miehiä saatetaan yhä sosiaalisesti sanktioida sellaisesta käytöksestä vielä tänäkin päivänä. Siihenkin ratkaisu on suvaitsevaisuuden lisääminen, ei uudet sukupuolikarsinat.

Olen itse temperamentiltani melko konservatiivinen, ja siten pidän ajatusta Näkymättömän sukupuolen tyylisistä pidäkkeettömästä voimakkaan henkilökohtaisten kehoon ja sukupuoleen liittyvien kokemusten paljastelusta enemmän kuin hieman vaivaannuttavana. Mutta koska olen nyt tässä eritellyt, analysoinut ja ihmetellyt sivukaupalla toisten ihmisten uskaliaasti paljastamia intiimi- ja sielunelämän yksityiskohtia, lienee enemmän kuin paikallaan, että kerron jotain myös itsestäni. Ehkä sitä kautta käy myös ilmi, että en ole tuomitsemassa ihmisiä oman norsunluutornini huipulta, vaan että minulla on monia hyvin samanlaisia kokemuksia kuin kirjan esittelemillä muunsukupuolisilla (kuten homoseksuaaleilla on yleisesti ottaenkin) ja siten kykenen hyvin samaistumaan moniin heidän kokemuksiinsa.

Nyt kun sitä ajattelen, omien varhaisimpien muistojeni joukkoon kuuluu se, kun reilusti ennen esikouluikää viiletin rivitalomme takapihan nurmikolla isosiskoni ihanan ilmavassa, vaaleansinisessä farkkumekossa. (Kun muutama vuosi myöhemmin ala-asteikäisenä löysin kuvan siitä perheen valokuva-albumista, revin sen kappaleiksi voimakkaan häpeän vallassa.) Varhaisessa ala-asteiässä rakastin Barbeja, Polly Pocketteja ja My Little Ponyja. Itseasiassa jo vauvakirjastani voi lukea, että pidin nukeista enemmän kuin autoista. 

Sen ikäisenä minua usein luultiin tytöksi niin käytökseni kuin ulkonäköni suhteen. Minä myös viihdyin tyttöjen kanssa paremmin kuin poikien. Tuskastelin ystävyyssuhteiden solmimisen vaikeutta heidän kanssaan: ympäröivä yhteisö kun selvästi suhtautui sellaisiin ystävyyssuhteisiin jokseenkin nihkeästi, piti niitä outoina. Samalla tunsin täydellistä vierautta suhteessa poikamaisen aggressiivisiin leikkeihin ja kilpailun hengen kyllästämää koululiikuntaa kohtaan. Joukkue- ja kilpailullinen urheilu tuntuu minulle täysin vieraalta vielä tänä päivänäkin.

Kun saavutin varhaisen murrosiän, haaveilin tytöksi muuttumisesta, jonka kuvittelin ”ratkaisevan” siinä vaiheessa jo ilmeiset homoseksuaaliset tuntemukseni. Unelmoin, että voisin ”normaalisti, tavallisena tyttönä” rakastaa sitä luokkatoveria, johon olin ihastunut, ja solmia hänen kanssaan yhteiskunnan hyväksymän ja arvostaman seurustelusuhteen.

Varsinaista kehollista sukupuolidysforiaa en ehkä tuntenut, ellei teini-iälle tyypillistä ahdistusta oman kehon muutoksista (esim. karvoitus, äänenmurros) tai epävarmuuden tunnetta omasta ruumiinrakenteesta tai omien sukupuolielimien koosta ja muodosta lasketa mukaan. Yleisempää kehodysforiaa tunsin kuitenkin vahvasti muusu nr. 2:n tyyliin myöhemmin murrosiässä, kun minulle kerääntyi merkittävästi ylipainoa, tavalla, jolla oli väistämättä sukupuolinen ulottuvuutensa. Pehmeänä löllykkänähän tunsin erityistä epäsuoriutumista poikien ulkonäköihanteiden suhteen.

Joskus minua kiusattiin sukupuolittuneesti. Muistan, kuinka kerran palatessamme välitunnin alkaessa luokasta koulun käytävään yksi tytöistä sohaisi suurieleisesti, mukamas vahingossa naulakossa olevaa takkiani, jonka taskusta tippui lattialle (hänen sinne mitä ilmeisimmin pistämänsä) huulipuna. Tyttö jäi patsastelemaan paikoilleen, ihmettelemään sitä korostetun viattomasti ja mahdollisimman kovaan ääneen, niin, että kaikki varmasti kuulivat. Muistan elävästi hänen silmistään paistavan, huonosti peitellyn mielihyvän, kun hän tarkasteli reaktioitani. Viesti oli selvä: minut oli yritetty nöyryyttää sukupuoleni edustajana siihen kuuluvien normien huonosta suorituksesta (onnekseni sen verran mämmikouraisesti, että harva otti sitä vakavissaan). Olin tyttöpoika, epäpoika, hintti (nimenomaan loukkauksena, ei seksuaalisena identiteettinä).

Myöhäisessä murrosiässäni, vaikka temperamenttini, harrastukseni ja kehonkieleni oli hiljalleen kehittynyt tyypillisemmän poikamaiseen suuntaan, samaistuin yhä voimakkaimmin sarjakuvien ja videopelien sankarittariin. He edustivat minulle ihmisyyden ideaaleja. Sarjakuvataiteesta innostuneena piirsin heitä mallista kymmenittäin omiin luonnoskansioihini. Vielä nuorena aikuisenakin esikuvani olivat lähinnä naisia – vuosikaudet ykkösenä oli kuolemanvaaraa uhmaava voimanainen Ayaan Hirsi Ali (hänen kaltoinkohtelunsa ns. progressiivisen vasemmiston taholta oli itse asiassa varhaisin ”herättäjä” sen liikkeen kyseenalaisten piirteiden suhteen).

Miehet tuntuivat pitkään vierailta. En ikinä oikein tuntenut kuuluvani heihin saumattomasti. Teini-iässä kaveripiirini koostui pitkään lähinnä nörtähtävistä ja taiteellisista pojista. Hekin olivat poikia, jotka eivät oikein ongelmitta täyttäneet sukupuolemme ideaaleja (moniko heistä olisi tänä päivänä tuntenut vetoa muunsukupuolista identiteettiä kohtaan?).

Laventelin toim. huom. On hämmentävää, miten yhteneviä homomiesten kertomukset lapsuudestaan ja nuoruudestaan ovat. Vergiliuksen kokemukset lapsuudestaan ja nuoruudestaan osuvat lähes yks'yhteen omieni kanssa, ja olen kuullut ja lukenut samanlaisia kuvauksia vaikka kuinka paljon. Myös minä olin lapsena "tyttöpoika", joka pukeutui mekkoon ja leikki nukeilla ym. tyttöjen leikkejä, viihtyi paremmin tyttö- kuin poikaporukoissa ja vierasti miehiä ja maskuliinisuutta. Myös minua kiusattiin, koska – kuten Vergilius erinomaisesti sanoittaa – olin "tyttöpoika, epäpoika, hintti". Tosin mainittakoon, että olin sen verran vahva persoona ja voimakas luonne, että kykenin aina pistämään kiusaajille hanttiin, eivätkä he jaksaneet jatkaa vittuilua kovin kauaa. Jos minua yritettiin kiusata homouden takia, en yksinkertaisesti välittänyt siitä; se tuntui minusta aivan yhtä järjelliseltä kuin kiusata jotakuta vaikka vasenkätisyydestä. Minunkin "miespelkoni" ja identiteettipallohukkaisuuteni kesti aika pitkään, jopa yli 25-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen aloin pohtia mieheyttä ja maskuliinisuutta (omaa ja muiden) uusista näkökulmista ja työstää asiaa kypsemmin kuin nuoren idealistin tavoin. Pitkä matka on kuljettu, eikä nykyinen lempeä itsehyväksyntä ole minulle(kaan) tullut ilmaiseksi. Tämä kuulostaa nyt omituiselta, mutta minulla kesti kauan ns. antaa anteeksi itsessäni olevalle feminiinisyydelle ja maskuliinisuudelle, että ne molemmat olivat niin tulehtuneet ja epätasapainossa. Tänä päivänä on toisin. Nautin suunnattomasti siitä tiedosta, että voin olla feminiininen mies olematta yhtään vähempää mies (tai kansalainen, ihminen...). Tiedän, että tällainen ajattelu raivostuttaa transeja ja muusuja, koska transien ja muusujen maailmankuvassa feminiininen mies ei ole mies lainkaan vaan "muu" tai "trans".

Tänä päivänä, koska minulla oli mahdollisuus käydä läpi normaali, ja normaalin tuskainen murrosikäni, olen suhteellisen sinut sukupuoleni ja kehoni kanssa, kaikista sen ilmiselvistä epätäydellisyyksistä ja puutteista huolimatta. Olen jopa oppinut arvostamaan miehiä ja maskuliinisuutta, mikä ei ole ollut helppoa aikakautena, jolloin miehiä ja maskuliinisuutta käsitellään lähinnä ongelmalasien läpi. Vaikka voin yhä samaistua moniin muunsukupuolisten kuvaamiin sukupuoleen liittyviin ulkopuolisuuden, epäsopivuuden ja riittämättömyyden tuntemuksiin, pidän sitä ratkaisua, johon he ovat päätyneet – uuden sukupuolikategorian luomista kuin odotus- ja normivapaiksi turvasatamiksi itseni kaltaisille epätyypillisille miehille ja naisille – yksinkertaisesti äärimmäisenä, lopultakin epätoimivana ja siihen kuuluvine vaatimuksineen jopa vaarallisena (lääketieteelliset hoidot).

Biologinen eli varsinainen sukupuoleni on kiistämätön ja ilmiselvä fakta, joka on tunnistettavissa minusta silmänräpäyksessä, vaikka innostuisinkin pukeutumaan mekkoon ja tälläytymään kuinka lennokkaasti tahansa. On paljastavaa, että myös lähes jokaisen Näkymättömän sukupuolen esittelemän muunsukupuolisen itse ilmoittama ”syntymässä määritelty” sukupuoli on yhä tunnistettavissa lähes välittömästi heitä esittelevistä valokuvista (siitäkin huolimatta, että jotkut heistä ovat käyneet läpi heidän biologista sukupuoltaan hämärtäviä lääketieteellisiä hoitoja).

Selvästikään sitä sukupuolta ei ole määritelty mielivaltaisesti kolikkoa heittämällä, osana jonkinlaista häikäilemätöntä cisheteropatriarkaalista lääketieteellisen auktoriteettiaseman hyväksikäyttöä.

Kuunneltuani ja luettuani elämäni varrella useita homomiesten muistoja omasta lapsuudestaan tiedän, että tällaiset kokemukset ovat tuiki tavallisia, jopa banaaliuteen asti. On kylmäävää ajatella, että jos olisimme syntyneet 2000-luvulla (ja vasemmistolaisittain edistyksellisille vanhemmille) meillä olisi ollut mitä todennäköisimmin edessä kiirehtiminen transsukupuolisen identiteetin vahvistamiseen ja sitä kautta lääketieteellisiin hoitoihin.

Mikäli oma kokemushistoriani ei tässä kohdin vielä vakuuta, suosittelen lukemaan kirjan nimeltä Ulos kaapista: Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta (Like, 2003), joka on – ainakin sosiaalisen sukupuolidysforian osalta – täynnä hyvin samankaltaisia ja -tasoisia tarinoita sukupuoleltaan epätyypillisenä tyttönä tai poikana kasvamisesta.

Kirjan kuvaama aikakausi (lähinnä 1900-luvun jälkipuolisko) oli sikäli terveellisempi, että hyvin harva kirjan esittelemistä henkilöistä tunsi vielä tarvetta kyseenalaistaa varsinaista biologista sukupuoltaan vain koska hän tunsi epämukavuutta rinnoistaan, tai koska hän tyttönä piti enemmän kaivurilla kuin nukeilla leikkimisestä ja koki ympäristönsä taholta siitä jonkin tasoista kummeksuntaa. Sen aikakauden kulttuurissa ei (yleisenä ratkaisuna sukupuoliahdistukseen) yksinkertaisesti ollut tarjolla kellumaan lähtöä kohti nykyisen kaltaista, omasta kehostaankin irrallista kiinnekohdatonta identiteettiavaruutta.

Ainut poikkeus, jonka kirjan tapauskertomuksista muistan, on erään naisen henkilökohtainen tarina, jossa selvästi jo iti aavistus nykypäivän sukupuoli-identiteetin kulttuurista. Nainen – kuten Näkymättömän sukupuolen muusu nr. 15 – kuvaili tuntevansa yhdessä vaiheessa olevansa aina drag-vaatteissa, ja oli muutenkin hyvin omistautunut jatkuvaan postmoderniin identiteettimetamorfoosiin...

Vaikka kuinka pinnistelen, ainakaan kirjassa esitellyt, klassisesti ymmärretyt sukupuolidysforian kokemukset eivät näytä oikeuttavan kokonaan uuden sukupuolikategorian luomista ja siihen liittyvää kahta ydinvaatimusta. Jotta pääsisimme lähemmäs muunsukupuolisuuden määritelmällistä ydintä – tai edes sitä syytä, miksi siitä on yhtäkkiä tullut niin merkityksellinen ilmiö niin monelle - meidän täytyy sukeltaa seksologien ja sukupuolentutkijoiden harrastamaan terminologiaan, ja sen piirissä tapahtuneisiin äkkijyrkkiin keikauksiin – joista saimmekin jo vihiä näistä ikuisesti drag-vaatteissa olevista naisista...