Vieraskynä 1/4: Queer – "Kukaan ei halua vain yhtä makua"

Hei taas, ja pahoittelut pienestä hiljaiselosta uusien tekstien ja vieraskynien suhteen. Haluaisin tuottaa sisältöä enemmän ja aktiivisemmin, mutta kuten tiedätte, blogi on täysin vapaa-ajan projektini enkä tienaa tätä kirjoittamalla pennin hyrrää, joten kokopäivätyöt vievät käytettävästä ajasta aina leijonanosan. (Enkä btw kirjoita siksi, että yrittäisin tavoitella sillä taloudellista hyötyä. Kirjoitan, koska asia on tärkeä.)

Muutamat aktiivilukijat ovat kesän ja syksyn mittaan ystävällisesti lähettäneet minulle vieraskyniä – miljoonat kiitokset niistä! Julkaisen vieraskynät lähettämisjärjestyksessä. Tänään ääneen palaa jo aiemmin täällä vieraskynäillyt Vergiliuksen arkku, jonka muunsukupuolisuutta käsittelevän tekstisarjan julkaisin täällä viime vuonna.  

Vergiliuksen uuden neliosaisen sarjan aiheena on queer. Mitä kaikkea queer tarkoittaa, mistä se on tullut ja miten se liittyy sukupuolisekoiluun ja laajemmin yhteiskuntaan, kulttuuriin ja ihmisoikeuksiin? "Millaisia hedelmiä queer kantaa", Vergilius kysyy ensimmäisen osan päätännössä. Let's find out.

Queer: Uuden ajan seksuaalimoraali (ja sen evankelistat)

Osa 1: Queer teoriassa – "Kukaan ei halua vain yhtä makua"
Osa 2: Queer teoriassa – (ei vielä julkaistu)
Osa 3: Queer käytännössä – (ei vielä julkaistu)
Osa 4: Queer käytännössä – (ei vielä julkaistu)

Tässä vielä pari linkkiä Vergiliuksen omaan blogiin:

Vergiliuksen leffa- ja TV-sarja-arvostelut
Vergiliuksen kaikki kirjoitukset netissä

”Konservatiivit ovat raivostuneita Rachel Bloomin seksilaulusta”, pauhasi yhdysvaltalainen suoratoisto-opaspalvelu Decider huhtikuussa 2017. Kyseessä oli jälleen yksi episodi – nyt jo lähes unohdettu – polarisoituneen länsimaisen kulttuurimme päättymättömästä kulttuurisodasta, joka oli kerännyt aivan uusia kierroksia vain muutama kuukausi aiemmin Donald Trumpin tullessa valituksi Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi.

Silloinen kohu koski entisen suositun lastenohjelman juontajan – harmittoman nörtähtävän ”Bill Nye the Science Guyn” – uutta Netflix-sarjaa Bill Nye pelastaa maailman. Tiedettä viihteellisesti (ja Bill Nyen vanhaan tapaan lapsenuskoisen innokkaasti) käsittelevä sarja oli toisella tuotantokaudellaan omistanut kokonaisen jakson modernin tiedostavalle seksi- ja sukupuolivalistukselle. Jakson nimi oli ”Seksuaalisuuden kirjo”, ja lopputulos oli nykyilmapiirin huomioon ottaen surkuhupaisan ennalta-arvattava.

Kyseinen jakso ei tietysti itsessään ole millään tavalla kestävästi kulttuurisesti merkittävä, pikemminkin päinvastoin. Sen tähdetkin, muinainen lastenohjelmien ikoni Bill Nye ja Crazy Ex-Girlfriend -sarjasta tuttu näyttelijä Rachel Bloom lienevät Suomessa lähinnä Ö-tason julkkiksia. Mutta juuri ylikansallisen suuryhtiön suurella rahalla tuottamana tusinatuotteena Seksuaalisuuden kirjo on mitä oivallisin esimerkkitapaus ja analyysin kohde, kun haluamme tutkia kyseisenä aikakautena (ja aina niiltä ajoilta lähtien) meille tuputettua normatiivista, uuden ajan seksuaalikulttuuria.

Mitkä rivien väliset viestit, painotukset, arvotukset ja tavat hahmottaa seksuaalisuutta katsottiin keväällä 2017 tarpeeksi kiistattomiksi, turvallisiksi ja ongelmattomiksi, jotta ne saatettiin sisällyttää suurelle kansainväliselle yleisölle suurella rahalla tuotetun ”seksuaalivalistusviihteen” antimiin?

Jakson oudon, kenties peräti kajahtaneen annin taustalla vaikutti kansainvälisen LGBT-liikkeen uusi tilanne. 2010-luvun puolivälin tienoilla liikkeen edellinen suuri tavoite, tasa-arvoinen avioliittolaki oli viety läpi – tai sitä oltiin viemässä läpi – yhdessä länsimaassa toisensa perään. Tarvittiin uusia, uhkeita ja näyttäviä tavoitteita, jotta LGBT-veteraanijärjestöt ja niiden aktiivit säilyttäisivät paikkansa julkisuuden valokeilassa (ja molempien nauttimat rahavirrat jatkaisivat ehtymätöntä pulppuamistaan). Vastaukseksi löytyi juuri pohjaoletuksiltaan mullistuneen gender-ajattelun lisäksi (jota käsittelen lähemmin tässä toisessa juttusarjassani) suurkaupunkien yliopistokampuksilla ja hipsterikeskittymissä kaikessa hiljaisuudessa muhinut poliittinen queer-teoria ja siitä versonut eriskummallinen alakulttuuri.

Eipä aikaakaan, kun tuo omalaatuinen, täysivaltaista seksuaali- ja sukupuoliradikalismia peräänkuuluttava alakulttuuri erinäisine sisäisine uskomuksineen ja kehotuksineen alkoi jättää erehtymättömät jälkensä kaikkein valtavirtaisimpiinkin kulttuurituotteisiin, kuten kyseiseen kohua herättäneeseen Netflix-sarjan jaksoon. Ero 90-luvun ja 2000-luvun alun maltillisempaan, suvaitsevaisuuteen ja liberaaliin tasa-arvoon kannustavaan henkeen oli ilmeinen.

Suurimman huomion jakson antimista sai Deciderinkin kauhistelema, näyttelijä Bloomin kappale My Sex Junk, jonka videotallenne oli yhdessä vaiheessa kerännyt Youtubessa yli 41 000 alapeukkua suhteessa piskuiseen alle 700 yläpeukkuun. Yleisön kauhun ja epäuskon tunnot kiteytti jäljellä olevan Youtube-tallenteen suosituin kommentti: ”Leave it to Bill Nye to send atheists to church.”

Laulun sanoitusten epänormatiivisesti normatiivinen, jäsentymätön sekamelska eri seksiakteja, preferenssejä ja apuvälineitä oli taattua queer-eetosta. Musiikkiesityksensä aikana sukkahousuasuinen Bloom mm. pohti, täytyykö hänen valita ”vain kovan ja märän välillä”, ilmoitti että hänen vaginallaan ”on oma äänensä”, että se on maukkaampi kuin ”bagel savulohen kera” ja esitti retorisen kysymyksen: ”Kuka nauttii Fleshlight-masturbointivälineestä kolean kuunvalon alla?”

Opettavaisessa, mutta kaiketi ”rohkeassa ja voimaantuneessa” esityksessä oli samalla tavalla voimakasta myötähäpeää herättävää energiaa kuin amerikkalaisten konservatiivievankelistojen puhjetessa räppäämään pyrkiessään osoittamaan nuorisolle, kuinka ”hip” ja ”cool” he (ja heidän uskonlahkonsa) ovat. Edellä mainittujen puolesta voi sentään sanoa, ettei heillä tiettävästi ole tapana maustaa opettavaista tätisetägängstäilyään kokonaisella itsetarkoituksellisella litanialla erinäisiä navanaluisia mahdollisuuksia.

2010-luku oli hämmästyttävän hedelmätön, mitä tulee aidosti uusiin ja kestäviin kulttuurisiin muotoihin – musiikkigenreihin, muodin suuntauksiin, jatko-osia poikiviin hittielokuviin jne. – mutta pisteet queerille sentään siitä, että ainakin tästä yhdestä ennennäkemättömästä yhdistelmästä kukkahattuenergiaa ja itsetarkoituksellista pervoilua on meidän kyseistä vuosikymmentä kiittäminen. Alun perin riehakkaan anarkistishenkinen, maksimaalisen vapauden puolesta liputtanut queer-eetos, jossa ei ollut  hitustakaan tätisetämäistä hyväntahtoista holhoavuutta, oli (ilmeisesti heti valtaapitävien suosion saavutettuaan) vaivihkaa käynyt läpi melkoisen metamorfoosin.

Loput Seksuaalisuuden kirjo -jakson annista koostui gender-ideologian opinkappaleista ja muusta queer- henkisestä kategorioiden hämmentämisestä.

Jakson aikana saimme esimerkiksi kuulla, että lähes 30 % ihmisistä olisi jonkinasteisesti intersukupuolisia (3:00 jälkeen). Toisaalla myötäiltiin postmodernistista (ja oppikirjamaisesti queeria käsitystä, jonka mukaan homoseksuaalisuus olisi ilmaantunut maailmaan kuin taikasauvan heilautuksella sinä hetkenä, kun termi muotoiltiin Preussissa 1800-luvun loppupuolella (kulttuuriantropologi 13:00 eteenpäin). Jossain vaiheessa jostain syystä pakkaan sekoitetaan K-popin ällistyttävän rohkeasti meikkaavat pojat (ilmeisesti he edustavat lähestulkoon jotain uutta uljasta sukupuolta?). Kirsikaksi kakun päälle saamme jakson viimeisillä minuuteilla vielä kuulla, että jo jokainen 4-vuotias lapsi ”identifioituu jonkin genderin (=sosiaalisen sukupuolen) kanssa”... Kyse ei suinkaan voisi olla vain siitä, että he yksinkertaisesti tietäisivät, mitä sukupuolta he ovat?

”Meidän täytyy kuunnella tiedettä”, taattuun tyyliinsä lapsenomaisen innostunut Bill Nye valistaa meitä. Ja näin Tiede meitä ilmeisesti valistaa.

Eräs muutaman minuutin segmentti jakson lopusta on erityisen mielenkiintoinen siitä näkökulmasta, miten siinä kiteytyy viime vuosikymmenen yhtäkkinen muutos seksuaalikeskustelumme rivien välisissä viesteissä, arvoissa ja painotuksissa. Kyseessä on verrattomia ja lystikkäitä jäätelöpiirroshahmoja hyödyntävä valistuspiirretty, joka päättyy ajallemme hyvin ominaiseen viestiin.

Piirretyn alkupuoli myötäilee vielä nuoruuteni 90-luvun ja 2000-luvun alun seksuaalikeskustelun suvaitsevaisuuteen kannustavaa, maltillisen liberaalia henkeä (vaikkakin niin tökerösti, että se sai aikoinaan uusateismiin hurahtaneen allekirjoittaneenkin sävähtämään myötähäpeästä): piirretty alkaa kuvan keskipistettä hallitsevan vaniljajäätelön harjoittamasta ”jäätelöeheytysterapiasta”, jonka aikana toksisen itsevarma miespuolinen vaniljajäätelö saarnaa värikkäämmille ja moninaisemmille jäätelöille oman makunsa ylivertaisuutta.

Saamme kuulla, että vanilja on ”luonnollisin” maku, joka sattuu olemaan myös ”yläkerran suuren jäätelön” mieleen. Muiden jäätelöiden olisi hyvä teeskennellä vaniljaa, vanilja jatkaa, kunnes he ”eivät enää haluaisi olla mitään muuta”.

Vielä tässä vaiheessa värikkäämpien jäätelöiden vasta-argumentit kertaavat kömpelösti, vaikkakin periaatteessa harmittomasti, menneiden vuosien keskustelun tunnettuja vasta-argumentteja: Vaniljan tieteellisesti määritelty ylivertaisuus ja luonnollisuus kyseenalaistetaan. Pistaasijäätelö ei voi päättää ryhtyä vaniljaksi sen enempää kuin alun perinkään pystyi päättää ryhtyvänsä pistaasiksi. Jne.

Kymmenen vuotta sitten valistuspiirretty olisi kenties jo lähennellyt loppuaan. Ehkä vanilja ei olisi täysin vakuuttunut, mutta toisten jäätelöiden argumentit – niin pohjimmiltaan tunneperustaiset kuin loogisetkin – olisivat kenties juuri ja juuri tarpeeksi vahvoja vakuuttaakseen hänet, ellei muusta, niin ainakin oman jäätelömakunsa tuputtamisen kohtuuttomuudesta. Kenties jokin sovitteleva ”vähemmistöjäätelöille” suunnattu hyväntahdon elekin olisi ollut mahdollinen, kuten meidän parin kymmenen vuoden takainen parisuhdelakimme.

”Eläköön kukin jäätelö makunsa mukaan. Jos pistaasi elää pistaasina, kenties se ei ole vaniljalta pois...” jne.

Mutta vuonna 2017 me elimme jo 2010-luvun loppupuolta, johon kuuluivat uudet kujeet: kun rohkea ja voimaantunut minttusuklaa, joka on ”kahta mahtavaa asiaa samaan aikaan”, astuu kehiin, voimasuhteet kääntyvät. Saamme nähdä, että vanilja on yhtäkkiä auttamattoman out. ”Kukaan ei halua vain yhtä jäätelömakua”, edistyksellinen minttusuklaa toteaa ja iskostaa vaniljaan epävarmuuden. ”Etkö ole ikinä halunnut olla osa Trio-jäätelöä?”

Kärvisteltyään näin pari silmänräpäystä muiden jäätelöiden seksuaalisen painostuksen alaisena (ja aneltuaan turhaan apua yläkerran suurelta jäätelöltä) vanilja tulee kuin tuleekin lopulta nuolaisseeksi vieressään seisovaa kinuskia. Ja niin, maistettuaan kerran tuota kiellettyä jäätelöhedelmää hänen kääntymyksensä on salamannopea ja kokonaisvaltainen: seuraa sarja kuvaotoksia, jossa yhtäkkisen kiiman haltioituma valkoinen jäätelöpallo maistaa milloin kutakin moninaisista tovereistaan. Tarinan päätteeksi koko porukka heittäytyy yhteen isoon jäätelökulhoon peuhaamaan.

Kyseisen dionyysisen riehan jälkeistä kädenlämpöistä jäätelölitkua tuskin haluamme edes kuvitella.

Homomiehenä, joka tietää jotain pitkästä ja kivikkoisesta tiestämme kohti nykyistä haurasta suvaitsevaisuuden aikakauttamme, valistustarina seksuaalisesta joukkopainostamisesta ja hurmiohenkisestä kääntymyksestä – vaikkakin heteron sijaan jonkinlaiseksi yleispervoksi – ei hirveästi naurata. Ne kehykset, joiden läpi me yhteiskunnallisella tasolla tarkastelemme (esimerkiksi) seksuaalisuutta muuttuvat oikukkaasti – ensin hitaasti, sitten kenties rymisten – eikä niillä siten tulisi varomattomasti leikitellä.

Laventelin toim. huom. Ei tosiaankaan naurata, kun miettii, millaiseksi käänteisperverssiksi bakkanaaliksi koko LGBTQIA+-touhu on muuttunut viimeisten ~10 vuoden aikana. Viitisentoista vuotta sitten, kun homoksi kasvamisen ja homona elämisen teemat olivat itsellenikin ajankohtaisia ja vereslihalla, ei olisi kuuna kullanvalkeana tullut mielen viereenkään, että 2020-luvulla maailma olisi nykyisenlainen: homous ja lesbous ovat heterotransien ja heteroqueerien trendikkäitä ja muodikkaita identiteettejä, jotka ovat tarjolla kaikille halukkaille "identifioiduttavaksi". Kaikki on silkkaa iloista reikä kuin reikä ja uloke kuin uloke -sekamelskaa, eikä kenelläkään ole harmainta käsitystä siitä, mistä mikäkin alkaa ja mihin päättyy. Hetero- ja homoseksuaalisuuden konseptit on syrjivinä sortorakenteina "lakkautettu" ja kaikki on yhtaikaa kaikkea ja ei mitään. Juuri tällainen painajainen on seurausta siitä, kun ihmisyyden perusprinsiipit sotketaan tyystin, tässä tapauksessa siis ymmärrys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Nykymaailma on kulttuurimarxistien märkä uni, eivätkä he lopeta näitä hämmentämispyrkimyksiään, ennen kuin jokin ulkopuolinen ja riittävän voimakas mahti pakottaa heidät siihen. Sitä odotellessa...

Uskomatonta, totean yhä edelleen itselleni joka päivä, kun mietin asiaa ja sitä, miten kivulias, tuskallinen ja kivinen tie homoksi kasvaminen itselleni(kin) oli ympäristössä, joka suhtautui siihen kaikkea muuta kuin myötämielisesti. Koko asia on karnevalisoitu ja väännetty siitä jokin seksuaalihegemoninen irvikuva, jossa intersektionalistit ympärivuorokautisesti kilpailevat paikasta kaikkien aikojen syrjityimmän vähemmistömarttyyrin valokeilassa.

On paljon meitä, jotka TASAN TARKKAAN haluamme vain yhtä makua. Deal with it, ”queers”.

Joku arvon lukijoista saattaa tässä kohdin toki väittää vastaan, että koska piirretyn vanilja edustaa ”heteroseksuaalista valtavirtaa”, se ei ole niin tarkkaa, miten hänen hahmoaan tulisi käsitellä. Kuuluuhan aikakautemme (intersektionaaliseen) henkeen ylipäätään menneiden vuosikymmenten johdonmukaisen tasa-arvoisen kohtelun ideaalin sijasta pikemminkin revanssihenkinen, suorastaan nautinnollinen heittäytyminen johdonmukaisiin kaksoisstandardeihin. Ollaanhan sitä sentään ”historian oikealla puolella” jne. Ja sitä paitsi, ehkäpä sen vaniljan kannattaisi ylipäätään vähän relata estojensa suhteen, vai mitä?

Mutta pitkällä aikajänteellä johdonmukaisesti tavoiteltu tasa-arvoaate on lopultakin vähemmistöjen varmin ja kestävin turva. Enemmistö kun saattaa hyvin nopeasti kyllästyä revanssihenkisiin kaksoisstandardeihin. Lisäksi opettavaisen piirroselokuvan hahmo tekee paljon enemmänkin kuin vain rentoutuu estojensa suhteen. Valistuspiirretyssä esitetyn muutoksen yhtäkkisyys ja kokonaisvaltaisuus kertoo meille paljon Netflixin ja muiden meille tarjoaman uuden seksuaalimoraalin totalisoivasta ja radikaalista luonteesta.

Pelkkä suvaitsevaisuus ei enää riitä, kaikki pitää viedä toiseen ääripäähän.

Julkaisuajankohtanaan yli viisi vuotta sitten jakso oli vielä helppo kuitata vain yhtenä rapakon takaisena erikoisuutena, esimerkkinä tiedostavan vasemmiston uusimmasta (ja takuuvarmasti ohimenevästä, eikös vain?) ylilyönnistä. Mutta kuten amerikkalaiset kenties sanoisivat: The joke is on us. Kaikki nämä vuodet queer-seksivalistusjuna on jatkanut eteenpäin puksuttamistaan, niin Jenkeissä kuin meidän omienkin jalkojemme alla, ja seksuaalikulttuurimme on hiljalleen muuttunut.

Nyt meillä Suomessakin Seksuaalisuuden kirjon kaoottiseen, kategorioiden rajat liuottavaan henkeen Opetushallitus ohjeistaa valistamaan meidän pikku pilttejämme, että ”joillakin pojilla on pimppi”. Vuosi sitten (tämän tekstin alkuperäisen julkaisun aikoihin) Yle julkaisi nuorille queereille ihmisille (kuinka nuorille?) suunnatun ”kreisin LGBTQIA+-pelin”, joka lupasi osanottajilleen mm. ”liukuvoiteella kuorrutettua painiottelua kotibileissä hyvien ystävien kanssa” ja ”ajelua legendaarisella strippiratikalla”. Viime vuosina koko kansan juhlaksi korotetun Helsinki Priden ohjelmisto kink-henkisine ihmiskoirineen ansaitsisi tietysti kokonaan oman analyysinsa.

Samaan aikaan queer-termiä on alettu käyttää yhä enenevissä määrin pelkkänä kyseenalaistamattomana synonyyminä koko sateenkaariväelle, vaikka läheskään kaikki (todennäköisesti suurin osa) meistä ei suinkaan allekirjoita sen pohjalla olevan queer-teorian hyvin erikoista, radikaalia ja anarkistista näkemystä seksuaalisuudesta ja sukupuolesta.

(Viekkaimmat queer-aktivisteista saattavat toki väittää, ettei queerin omaksuminen identiteettinimikkeenä edellytä minkäänlaisten ideologisten opinkappaleiden omaksumista tai propagoimista, että kyse olisi vain muinaisen homovihamielisen loukkauksen voimaannuttavasta haltuunotosta... Mutta yritäpä löytää heidän joukostaan ihmisiä, jotka eivät tosiasiallisesti uskoisi queer-eetokseen ja sen opinkappaleisiin!)

Jäätelöpiirretyn ei-lainkaan-hienovarainen kehotus heittäytyä seksuaaliseen rajattomuuteen ja Bloomin musiikkiesityksen jäsentymätön luettelo seksiakteja, -välineitä ja preferenssejä näyttävät satunnaiskatsojalle kenties pelkältä yhdeltä esimerkiltä muiden muassa viihdeteollisuuden huomionkipeästä erikoisuudenhakuisuudesta, mutta kun tiedämme jotain queer-teorian sisällöstä ja sen välittämästä maailmankatsomuksesta, alkaa siihen sisältyvien reunaehtojen, kehotusten ja ennakko- oletusten luuranko erehtymättömästi hahmottua viihdeohjelman näennäisesti harmittoman pintakerroksen alta. Ja kun queer-teorian luurangon näkee, ei sitä voi olla enää näkemättä.

Kun tiedämme jotain siitä, se mikä näytti kerran pelkältä umpimähkäiseltä erikoisuudenhakuisuudelta alkaa yhtäkkiä paljastua osaksi ymmärrettävää, jäsenneltävää ja poliittisesti suuntautunutta kokonaisuutta. Tämän kirjoitussarjan seuraavassa osassa kurkistamme siihen, mitä itse varsinainen poliittinen queer-teoria pitää sisällään. Sarjan kahdessa viimeisessä osassa jatkamme tutkimalla tarkemmin kahta aatteen inspiroimaa erityisen mielenkiintoista suomalaista kulttuurituotosta.

Millaisia hedelmiä queer kantaa?