Vieraskynä 3/4: Gender-käsite – Hyödyllinen sosiaalinen konstruktio (ja sen mutaatiot)

Vergiliuksen arkku jatkaa sukupuolipohdintojaan, nyt luvassa sarjan kolmas osa. Tiedoksi, että Vergilius on aloittanut muutama päivä sitten myös toisen juttusarjan Sametin (Musta orkidea) blogissa, aiheena queer. Linkkaan kaikki Vergiliuksen queer-sarjan tekstit myös näihin muusuteksteihin.

Muunsukupuolisuussarja:

Osa 1: Intro – Mistä muunsukupuolisuudessa on kyse?
Osa 2: Muunsukupuolisuuskeskustelun rönsyt #1: Sukupuolidysforia
Osa 3: Gender-käsite – Hyödyllinen sosiaalinen konstruktio (ja sen mutaatiot)
Osa 4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin

Queer-sarja:

Osa 1: Queer - Uuden ajan seksuaalimoraali (ja sen evankelistat)

Vergiliuksen arkun blogi

Vieraskynä 3/4: Gender-käsite – Hyödyllinen sosiaalinen konstruktio (ja sen mutaatiot)

Ajoittain Näkymättömän sukupuolen muunsukupuolisten kokemusmaailmat näyttävät lähtevän lentoon kohti vaikeasti hahmotettavaa identiteettiavaruutta, josta ei tunnu saavan mitään otetta – ainakaan mikäli ei tiedä jotain seksologian ja queer-teorian pitkästä ja vaiherikkaasta aatekehityksestä. 

Esim. muusu nr. 15, siis se, joka tuntee olevansa ainaisesti drag-asussa, kertoo meille käyttäneensä itsestään ”yhdessä vaiheessa genderqueer-määrettä ja sitten gender fluidia, mutta ei sukupuolessani tapahdu mitään liukumaliikettä. Kaikki minussa on samaa, ja kaikki spektristä on samaan aikaan läsnä” (sivu 165). Häntä edeltävä muusu nr. 13 puolestaan avautuu hänen hyvin fluidin identiteettinsä liukuvan ”sukupuolettomuuden, muunsukupuolisuuden ja naiseuden välillä” (sivu 150).

Mikäli mahdollista, tätä tavattoman sanahelinäistä identiteettiliukumistakin hämärämmän vaikutelman onnistuvat antamaan ne kohdat, joissa kirjan muunsukupuoliset ilmoittavat, että heillä ei ole selkeää sukupuoli-identiteettiä: kun esimerkiksi kirjan muusu nr. 8 kertoo, että häneltä ”puuttuu kokemus, että hän olisi mitään sukupuolta” (sivu 109) tai kun nr. 2 avautuu: ”En ole varma, kauanko minulla on edes ollut sukupuoli-identiteetti. Minulla ei ole ollut selvää sukupuolikokemusta, vaan se on ollut todella sirpaleinen.” (sivu 57)

Tässä kohdin tavallinen tallaajahan olisi valmis avaamaan shampanjapullon: mikäli tätä kohtalokasta asiaa nimeltä sukupuoli-identiteetti ei tosiaan ole (tai se on ainakin hyvin epäselvä tai häilyvä) ei varmaankaan ole myöskään sukupuoliristiriitaa, puhumattakaan tarpeesta kehoa muokkaaville lääketieteellisille hoidoille, vessa-ahdistuksille tai jatkuville pronomininkaupoille? Silloinhan jäljelle on jäänyt henkilön (heidänkin tapauksessaan yleensä) lähestulkoon silmänräpäyksessä havaittava biologinen sukupuoli.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään satunnainen tusinahuomio, vaan (kirjoitusten laajemmasta rakenteesta ja juoksusta päätellen) jokin, jota meidän tulisi pitää äärimmäisen merkityksellisenä, jopa siinä määrin, että se velvoittaa paitsi myötätuntoon heitä kohtaan myös taipumaan heidän lukuisiin vaatimuksiinsa (mukaan lukien ne kaksi ydinvaatimusta).

On vaikea kuvitella, että 90-luvulla tai 2000-luvun alussa trans-identifioituva olisi vaatinut itselleen lääketieteellisiä hoitoja ja hänen pronominiensa kunnioitusta, koska hänellä ei ole sellaista asiaa kuin sukupuoli-identiteetti. Tässä olemmekin nähdäkseni saapuneet muusuuden ytimeen (ja itseasiassa transsukupuolisuuden laajemmin, niin kuin se 2020-luvulla nähdään), ja se ydin pyörii asian ympärillä nimeltä ”sukupuoli-identiteetti”. Sukupuolidysforian ympärillä se ei ainakaan pyöri, ei ainakaan muunsukupuolisten kohdalla, kuten tulimme viime osassa todenneeksi.

Se, mitä se sukupuoli-identiteetti sitten täsmälleen tarkoittaa, ei olekaan mikään helppo kysymys.

Alan ammattilaisillakin näyttää olevan hämmennystä asian tiimoilta. Esimerkiksi pitkään sukupuoli-identiteettikysymystä tutkinut psykiatri Veronika Pimenoff avautuu käsitteen epäselvyyksistä alan ammattilaistenkin keskuudessa Ylen muunsukupuolisiin keskittyneessä ajankohtaisohjelmassa Inhimillinen tekijä: Ei nainen eikä mies. Hänen mukaansa ilmiöön liittyvä tutkimustieto perustuu (tai perustui, ainakin vielä haastattelun ilmestymisvuonna 2018) ainoastaan henkilöiden omiin kuvauskertomuksiin. Biologisten tekijöiden yhteyttä muunsukupuolisuuteen ei olla pystytty todentamaan, eikä ”psykiatriassakaan ole ilmiöstä mitään teoriaa”.

Ilmiötä koskevan tieteellisen tiedon puute aiheuttaa sitten merkittäviä ongelmia, kun lääkärien vastaanotoille ilmestyy ihmisiä, jotka toivovat lääketieteellisiä toimenpiteitä muunsukupuoliseen identiteettiinsä vedoten. Julkisrahoitteisten hoitojen kun pitäisi lainkin mukaan perustua tutkitulle tiedolle, ei pelkille subjektiivisille tuntemuksille. Muunsukupuolisuuden määrittely nojaa kuitenkin yksipuolisesti asianomaisten itsemäärittelyyn: minkä sukupuoli-identiteetin kukin kokee omakseen.

Vaikka Pimenoff itse vaihtoi HUSin palvelukseen tullessaan transryhmän nimeksi ”Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikka”, hän alleviivaa, että me emme kuitenkaan tiedä, mitä se sukupuoli-identiteetti oikein tarkoittaa:

”Muistutin kuitenkin aina, että ei minulla ole tietoa, mitä sukupuoli-identiteetti oikeastaan tarkoittaa. Sanahan on ylipäätään varsin uusi. Aikaisemmin saatettiin puhua esim. 'naisesta, joka ei sovi muottiin'.”

Toistan itseäni, mutta mitä vikaa oli tässä tavassa käsittää sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaiseva ja kokeva yksilö? Miksei tällainen ihminen voisi vain pyrkiä hyväksymään sukupuolensa faktana ja elää sellaisena androgyyninä naisena tai miehenä, feminiinisenä miehenä tai maskuliinisena naisena, joka tuntuu luontevalta? Ja mikäli ympäristö suhtautuu tähän negatiivisesti, eikö oikea ratkaisu olisi vain peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta uusien sukupuolikarsinoiden pystyttämisen sijaan?

Se, että tämä – itselleni ilmeiseltä tuntuva – ratkaisu ei näyttäydy kaikille ilmeisenä, palautuu juuri tähän moderniin sukupuoli-identiteetin käsitteeseen (englanniksi gender identity). Käsitteeseen, joka on ilmiselvästä keskeisyydestään ja merkityksellisyydestään huolimatta samaan aikaan jotenkin niin hämärä, etteivät alan asiantuntijatkaan oikein tiedä, mistä on kyse. Tällaisen sopan selvittämiseen tarvittaisiin filosofia.

Onneksemme aiheesta hiljattain Oxford Unionissakin debatoinut gender-kriittinen (eli gender-käsitteeseen kriittisesti suhtautuva) filosofi Kathleen Stock on kirjoittanut aiheesta kokonaisen kirjan: Material Girls: Why Reality Matters for Feminism (2021), johon tulen vahvasti nojautumaan tässä kirjoitussarjan kolmannessa osassa. Stock käy kirjassaan läpi käsitteen kehityshistorian ja sen lukuisat ongelmakohdat ja ristiriidat rauhallisen seikkaperäisesti, tavalla, joka avautunee filosofiaan perehtymättömillekin. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille asiasta kiinnostuneille, mikäli vain englannin lukeminen sujuu jotenkuten.

Ihan ensimmäiseksi perusasiat: suomeksi gender on käännettävissä sosiaaliseksi sukupuoleksi, mikä käsittää sosiaalisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti määrittynyttä ja rakentunutta sukupuolta erotuksena biologisesta sukupuolesta (sex). Termiin gender voidaan yhdistää eri määreitä, kuten vaikkapa identiteetti (se gender identity/sukupuoli-identiteetti, jota nyt käsittelemme) tai rooli (gender role/sukupuolirooli) ja normit (gender norms/sukupuolinormit). Tällöin puhutaan sosiaalisen sukupuolen eri osatekijöistä.

...ellei termiä gender olla sitten käyttämässä vain salonkikelpoisena synonyyminä biologiselle sukupuolelle (sex), mikä on valitettavasti tuiki tavallista englanninkielisessä maailmassa. Sana sex kun ilmeisesti kalskahtaa karkean ruumiilliselta – ja kenties johdattaa ajatuksemme myös siihen erääseen kehollisen kanssakäymisen muotoon, joka ei ole kovin salonkikelpoinen.

Suomalaisessa keskustelussa on ajoittain harmiteltu erillisten sanojen puutetta näille kahdelle eri käsitteelle: jos halutaan olla tarkkoja suomeksi puhuttaessa, on puhuttava hivenen kömpelösti sosiaalisesta ja biologisesta sukupuolesta. Todellisuudessa erillisistä termeistä näyttää kuitenkin olleen laihanlaisesti hyötyä englanninkielisessä maailmassa, epäilemättä juuri tämän yllä mainitun lavean synonyymikäytön takia.

Tähän liittyen Stock laskeekin genderille kaiken kaikkiaan neljä erillistä, ainakin osittain keskenään ristiriitaista määritelmää, mikä ei ole ainakaan helpottanut aiheesta käytyä keskustelua. Hänen esittämässään jaottelussa GENDER1:llä tarkoitetaan juuri tätä salonkikelpoista synonyymia biologiselle sukupuolelle. GENDER2 ja GENDER3 taas viittaavat sanojen merkityssisältöön seksologiassa ja feministisessä teoriassa, niin kuin niitä on käytetty viime vuosisadan puolivälin tienoilta lähtien. Näihin termin omien sanojeni mukaan ”hyödylliseen" käyttöhistoriaan tutustumme piakkoin.

Sanan viimeisin muoto, vasta 2000-luvulla käyttöön tullut GENDER4 on käytännössä lyhenne sanasta sukupuoli-identiteetti, nimenomaan siinä muodossa kuin meidän nykyajan LGBT-aktivistimme sukupuoli-identiteetin käsitteen ymmärtävät. Se on juuri tämä GENDER4, ja siihen sisältyvät sukupuoleen liittyvät olettamukset ja katsomukset, jotka ovat mullistaneet valtavirtamedian ja LGBT-aktivistien tavan hahmottaa transsukupuolisuus, ja sitä kautta tehnyt muunsukupuolis-tyyppisistä uusista sukupuolikategorioista ilmiön erityisesti nuorison ja nuorten aikuisten keskuudessa.

(Material Girls, sivu 38)

Alun perin kielitieteestä noukittua gender-sanaa ryhdyttiin käyttämään sen nykyisessä, ihmisten sukupuoleen liittyvässä merkityksessään 60-luvulla: amerikkalaiset toisen aallon akateemiset feministit rakensivat siitä termin GENDER2 (ranskalaisen filosofi Simone de Beauvoirin ajattelun päälle rakentaen) erottaakseen varsinaisen biologisen sukupuolen sukupuoleen kulttuurisidonnaisesti liitetyistä odotuksista, uskomuksista ja roolimalleista.

Erottelemalla biologisen ja sosiaalisen sukupuolen (sex ja gender) selkeästi käsitteellisesti toisistaan mahdollistettiin sukupuolen sosiaalisen ulottuvuuden tarkemmin erittelevä, systemaattinen kulttuurihistoriallinen tutkimus. Tämän työn seurauksena saatettiin kyseenalaistaa laajalti vallalla ollut ajatus monien sukupuoliin liittyvien asioiden luonnollisuudesta – että monet sukupuoleen liitetyt asiat kumpuaisivat enemmän tai vähemmän suoraan ihmisnaaraiden ja -koiraiden biologiasta, esim. hormonitoiminnasta.

Suoraviivaisemmin yhteydessä tämän päivän trans- ja muunsukupuolisuuskeskusteluun on uusiseelantilaisen psykologi John Moneyn työ samoihin aikoihin: mahdollisesti ensimmäisenä maailmassa Money alkoi käyttää termiä ”gender identity” käsitellessään intersukupuolisia lapsia, joiden sukupuolen (silloin sukupuoliroolin) ilmaisu näytti olevan ristiriidassa heidän kehollisen sukupuolensa kanssa – ainakin silloisen, vielä hyvinkin konservatiivisen yhteiskunnan silmissä.

Moneyn (jokseenkin kehämääritelmällinen) määritelmä termille kuuluu seuraavanlaisesti: ”Gender identity is the private experience of gender role, and gender role is the public manifestation of gender identity.” (The Concept of Gender Identity Disorder, sivu 169) Toisin sanoen, silloisessa käyttömuodossaan, gender-sanaa (tässä tapauksessa GENDER3) voitiin käyttää kuvaamaan transsukupuolisten (ja ilmeisesti joidenkin intersukupuolisten) ihmisten hyvin erityistä kokemusmaailmaa, joka oli varsin erilainen kuin tavallisen epätyypillisen naisen tai miehen kokema epämukavuus sukupuolista erilaisuutta nuivasti suvaitsevassa maailmassa.

Money teoretisoi aikoinaan myös, että naisen ja miehen lisäksi olisi olemassa myös sukupuoli-identiteettejä, jotka eivät olleet kumpaakaan (eli ”androgyynejä”). Näitä voinemme pitää nykyajan muunsukupuolisten kaukaisina esiäiteinä ja -isinä – vaikka Moneyn aikana olimme toki vielä hyvin kaukana siitä modernista käsityksestämme, että sukupuoli-identiteetti olisi se ainut asia, jolla pitäisi olla merkitystä siihen, miten me havaitsemme toinen toisemme sukupuolen. Tässä yhteydessä Stock mainitsee myös toisen varhaisen GENDER3-käsitteen kanssa työskennelleen hahmon, amerikkalaisen psykiatri Robert Stollerin, joka spekuloi Moneyn tapaan ”hermafrodiittisista” sukupuoli-identiteeteistä. Jotkut pitävät Stolleria gender identity -termin todellisena lanseeraajana.

Näissä varhaisissa konteksteissa, ennen myöhempien vuosikymmenten aikana tapahtuneita käsitemutaatioita, gender-käsite (termit GENDER2 ja GENDER3) oli itse asiassa vielä hyödyllinen sosiaalinen konstruktio, joka toimi melko hyvin suurpiirteisenä käsitteellisenä työkaluna niissä tarkoituksissa, joita varten se oli hahmoteltu. 60-luvulla oltiin vielä kaukana kirjailija Leena Krohninkin kritisoimasta ”filosofisesti äärimmäistä idealismia edustavasta näkemyksestä”, jonka mukaan sukupuolessa olisi kyse vain mielen ja tahdon asiasta (mihin muuten nojautuu vasta meillä Suomessa voimaan tullut translain uudistuskin, jonka perusteella juridisen sukupuolen voi muuttaa käytännössä tekemällä vain ilmoituksen nykyisestä mielen ja tahdon tilastaan).

Liikkeen kohti Leena Krohninkin havaitsemaa ”äärimmäistä idealismia” Kathleen Stock paikantaa seuraavaan sarjaan käsitteellisiä mutaatioita:

1. Biologinen sukupuoli on jatkumo

Anne Fausto-Sterling, yhdysvaltalainen biologian ja sukupuolentutkimuksen professori, alkoi kiinnittää huomiota ihmisten intersukupuolisiin kehityspoikkeamiin (englanniksi disorders of sexual development), eli siihen, että joillakin ihmisillä on sekä miehen että naisten anatomisia tai lisääntymiselimiä koskevia ominaisuuksia. Tähän vedoten Fausto-Sterling argumentoi, että sukupuoli tulisi nähdä kahden luonnollisen kategorian sijaan pikemminkin jatkumona. Hän itse esitti, että sukupuolia olisi täten kahden sijaan ainakin viisi.

Tämä ”jatkumoargumentti” lienee tänä päivänä välittömästi tunnistettava kelle tahansa sukupuolikeskustelua sivusilmälläkin seuranneelle.

Fausto-Sterlingille voisi tietysti väittää vastaan syyttämällä häntä niin sanotusta parran argumentointivirheestä, eli sinänsä hyödyllisen ja paikkansapitävän jaottelun hylkäämisestä niiden välisen häilyvän rajan takia: eli vaikka emme osaakaan sanoa täsmälleen, kuinka monta partakarvaa vaaditaan siihen, että mies voidaan luokitella parralliseksi, se ei terveen järjen mukaan voi tarkoittaa sitä, ettemme voisi huomata eroa parrallisten ja parrattomien miesten välillä.

Itse asiassa aika monien meille arkijärkisesti itsestään selvien kategorioiden rajat ovat häilyviä. Mitä tekisimme, mikäli hylkäisimme yön ja päivän, saaret ja meret, oranssin ja keltaisen? Kuten toimittaja Ivan Puopolokin tiivistää eräässä Helsingin sanomien reportaasissaan: ”Tieteen ja tilastojen näkökulmasta on harvinaista, että näin täydellisesti maailmaa kuvaava yleistys on mahdollista edes tehdä. Sukupuoli on oikein yleistysten jalometallia.”

MUUNSUKUPUOLISUUSKESKUSTELUN RÖNSYT #3: INTERSUKUPUOLISUUS

Intersukupuolisuus tuodaan usein esiin muunsukupuolisuutta käsittelevässä uutisoinnissa. Koska suoraa yhteyttä muunsukupuolisuuteen ei kuitenkaan osoiteta – en ainakaan itse ole nähnyt sitä osoitettavan niissä kymmenissä artikkeleissa, joita olen aiheesta lukenut – intersukupuolisten funktio, samoin kuin ”toisten kulttuurien kolmansien sukupuolten”, päätyy olemaan aiheen selkeyttämisen sijaan sen hämärtäminen. Kyseessä voisi sanoa olevan eräänlainen retorinen savupommi.

Missä määrin intersukupuolisuus sitten on kytkeytynyt muunsukupuolisen identiteetin kanssa? Vastaus on: ei suuremmin. Kenties muunsukupuolisen identiteetin tuoreudesta johtuen tutkimusta on vähänlaisesti, mutta esim. muutaman vuoden takaisessa australialaisessa tutkimuksessa havaittiin, että tutkimuskyselyyn osallistuneesta 272 yksilöstä, jotka olivat ”syntyneet sukupuoliominaisuuksiltaan epätyypillisinä”, vain neljännes ei pitänyt itseään miehenä eikä naisena. Koska intersukupuolisten jos kenenkä uskoisi tuntevan vetoa muunsukupuoliseen identiteettiin, kyseessä on erittäin alhainen lukema.

Kaikki intersukupuoliset eivät ole tyytyväisiä asemaansa valtavirran LGBT-aktivistien retorisina savupommeina. Yksi tendenssiä kritisoinut taho on Intersex Human Rights Australia -yhdistyksessä vaikuttava ihmisoikeusaktivisti Morgan Carpenter, joka näkee asiassa useita ongelmia. Artikkelissaan Journal of Bioethical Inquirylle Carpenter painottaa ensinnäkin, että se, jaetaanko sukupuoli kahteen, kolmeen (tai kenties kuinka moneen) luokkaan on lopultakin vähemmän tärkeää kuin se, miten eri kategoriaan asetettuja ihmisiä arvotetaan. Tässä kohtaa muistuttaisin itse niistä monista ”toisista kulttuureista”, joissa ”kolmanteen sukupuoleen” kategorisoidut ihmiset elävät hyvin marginalisoidussa ja kartetussa asemassa. Tämän mallin omaksuminen Suomen kaltaisiin vapaamielisiin länsimaihin ei itsessään merkitsisi minkäänlaista positiivista kehitystä, pikemminkin takapakkia.

Carpenter näkee myös, että liittäessään intersukupuoliset omassa retoriikassaan vahvasti muunsukupuolisiin (ja laajemmin kolmannen sukupuolen käsitteeseen), valtavirran LGBT-aktivistit tulevat luonnollistaneeksi intersukupuoliset homogeeniseksi ”toiseksi” suhteessa miehiin ja naisiin, mikä tulee häivyttäneeksi näkyvistä sekä heidän moninaisuutensa ihmisryhmänä että erityisyytensä (ja mahdolliset, kunkin intersukupuolisen ryhmän erityistarpeet). Yhdistämällä intersukupuoliset vahvasti muun- ja transsukupuolisiin häivytetään näkyvistä myös se tosiasia, että suuri valtaosa intersukupuolisista tuntee kuitenkin olevansa verrattain ongelmattomasti naisia tai miehiä. Heidän ongelmansa ei ole uusien sukupuolikarsinoiden puute.

Se tapa, jolla modernit valtavirran LGBT-aktivistit käyttävät sekä intersukupuolisia että ”toisten kulttuurien kolmansia sukupuolia”, on hyvin välineellistävää ja lopultakin epäkunnioittavaa. Onneksi jotkut heistä, kuten Carpenter ja viime osassa mainittu Dianne Landey, ovat heräämässä asiaan ja alkaneet tuomaan omaa näkökulmaansa esille.

2. Sukupuoli on performanssi – eli sekä sosiaalisen että biologisen sukupuolen kyseenalaistaminen, käsitteiden sekoittaminen ja sotkeminen keskenään

Meille tänä päivänä tutun, koko sukupuolen käsitteen radikaalin dekonstruktion Stock paikantaa toden teolla alkaneen ranskalaisen filosofi Monique Wittigin myötä. Wittig veti erään, edellä kuvatun toisen aallon feminismin pääkiinnostuksen kohteen, eli sukupuoleen liittyvien käsitysten kyseenalaistamisen, äärimmäisyyksiin asti kyseenalaistamalla radikaalilla tavalla sukupuoliroolien ja sukupuoleen liittyen odotusten lisäksi koko biologisen sukupuolen olemassaolon.

Esseessään One is not born a woman (1981) Wittig väitti, että myöntämällä, että on edes olemassa ”luonnollinen” jakolinja naisten ja miesten välillä, me tulemme samalla luonnollistaneeksi ne ilmiöt, joiden kautta sukupuolten välinen epätasa-arvo on havaittavissa – ja sitä kautta tulemme tehneeksi aidon muutoksen mahdottomaksi.

Kyseessä lienee, kuten Stock arvioi, eräänlainen ydinaseratkaisu joidenkin konservatiivien harrastamaa biologista determinismiä vastaan: mikäli koko sukupuolta ei ole todellisuudessa olemassakaan, miten sitä voitaisiin käyttää oikeuttamaan naisiin kohdistuvia sukupuolitettuja normeja ja odotuksia? Mitä väittelytaktiikoihin tulee, Stock toteaa, tämä on aika ”rohkea veto, vähän kuin väittäisi, ettei asteroidi olisi osumassa maahan määrittelemällä maan asiaksi, johon asteroidi ei voisi osua”.

Lähes kymmenen vuotta myöhemmin yksi queer-aatteen ydinhahmoista, akateeminen superstara Judith Butler, julkaisi massiivisen vaikutusvaltaisen kirjansa Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity (1990), jossa hän kehitti pidemmälle Wittigin (ja laajemman queer-aatteen oppi-isän, Michel Foucaultin) koko sukupuolen käsitettä radikaalisti kyseenalaistavaa linjaa.

Butlerin Hankala sukupuoli rakentuu ranskalaisen postmodernismin perustalle, johon kuuluu olennaisesti hyvin skeptinen asennoituminen objektiivisen todellisuuden olemassaoloon (tai vähintään kykyymme tavoittaa se): Foucaultin ja kumppanien filosofiassa käsitteisiimme ja kategorioihimme, mukaan lukien tieteelliset kategoriat, on väistämättä sisäänrakennettu valtaapitävien tahojen ennakkoasenteita ja etupyrkimyksiä. Onhan heillä ollut epäsuhtainen asema niiden käsitteiden muodostamisessa, käyttöön ottamisessa ja levittämisessä, esim. valtavirtamedian ja yliopistolaitoksen kautta.

Heidän mukaansa ylläpitämällä kategorioita kuten nainen/mies me siis tulemme väistämättä ylläpitäneeksi samalla niihin enemmän tai vähemmän piilotettuja eriarvoistavia hierarkioita (mikä puolestaan tekee niistä jokseenkin moraalisesti arveluttavia). Teossarjassaan Seksuaalisuuden historia (1976–2018) Michel Foucault kiinnitti tällä saralla erityistä huomiota niihin (valkoisiin, länsimaisiin cishetero-) tiedemiehiin, jotka ovat tieteellisen vallankumouksen alusta lähtien tutkineet sukupuolta ja seksuaalisuutta ja tulleet sitä kautta (hän antaa ymmärtää) luoneeksi omaa identiteettiään, asemaansa ja maailmankuvaansa tukevaa ”valta-tietoa”. Foucault antaa ymmärtää esimerkiksi, että asia nimeltä homoseksuaalisuus olisi luotu 1800-luvun lopulla näiden miesten toimesta, tieteellisesti patologisoituna, ei-toivottuna poikkeuksena asiasta nimeltä heteroseksuaalisuus.

EI-BINÄÄRINEN SUKUPUOLITEORIA

Yhdeksi mahdolliseksi positiivisen vastarinnan esimerkkitapaukseksi Foucault nosti Herculine Barbinin, 1800-luvulla eläneen intersukupuolisen naisen. Barbin, jonka elämäkerta hänen kuvailujensa perusteella (ja ilmeisesti myös Judith Butlerin, joka lainaa Gender Troublessa laajalti Foucaultin Barbinia koskevaa pohdintaa) toimi Foucaultille lähestulkoon utopistisena erimerkkinä vapaasta ja luovasta elämästä kategorioiden välillä luovasti navigoiden ja tasapainoillen: Barvinin elämä oli ”ei-identiteetin onnellinen limbo”, kuten Foucault häntä kuvailee.

Butler paikantaakin Foucaultin ajattelun – joka muuten taipuu kohti kyynisyyttä ääriskeptisyydessään todellisen tiedon saavuttamisen mahdollisuuden suhteen – seksuaaliutopistisen säikeen juuri Barbinia koskevaan kommentaariin. Siihen lähteeseen voinemme myös jäljittää queer-teorian kannattajien ”sukupuolen hankaloittamisen” ja ”ei-binäärisen” elämän ihannoinnin ja jalustalle nostamisen, jonka täyttä kukintoa saamme nyt tänä päivänä ihailla.

Mitä Herculine Barbin olisi itse ajatellut hänen elämänsä poliittisesta välineellistämisestä? Hänen omien kirjoitustensa perusteella hän itse kuitenkin piti itseään selkeästi naisena, vaikkakin poikkeuksellisena sellaisena.

Mitä sukupuolesta – sekä biologisesta että sosiaalisesta – jää jäljelle, kun se rutistetaan läpi ranskalaisen postmodernismin ääriskeptisen mankelin? Judith Butler kyseenalaistaa biologisen sukupuolen vetoamalla sekä Foucaultin että Fausto-Sterlingin argumentteihin ja esittää, että sukupuolessa olisi kyse etupäässä ”performanssista”: naisena tai naispuolisena olemisessa ei ole kyse mistään vakaasta ja konkreettisesta biologisesta tilasta, vaan tiettyjen (lähinnä pitkän sattumien sarjan kautta kehittyneiden) sosiaalisten roolien noudattamisesta ja toisintamisesta. Hänen mukaansa se on juuri näiden roolien ylisukupolvinen noudattaminen ja toisintaminen, joka antaa niille vaikutelman pysyvyydestä, ei mikään muu.

Ne sosiaaliset roolit voivatkin siten olla melkein mitä tahansa – mitä nyt vuosisatojen kulttuurihistoriallinen sattumien sarja on meidän päiviimme tullut muovanneeksi. Kuten Stock tiivistää, Butlerin ajattelun mukaan ”sekä drag-kuningatar, transnainen että perinteinen kotirouva performoivat nainen-nimistä sukupuolta kukin omalla tavallaan”. Toki vain yksi niistä rooleista on tällä hetkellä normatiiviseksi ylennetty – mikä teki siitä queer-teorian näkökulmasta katsoen tietysti moraalisesti kyseenalaisen ja sitä kautta oikeutetun kohteen esimerkiksi parodian ja dekonstruktion sukupuolta hankaloittaville keinoille.

Butler tulee hämärtäneeksi biologisen ja sosiaalisen sukupuolen toisiinsa (”sex was gender alla long”) ja lopulta asettaneeksi sosiaalisen sukupuolen (performoidut sukupuoliroolit) biologisen yläpuolelle – siksi ainoaksi, jolla on (tai pitäisi olla) merkitystä.

3. Sukupuoli-identiteetti nousee keskiöön

Stockin katsannossa meidän moderni transaktivismimme alkoi asettua meille tuttuun muotoonsa vasta 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä. Kehityksen varhaisena merkkinä oli siirtyminen termistä transseksuaali (transsexual) meille kaikille nykyisin tuttuun termiin transsukupuolinen (transgender), minkä Stock paikantaa vuoden 1992 tienoille. Meillä Suomessa muutos kesti odotetusti hieman kauemmin. Viime osassa jakamallani Setan arkistoidulla sivulla puhuttiin transseksuaalisuudesta vielä 2000-luvun puolellakin.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että monet transmiehet ja -naiset, jotka haluavat tehdä pesäeron moderniin LGBT-aktivistiin, kuten tunnettu transmies Buck Angel, ovat ottaneet uudelleen käyttöön termin transseksuaali. Tällä siirtymällä Angel haluaa tuoda esille sitä, että hän hyväksyy ja tiedostaa biologisen sukupuolensa, vaikka haluaakin elää vastakkaisen sukupuolen edustajana.

Transitiossa transseksuaalisuudesta transsukupuolisuuteen oli tarkoituksena erottaa mielleyhtymät seksistä ja sukupuolen biologiasta (se englannin sex) ja kiinnittää se neutraalimmalta ja akateemisemmalta (ja merkitykseltään hämärämmältä) soinnahtavaan genderiin.

Butlerin muodikasta ajattelua seuraten naistutkimuksen laitokset kautta englanninkielisen maailman vaihtoivat nimikkeensä toinen toisensa perään ”inklusiivisemmaksi” sukupuolentutkimukseksi (gender studies). Liike epäilemättä edesauttoi feminismin muuttamisessa naisasiaan keskittyvästä liikkeestä jonkinlaiseksi kaikkien maailman ihmisoikeustaistojen kattoliikkeeksi – ja mahdollistaneeksi sitä kautta naisasian sivuuttamisen silloin, kun sen liitoksissaan natisevan suuren ”sorrettujen koalition” sisäinen dynamiikka sitä vaatii.

Itse sukupuoli-identiteetin ilmaantumisen transsukupuolisuuden määritelmälliseen ytimeen Stock paikantaa amerikkalaisen biologin ja transnaisen Julia Seranon vaikutusvaltaiseen kirjaan Whipping Girl (2007). Soranon teoksesta, jota Yhdysvaltain julkisen palvelun radioverkko NPR kuvaili alansa klassikoksi ja ”perustavanlaatuiseksi tekstiksi kelle tahansa, joka haluaa ymmärtää transsukupuolisuuden politiikkaa ja kulttuuria tämän päivän Yhdysvalloissa”, levisi nyt laajalti omaksuttu idea, että sana ”trans” tulisi nähdä yksinkertaisesti adjektiivina samalla tavalla kuin vaikkapa ”katolilainen” tai ”aasialainen”.

Tästä ideasta, Stock alleviivaa, voimme loogisesti johtaa sen käsityksen, jonka mukaan sekä ”trans naiset” että niin sanotut ”cis naiset” (Seranon teos popularisoi siis myös käsitettä ”cissukupuolinen”) kuuluisivat ongelmattomasti rinnakkain samaan kattokategoriaan nimeltä ”naiset”. Kumpikaan ei ole ”nainen” toista enempää. ”Trans women are women”, kuten slogani menee.

Kun trans- ja cisnaiset ovat vain erilaisia naisia, se ei voi olla mikään sarja kehollisia (tai psykologisia) ominaisuuksia, mikä tekee naisen. Kun mitään koherenttia sukupuolirooliakaan ei ole (Serano ei ainakaan tahdo sellaista määrittää) jota voisi butlerilaisesti performoida, jäljelle jää ainoastaan se asia nimeltä identiteetti, joka ei sekään ole enää kytköksissä mihinkään konkreettiseen ja koherenttiin.

Stock paikantaa Seranon kirjaan myös seksuaalisen suuntautumisen uudelleenmäärittelyn:
Koska ainoastaan sisäinen sukupuoli-identiteetti määrittelee ihmisen sukupuolen, oman logiikkansa lopputulemana transnainen Serano määrittelee itsensä lesboksi. Lesbo on naiseksi identifioituva yksilö, joka rakastaa muita naisiksi itsensä identifioivia yksilöitä. Tämä biologisen sukupuolen merkityksen mitätöivä, lesbouden uudelleenmäärittelevä käsitys on nykyään vallalla useimmissa valtavirran LGBT-aktivistijärjestöissä.

Vaikka vielä muutama vuosi Whipping Girlin julkaisun jälkeen tämä käsitys ”trans” ja ”cis” naisten rinnakkaisuudesta samassa kategoriassa on saattanut olla vain kohteliaisuudesta toisteltua ”tilannekohtaista, kielitieteellistä fiktiota”, joka kumpusi tiedostavien woke-piirien ankarasta keskinäisestä hyvekilpailusta, se kehittyi hyvin nopeasti, kuten olemme sittemmin nähneet, taipumattomaksi dogmiksi, kuin suoraan Siinain vuorelta kivitauluina toimitettuna.

Stock summaa kyseisen kehityksen seuraavanlaisesti (sivu 23):

”Tämä idea on hyvin radikaali. Kun jotkut 1900-luvun feministit puhuivat de beauvoirmaisesti 'naiseksi tulemisesta', he tarkoittivat sillä sitä, kun yksilöä muovataan feminiinisyyteen liittyvillä sosiaalisilla normeilla ja odotuksilla, ei sitä, että hänellä olisi jonkinlainen 'sisäinen' identiteetti. Ja kun John Money ja Robert Stoller puhuivat sukupuoli-identiteetistä, he eivät ajatelleet, että se olisi sen identiteetin omaaminen, mikä tekee ihmisestä miehen tai naisen. 2000-luvun transaktivistit, kuten Serano, ottivat lopultakin sukupuoli-identiteetin käsitteen Moneylta ja Stollerilta, ja feministeiltä sen idean, että se on jokin muu kuin (pelkkä) 'naiseksi syntyminen', mikä tekee naisen, yhdistivät ne ja päättivät, että se, mikä tekee naisen, on sisäinen naispuolinen sukupuoli-identiteetti; ja vastaavasti, se mikä tekee miehen, on sisäinen miespuolinen sukupuoli-identiteetti. Fausto-Sterling ja Butler auttoivat tässä siinä mielessä, että heidän oletettiin yhdessä romuttaneen sen käsityksen, että kukaan olisi 'todella' biologisesti mies tai nainen.”

REAALIPOLIITTISET VAIKUTTIMET ITSEIDENTIFIKAATION SIIRTYMISEN TAUSTALLA (JA SEN PITKÄN AIKAVÄLIN SEURAAMUKSET)

Se, mikä lopulta korotti John Moneyn peruja olevan (perustavanlaatuisesti mutatoituneen) sukupuoli-identiteetin käsitteen kaiken muun yli ”validin” transsukupuolisuuden määrittelyssä (eli virallisimmassa muodossaan siinä, kelle voidaan myöntää oikeus juridisen sukupuolen vaihtamiseen), on mysteeri. Itse arvailen, kuten yllä jo vihjailin, että taustalla on perimmäisenä ihmisoikeusaktivismin valitettava taipumus lipsua silkaksi etujärjestötoiminnaksi – minkä enemmän kuin mahdollistaa tilanne, jossa sekä lehdistö että yliopistomaailma ovat unohtaneet yhteiskunnallisen vastuunsa kriittisinä ajattelijoina ja taantuneet käytännössä syömään etujärjestöjen käsistä, hurskaasti messuten heidän mantrojaan ja totuusväittämiään.

Kun muinainen ihmisoikeusjärjestö on taantunut pelkäksi etujärjestöksi, kun (maltillisen liberaalin) ihmisoikeustyön edellyttämät universaalit periaatteet on hylätty, vääjäämättömänä houkutuksena on keskittyä matalamielisesti ajamaan mahdollisimman hyvää ”diiliä” omalle eturyhmälle – muista ihmisryhmistä ja koko laajemman yhteiskunnan edusta voi viis veisata: jos nainen ei halua trans-identifioituvien partamiesten heppejä heilumaan naisten pukeutumistiloissa, hänen on parasta pitää suunsa kiinni… tai muuten. Ollaanhan sitä historian oikealla puolella.

”Mahdollisimman hyvä diili” on modernien transaktivistien tapauksessa käytännössä merkinnyt niin sukupuolidysforian kuin sekä kehollisen että sosiaalisen transition (ja jopa butlerilaisen sukupuolen ”performoinnin”) ulossulkemista validin transsukupuolisuuden kriteeristöstä. Ainokaiseksi kriteeriksi on jäänyt pelkkä julkiesitetty kokemus johonkin gender-ryhmään kuulumisesta, eli se paljon puhuttu ”itseidentifikaatio”. Laskemalla transsukupuolisuuden kriteerit mahdollisimman alhaisiksi trans-identifioituneiden asemaa on toki hyvin pinnallisesti katsoen helpotettu. Sorrettuun ryhmään kuuluminen ei näin enää edellytä trans-identifioituvalta käytännössä mitään – ja kaikilta muilta sitäkin enemmän lehdistössä alati lisääntyvien lakiuudistus- ja huomaavaisuusvaatimusten muodossa.

Se, voiko identiteetti ilman todellista sisältöä säilyttää pitkällä aikavälillä poliittisen painoarvonsa, eli kykenevätkö ryhmään kuulumattomat tahot säilyttämään kunnioituksensa sitä kohtaan merkityksellisenä (ja siten erityiseen huomaavaisuuteen edellyttävänä) sosiaalisena kategoriana, onkin sitten aivan toinen kysymys.

Todennäköisesti vesittämällä transsukupuolisuuden käsitteen modernit LGBT-aktivistit ovat tulleet tehneeksi todellisen karhunpalveluksen varsinaisille (klassisesti määritellyille) transsukupuolisille. Tätä varovaisuutta painottavaa näkökulmaa ns. ”truscum” transsukupuoliset kuten bloggari Tulenhenki ovatkin yrittäneet tuoda esille, valtavirran etujärjestöaktivistien heltymättömästä vastustuksesta ja leimaamisyrityksistä huolimatta.

Kuten Stock jatkaa, nämä Seranon Whipping Girlissä popularisoimat identiteettiteoreettiset aksioomat saivat virallisen, ihmisoikeuksien kielellä sanoitetun, poliittisesti velvoittavan muotonsa myöhemmin samana vuonna julkaistussa Yogiakartan periaatteissa. Valtavirran LGBT-aktivismia edustava (he käyttävät itse muotoa ”LHBTIQA+”) verkkojulkaisu Kehrääjä summaa periaatteet seuraavasti:

”Yogyakartan periaatteet, alkuperäiseltä nimeltään Yogyakarta Principles, ovat alunperin vuonna 2007 julkaistu kokoelma ihmisoikeuslinjauksia, jotka ovat Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) Ihmisoikeuksien julistuksen sekä muun kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön pohjalta, ihmisoikeusjärjestöjen toimesta, tehtyjä tulkintoja HLBTIQ+-ihmisten ihmisoikeuksien osalta. Vaikka Yogyakartan periaatteita ei olekaan ratifioitu YK:n toimesta, niihin on viitattu useasti kansallisessa sekä kansainvälisessä lainsäädäntökeskustelussa (. . .) Suomen valtion virallinen kanta on, että Suomi tavoittelee Yogyakartan periaatteiden hyväksyntää kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan lähtökohdaksi.”

Kuten Stock huomaa, upotettuna heti tämän vaikutusvaltaisen asiakirjan esittelyn ensimmäiseen kappaleeseen on käsitys, jonka mukaan meillä kaikilla olisi tämä asia nimeltä sukupuoli-identiteetti: ”Seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti ovat jakamaton osa jokaisen henkilön ihmisarvoa ja ihmisyyttä.” Mikäli Yogiakartan aktivistiprofeettoja on uskominen, meillä kaikilla on asia nimeltä sukupuoli-identiteetti, kuten meillä on paksusuoli, psyyke, alitajunta jne. – ei siis vain niillä, jotka tuntevat sukupuoliristiriitaa oman biologisen sukupuolensa kanssa.

Asiakirjan kolmannesta periaatteesta, Oikeus tunnustamiseen lain edessä, löydämme perusteet tämän päivän niin sanotuilla self-ID-tyylisille lakiuudistuksille, joissa käytännössä ainut hyväksyttävä kriteeri virallisten asiakirjojen sukupuolimerkinnöille on yksilön oma ilmoitus hänen sukupuoli-identiteetistään: ”Jokaisen henkilön itse määrittelemä seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti on olennainen osa heidän henkilöllisyydessään ja itsemääräämisoikeuden, ihmisarvon ja vapauden peruspiirre. Ketään ei saa pakottaa lääketieteellisten toimenpiteiden kohteeksi, mukaan lukien sukupuolenkorjausleikkaukset, sterilisaatio tai hormoniterapia edellytyksenä sukupuoli-identiteettinsä juridiselle tunnustamiselle.” Kolmannen periaatteen suorasanaisiin ohjeisiin kuuluu se velvoite, että kaikkien valtion myöntämien henkilöllisyystodistusten, joista käy ilmi henkilön sukupuoli (alkuperäisessä ”gender/sex”) tulisi heijastaa tätä sukupuoli-identiteettiä.

Tässä periaatteessa saamme siis ihmisoikeuskielelle kodifioidun modernin velvoitteemme erottaa toisistaan tykkänään sen, mitä pidämme yksilön sukupuolena, hänen kehollisista ominaisuuksistaan – sekä hänen synnynnäisestä, biologisesta sukupuolestaan että mahdollisten lääketieteellisten transhoitojen muokkaamasta kehosta. Juridisesti ainoa sallittu kriteeri sukupuolelle on henkilön ilmoittama sukupuoli-identiteetti.

Loput Stockin kronikoimasta sukupuoli-identiteetin historiikista koostuu käytännössä Seranon ja Yogiakartan aksioomien jälkimainingeista.

Vuonna 2008 keksittiin sittemmin laajaan suosion saavuttanut haukkumanimi ja poliittinen leimakirves ”TERF” niille feministeille, jotka eivät avanneet sydäntään sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen uudelleenmäärittelylle. Sitä oleellisempaa nyt parhaillaan lukemallenne muusu-spesiaalille ovat viime vuosikymmenellä toden teolla käynnistynyt erilaisten sukupuoli- (ja seksuaali)identiteettien räjähdysmäinen kasvu: vääjäämätön, vaikkakin hivenen jälkijunainen seuraus edellä kuvatulle sukupuolen erottamiselle ihmisen biologiasta sekä Moneyn, Fausto-Sterlingin ja Butlerin aiemmin eri tieteellisfilosofisissa kehyksissä spekuloimille ”muille sukupuolille”. Näistä päivän aiheemme, vuoden 2014 tienoilta lähtien räjähdysmäisesti suosiota kerännyt identiteettinimike ”muunsukupuolinen/nonbinary” lieneekin suosituin.

Vaikka olemme käyneet läpi gender-käsitteen mutaatiohistoriaa useamman sivun verran, aina spekuloivasta, tietyissä konteksteissa hyödyllisestä laveasta käsitteellisestä työkalusta nykyajan  luonnollistettuun gender identity -käsitteeseen, emme ole oikeastaan tulleet hullua hurskaammaksi sen suhteen, mitä gender identity nykymuodossaan itse asiassa oikein tarkoittaa.

Liekö tuo suuri yllätys, kun alan pitkän linjan ammattilaisetkaan kuten Veronika Pimenoff eivät tiedä, mistä on kysymys.

Edellisinä vuosikymmeninä, John Moneyn hahmottelemassa muodossa, sukupuoli-identiteetin käsite kytkeytyi sentään normatiiviseen eli normaalina (usein toivottavana) pidettyyn käsitykseen sellaisista asioista kuten sukupuolirooleista, -maneereista ja sisäisestä maskuliinisesta tai feminiinisestä kokemusmaailmasta. Tässä muodossaan lienee sentään jotenkin luontevasti ymmärrettävissä, mitä se tarkoittaa, että jollakulla on vastakkaisen sukupuolen sukupuoli-identiteetti.

Mutta mitä nais- tai miespuolisen sukupuoli-identiteetin pitäisi merkitä tänä päivänä, kun niiden ilmaisu voi merkitä käytännössä ihan mitä tahansa, vaikkapa yläpuolella vilahtanutta glamoröösia partanaista tai synnyttämäänsä lasta imettävää uhkean rintavaa miestä? Näitä esimerkkejä transnaisista ja -miehistä, jotka näyttävät pitävän naiseutta ja mieheyttä jonkinlaisena Judith Butlerin teorian inspiroimana, postmodernina performanssitaiteena, on lukuisia.

Ja kuten olemme jo aiemmin todenneet, sukupuoli-identiteetin käsite on vielä astetta hämärämpi erinäisten kolmansien sukupuolten suhteen, kuten muunsukupuolisten. Mikä on se kohde, johon muunsukupuolinen transitioituu ”syntymässä määritellystä” sukupuolestaan? Ja mikäli hän ei halua puhua transitioitumisesta vaan vain halusta ”olla ja tulla nähdyksi omana itsenään”, niin mikä se on, minä hän haluaa olla ja tulla nähdyksi? Tai butlerilaisittain, mikä on se sukupuoli, jota hän performoi?

Kun muunsukupuoliset yrittävät antaa hieman konkretiaa – esimerkkejä omista muunsukupuolisista ”sukupuoliesikuvistaan”, joilla on hivenen enemmän ajan patinaa kuin nykyisillä somen muusuidoleilla – he turvautuvat useimmin popkulttuurin androgyyneihin ikoneihin, kuten David Bowieen ja Tilda Swintoniin (jälleen kerran, jostain syystä juuri nämä kaksi nousevat toistuvasti esille). Ongelma kuitenkin on, että nämä henkilöt eivät itse identifioidu tai identifioituneet muunsukupuolisiksi, eivät ainakaan tavalla, joka olisi kiistänyt heidän (varsinaista biologista) sukupuoltaan, kuten nykyajan muunsukupuoliset vessa-ahdistuksineen usein yrittävät.

Androgynian tavoittelu ja idealisointi on ollut piirteenä monessa nuorison alakulttuurissa halki vuosikymmenten, mutta ennen nykyistä transliikettä se ei ole merkinnyt yritystä mullistaa käsitystämme koko sukupuolen konkretiasta, ja vaatia muita toistelemaan ja myötäilemään omia opinkappaleitaan.

En usko, että modernin ”äärimmäistä idealismia edustavan” sukupuoli-identiteetin käsitteen takana on mitään uutta ja mullistavaa tieteellistä havaintoa tai uraauurtavaa filosofista oivallusta. Termin mutaatio nykyiseen muotoonsa on perua sarjasta leväperäistä filosofisointia, toiveajattelua, queer-etujärjestöiksi muuntautuneiden LGBT-aktivistijärjestöjen ”mahdollisimman hyvän diilin” jahtaamista ja woke-väen kilpailevan kohteliaisuuden kulttuuria.

Kuka uskoo hurskaimmin ja pidäkkeettömimmin, että ”trans naiset ovat naisia”?

Sukupuolen määrittelyn supistaminen pelkäksi henkilökohtaiseen tunnistautumiseen perustuvaksi johtuu yksinkertaisesti siitä, että subjektiiviset tuntemukset ovat kaikki mitä on jäljellä sen jälkeen, kun kaikkien muiden sukupuolen määritteiden uskotaan olevan ”debunkatut” tässä lyhykäisessä historiikissa esittelemieni ajattelijoiden toimesta.

Käsite, joka on lähestulkoon tyhjä mutta samalla mitä ilmeisimmin loputtoman merkityksellinen, kyseenalaistamattomuudessaan lähestulkoon tabu, kuuluu enemmän mystiikan ja uskonnon piiriin kuin tieteen ja filosofian – etsikäämme sen sisintä (ja suosion juuria) siis juuri sieltä.