Queer-sarja:
Osa 1: (Intro) – "Kukaan ei halua vain yhtä makua"
Osa 2: Queer – Uuden ajan seksuaalimoraali teoriassa
Osa 3: Queer käytännössä – Queer-sankarin matka Ylen kuunnelmassa Jos koskettaisin toisen penistä
Osa 4: Queer käytännössä – Seksi ja trans -valistusoppaan nautintojen seisova pöytä
Muut Vergiliuksen arkun tekstit:
Muunsukupuolisuussarja:
Osa 1: Intro – Mistä muunsukupuolisuudessa on kyse?
Osa 2: Muunsukupuolisuuskeskustelun rönsyt #1: Sukupuolidysforia
Osa 3: Gender-käsite – Hyödyllinen sosiaalinen konstruktio (ja sen mutaatiot)
Osa 4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin
Kaikki Vergiliuksen arkun tekstit
Vergiliuksen arkun leffa- ja TV-sarja-arvostelut
Fukuyaman mukaan länsimaisen liberaalidemokratian etu suhteessa muihin kilpaileviin yhteiskuntamalleihin ja ideologioihin oli se, että se tarjosi kilpailevia malleja paremmat edellytykset paitsi yhteiskunnan materiaalisen kehityksen ja jatkuvan rauhan turvaamiselle myös (ratkaisevasti) kansalaisten ihmisarvon tunnustamiseen. Jälkimmäisen hän esitti olevan perustavanlaatuinen tarve jokaisen ihmisen sydämessä – tarve, johon kilpailevat järjestelmät pystyivät huonosti vastaamaan.
Silloin, kun Fukuyaman teos nousee esiin keskustelussa tänä päivänä, se tapahtuu yleensä lähinnä naurettavana esimerkkitapauksena länsimaisesta hybriksestä. Todellisuudessa teos oli kuitenkin paljon mainettaan varovaisempi ja pohdiskelevampi kokonaisuus. Fukuyama omisti huomattavan osan kirjastaan paitsi teesinsä perusteluun myös sen mahdollisten eri heikkouksien ja tulevaisuudessa jo siintävien uhkakuvien puntaroimiseen. Varsinkin yksi niistä on erityisen kiinnostava tämän kirjoitussarjan kannalta.
Kirjansa luvussa In the Realm of Freedom Fukuyama pohti, voisiko viime vuosikymmeninä näkemämme tasa-arvovaatimusten voittokulku johtaa pitkällä aikavälillä tilanteeseen, jossa nälkä kasvaisi niin sanotusti syödessä, ja lopputuloksena olisi – vihdoinkin tyydyttyneen oikeudentajun sijasta – tasa-arvovaatimusten alati jatkuva, pidäkkeetön ja kiihtyvä lisääntyminen. Ehkä lopulta meidän olisi vaikea hyväksyä epätasa-arvoa edes mitä tulee luonnollisiin lahjakkuuseroihin ja niiden hedelmiin – tai sellaisilla elämän kaikkein henkilökohtaisimmilla ja tunneperustaisimmilla osa-alueilla kuten seksuaalisen viehätysvoiman saralla. Se, että me olemme kerran itsestään selvästi hyväksyneet epätasa-arvon jollakin elämän alueella, Fukuyama huomauttaa, ei tarkoita, että me hyväksyisimme sen tulevaisuudessakin.
Fukuyama nostaa kieli poskessa esille yhdeksi mahdolliseksi tulevaisuusskenaarioksi Aristofaneen komedian Naishallitus. Näytelmässä esitetään vaihtoehtoinen yhteiskuntamalli, jossa Ateenan kauneimpia ja komeimpia nuoria naisia ja miehiä vaaditaan parittelemaan nimenomaan tasa-arvon ideaaliin vedoten ensin yhteisönsä rumimpien ja vanhimpien kanssa ennen kuin heidän on sallittua siirtyä varsinaisesti himoitsemiensa lemmenkumppaneiden seuraan.
Vaikka Aristofaneen fabuloima visio uudesta seksuaalijärjestyksestä kuulostaa meistä (onneksi) yhä silkalta satiirilta, tarkkaavaisimmat meistä ovat kenties huomanneet, että sen takana piilevä näkemys seksuaalisista mahdollisuuksista yhtenä legitiiminä tasa-arvokysymyksenä muiden rinnalla on selkeästi kasvattamassa suosiotaan, ainakin mitä tulee tiettyihin piireihin. Me kaikki olemme varmasti kuulleet inceleistä, tuosta hullunhauskasta porukasta, joille valtavirtamediassa (jokseenkin jakomielisesti) vuoroin naureskellaan, vuoroin kauhistellaan, mutta pariutumis- ja parittelumahdollisuuksien tasa-arvoa vaaditaan nykyään myös salonkikelpoisemmissa ja edistyksellisimmissä piireissä. Tällöin asianomistajana esiintyy usein jokin intersektionaalisen feminismin siipiensä suojiin sulkeman vähemmistöryhmän edustaja.
Viime vuosina olemmekin saaneet kuulla, että mikäli vaikkapa huomattava ylipaino, etninen ryhmä tai transsukupuolisuus vaikuttavat negatiivisesti parinvalintaan, kyse voi hyvin olla paheksuttavasta ja tuomittavasta syrjinnästä, vihasta tai fobiasta. Toisaalta nämä tekijät eivät saa myöskään herättää liiallista innostusta. Silloin ovat vaarana läski-, trans- tai etnisen fetisismin kohtalokkaat karikot.
Viesti on selvä: mikäli uudella vuosituhannella tuntee seksuaalista halua, sitä on paras toteuttaa valikoidun sokeasti ja poliittisesti nuhteettomin motiivein, aivan kuin olisit työntekijää rekrytoimassa.
”Fuck your fascist sexual preferences”, kuten teologien (!) opiskelijalehti Kyyhkysen päätoimittaja kerran asian runollisesti tiivisti. Noilla räväköillä sanoilla aloittamansa tekstin lopuksi hän vielä ohjeisti lukijoitaan tarkemmin, mikäli hänen kirjoitelmansa aloittanut viesti ei mennyt kerralla perille:
Teologit ovat toden teolla muuttuneet sitten omien nuoruuteni päivien!
Kuten kävimme läpi tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa, kyseinen asenne, jonka mukaan yksien seksuaalinen valikoivuus voidaan nähdä toisten sortamisena, on ehtaa queeria puhtaimmillaan: koska queer-teorian mukaan sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen kategorioissa on pohjimmiltaan kyse pelkistä mielivaltaisista sosiaalisista konstruktiosta, ei seksuaalisissa rajanvedoissa voi loppujen lopuksi olla kyse muusta kuin toisia sortavasta vallankäytöstä. Kuten edellä lainattu teologikin asian luonnehti, oli kyse sitten seksuaalisista preferensseistä tai suuntautumisesta, uuden ajan queer-ihminen yksinkertaisesti vain ”ravistelee” itsensä irti niistä ja päättää ryhdikkäästi kiinnostua poliittisesti suotuisammista kohteista, ihmisruumiin ”lihapaloista” viis. Onhan valistunut queer-ihminen määritelmällisesti sitoutunut elämänpituiseen seksuaaliseen määrittelemättömyyteen, liukuvuuteen edes takaisin sen lukemattomilla spektreillä ja itseisarvoiseen anti-normatiivisuuteen.
 |
LISÄÄ PROGRESSIIVISTA EHEYTYSLITURGIAA: Ajan hengelle uskollisesti ”valtakunnan ykköshomomme” Eino Nurmisto siteeraa kirjassaan Homopojan opas (2019) täydellisen kritiikittömästi erään transhenkilön esittämää ”oman yhteisönsä” näkemystä, jonka mukaan homomiehet, jotka edellyttävät mieskumppaniltaan myös miehen sukupuolianatomiaa, olisivat ”peniskeskeisyydessään” joko transfoobikkoja tai ”genitaalifetisistejä”. Asenne on valitettavan tuttu kaikille, jotka ovat seuranneet valtavirran transaktivistien retoriikan kehittymistä viime vuosina. On pettymys, että suomalaisessa kontekstissa niin merkittävä ”vähemmistöedustaja” kuin Nurmisto antaa sille palstatilaa kirjassaan. Herra kirjailija tosin maalaa itsekin riviensä välistä aika erikoisen kuvan meistä homomiehistä, joille sana 'homo' yhä oikeasti merkitsee jotakin: ”Pidän itsekin tietysti peniksistä, sitä en kiellä, mutta tarkemmin ajateltuna en ole ollut yhdenkään ihmisen, en poikaystävän tai seksipartnerin, kanssa heidän peniksiensä takia. Sukupuolikokemus on jokaiselle tietysti henkilökohtainen, mutta on ilmiselvää, etteivät sukupuoli tai ihmisessä viehättävät ominaisuudet voi mitenkään muodostua pelkkien sukuelimien ympärille.” Eli parasta, homo, innostua pimpsasta, ellet halua olla friikki, joka on putkinäköisesti keskittynyt pelkkiin elimiin. Kiitti Eino, todella rakentava ja positiivinen viesti kirjan nuorelle, identiteettiään rakentavalle kohderyhmälle. |
En nyt tiedä, muodostavatko tällaiset yhä radikaalimmat, elämän henkilökohtaisimmille osa-alueille ulottuvat tasa-arvovaatimukset itsessään uhkaa liberaalin demokratian jatkuvuudelle, kuten Fukuyama spekuloi, mutta se on varmaa, että ainakin henkilötasolla tällainen retoriikka tulee johtamaan lukemattomiin henkilökohtaisiin rajanylityksiin. Kun ihmisiä syyllistämällä ja leimaamalla manipuloidaan venyttämään seksuaalisia rajojaan ja mukavuusalueitaan, tulee moni vääjäämättä tekemään asioita, jotka jättävät jälkeensä negatiivisen tunnejäljen, joissakin tapauksissa aina traumatisoitumiseen asti.
Seksipositiivisten kaiken oikeuttavaan taikasanaan ”suostumus” on turha vedota kyseisen kulttuurin puolustukseksi, niin kauan kun on kyse queerin kaltaisesta ”normit nurin” -liikkeestä, jolla on tuskin mitään järkevää ja konkreettista sanottavaa siitä, mihin ne suostumuksen rajat olisi yleisesti hyvä asettaa, ettei tulisi seksuaalisesti haavoittaneeksi itseään. Ne rajat ovat itse asiassa kaukana itsestään selvistä, ainakin mitä tulee hyvin nuoriin ja kokemattomiin ihmisiin (tästä aiheesta luvassa lisää tämän kirjoitussarjan seuraavassa ja viimeisessä osassa).
Kun haluamme arvioida queeria ideologiana kokonaisvaltaisemmin, ja sen rivien välistä siintävää, ihanteellista uuden ajan queer-ihmistä, on syytä tutustua paitsi yksittäisiä poliittisia ohjeita sisältäviin asiateksteihin myös aatteen miesten ja naisten muihin hengentuotteisiin. Suorasanaisia poliittisia vaatimuksia sisältävistä julistuksista ja vaatimuksista itsestään saa kuitenkin auttamattomasti melko laihan kuvan siitä, millaista sen ihanteellisen queer-elämän sitten tulisi olla.
Onko se elämä mistään kotoisin, edes uskovaisten itsensä esiin loihtimana visiona?
Yksi visionsa puhtaudessa avoimen ideologinen taideteos, josta voisimme lähteä etsimään lihaa aatteen luiden ympärille, on Ylen vuodesta 2021 asti tarjoilema kuunnelma Jos koskettaisin toisen penistä. Teoksessa esitetään uuden ajan tiedostava ihminen venyttämässä itsetarkoituksellisesti omia seksuaalisia rajojaan vahvan queer-parisuhteen kontekstissa. Tulen arvioimaan teosta paitsi sen sisältämien ideologisten viestien ja ihmiskuvan kannalta myös siitä näkökulmasta, miten sen ideologisuus vaikuttaa sen toimivuuteen taideteoksena. Nämä asiat ovat hyvinkin kytkeytyneitä toisiinsa, kuten yhä useampi on joutunut toteamaan viime vuosien Hollywood-tuotantoja ihmetellessään.
Queer-näkökulmaa siitä ei tarvitse turhaan lähteä metsästämään: se vahvistetaan suorasanaisesti jo kuunnelman ensi minuuteilla, kun päähenkilö Pietu paljastaa olevansa queer – vaikka hän omien sanojensa mukaan elääkin ”tällaisessa cisheterosuhteessa” naisen kanssa. (Tunnustuksessa on enemmän kuin ripaus anteeksipyytelevyyttä.) Jottei epäselvyyksiä jäisi, hän täsmentää vielä, että queer on hänelle paitsi ”synnynnäinen ja peruuttamaton osa mua, niin tietyllä tapaa myös valinta”: kyse on siis vähintään osittain myös queerista poliittisena ja ideologisena identiteettinä ja elämänasenteena, ei pelkästä puolihuolimattomasta synonyymistä biseksuaalisuudelle.
 |
| Vaikka kuunnelman ilmoitetaan olevan autofiktiota jo sen sisältökuvauksessa, olen päättänyt käsitellä sitä yksioikoisena fiktiona. Taustalla on ikivanha havainto siitä, että kun sinänsä tosipohjaisistakin tapahtumista tehdään vahvasti tuotettu ja rakennettu tarina – mihin väistämättä kuuluu vahvoja painotuksia, valikoivuutta ja värittämistä – seurauksena on lopultakin fiktiota siinä missä muukin. Autofiktion ja fiktion raja onkin kuuluisa hämäryydestään ja perustuu lähinnä (toisin kuin sukupuoli) asianomaisten subjektiiviseen päätäntävaltaan. |
Tarinan punainen lanka alkaa tavanomaisen nolosta arjen toilauksesta. Kuunnelman päähenkilö (”vahvassa sisäisessä hetero-oletuksessa elänyt cismies”) tulee tyttöystävänsä (”cisnainen”) yllättämäksi kesken täysitouhuisen nettipornosession. Mutta sen sijaan – tässä on tarinan koukku – että tyttöystävä olisi sulkenut oven hämillään, harmissaan, ärsyyntyneenä tai lievästi mielensä pahoittaneena, kuten wanhan ajan tiedostamaton cisnainen olisi saattanut tehdä, hän jää suorastaan malttamattomana tiedustelemaan, mielitiettynsä tuskastuneista vastalauseista huolimatta, minkä tyylinen kuvamateriaali oli tällä kertaa innoittanut hänen rakkaan cismiehensä niin kiihkeään ruumiin koitokseen.
Paljastuu nimittäin, että tyttöystävä on modernia seksipositiivista laatua, minkä voimme päätellä esimerkiksi siitä, että pariskunta on aikaisemmin neuvotellut valveutuneesti tulevista yhteisistä pornoon liittyvistä kuluttajavalinnoista.
Cismies kiemurtelee surullisen rajoittuneessa häpeässään ja esittää tuskaisia vastalauseita tyttöystävänsä tiedusteluille. Mutta cismiehen edistysmielisempi rakas ei lannistu. Cisnainen jatkaa tiedusteluaan asiasta peräänantamattoman, leikkisän uteliaasti mutta samalla jotenkin lempeän, sallivaisen nauravaisesti. Voisi liioittelematta todeta, että hän suorastaan sädehtii hellää, klassisen feminiinistä karismaa kuten Tolkienin haltijakuningatar Galadriel konsanaan.
Kuten olemme saattaneet jo päätellä, cisnainen on jo saavuttanut uuden seksuaalimoraalin pyhimystason, kehittynyt yli niiden inhimillisen valjujen ja vaillinaisten tunteiden, joita kumppanin pornon katselu (sitä huomattavammista seksuaalisista rajanylityksistä puhumattakaan, kuten saamme pian nähdä) olisi saattanut kirvoittaa vielä hänen vähemmän tiedostavien esiäitiensä rinnoissa – cisnaisen puutteellisesti valistuneista aikalaissisarista puhumattakaan, jotka eivät ole vielä vastaanottaneet queerin ilosanomaa sydämeensä.
 |
| ”Frodoseni, mitäs sinä olet sieltä katsellut?” |
Cismies ryhtyy esittelemään rakkaalle cisnaiselleen hänen sillä kertaa ihastelemaansa pornografista tallennetta: saamme kuulla, että tallenteen pääosassa komeilee eräs peniksellinen yksilö, joka sattuu oleskelemaan jollain erikseen nimeämättömällä liejuisella rannalla. Kyseisessä sijainnissa peniksellinen yksilö harrastaa liejuisten kasojen kokoamista rantamudasta, joita hän sitten penetroi sukuelimellään, samalla kuitenkin vilkuillen arasti ympärilleen, ettei häntä vain saataisi kiinni kesken jonkin niin arkaluontoisen toimituksen. Hermostunut vilkuilu näyttää ainoastaan lisäävän tallenteen eroottista viehätysvoimaa cismiehen silmissä.
Kuten Leonardo DiCaprion hahmo totesi eräässä populäärissä elokuvassa: ”At first you had my curiosity, but now you have my attention.” Seksipositiivinen tyttöystävä innostuu tästä avautumisesta vain entisestään, ja he päättävät katsoa kuvamateriaalin kokonaisuudessaan yhdessä. Hyvä haltijatar on haltioitunut. Hän esittää lukuisia huomioita ja tarkentavia kysymyksiä ja lopuksi kiteyttää tuntonsa toteamalla, että hänestä ”on upeeta, että sä löydät itselles jotain tollasta”.
Cisnaisen sydämeen jää kuitenkin selvästi huolen murunen siitä puutteellisesta seksuaalisen vapautumisen asteesta, joka vielä mitä ilmeisimmin kytee hänen cismiesystävänsä yhä häpeilevässä ja kiemurtelevassa ulosannissa: cisnaisen rakas ei selvästikään ole vielä tavoittanut sitä korkeaa queer-valistuksen henkeä, jossa hän itse jo kylpee ja säkenöi.
Niinpä, kuten saamme kohtausta seuraavasta metanarratiivisesta jaksosta pääteltyä, tuo aatteensa pyhimyksellinen Beatrice sysää Dantensa eteenpäin suurelle, queer-hyveitä ja seksipositiivista luonnetta kehittävälle pervomatkalle. Matkalle, joka tulisi sekä koettelemaan cismiehen aatteellista omistautuneisuutta että venyttämään hänen seksuaalisen mukavuusalueensa rajoja (erinäisistä konkreettisista ruumiinaukoista puhumattakaan).
 |
| BEATRICE JA DANTE: Jumalaisen näytelmän Beatrice, eräs wanhan maailman moraalijärjestelmän hyveen esikuva, sysäsi tuonpuoleisesta käsin rakkaansa, ”polulta oikealta poikenneen”, Danten matkalle alamaailmaan ja sen tuolle puolen. Neidon toiveena oli, että tämä ”erheen vanki” löytäisi matkansa kautta tiensä jälleen kristittyjen kaidalle tielle. Lienee muutakin kuin kuvaava sattuma, että jo kuunnelman Jos koskettaisin toisen penistä promokuvassa mieshenkilö näyttää samoavan läpi jonkinlaisen tuntemattoman ja vaaroja uhkuvan alamaailman, kohti (kuvaajan puolelta siintävää) valoa. Yleltä odotettavan ammattitaidon mukaisesti tarinan genre tulee kommunikoiduksi jo sen esittelykuvasta… |
Episodimaisen tarinan ensimmäinen pervokoitos (muistutan, että queer voi kääntyä suomeksi sanalla pervo) on tyttöystävän järjestämä ”tutustumisleikki tän aiheen parissa”: kyseessä on strap-on-dildosessio erään cisnaisen puolitutun, osa-aikaisen lady dominan asiantuntevissa hoteissa. (Episodin aikana saamme muuten kuulla epäilemättä Suomen kielialueen ensimmäisen strap-on-dildopenetraatiokokemusta käsittelevän tajunnanvirtaräpin!) Dildosession muodostaman ensimmäisen koetinkiven jälkeen cismiehen suuri penisodysseia jatkuu mm. a) turvasanojen rytmittämällä piiskaustuokiolla hänen ensimmäisen varsinaisen peniksellisen kumppaninsa kanssa, b) välietapilla oman cisnaisen ”moniulotteisen ja passelin” mielikuvituspeniksen (!) kanssa ja c) intohimoisen keskustelun merkeissä homoeroottisesta Harry Potter -fanifiktiosta.
Jos koskettaisin toisen penistä huipentuu viimein varsinaiseen homoseksiin Helsingin keskuspuistossa, homomiesten historiallisella seuranhakualueella (kuinkas muutenkaan, me miehethän lajityypillisesti nussitaan keskenämme lähinnä puistoissa). Tarinan jälkilöylyissä päähenkilö ehtii vielä kohdata nuoruudenystävänsä, jolle hän tunnustaa, että heidän muinoin harrastamansa runkkuringit olivat olleet hänelle kenties (retrospektiivisesti katsoen) muutakin kuin vain teini-ikäistä paineen päästelyä. Suruksemme hänen nuoruudenystävänsä ei aivan jaa tätä tuntemusta, mikä hivenen latistaa tarinan loppuratkaisua.
Ja sen pituinen se penis.
No niin, ennen kuin arvon lukija syyttää minua siveyspoliisiksi ja tylsimykseksi, sanottakoon ensin, että ainakin paperilla kuunnelman aihe on itse asiassa erinomaisen hauska ja mielenkiintoinen – ja se strap-on-dildo-tajunnanvirtaräp on todellakin jotain uraauurtavaa ja ennenkuulumatonta! Urbaani taitelijapariskunta kilvoittelemassa toteuttaakseen elämässään uuden vuosituhannen seksuaaliutopistista visiota on aiheena paitsi kutkuttava myös yhteiskunnallisesti merkittävä ja ajan hermolla. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin sen aatteellisen kehikon muodostama, lopultakin taiteellisesti typistävä pakkopaita.
Teokselta, joka käsittelee oman seksuaalisen mukavuusalueen itsetarkoituksellista venyttämistä (eli tässä tapauksessa lopultakin uudenlaisten ruumiillisten nautintojen suunnitelmallista keräilyä) odottaisi luontevasti tietynlaista hersyvän ilottelevaa ja karnevalistista tunnerekisteriä, vaikkapa Boccaccion Decameronen hengessä. Kuitenkin pelkästään päähenkilön lähestulkoon kauttaaltaan piinaavan vaivautunut ja tunnustuksellinen ulosanti – jota tehostaa entisestään kuunnelman ankea ambient-huminamusiikki – ovat kuin suoraan jostain tunnustuksellisesta, vaikeaa huumeriippuvuutta tai jengirikollisuutta käsittelevästä synkästä tendenssidraamasta.
Vastoin kaikkia odotuksia Jos koskettaisin toisen penistä on tunnemaastoltaan usein lähestulkoon haudanvakava, mikä toimii lopulta esteenä aiheen mehukkaan monipuoliselle (ja aiheelle sopivalle elämänmakuiselle, elämälle uskolliselle) tutkiskelulle.
Ja se ankeuttava vakavuus juontuu juuri kuunnelman ideologisuudesta. Antakaas kun selitän. Ja suokaa anteeksi pieni rautalangasta vääntäminen.
Satunnaiskuuntelijalle kuunnelman burleskien tapahtumien ja usein haudanvakavan tunnelman yhdistelmä vaikuttanee lähinnä omituiselta erikoisuudentavoittelulta, mutta se on enemmän kuin ymmärrettävissä, kun muistutamme itseämme, että queerissa seksuaalisten rajojen asettamiseen ja estyneisyyteen yleensä tosiaan suhtaudutaan ylipäätään hyvinkin epäileväisesti. Niitä mahdollisesti pidetään jopa eräänlaisina moraalisina transgressioina: kuunnelman päähenkilö ei ole ”antanut tilaa haluissaan” miehille, vaikka on siihen periaatteessa kykenevä (viimeistään hänelle määrätyn fallossiedätyshoidon jälkeen) mikä on sekä hänen että hänen naisystävänsä silmissä huolestuttava osoitus hänen puutteellisesta moraalisaatteellisesta kehityksestään.
Kuten kävimme alussa läpi, onhan ”edistyksellisimmissä” piireissä jo pitkään laajalti jaettu näkemys, että seksuaalinen valikoivuus esimerkiksi transtaustan, painoindeksin tai etnisen taustan perusteella voi hyvinkin olla tuomittavaa syrjintää ja fobiaa. Miksei siis kokonaisen sukupuolen ulossulkeminen omasta eroottisten mahdollisuuksien repertuaarista?
 |
| SEKSUAALIMORAALIT JA NIIDEN PYHIMYKSET: Jotkut lukijoista (kuten allekirjoittanut) saattavat muistaa yläasteen uskonnontunnilta maininnan eräästä wanhan ajan seksuaalimoraalin esikuvasta, Pyhästä Benedictus Nursialaisesta (480–543 jaa.), jonka sanotaan riisuneen kauhtanansa ja heittäytyneen keskelle nokkosia ja orjantappuroita, kun hän havaitsi rinnassaan seksuaalista himoa. Mikä olisi vastaava teko oman aikamme uuden seksuaalimoraalin esikuvalle? Voimme kuvitella, että vastaava queer-pyhimys heittäytyisi alasti keskelle nokkosia ja orjantappuroita havaitessaan rinnassaan häivähdyksen seksuaalista pidättäytyvyyttä tai esteisyyttä… Sillä mitä on pidättyväisyys tai estyneisyys ellei valikoivuutta? Ja mitä on valikoivuus lopulta, ellei vain kaunisteleva sana syrjinnälle? Molemmathan kääntyvät kätevästi englanniksi sanalla discrimination… |
Kuunnelman aatteelliselle hengelle myötämielinen lukija kenties esittäisi, että sen huokuma ahdistus johtuu ainoastaan päähenkilön (kauhistuttavan konservatiivispatriarkaalisen yhteiskuntamme häneen iskostamasta) sisäistetystä homofobiasta, jonka hän sitten pyrkii sankarillisesti peittoamaan tarinan aikana kohtaamiensa koitosten kautta. Mutta mikäli näin on, meille ei tarjota pohjustukseksi mitään tämän homofobian taustoista, siitä, minkälainen ympäristö sen olisi mahdollisesti voinut häneen iskostaa. Itse asiassa penisodysseialleen lähtenyt päähenkilö kohtaa kuunnelman aikana lähinnä pelkkää myötäilyä ja kannustusta, kuten hänen oman sosiaalisen ympäristönsä eli pääkaupunkiseudun tiedostavilta taitelijapiireiltä saattaisi hyvin odottaakin.
Lähinnä homofobiaa (hyvin, hyvin etäisesti) on hänen lapsuudenystävänsä vähänlainen innostus heidän teini-ikänsä runkkurinkien muistelosta. Ei kovin vakuuttavaa.
Samaan aikaan meille ei myöskään anneta mitään syytä ajatella, että hänen seksuaalisuutensa vastalöydetyssä biseksuaalisessa nurkkauksessa olisi jotain todella merkityksellistä, jotain, joka todella vaatisi kuunnelmassa esitellyn kaltaista perusteellista, välitöntä ja suunnitelmallista täytäntöönpanoa kesken – mitä ilmeisimmin onnellisen, jatkuvan ja vähintään tunnetasolla tyydyttävän – ”cisheterosuhteen” hänen rakastamansa naisen kanssa. Enemmän kuin todennäköistä on, että hänen seksuaalisuutensa kyseinen nurkkaus liejukasapenetraatioineen on tulosta (todennäköisesti jo varhaisessa teini-iässä alkaneesta) habituaalisesta nettipornonkatselusta ja siitä koituneesta turtumuksesta, epätoivoisesta tarpeesta löytää vielä jotain uutta ja säväyttävää.
2020-luvulla me olemme hyvin kaukana yli puolen vuosisadan takaiseen aikaan sijoittuvien klassisten homodraamojen monesti ansaitusti haudanvakavasta tunnemaastosta – vaikkapa Brokeback Mountainin, Yksinäisyyden kaivon tai Giovannin huoneen kaltaisista draamoista – jotka todella kuvasivat sitä, miten LHB-ihmiset joutuivat ympäröivän yhteiskuntansa painostuksesta tukahduttamaan seksuaalisuutensa merkittävän osan (biseksuaalit) tai käytännössä kokonaan (homot ja lesbot). Rangaistuksena epäonnistumisesta oli pahimmillaan fyysinen väkivalta, vankila tai yhteisön hylkiöksi ajautuminen.
Homovihamielisiä sosiaalisia miljöitä on kuin onkin toki olemassa yhä nyky-Suomessakin, vaikkapa syrjäseutujen uskonnollisissa pikkukylissä tai maahanmuuttajayhteisöissä, joissa teokratian kannatus on yleistä, mutta niistä me emme kuule pihaustakaan kuunnelman aikana (progressiivien uudentyyppinen homoviha genitaalifetisistileimoineen on toki oma lukunsa, mutta sen ongelman olemassaoloa kuunnelman tekijät tuskin haluaisivat edes myöntää).
Kuunnelman esittämä sosiaalinen miljöö on kuin onkin ahdas ja moralistinen, mutta sen moralismin laji on mitä ilmeisimmin radikaalivasemmistolaista laatua. Eikä sitä moralismia tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa. Kuten viime osassa käsitellyssä Homotutkassa, kautta kuunnelman meitä ahdistetaan suorasanaisesti muillakin progressiivisen maailman moraalisilla päähänpinttymillä, kuten sisäisillä hetero-oletuksilla, setämiesten paheellisuudella ja epäautenttisten seksiaktien ongelmallisuudella.
Kyllä sitä vähemmästäkin ahdistuisi.
Se on juuri tämän lajin moralismi, jonka läpi katsoen saatamme ymmärtää kuunnelman hersyvien tapahtumien ja tunnemaailman ankeuden näennäisen ristiriidan. Teoksella on siten eittämätöntä arvoa historiallisena reliikkinä, nykyaikamme radikaalivasemmistolaisen aatteen suorana heijastumana ja ytimekkäänä ilmaisuna. Mutta mikäli teoksen vahvuus piilee siinä, miten idealisoidun tyylipuhtaasti se ilmentää aatteensa moraalista mielenmaisemaa, maailmankuvaa ja joitain sen poikimista väistämättömistä ristiriidoista, siinä piilee samalla sen heikkous kertomataiteena. Aatteelleen uskolliselle propagandalle tyypillisesti kuunnelman henkilöhahmoille suodaan vain niitä tunteita ja ajatuksia, joita aatteen sisäiset rajoitukset heille sallivat.
Kiinnostavammassa (= vähemmän ideologisessa) kuunnelmassa olisimme ehkä saaneet tietää, mitä ajatuksia puolison penisodysseia olisi herättänyt naisessa, joka ei inhimillisyydessään olisi (ainakaan aivan vielä) saavuttanut varsinaista pervo-Beatricen pyhimystasoa. Olisiko vaikkapa mahdollista, että mitä hurskaimmasta queer-tahtotilasta huolimatta oman miesystävän näkeminen vikisten imemässä toisen naisen strap-on-dildoa olisi, ehkä sittenkin, ainakin jollain pienellä tavalla, vaikuttanut negatiivisesti siihen, miten nainen kykeni siitä edespäin näkemään miehensä ja hänen maskuliinisen viehätysvoimansa? Kuka tietää, vaikka seurauksena olisi ollut jopa olla yllättävä ”erikseen kasvaminen” ja ero.
Ja entäpä päähenkilö? Eikö olisi kiinnostavampaa, jos hänen yhtäkkinen sukelluksensa strap-on-dildopenetraatioiden, ruoskimisten ja keskuspuistoseksin maailmaan olisi kirvoittanut hänessä edes hetkellistä ahdistusta – tai edes hetkellisen epäilyksen ahdistuksesta? Eikö se olisi ollut lopulta realistisempaa – ja ennen kaikkea kiinnostavampaa?
Ja vaikka itse päähenkilön queer-sankarin matka olisikin sujunut ongelmitta, ehkä aihetta olisi voinut syventää vaikkapa ohimennen esiintyvällä sivuhenkilöllä, jolle vastaava itsetarkoituksellinen seksuaalisten rajojen venyttely olisi jättänyt jälkeensä hivenen ristiriitaisempia tunteita?
Vahvasti ideologiselle fiktiolle tyypillisesti kuunnelmasta puuttuvat ne harmaan sävyt, monitulkintaisuudet ja häiritsevät ristiriitaisuudet, joita kypsä ja vapaa taide usein tahtomattaankin tulee sisältäneeksi. Onhan maailma, ihmissydämestä puhumattakaan, aika monimutkainen paikka, jossa harva asia menee kuin Strömsössä. Queerista voisi tehdä paljon kiinnostavampaa ja syvällisempää taidetta, mutta esteenä ovat todennäköisesti queerit itse. Julkisrahoitteiselta Yleltä odottaisin kuitenkin enemmän.
Hesarin ja Ylen (esimerkiksi) polyamoriaa puffaavien artikkeleiden puolesta voi sentään sanoa, että niissä nykyään usein kuitenkin muistetaan mainita, ettei polyamoria, moitteettomasta edistyksellisyyden sädekehästään huolimatta, ole suhdemuotona ehkä sitten kuitenkaan ratkaisu sellaisiin ikiaikaisiin inhimillisiin taipumuksiin kuin mustasukkaisuus tai omistushaluisuus (voisimme toki puhua kauniimmin myös toiveesta ja halusta molemminpuoliseen, myös ruumiilliseen omistautumiseen, mutta se olisi kai vanhanaikaista ja mälsää). Kyseisiä sivuhuomautuksia voidaan sentään pitää ainakin eleenä kohti aiheen tasapuolista käsittelyä
Jos siirrymme pohtimasta kuunnelman ansioita ja puutteita fiktiona tai taltioituna heijastumana erään historiallisen hetken hengestä ja lähdemme arvioimaan tarkemmin itse sen mainostamaa elämäntyyliä, saavumme suurempien kysymysten äärelle. Totesimme jo aikaisemmin, että syrjimättömyyden hengessä toteutettu itsetarkoituksellinen seksuaalirajojen venyttäminen voi jättää ruman jälkensä psyykeen, mutta se ei ole suinkaan koko kuvion ainoa ongelma.
Se unelmakuva, jonka Jos koskettaisin toisen penistä esittää 2020-luvun urbaanista ”cisheterosuhteesta” – seksuaalisesti, sukupuolisesti ja parisuhdestatuksessaankin epämääräisistä (tietenkin lapsettomista) nuorista aikuisista, jotka elävät jatkuvassa kaikelle avoimessa muutostilassa, eräänlaisessa ikuisessa teini-iässä – on ehkä queer-aatteellisesti ihanteellinen, mutta onko sen tarjoama malli yleisesti käyttöön otettuna toimiva onnellisen ja merkityksellisyyden tunteen täyttämän elämän rakentamisessa?
Vanhan ajan arkijärki tuntuisi kuitenkin muistuttavan meitä siitä, että selkeä ja vakiintunut identiteetti (johon, muistutan, kuuluu monia muitakin asioita kuin ne sukupuoliasiat) on tukijalka ja ohjenuora niille ihmiselon pitkäikäisimmille projekteille, jotka ovat lopultakin tyydyttävän ja merkityksellisyyden täyteisen elämän salaisuus – projekteille, joista eittämättä yhä yleisin, varmin ja merkittävin monelle on oman perheen perustaminen.
Kynnys oman identiteetin (myös seksuaalisen identiteetin) uudelleenarviointiin kypsässä aikuisiässä tulisikin siksi olla pikemminkin korkea kuin alhainen. Poliittisesti ohjelmallinen itsetarkoitus sen ei ainakaan pitäisi olla.
Kun on kasvanut teini-iän tuolle puolen, on pelkästään eduksi, jos on jo muodostanut itselleen vankan käsityksen omista mieltymyksistään, muuten saattaa helposti päätyä poukkoilemaan koko nuoren aikuisikänsä siellä täällä, kokeilemassa sitä tätä, lopulta rakentamatta mitään, edes itseään. Seksuaalisuuden saralla kyse ei ole vain heteroista ja homoista, biseksuaalitkin voivat elämänkumppaniaan etsiessään hyötyä selkeästä käsityksestä siitä, kumpaan sukupuoleen he tuntevat vetoa vahvemmin.
Habituaalisten pornosessioiden aikana löydettyjä (joskus sen luomia) oman seksuaalisuuden nurkkauksia ja sattumia ei tarvitse ottaa tehtävänantona oman seksuaalielämän ja -identiteetin jatkuvalle uudelleenjärjestelylle.
Seksuaalisuudessa ei ole kyse henkilöstön rekrytoinnista tai toritapahtuman järjestämisestä: kaikille kuviteltavissa oleville demografisille ryhmille ei tarvitse ”antaa tilaa omissa haluissaan” – ei varsinkaan, jos sattuu jo olemaan tyydyttävässä parisuhteessa, kuten kuunnelman cismies on. Valikoivuus on seksuaalisuuden ja parisuhteiden maailmassa pelkästään hyvä asia – sitä harjoittamalla voi joskus jopa suojautua hyvin vahingollisilta ja haavoittavilta kokemuksilta.
Mikäli yhden keski-ikäisen homon ajatukset aiheesta eivät vakuuta, voi tutustua vaikkapa VTM Rasmus Mannerströmin mietteisiin aiheesta. Mannerström selvitti hiljattain psykologian väitöskirjatutkimuksessaan, miten ”nuorten ja nuorten aikuisten identiteettiprosessit ja -statukset kytkeytyvät psyykkiseen hyvinvointiin, taloudelliseen asemaan, digitaalisten laitteiden käyttöön ja nuorten aikuisten läpikäymiin, keskeisiin kehitystehtäviin". Image-lehdelle antamassaan haastattelussa hän kertoo, että nykyään vain n. kolmasosalla suomalaisista nuorista aikuisista on vahva käsitys omasta identiteetistään ja sitä kautta omasta tulevaisuudestaan. He voivat hänen mukaansa ennalta-arvattavasti ikäryhmässään sekä psykologisesti että taloudellisesti muita paremmin.
Mannerström jatkaa: ”Yksilöllisyyden eetos vaatii loputonta joustoa ja muutosta. Perinteisiin rooleihin tai ”muutosvastarintaan” jämähtäminen nähdään esteeksi vapaudelle ja menestymiselle. ” Tämän takia ”elämän perinteiset 'merkkipaalut' saavutetaan nykyään yhä myöhemmin tai ei ollenkaan. (...) Kärjistetysti voisi sanoa, että jos henkilökohtaiset päämäärät muuttuvat jatkuvasti, emme enää saavuta mitään, varsinkaan kokemusta selkeästä identiteetistä: tunnetta siitä kuka olen, mihin kuulun ja mihin olen menossa.”
Mannerström syyttää ymmärrettävästi ongelmasta etupäässä suuria, globaaleja yhteiskunnallisia muutoksia, mm. työelämän vaatimuksia. Itse esittäisin, että loogisesti ajateltuna hänen analyysiinsa voisi hyvin lisätä myös, että sellaisista postmoderneista aatteista kuin queer ei ole ainakaan avuksi, aatteista, joissa suhtaudutaan lähtökohtaisesti äärimmäisen nihkeästi vakaisiin kategorioihin ja identiteetteihin ja kannustetaan suoranaisena poliittisena projektina tekemään elämästä yhtä elohopeannotkeaa muuttumisleikkiä. Voihan queerista syystäkin puhua identiteetin sijasta eräänlaisena anti-identiteettinä.
Epäselvyys on queerissa sekä taktiikka että päämäärä, mutta voiko epäselvyyden päälle rakentaa kokonaisen elämän?
 |
| Onneksi Yle tuottaa myös laadukasta sisältöä, jossa nostetaan esille rohkean epämuodikkaitakin näkökulmia. Sari Valton hiljattaisessa keskusteluohjelmassa psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen ja filosofi Samuel Salovuori ruotivat monia nykylänsimaisen kulttuurimme identiteetin rakennuksen patologioita. Niihin kuuluvat itseisarvoinen mihinkään kiinnittymättömyys, päättymättömän muutoksen imperatiivi ja solipsistisen itsemäärittelyn ihanne, vailla lähtökohtaa siinä, mitä yksilö varsinaisesti on ja miten hän johdonmukaisesti käyttäytyy. Seurauksena on masennus, ahdistus, yksinäisyys ja merkityksettömyyden tunne. Vaikka queeria ja puhtaasti self-ID-lähtöisiä transidentiteettejä ei suoraan mainita, yhtä hyvin se olisi voitu tehdä: niissähän edellä luetellut patologiat ovat saavuttaneet lopullisen huipentumansa. |
Queer voi olla hauska alakulttuuri muutamille menestyville urbaaneille taiteilijoille tai taiteilijasieluille, kunhan sen harrastamisen kautta avautuviin psykoseksuaalisiin rantaliejukasoihin ei jäädä lopunelämäksi kieriskelemään – ja niin kauan kuin kaikilla leikkiin heittäytyvillä on tukenaan raudanluja mielenterveys (mikä ei ilmiselvästi valitettavan usein näytä olevan asianlaita). Synkkä epäilykseni on, että yleisesti tarjottuna ja omaksuttuna (seksuaali)elämänfilosofiana se tulee tarjoilemaan onnen auvojen sijasta lähinnä haaksirikkoja ja elämän pituista harhailua vailla päämäärää.
Koskahan queerit vastaavat siihen kysymykseen, että jos homot, lesbot ja heterot voivat harrastaa seksiä sekä peniksellisten että vaginallisten kumppanien kanssa, niin mitä biseksuaalisuus silloin tarkoittaa.
VastaaPoistaQueer istuu hyvin teologian opiskelijoiden ja joidenkin sen vanhempienkin harjoittajien maailmaan, koska queer itsessään on fundamentalistista teologiaa. Leipä muuttuu ruumiiksi ja viini vereksi niin kuin penis vaginaksi ja vagina penikseksi.
VastaaPoista"Queer voi olla hauska alakulttuuri muutamille menestyville urbaaneille taiteilijoille tai taiteilijasieluille..."
Queer on nimenomaan on ytimeltään pienen akateemis-taiteellisen piirin harrastus. Suomessa Taideyliopisto sekä muutama yhteiskunnallinen ja humanistinen tiedekunta ova queerin pesäpaikkoja. Suurin osa suomalaisista ei todennäköisesti ole kuullut koko sanaa tai vähintään ei osaa määrittää sen merkitystä. Tosin ei queer-kollektiivi itsekään osaa kertoa sitä tyhjentävästi. Ongelmallista on, että queeria yritetään kuitenkin pakkosyöttää muuhun yhteiskuntaan. Pieni joukko on tavattoman äänekäs ja kuvittelee omistavansa "salaisen tiedon" queerina. Kyse on autoritäärisestä teokratiasta.
Queer nykymuodossaan on nimenomaan autoritäärinen teokratia. Samoin kuin kriittisessä teoriassa, queer ikään kuin hylkää tai asettaa toissijaiseksi objektiivisen todellisuuden lainalaisuudet, logiikan, tieteen, rationaalisuuden jne. ja nimeää ne konstruktioiksi, valtarakenteiksi ja yksilönvapauden ja itsemääräämisoikeuden rajoittamiseksi. En ole ihan varma, ovatko ihmiset laajemmin ymmärtäneet, että queerteoreetikot, genderistit ja transaktivistit ihan oikeasti eivät usko biologisen sukupuolen kaksinapaisuuteen. He ihan oikeasti pitävät biologista sukupuolta konstruktiona, jota ei ole olemassakaan, koska biologinen sukupuoli (niin objektiivista todellisuutta kuin onkin) on heidän näkökulmastaan vain sortava valtarakenne, joka on kollektiivikäsityksessä muokattavissa uuteen uskoon, kun yksilönvapauden voimalla nimeämme ja käsitteellistämme koko asian uudelleen. Tämä ei ole heidän taholtaan tarkastellen mitään epämääräistä haihattelua, kuten me tervejärkiset sen näemme, vaan he aivan vakavissaan uskovat olevansa koko asiassa aukottoman oikeassa ja taistelevansa todemman, tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta.
PoistaKyseessä on fanaattisiin fundamentalistiuskovaisiin verrattavissa oleva uskonlahko, joka on levittänyt lonkeronsa kaikkiin yhteiskunnallisiin instituutioihin vaikutusvaltaisimpia myöten. Historia on kyllä osoittanut sen, mitä voi tapahtua, kun tietylle, tarkoin rajatulle fundamentalistijoukolle annetaan mahdollisimman paljon vaikutusvaltaa ylitse muiden. Enkä edes aloita tässä mistään kuuluisista psykologisista ihmiskokeista asiaan liittyen.
Tilannetta ei myöskään auta se, että nimeämme queer-, gender- ja transaktivistit harhaiseksi sekopääjoukkioksi ja vain naureskelemme heille, koska heillä on tällä hetkellä aivan julmetun paljon sosiaalista ja yhteiskunnallista valtaa, eivätkä he luovu tuosta vallastaan ilman veristä taistelua. Heidät voi oikeastaan päihittää vain alkamalla pelata peliä heidän omilla säännöillään. Kun ihmisten kimppuun hyökätään heidän omilla aseillaan, he hämmentyvät eivätkä tiedä enää, miten reagoida. Juuri se on se kriittinen piste, jossa savijaloilla seisovien hömppäideologioiden naurettavuuden voi parhaiten nostaa päivänvaloon. En tiedä, milloin tällainen kriittinen piste saavutetaan, mutta onneksi viime vuosina on ollut paljon viitteitä siitä, että sitä kohti ollaan menossa. Queersekoilu ei kerta kaikkiaan voi jatkua loputtomiin. Koko "queer" on vertahyytävää ja narsistista idiotismia, jonka päästäminen valloilleen tähän pisteeseen asti on ollut yksi postmodernin maailman suurimmista virheistä. Kastraatiokultti, joka kärrää gendernonkonformisia ja autismikirjon lapsia liukuhihnalla Molochin kitaan.
Queerien mukaan mikään maailmassa ei ole stabiilia vaan periaatteessa kaikki on aina uudelleenmääriteltävissä ja hämärrettävissä, koska kaikki on aina arbitraarista, valtarakenteiden tuotetta ja mikään ei ole mitään ja kaikki on kaikkea. Pitäähän se sinänsä paikkansa, että joskus miljoonien vuosien päästä kaikki nyt ympärillämme näkemä on silkkaa tomua. Mutta me olemme täällä, tässä ja nyt, emmekä kerta kaikkiaan VOI rakentaa yhteiskuntaa jonkin rajattoman yksilönvapauden utopian ja rajattomuuden varaan. Toki sitä voidaan yrittää, mutta se kosahtaa kuitenkin ennen pitkää omaan mahdottomuuteensa.
"Mutta me olemme täällä, tässä ja nyt, emmekä kerta kaikkiaan VOI rakentaa yhteiskuntaa jonkin rajattoman yksilönvapauden utopian ja rajattomuuden varaan."
PoistaOlen muuten samaa mieltä, mutta koen queerin kaikkena muuna kuin yksilönvapauden liikkeenä, vaikka se itse voi sellainen mainostaa olevansa. Yksilölliset persoonallisuuden piirteet asetetaan tuottamaan äärettömiä sukupuolikategorioita, yksilöllinen kriittinen ajattelu kielletään dogmeilla ja teeseillä ja yksilöt pakotetaan heiluttelemaan lippuja ja näkemään miehet naisina. Queer puhuu näennäisesti yksilöistä, mutta on pohjimmiltaan kollektivismia, jonka huipulla on joukko ylipappeja. Olen ihan käytännössä nähnyt, miten suomalaisetkin queerit hakevat huomiota ja arvostusta muutamilta lahkonsa auktoriteeteilta. Queerissa on radikaalin poliittisen liikkeen ja karismaattisen uskonnollisen yhteisön vaaralliset puolet yhdistettynä kapitalistiseen brändäämiseen ja sosiaaliseen intellektuellielitismiin. Yksilöä se riistää ja on kuin narsistinen kumppani, joka rakkauspommituksen jälkeen alkaa kontrolloida uhrinsa elämää ja tuhoaa hänen oman identiteettinsä.
"Olen muuten samaa mieltä, mutta koen queerin kaikkena muuna kuin yksilönvapauden liikkeenä, vaikka se itse voi sellainen mainostaa olevansa. Yksilölliset persoonallisuuden piirteet asetetaan tuottamaan äärettömiä sukupuolikategorioita, yksilöllinen kriittinen ajattelu kielletään dogmeilla ja teeseillä ja yksilöt pakotetaan heiluttelemaan lippuja ja näkemään miehet naisina. Queer puhuu näennäisesti yksilöistä, mutta on pohjimmiltaan kollektivismia, jonka huipulla on joukko ylipappeja."
PoistaJuuri näin. Minusta nykyaikana nähdään hieman vääristyneesti yksilöllisyys itsekeskeisyytenä, narsismina ja egoismina. Sitä se ei ole vaan omilla jaloilla seisomista, hyvää itsetuntoa ja sellaista riippumattomuutta muista ihmisistä, että ei ulkoista omaa päätösvaltaansa muille. Yhteisöllisyys liian pitkälle vietynä puolestaan merkitsee sitä, että yksilö kadottaa itsenäisyytensä ja yksilöllisyytensä ja alistuu yhteisön päämäärien palvelijaksi.
Taas kerran upeaa tekstiä ja viisauden sanoja.
VastaaPoistaHirvittää juuri eniten, mitä tämän ideologian jatkuva levittäminen ”edistyksellisenä” ja ”modernina” tekee tämän päivän nuorten mielenterveydelle, jos mikä tahansa (identiteetin) pysyvyys nähdään sortavana rajoitteena. Itselläni oma identiteettini sellaisena kuin se on (kaikissa aspekteissaan) tuo nimenomaan voimaa ja itsevarmuutta - tällainen olen, omine vahvuuksineni, heikkouksineni ja rajoitteineni - mutta hyvä sellaisena.
Vähän väliä törmää myös asiaa hehkuttaviin media-uutisointeihin, joiden mukaan yli 30-40% nuorista on joissain yliopistoissa ”queer”, ja kuinka ”edistyksellisiä ja suvaitsevia he ovat”. Mikä lieneekään se lopullinen totuus? Onneksi sain aikoinaan sentään opiskella opintoni maailmassa, joka oli vielä edes vähän tervejärkinen.
Kiitos palautteesta!
PoistaJoo, nuo korkeat queer-prosentit herättävät minussa samansuuntaisia ajatuksia. Mikäli kyseessä on vain muodikas (pohjimmiltaan sisällyksetön) pintapuolisesti käsitetty identiteetti, joka omitaan hetkellisesti uhripääoman kerryttämiseksi tavallisille "cisheteroille" vihamielisessä ympäristössä, niin nuoren hetkellinen queer-innostus ei välttämättä ole kovin haitallista. Mutta mikäli queer eräänlaisena "anti-identiteettinä" ja maailmankatsomuksena todella johdonmukaisesti omaksutaan kaikkine itsetarkoituksellisine sekoiluineen, altistaa se nuoren kyllä melkoiselle psykoseksuaaliselle kaaokselle. Tuskin on hyväksi mielenterveydelle.
Kiitos vastauksista!
PoistaOsaatko Vergilius tai joku muu fiksu vielä sanoa, miksi näiden queer- ja trans-intoilijoiden selvä enemmistö tuntuu nykyään olevan nimenomaan biologisia tyttöjä (usein liberaaleja) ja nuoria naisia? Esim. kouluterveyskyselyssä 2023 lukioikäisistä tytöistä n. 1/3 oli muita kuin ns. ”cis-heteroita” (pojista n. 10 %) ja sukupuoleltaan ”muuta kuin tyttö” heistä oli vajaa 7 % (pojista reilu pari prosenttia). Eli varsin suuri joukko kaiken kaikkiaan.
Sanomatta ei myöskään voi jättää, että homojen lisäksi myös monet heterot voivat kokea nykyaikaisen queer-aatteen todella ahdistavaksi, ja heidän identiteettiään väheksyväksi. Monelle heterollekin kasvaminen aikuisuuteen ja kumppanin löytäminen voi olla vaikea ja traumaattinen prosessi, jos ei esim. ole sosiaalisesti lahjakas, tai hyvännäköinen. Näin voi olla, vaikka tietäisi hyvin, keihin tuntee aidosti vetoa.
Voisi kuvitella, että tällaisten nuorien mielenterveyttä ei todellakaan paranna se, miten queer-aktivistit (ja joskus jopa valtamedia) viljelevät narratiivia, että identiteetit pitäisi rikkoa tarkoituksella, ikään kuin omilla haaveilla ja aidolla suuntautumisella ei olisi mitään arvoa. Ja että jos näin ei halua tehdä, on ahdasmielinen ja pahimmillaan syrjivä.
Kun mukaan lisätään vielä se, miten juuri monogaaminen heterosuhde on nykyään kaikkein eniten aktivistien tulilinjalla (ja ties mikä ”sortava, patriarkaalinen muinaisjäänne”), voi omaa paikkaa yhteiskunnassa olla vaikea löytää ainakin niin kauan, kuin valtamedia tukee queer-aatetta.
Ja jos sukupuoli kerran on vain sosiaalinen konstruktio, miten kukaan kohta enää uskaltaa iloita omasta sukupuolestaan? Esim. biologisessa mieheydessä on paljon erityispiirteitä (niin fyysisiä, kulttuurisia kuin sosiaalisiakin), jotka tuovat monelle voimaa ja merkityksellisyyttä. Miten tämän kaiken käy, jos trans-aktivistien ideologia voittaa?
Joskus sitä myös miettii, onko nykyään enää mitään keinoa, kuinka heterona voisi puolustaa homojen oikeuksia ilman, että tulee samalla tukeneeksi tätä queer- ja trans-hullutusta?
Hei! Tähän ensiksi nostamaasi kysymykseen on varmaan useitakin vastauksia, mutta nostan esiin nyt joitakin hyvin luonnosmaisesti:
PoistaEnsinnäkin koko laitavasemmiston woke-ideapaketti (johon queer kuuluu) on ainakin retorisella pintatasolla hyvin naispositiivinen. Se lupaa voimaantumista ja kapinallista taistelua (cishetero)patriarkaattia kohtaan, ja statuksen nousua suhteessa vallalla vuosituhannet olleeseen miessukupuoleen. Tämän blogin lukijat tietävät tietenkin, että wokeen, queeriin jne. on enemmän kuin koira haudattuna naisille ja tytöille, mutta se ei ole välttämättä lainkaan selvää aikansa kapinalliseen aatteeseen (tai ainakin sellaisena meille markkinoituun) vetoa tuntevalle teinille, ellei hän sitten ole erikseen perehtynyt esim. queer-teoriaan ydinsisältöön ja genderismin tosielämän seurauksiin naisille ja tytöille. Ja hyvin harva on, omissa Tiktok-kuplissaan kun marinoituvat.
(Toisaalta nuorille jääkiekkoa katseleville, Call of Dutya pelaaville orastaville perusheterojätkille, queer ja woke eivät tarjoa paljon mitään, lähinnä negatiivista etuoikeuspuhetta ja miesvihaa. Joo, miehille annetaan lupa itkeä ja rikkoa sukupuolirajoja pukeutumisella ja ehostuksella, mutta tämä vetoaa tosi asiassa aika harvoihin nuoriin miehiin. Tavalliset pojat ja nuoret miehet tuntevat enemmän vetoa poliittisiin liikkeisiin, jotka lupaavat heille jotain konkreettista hyvää – jotain mikä ei olisi ristiriidassa positiivisen maskuliinisen minäkuvan rakentamisen kanssa. Ja siksi nuoret miehet hakeutuvatkin nykyään pikemminkin uusoikeiston riveihin)
Yksi toinen syy queerin (ja erinäisten trans-identiteettien) suosioon tyttöjen ja nuorten naisten keskuudessa näyttää olevan myös sosiaalinen media ja sen luomat paineet. Tällaisen keski-ikäisen miehen näkökulmasta puhe nykyajan uustaantumuksellisista sukupuolirooleista tuntuu vähän oudolta (ainakin virallinen Yle/Hesari-Suomi on suvaitsevaisempi erilaisuutta kohtaan kuin koskaan) mutta kuten esim. Jonathan Haidt on havainnut, sosiaalinen media algorytmeineen (mikä monille nuorille näyttää olevan nyt se elämän pääasiallinen näyttämö) näyttää tosiaan nostaneen teinityttöjen ulkonäköpaineet ja sukupuolirooliodotukset aivan uudelle tasolle. Sellaiset identiteetit kuten queer tai muunsukupuolisuus taas lupaavat erityisherkille tai muotteihin sopeutumattomille tytöille vapautuksen tavallisia tyttöjä ahdistavista odotuksista: luvan elää elämää aivan toisella, enemmän itselle sopivalla ”ladulla”.
Olet tietysti täysin oikeassa siinä, että nykyajan queer-aktivismilla on hyvin negatiivisia seurauksia myös perusheteroille, jotka ovat sinut oman sukupuolensa kanssa. Tässä kohdin toistan tubettaja Sametin esittämän näkökannan: sukupuoli- ja seksuaalisuusasiat, ja niistä keskustelu, kuuluvat ihan kaikille ihmisille (siitä ilmiselvästä syystä, että meillä kaikilla on sukupuoli ja seksuaalisuus). Siihen ei pidä alistua, että tämä pieni erityisspessujen porukka omisi nämä aiheet itselleen ja saisivat yksinoikeuden aiheiden reunaehtojen määrittelyyn, omien erityisspessujen tarpeittensa tyydyttämiseksi.
"Sellaiset identiteetit kuten queer tai muunsukupuolisuus taas lupaavat erityisherkille tai muotteihin sopeutumattomille tytöille vapautuksen tavallisia tyttöjä ahdistavista odotuksista: luvan elää elämää aivan toisella, enemmän itselle sopivalla ”ladulla”."
PoistaMitä queer/muusuilu ei kuitenkaan näille nuorille tytöille/pojille kerro, on se että queeron rajaton vapaus omaa itseään kohtaan on myös eräänlainen vankila - kun vapauksia on enemmän kuin odotuksia tai rajoituksia, millään ei ole enää sitä samaa arvoa kuin jos istuisit "häkissä". Ja sekös näitä nuoria vituttaa. Tästä voinee myös ovelasti syyttää sitä, miksi miesten ja naisten välille on muodostunut parisuhteiden muodostumiselle haitallinen ideaalinen kuilu - vapauden vankila antaa vapauden kaikkeen, jolloin mikään ei enää kiinnosta.
Vähän sivuraiteelle, mutta minua on myös ihmetyttänyt yksi asia. Tämä trans/queer/muusuilu on erityisen suosittua nuorten ja keski-ikäisten miesten parissa, ja siihen selityksenä on annettu, että nykyään toisin identifioituvat ovat turvatumpia tulemaan ulos kaapeista identiteetteineen (siitäkin huolimatta, että joka toinen viikko parutaan trans-massamurhaa, jota ei kukaan koskaan missään ikinä kuitenkaan näe), niin yksi ihmisryhmä tuntuu jääneen tästä lystistä kokonaan ulkopuolelle - keski-ikäiset naiset. Nuoret nyt käsittää, ja keski-ikäiset miehet ovat vihdoin saaneet poliittisen suojan pervoilla rauhassa, mutta missä ovat keski-ikäiset naiset, yhtäkkiä voimaantuneet identifioitua transeiksi, queereiksi, muusuiksi tai ties miksi?
Homopojan oppaassa oleva luku "(Trans)pojat on poikia" on monella tapaa tyylipuhdas esimerkki nykyaikaisesta gender-ideologiasta ja sen retorisista keinoista. Luvussa ei ensinnäkään käsitellä sen otsikon osoittamaa aihetta, "transpoikia", vaan ruoditaan sen sijaan homomiesten "peniskeskeistä" seksuaalisuutta, jossa "peniksettömyys" muodostuu ikävästi "kynnyskysymykseksi" kumppanin valinnassa. Tällä tavoin varsinaista aihetta kiertämällä kirjoittaja voi ajaa tiettyä ideologista näkemystä sukupuolesta ilman, että joutuisi millään tavalla käsittelemään siihen sisältyviä absurdeja totuusväitteitä.
VastaaPoistaHomomiehillä on tekstissä sama välineen rooli kuin nykyisessä trans- ja queer-puheessa yleisemminkin. Meidän seksuaalisuuttamme pyörittelemällä ajetaan ideologisia päämääriä, joilla ei ole mitään tekemistä homoseksuaalisuuden kanssa, ja jotka toteutuessaan johtaisivat syviin ongelmiin homoseksuaalisten ihmisten yhteiskunnallisen aseman kannalta.
Hauska retorinen konsti on myös se, että vaikka teksti häärii alusta loppuun naispuolisen anatomian ympärillä, mitään siihen viittaavia sanoja ei käytetä kertaakaan. Kun kirjoittaja haluaa viitata vaginaan, hän puhuu sen sijaan "peniksettömyydestä", "puuttuvasta peniksestä", jne. Nykyinen gender-retoriikka käyttää tyypillisesti psykologista etäännytystekniikkaa, jossa erilaisten kiertävien muotoilujen avulla pyritään ohjaamaan ajatuksia toisaalle transidentifioituneen henkilön tosiasiallisesta kehollisuudesta.
Tavoiteltu vaikutelma on se, että homomies ei torju naispuolisia henkilöitä seksikumppaneina, koska he ovat naispuolisia, vaan syrjii potentiaalisia kumppaneita vain sen takia, ettei heillä "satu olemaan penistä". Kyse ei toisin sanoen ole siitä, että naispuolinen henkilö on naispuolinen, vaan siitä, ettei hänellä satu olemaan yhtä asiaa, jonka homomiehet mieltävät (ennakkoluuloisesti) osaksi miessukupuolen kehollista olemusta.
Siis mitä, haluavatko homomiehet seurustella pelkän peniksen kanssa??? Kyllähän mieheys on paljon enemmän kuin joku kulli ja pallit!!! Vain nolo genitaalifetisisti haluaa kumppanikseen pelkän peniksen tai vaginan. Sukupuoli on valtava kokonaisuus sattumanvaraisesti valikoituneita kehonosia ja sukupuolipiirteitä. Transmaskuliini voi kasvattaa itselleen kaulaparran ja karvoitusta muutenkin sinne tänne, leikkauttaa rinnat pois, hankkia nekroottisen penisrullan, teston kasvattamaa klitorista voi ajatella peniksena ja salillakin voi käydä miehekkäämmän kehonmuodon toivossa. Peniksen puuttuminen vain pieni miinus, kun muuten on rakennettu täydellinen transversio Mr. Potatoheadista! Ainahan voi käyttää dildoja ja sträppäreitä. Sitä paitsi homomies voi saada transmaskuliinin kanssa oman biologisen lapsen.
PoistaEdellä mainittu oli sitten satiiria. Hoksaavatko transit, aktivistit ja vasemmistoallyt koskaan, kuinka hoopolta heidän eheytysretoriikkansa kuulostaa. Koskahan Eino Nurmisto tulee julkisuuteen vaginallisen kumppanin kanssa? Hänhän teki jossain vaiheessa transition valtakunnan ykköshomosta valtakunnan ykköstransaktivistiksi ja allyksi.
Myös näyttelijä Antti Holma on nostanut esiin transmiesten syrjintää homojen keskuudessa:
Poista"Naisviha ei missään tapauksessa ole vain valtaväestön synti. Cis-sukupuolisten homomiesten parissa inho feminiinisiä miehiä ja transmiehiä kohtaan voi olla jopa voimakkaampaa kuin valtaväestön keskuudessa. Transystäväni kertoo:
”Tiedän transmiehiä, jotka haluaisivat kuulua homoyhteisöön mutta eivät ole uskaltaneet tehdä aloitetta, koska pelkäävät liikaa peniskeskeisten cis-miesten torjuntaa. En ihmettele yhtään. Seuranhakuapeissa munakuvat ja mittojen utelu tuntuvat olevan osa arkipäiväistä kanssakäymistä. Olen törmännyt miehiin, jotka eivät suostu tapaamaan ketään näkemättä lähikuvaa kyseisen tyypin genitaaleista.”"
"Ehkä homot voisivat keskittyä itsensä sijaan esimerkiksi sukupuolivähemmistöihin, joiden asema on monin verroin heikompi."
https://www.apu.fi/artikkelit/antti-holma-munavangin-laulu
On vähän sellainen kutina, ettei Antti Holmakaan harrasta seksiä vaginallisten ihmisten kanssa.
Eino ja Antti ovat molemmat naurettavia ja selustaansa varmistelevia hyvesäteilijöitä, jotka tasan tarkkaan ovat niin TERF in the sheets kuin olla vain voi. Kumpikaan ei koskisi transmaskuliiniin vaginoineen edes lipputangon pituisella seipäällä, jos tulisi tositilanne eteen. Mistä näitä julkisuudessa pyöriviä translässyttäviä ja -mussuttavia homomiehiä oikein riittääkin? Setan puheenjohtaja Pekka Rantalakin jauhaa tuota samaa vasemmistolaista eheytysretoriikkaa kuorossa muiden vassarihomomiesten kanssa. Samaan joukkoon lukeutuu mm. teatteriohjaaja Mikko Roiha he/him-pronomineineen omissa someprofiileissaan. Kaikki nämä TERF in the sheets – älkää antako kenenkään uskotella itsellenne mitään muuta, tämä on absoluuttinen fakta.
PoistaJos Antti Tuisku olisi julkisesti ulkona kaapista, hänkin oletettavasti liittyisi tähän samaan porukkaan. Jesse Kaikuranta samoin. Miten nämä urpot eivät itse ollenkaan oivalla transretoriikan ja transaktivismin päivänselvää eheytysaspektia, jota itse kuuliaisesti toistelevat toistelemasta päästyään kuin hyvin koulutetut papukaijat?! Vai onko tosiaan niin, että kun eheyttäminen tulee sieltä vasemmalta laidalta, se on suotavaa ja sitä parempaa eheyttämistä, koska eihän se nyt sentään keneltäkään ummehtuneilta kristilliskonservatiiveilta ja persuöyhöttäjiltä tule?
Ei tässä voi kuin päätään pudistella. Ja on se aina vaan yhtä hauskaa, miten transinklusiivisuudesta ja peniskeskeisyydestä lässyttävät TERF in the sheets -hinttarit eivät ikinä marssita framille transkumppania. On helppoa maireasti selitellä ympäriinsä kaikkea "kyllä minä transihmisen kanssa seurustelisin, jos osuisi sopiva kohdalle" -paskaa, kun kuitenkin tietää, ettei siihen tilanteeseen koskaan tarvitse käytännössä pakottautua.
Tekisi mieli käydä vetämässä turpaan jok'ikistä hinttiä, joka osallistuu omaan eliminointiinsa ja kaappiin työntämiseensä transien retoriikkaa toisintamalla ja vetää kaikki meidät muutkin mukanaan siihen suohon. Ihan oikeastiko he kuvittelevat luovansa jotain parempaa maailmaa tässä? Kun transien vetämät homojen eheytysleirit käynnistetään, niin siinäkin vaiheessa varmaan vain hurraavat progressiivisuuden ja transemansipaation nimeen.
Vai ovatko Antti T ja Jesse puoliksi kaapissa juuri siksi, etteivät he halua osallistua tähän keskusteluun? Siis yleisesti eivät halua suuntautumisensa olevan heitä määrittävä identiteetti eivätkä halua olla missään yhteisessä sateenkaariyhteisössä? Luulen myös, että ainakaan Antti T ei ole poliittinen ihminen. Tuisku-Anttiahan kiinnostaa hiihto ja muu konservatiivinen harrastaminen. Hänellähän on se kappalekin, että "en kommentoi". Korkeakulttuurin parissa työskenteleville homoille ehkä on suurempi paine ottaa kantaa kuin suurten massojen viihdyttäjillä ja poppareilla.
PoistaHyvää analyysia queerien juonikkaasta kielenkäytöstä!
PoistaTosiaan, queer-teoriassa jos missä ollaan tietoisia kielen kaikista keinoista ja vippaskonsteissa, aina sanavalinnoista alkaen, joita voidaan käyttää ihmisten kaasuvalottamiseen ja harhaanjohtamiseen. Ei liene siis yllätys, että tämä keinovalikoima on myös (tai pikemminkin erityisesti) queer-aktivisteilla itsellään ahkerassa käytössä heidän omien häröjen päämääriensä tavoittelussa.
Muuten, tekstisarjan seuraavassa ja viimeisessä osassa on luvassa runsaasti lisää queerien sukupuolen ja sukupuolianatomian realiteettien hämärtelystä! Se tuleekin olemaan melkoinen tekstijärkäle (reilusti päälle 20 sivua ilman kuvia) mutta asiaakin on paljon. Luvassa siis rutkalti queeriä "nautittavaa".
Kyseinen osa saadaan näillä näkymin julkaistua ennen uutta vuotta.
Mitä tulee Tuiskun kaltaisiin hahmoihin, ehkä hiljaisuus on vaan parasta mitä me voidaan odottaa taide- ja viihdepiireissä toimivilta ihmisiltä. Aika harvalla on kanttia saati varallisuutta menetellä ulos sulkemisen ja canceloinnin kanssa. Reaktio varsinkin gender-kriittisiä naisia ja homomiehiä kohtaan voi olla erityisen vihamielinen, koska meitä ei nähdä paitsi "vihaajina" ja väärinajattelijoina vaan myös pettureina koko pyhälle progressiiviselle liittoumalle.
Eipä sitten muuta tällä erää. Kiitos Laventelille ahkerasta työstä blogin kanssa ja hyvää joulua sekä herralle itselleen että kaikille blogin lukijoille!
Hienoa analyysia, pitää palata ajan kanssa. Näistä riittää luettavaa aina monelle kerralle!
VastaaPoistaMun on pakko tyytyä vain päivittelemään. Mun on todella, todella vaikeaa ymmärtää ihmistä, joka haluaa käyttää muita ihmisiä oman hauraan, mielikuvituksellisen identiteettinsä pönkittämiseen. Musta on lähinnä erittäin vastenmielinen ajatus, että syyllistämisellä, manipulaatiolla yms. yrittäisin painostaa ketään petipuuhiin kanssani. Oikeasti, sehän on kuin melkein raiskaus, jossa pakottamiseen ei käytetä väkivaltaa vaan henkisiä painostuskeinoja? Eikö ole kammottava ajatus, että syvällä sisimmässään tietäisi, että toinen ei halua petipuuhia vaan on mukana painostuksen takia? Silkkaa hulluutta. Saavatko nämä ihmiset kiksejä vallankäytöstä? Muuta selitystä en keksi.
Rauhallista joulua Laventeliveikkoselle ja kaikille lukijoille! Paras terf-"yhteisö" :)
Kohta päättyvänä vuonna asiat ovat menneet eteenpäin.
VastaaPoista-> Hillary Cassin raportti on julkaistu ja se on vaikuttanut Britanniassa ja säteillyt USA:n keskusteluun.
-> Olympialaisten tapahtumat ovat nostaneet esille genderin ja queerin ylilyöntejä (kirjaimellisesti lyöntejä) ja epäkohtia. Siihen liittyi myös erään suomalaisen huipputason urheilutoimittajan kolumni, jossa viitattiin terf-sivustoon.
- > Donald Trumpin voiton myötä demokraattien parissa on havaittavissa orastavaa ja osin näkyvääkin peakkaamista. Gender- ja transasioihin liittyvän keskustelun on myönnetty yhtenä osa-alueena vaikuttaneen USA:n vaalien tuloksiin.
-> Teemu Kärnä on vihjannut Helsingin Sanomien haastattelussa hyvin varovaisesti mutta ääneen sosiaalisten tartuntojen mahdollisuudesta.
-> Tanskassa pääpuolueen poliitikko ja Saksassa transnuorten vanhemmat ovat avanneet mediassa kriittisiä ääniä suhteessa gender- ja transasioihin.
-> Kouluihin jaetusta Respekti-kirjasta on herännyt kriittinen keskustelu.
-> TikTokin kieltämisestä keskustellaan.
-> Suomen hallituksen leikkaustoimet saattavat vaikuttaa myös siihen, kuin paljon queeria ja genderhömppäistä tiedettä ja taidetta harjoitetaan.
-> Särö-lehdessä on julkaistu Linda Hartin artikkeli ja muuta nykymenoon kriittisesti suhtautuvaa.
Jäämme odottamaan vuoden 2025 tapahtumia ja sitä, huomataanko Suomessa maailmalla käytävä keskustelu ja saako Trumpin hallinto aikaan muutoksia USA:n sinisissä osavaltioissa. Ehkäpä oikeudenkäyntejä tulee yhä enemmän. Ihmiset voivat maailman kriisien ja talouden kiristyessä ympäri maailmaa myös alkaa unohtaan queerin ja Priden, kun omassa arjessa on isompiakin haasteita. Mielestäni kesän 2024 Pride Helsingissä ei ollut enää niin iso kuin vuoden 2023 Pride, joka vaikutti lakipisteeltä.
Hyvää joulua genderkriittisille, biologisen essentialismin kannattajille, terffeille ja muille niin sanotuille gendermaailman pahiksille! Huonoa joulua ahdasmielisille queereille, räkänokkaisille militanteille punkkareille, Butlerin opetuslapsille, lasten ja nuorten groomaajille, Kaltialan maalittajille, homojen eheyttäjille, vilpillisille lääkäreille ja naisten ahdistelijoidelle ja pahoinpitelijöille! Hyvää peakkaamisen vuotta 2025! Vielä ehtii järkiintyä.
Ihanaa joulunaikaa kaikille ja rauhallista ja kiintoisaa uutta vuotta 2025, ihanaa hengähtää täällä välillä suomenkielen parissa "terffien" ja gender-hömppään kriittisten parissa, oleskelen keskusteluissa X:ssä englanninkielisissä keskusteluissa, joten on majhtavaa lukea ja kirjoittaa asiasta omalla kielellä. Sydämelliset terveiset Laventelivekkonen, kiitos tästä blogista.
PoistaMahtavaa joulua ja uuttavuotta kaikille blogin lukijoille! Kiitos aktiivisesta lukemisesta ja kommentoinnista – te varmistatte aktiivisuudellanne sen, että jaksan nähdä kaiken sen pienen vaivan, jota tämän blogin pystyssä pitäminen vaatii. :)
PoistaIhan nauratti, kun näin tämän mainoksen DTM:n "HLBTIQXmas-joulumarkkinoista". Mitähän queer-lajeja nämä kaksi hahmoa mahtavat edustaa? Toinen vaikuttaa olevan jonkinlainen rintansa poistattaneen naarasmuusun ja metsänhaltian hybridi, kun taas toinen on niin syvällä heteronaiseuden kaapissa, että on Narniasta. Homomiehenä ei pahemmin kiinnostaisi lähteä noille markkinoille, mutta se on kenties mainoksen tarkoituskin.
VastaaPoistahttps://www.myhelsinki.fi/fi/n%C3%A4e-ja-koe/tapahtumat/hlbtiqxmas-joulumarkkinat
Ivan Puopolo tykittää sukupuolisekoilusta tässä kolumnissaan:
VastaaPoistahttps://www.verkkouutiset.fi/a/monisukupuolisuuden-holynpoly-luikerteli-peruskoulun-opetukseen/#9ea6288c
Hesarissa oli ihan kiinnostava juttu wokeviruksen puraisemista nuorista naisista:
VastaaPoistahttps://www.hs.fi/feature/art-2000010856527.html
Kovin syvällisesti näiden nuorten naisten arvoja, ajatuksia ja niiden muovautumista ei valitettavasti jutussa avattu tai analysoity. Tuli fiilis, että eivät ne raukat ole itsekään kelanneet asioita kovin syvällisesti. Ja se on varmaan ihan ok, ehkä parikymppiseltä ei voi sellaista olettaakaan. Mitä jutusta nappasin syiksi woke-arvojen kannatukselle oli lähinnä:
1) Ryhmäpaine ja kovan kuuloinen sosiaalinen kontrolli. Ollaan kuplassa, jossa kaikki muutkin ajattelee samalla tavalla. Ryhmän sisäisesti tätä yleisesti hyväksyttyjen arvojen toteutumista myös kytätään. Esimerkiksi on huomioitu, jos joku EI ole jakanut sosiaalisessa mediassa Black Lives Matter -tukisisältöä. Jos joku sanoo vääränlaisen mielipiteen, sitäkin voidaan suureen ääneen ihmetellä. Toisin sanoen kukaan ei ole tainnut opettaa näitä tyttöjä kunnioittamaan ajattelun moninaisuutta, vaan pitää vain sokeasti olla "hyvisten" puolella. Tässä näkisin koululaitoksen epäonnistuneen, mikä ei yllätä, sillä ymmärtääkseni opetus niin koulutuksen kuin politiikan tasolla on suhteellisen vasemmalle kallellaan.
2) Woke edustaa kaikkea hyvää näille tytöille: empatiaa, tasa-arvoa, välittämistä... kuka nyt ei haluaisi näin yleviä arvoja kannattaa? Samalla konservatiivisuus nähdään vain puolustusreaktiona omien saavutettujen, epäreilujen etujen menettämiseen.
3) Armoton kuplautuminen. Yhdessä haastatellussa tyttöporukassa moni seurusteleekin tyttöjen kanssa. Onhan se ihan mahdollista että tässä lesbot ovat lyöttäytyneet yhteen. Olen kuitenkin itse monta, monta kertaa näissä wokeporukoissa törmännyt sellaiseen, että nuoret naiset "seurustelevat" oman heteroseksuaalisuutensa vastaisesti naisten kanssa. Lähinnä kyseessä on ystävyyssuhde, johon liittyy näön vuoksi jotain kädestä pitämistä ja pussailua.
Kiinnostavaa jutussa oli myös huomio, että naisten hengellisyys on vähentynyt. Mun mielestä tällä on aivan suora yhteys siihen, että woke ON uskonnollinen ideologia; se toimii aivan samoin periaattein ja toimintamekanismein kuin mikä tahansa muukin fundisuskovaisuus. Eivät naiset ole yht' äkkiä tulleet vähemmän hengellisiksi, tunnustettava ideologia on vain vaihtunut.
Jotenkin surullista, että woke on "brändätty" niin vahvasti ainoaksi hyvisten ideologiaksi. Empatia, välittäminen, tasa-arvo. Jotenkin näiden nuorten silmiä pitäisi saada auottua. Vähän aikuisemmat woket, joita itse tunnen, niin ovat sitten kuitenkin omissa elämissään hyvinkin konservatiivisia. Terf in the sheets, naimisissa jne. Mutta on kivaa puheiden tasolla julistaa näitä hyvisarvoja. Pitää vain toivoa, että nämä nuoretkin löytävät muun katsomuksellisen sisällön elämälleen eivätkä jää sinne wokelimboon.
"Jotenkin surullista, että woke on "brändätty" niin vahvasti ainoaksi hyvisten ideologiaksi. Empatia, välittäminen, tasa-arvo. Jotenkin näiden nuorten silmiä pitäisi saada auottua."
PoistaHyvin usein ne silmät aukeaa, kun itse jää sen oman ja rakkaan (ideologisen) uskonnon jalkoihin sekä sylkykupiksi.
Sitä ennen, kaikki on ihanaa ja kaunista ja täydellistä, ja tarve tekeytyä aina vain paremmaksi ja hyvemmäksi eräänlainen peli, jossa kukaan ei kuitenkaan koskaan voita - ainoastaan selviää, tai putoaa.
Ja kun sitten saat osaksesi epäilyksiä, että ehkä et olekaan niin hyveellinen kuin mitä itse/muut olettavat, se piiskaa sinua yrittämään kovemmin.
Kunnes sekään ei enää riitä, ja joko sinut (ideologisesti) teloitetaan, tai sinä itse ("peak") peakkaat, ja lähdet - kummin päin vaan, yksin jäät ja vailla suuntaa, ideologista identiteettiä, saati moraalista tarkoitusta.
Ja sitten seuraa jälkipyykki. Mitä tulikaan sanottua, ja kenelle? Mitä tulikaan tehtyä? Mihin kannustinkaan muita ryhtymään? Mihin kaikkeen vastenmieliseen annoinkaan täyden tukeni ja kannatukseni - kuinka paljon siitä sai mediajalanjäljen, ja kuinka paljon siitä voin/saan ottaa takaisin?
Yksinäiselle naiselle, tämä on ihan helvetin pelottava matka, ja moni ei sitä aiokaan edes aloittaa vapaaehtoisesti. Moni nuori nainen tulee repimään itsensä kappaleiksi tämän ideologisen kultin myötä.