Vieraskynä 4/4: Queer käytännössä – Seksi ja trans -valistusoppaan nautintojen seisova pöytä

Queer-sarja:

Osa 1: (Intro) – "Kukaan ei halua vain yhtä makua"
Osa 2: Queer – Uuden ajan seksuaalimoraali teoriassa
Osa 3: Queer käytännössä – Queer-sankarin matka Ylen kuunnelmassa Jos koskettaisin toisen penistä
Osa 4: Queer käytännössä – Seksi ja trans -valistusoppaan nautintojen seisova pöytä

Muut Vergiliuksen arkun tekstit:

Muunsukupuolisuussarja:

Osa 1: Intro – Mistä muunsukupuolisuudessa on kyse?
Osa 2: Muunsukupuolisuuskeskustelun rönsyt #1: Sukupuolidysforia
Osa 3: Gender-käsite – Hyödyllinen sosiaalinen konstruktio (ja sen mutaatiot)
Osa 4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin

Kaikki Vergiliuksen arkun tekstit
Vergiliuksen arkun leffa- ja TV-sarja-arvostelut

/edit 5.1. Laventelin toim. huom.
Muistutan yhdestä asiasta:

Minun mielipiteeni eivät ole Vergiliuksen arkun (tai kenenkään muun vieraskynäilijän) mielipiteitä – tai päin vastoin. Emme ole sama ihminen. Muistakaa, että jos luette vieraskynän kommenttikentästä minun tai kenenkään muun satunnaisen kommentoijan mielipiteitä, ne eivät ole yhtä kuin vierastekstin kirjoittajan mielipide, enkä minäkään ole joka kohdasta välttämättä samaa mieltä ko. vieraskynäilijän kanssa (tai saatan puhua asioista paljon radikaalimpaan sävyyn kuin vieraskynäilijä). Jos olen poikkeuksellisen samaa tai poikkeuksellisen eri mieltä, tuon sen välihuomautuksena varmasti esille. Jos kommentoin jotain mielestäsi poikkeuksellisen kärkkäästi, älä lue sitä vieraskynäilijän viaksi vaan lue se minun viakseni. Jos vieraskynäilijä esittää rankkoja väitteitä asiasta X tai Y, älä oleta että minä (joka julkaisin teksin) olen absoluuttisesti samaa mieltä juuri siitä.

Otaksuin aiemmin tämän olevan ikään kuin on itsestäänselvää, mutta muutaman (julkaisemattoman) kommentin jälkeen tulin huomanneeksi, että tästä on hyvä nyt muistuttaa. Tämä blogi EI OLE mikään samanmielisten yhtenäinen ryhmäprojekti vaan yksityisprojekti, ja minä olen täällä se, joka pitää lankoja käsissään (julkaistavan materiaalin ja modailun muodossa). Muiden ajatuksenjuoksusta en vastuussa kuitenkaan ole, vaikka olisinkin sinänsä mielipiteiden tasolla siunannut ne ottaakseni ne vastaan/näkyville tähän blogiin. Toki sille on tietyt reunaehtonsa, kenen ja millaisia kirjoituksia otan vastaan (olen hylännyt joitakin kirjoituksia, joilla ei ollut päätä eikä häntää tai jotka olivat paskaa). Jos haluat väitellä minua tai jotakuta vastaan ja koet kykeneväsi siihen (kannattaa), niin bring it on! Muista vain pysyä asiassa. Se on ainoa ehto, jota pyydän tai vaadin. Idiootin kanssa ei kukaan jaksa keskustella, koska idiootin kanssa ei saa mitään keskustelua aikaan.

Eli: jos esimerkiksi puhun mielestäsi suorasanaisesti tai rumasti Vergiliuksen (tai jonkun muun) vieraskynätekstin kommenttikentässä yhtään mistään, se ei tarkoita sitä, että Vergilius on jotenkin kosmisen telepaattisesti kaikesta kanssani samaa mieltä TAI päin vastoin, että Vergilius allekirjoittaisi kaiken, mistä minä täällä puhun. Olemme kaikki erillisiä yksityishenkilöitä. Vieraskynäteksti on vieraskynäteksti, ei samaa mieltä kaikesta -teksti, vaikka olisimme kuinka samaa mieltä asioista.

Tämän kirjoitussarjan viime osassa kävimme läpi millaista ihanteellinen queer-elämä voisi olla, niin kuin aatteen miehet ja naiset itse sen hahmottelevat omassa, vahvasti ideologisessa draamatuotannossaan. Samassa yhteydessä kävimme läpi niitä mahdollisia ongelmakohtia, mitä tällaisessa periaatteelliseen seksuaaliseen epämääräisyyteen pohjautuvassa elämäntyylissä voisi olla (jossa kaikille mahdollisille ryhmille tulisi ”antaa tilaa omissa haluissaan”).

Nyt, tässä kirjoitussarjan päättävässä osassa tarkastelemme queer-eetosta vielä parisuhdestatuksia ja -muotojakin henkilökohtaisemmalla ja yksityisemmällä tasolla: siitä näkökulmasta, mitä queer ihanteena merkitsee itse makuukammarissa varsinaisten seksiaktien suhteen, ja mitä vaikutuksia sillä voi olla omalle rakkauselämällemme ja ruumissuhteellemme. Minkälaisen kuvan itse tuottamassaan ja jakamassaan opetusmateriaalissa meidän queer-aatteen arvoja levittävät valtavirran LGBT-järjestömme piirtävät meille ihanteellisesta seksuaalielämästä, ja mitä se mahdollisesti merkitsee niiden viestien vastaanottajille? Luontevana analyysin kohteenamme toimii eri versioidensa kautta runsaasti huomiota kerännyt seksivalistusopas Seksi ja trans.

Oppaan omien sanojen mukaan se on suunnattu ”transihmisille ja transihmisten kanssa seksiä harrastaville” (s. 3). Kuulostaako joltain todella hämärältä ja erikoiselta aihealueelta, joka ei mitenkään voisi koskettaa juuri sinua? Tässä kohtaa muistutan, että koska transsukupuolisuus, termin yli vuosikymmenen kestäneen äärimmäisen laventamisen jälkeen, ei välttämättä enää merkitse mitään muuta kuin sisäisesti tyhjää identiteettinimikettä, käytännössä kuka tahansa meistä voi päätyä suhteeseen transihmisen kanssa välttämättä siitä edes tietämättä...

Ja tietysti nykyään myös niille vanhan ajan helpommin identifioitaville transsukupuolisille on paraskin antaa ”tilaa haluissaan”, mikäli haluaa vain välttää foobikon tai genitaalifetisistin leiman. Nykypäivänä me kaikki siis kuulumme ryhmään ihmisiä, jotka harrastavat seksiä transihmisten kanssa – tai ainakin kuuluisimme, mikäli modernit LGBT-aktivistit saisivat tahtonsa läpi. Oppaalla lienee siis viisauden muruja jaettavaksi meistä jokaiselle.

Seksi ja trans julkaistiin alun perin vuonna 2016 ja päivitettiin vuotta myöhemmin vuonna 2017. Sen tuottivat Transtukipiste, Seta, Hivpoint, Sinuiksi-palvelu ja Transtukiverkosto ruotsalaisten RFSL:n ja RFSU:n alkuperäisen teoksen Sex och trans -pohjalta. RFSL ja RFSU ovat Ruotsin Setaa vastaavia, historiallisia LGBTQIA+-järjestöjä. Ainakin jälkimmäisellä niistä sattuu olemaan toimintaa myös Suomessa seksivalistusmateriaalin välittämisen ja seksivälineiden myynnin kautta – mihin palaammekin lyhyesti hieman myöhemmin.

Vaikka oppaalla alkaa siis olla jo ikää, on se kuitenkin yhä edelleen ladattavissa suoraan ainakin Setan nettisivujen Ammattilaisille-osiosta ja Hivpointin materiaalipankista. Sukupuolen osaamiskeskuskin esittelee opasta edelleen sivuillaan, esimerkiksi sivuston Materiaalia nuorille -osiossa (!), missä annetaan myös ohjeet sen tilaamiselle.

Paitsi että opasta esitellään nuorille suunnattuna, huomionarvoista on myös se, että sen väitetään soveltuvan ammattikäyttöön myös kouluterveydenhoitajille. En tiedä merkitseekö se sitä, että kouluterveydenhoitajat mahdollisesti jakaisivat sitä tai olisivat jakaneet suoraan alaikäisille oppilaille vai olisiko ammattilaisten tarkoitus lukea se vain itse läpi ja poimia sieltä joitain hyödyllisiä neuvoja tapaamilleen nuorille. Omasta näkökulmastani ei ainakaan vaikuta siltä, että runsasta kuvitusta ja värikkäitä anekdoottejakin sisältävä opas olisi tarkoitettu vain kuivaan asiantuntijakäyttöön.

Kysymys on sikäli erittäin merkittävä, koska opas sisältää monia selvästi enemmän kuin kyseenalaisia tai jopa suoranaisesti vahingollisia rivien välisiä (ja suoraan ilmaistujakin) viestejä liittyen seksiin, etenkin nuorille mutta epäilemättä myös monille vanhemmille sukupuolensa ja seksuaalisuutensa kanssa kipuileville ihmisille.

En ole suinkaan ainoa, jolla on ollut epäselvyyttä oppaan kohderyhmästä. MTV Uutiset tietää kertoa ainakin yhdestä kohua herättäneestä tapauksesta Ruotsissa, jossa opasta oli jaettu peruskouluikäisille nuorille: ”Esitettä oli hankittu yhdessä muiden esitteiden kanssa oppilasterveydenhuoltoon, jonka kautta oppilaat hakeutuvat esimerkiksi kuraattorille ja koulupsykologille.” RFSU:n edustaja reagoi kyseiseen kohuun väittämällä Aftonbladetille, ettei opas ole suunnattu suoraan lapsille tai nuoremmille ihmisille. Totuus vai hätävalhe? Oli miten oli, selvästi myös alkuperäisen ruotsinkielisen oppaan markkinoinnissa, levityksessä ja tuotekuvauksessa oli ollut tiettyä, vähintään helppoihin väärinkäsityksiin johtavaa varomattomuutta.

Minkälaisia kyseenalaisia ja mahdollisesti vahingollisiakin viestejä opas sitten sisältää? Paneudutaanpa asiaan osa-alue kerrallaan: 

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuinka ollakaan, heti ensimmäisenä opasta selatessa tuleekin auttamatta kiinnittäneeksi huomiota sen esittämään varsin erikoiseen ihmiskuvaan. Myönnettäköön toki ensin, että viranomaisten tuottamilla (tai viranomaiskäyttöön tuotetuilla) seksivalistusoppailla on yleensäkin taipumus tiettyyn ”kiusalliseen omituiseen”, mikä johtunee niiden hyvin erikoisesta ja epäluontevasta yhdistelmästä asiallisuutta ja seksuaalista sisältöä – toisin sanoen sitä, kun seksiä yritetään kuvata ilman seksikkyyttä – tyyliä, jota emme juuri tule muissa yhteyksissä nähneeksi.

Trans ja seksi -oppaassa on toki hippunen myös tätä viranomais- ja koulumaailman näkökulman kiusallisuutta, mutta yhdistettynä siihen tulee vielä kokonainen koktaili eri nykypäivän hurskaan vasemmistolaisten kukkahattujen suosimia, ”tiedostavia ja vastuullisia” aatekehikkoja, jotka vain lisäävät kokonaisvaikutelman outoutta: esteettisestä keitoksesta on havaittavissa kaikkea aina queer-teorian sukupuolen ”hankaloittamisesta”, seksi- ja kehopositiiviseen feminismiin, monikulturismiin – puhumattakaan yleisestä laitavasemmistolaisesta kehonmuokkauksen alakulttuurista, josta erinäiset ”sukupuolen korjaamiseen” tähtäävät lääketieteelliset operaatiot muodostavat vain osasen. Sanotaanko, että yleisvaikutelma on todella uniikki.

Jo ensiselailulta oppaan kuvitus välittää siis vaikutelman omituisesta nautiskelijoiden rinnakkaismaailmasta, jota kansoittavat lähinnä epämääräisesti ylipainoiset, lävistysten, tatuointien ja leikkausarpien koristelemat, summittaisesti karvoittuneet ja pukeutumiseltaan vähintään ”vaihtoehtokulttuuriset” tai ”butlerilaisesti sukupuoltaan hankaloittavat” ihmisolennot mitä moninaisimmissa suhdekonstellaatioissaan.

Yhtenä oivallisena esimerkkinä tästä käyköön vaikkapa kansikuvan litteärintainen (mahdollisesti rintansa amputoinut – huomatkaa pienet poikkiviivat!) raamikas henkilö DYKE QUEEN -tatuointeineen ja ”söpöine” letteineen ja rusettipantoineen. Mainittakoon tässä yhteydessä sivuhuomautuksena, että laitavasemmiston ja monikulturismin ihanteiden mukaisesti lähes puolet seksiesitteen henkilögalleriasta koostuu tummaihoisista henkilöistä. Ruotsin kymmenen vuoden takaisesta demografisesta tilanteesta ollaan aika kaukana. (Tosin yksi valkoihoiseksi tulkitsemani yksilö saattoi olla myös jonkinlainen rasistinen karikatyyri aasialaisesta henkilöstä, kenties inuiitista.) 

Oppaan kansikuva

Kokonaisuuden kruunaa vielä kuvittajan oma, vähintään epätasainen kädenjälki, joka tulee ainoastaan korostaneeksi sen antamaa valjua, eri laitavasemmiston signaalien ja poliittisten alakulttuurien ”heimotunnusmerkkien” hallitsemaa yleiskuvaa. Joidenkin henkilöhahmojen ilmeet ovat yksinkertaisesti todella outoja, mikä antaa vaikutelman jonkinlaisista, sanotaanko vaikkapa kemiallisesti muunnelluista mielentiloista: eräskin kypsän iän saavuttanut rouva vaikuttaa olevan muuntautumassa zombiksi kesken lesbiaanisen polysession, kun taas kansikuvan DYKE QUEEN -tatuoitua ystäväänsä letittävä pipopää näyttää pyrkivän jonkinasteiseen urheilusuoritukseen kohti yläilmoja sojottavalla kielellään.

Olen epävarma siitä, onko kyse puuttuvasta ammattitaidosta (eli siitä olisiko kuvittaja valittu varsinaisten kykyjensä sijasta pikemminkin passelin identiteettinimikkeensä perusteella) vai peräti itsetarkoituksellisesta pyrkimyksestä kohti rumuutta. Kun ottaa huomioon ylpeästi ”normatiivisen antinormatiivisen” queerin johdonmukaisesti havaittavan taipumuksen pyrkiä kohti jälkimmäistä – mikä on selvästi nähtävissä vaikkapa kirjoitussarjan toisessa osassa lyhyesti käsitellyn muunsukupuolisen taiteilijan tuotoksista tai Ylen viimevuotisen Priden alla julkaisemasta queer-draamapelistä – ei jälkimmäistä vaihtoehtoa voi suoraan sivuuttaa.

Ehkä kyse on ”länsimaisten ja porvarillisten kauneusihanteiden järkyttämisestä ja horjuttamisesta”, tai jotain muuta sellaista skeidaa.

Yksi asia on selvä: mikäli oppaan laatineiden aktivistien pyrkimyksenä on esittää transihmiset ja heidän lemmenkumppaninsa aivan tavallisina, samaistuttavina ihmisinä (niin kuin ainakin haluaisin kuvitella sen olevan) on se auttamattomasti epäonnistunut tehtävässään jo ensivilkaisulta. Väistämätön yleisvaikutelma on pukeutumiseltaan ja ehostukseltaan erikoisuushakuisesta ja omituisesta ”vaihtoehtoväestä”, joka pikemminkin luotaan työntää kuin kutsuu tekemään lähempää tuttavuutta.

Omasta oletettavasta kohderyhmästään opasta ovat eritelleet hämmennyksen ja kauhun sekaisin tuntein esimerkiksi transsukupuolinen bloggari Yön supi ja Laventeliveikkosen blogin lukijoille taatusti tuttu vlogaaja Sametti. Molemmat päätyivät mielipiteissään samansuuntaisiin ajatuksiin.

Yön supi summasi ajatuksiaan toteamalla: ”Jos oppaan tarkoitus on karkottaa potentiaaliset normaalielämää ja ummehtunutta vaniljaseksiä haluavat cisheterokumppanit transsukupuolisilta, siinä se kyllä onnistuu loistavasti.” Detransitioitunut Sametti (joka kärsii yhä sukupuolidysforiasta, minkä vuoksi hän laskee itsensä edelleen transihmisten joukkoon) puolestaan toteaa oppaasta videokatsauksessaan, että hän ei keksi, miksi kukaan transihminen haluaisi, että transsukupuolisia kuvattaisiin tällaisella kuvastolla. Hän mainitsee myös, että kun hän itse luki oppaan läpi ensimmäistä kertaa vuonna 2017 (siis ennen detransitioitumistaan) se sai hänet ainoastaan haluamaan vetäytyä entistä tiukemmin kaappiin transsukupuolisena ja ottamaan kunnolla etäisyyttä koko transsukupuolisten yhteisöstä. Voimaannuttavaa.

Todettakoon tähän väliin, että valitettavasti oppaan saama huomio ei ole rajoittunut ainoastaan transsukupuolisiin itseensä ja niihin progressiivisiin ja seksipositiivisiin vasemmistolaisiin, joita sen kuvailmaisun uskoisi suorimmin kosiskelevan. Olen nimittäin kuullut luotettavina pitämistäni lähteistä, että ainakin sen alkuperäistä ruotsalaista versiota on ruodittu läpi myös eri äärioikeistolaisissa medioissa (esim. Monokulttuuri F.M. ja Red Ice TV), joissa sen rumaa ihmiskuvaa ja kajahtanutta seksikäsitystä käytettiin polttoaineena vihan, inhon ja vieroksunnan lietsomiseen kaikkia LGBT-ihmisiä kohtaan – oikeat äärioikeistolaisethan eivät tietenkään tee mitään eroa radikaalien queer- ja transaktivistien ja tavallisten homojen, lesbojen ja transsukupuolisten välillä, pikemminkin yrittävät häivyttää sitä. Päämääränä on radikaalien ylilyöntien valjastaminen aseiksi meitä kaikkia vastaan.

AKTIVISTEILLA JA MUILLA ”YHTEISÖEDUSTAJILLA” ON PAINAVA VASTUU EDUSTAMIENSA VÄHEMMISTÖJEN JULKISUUSKUVAN LUOMISESSA

Kyseisen äärioikeistolaisen negatiivisen huomion voi toki yrittää ohittaa olankohautuksella tyyliin: ”Mitä nyt voi natseilta odottaa. Mikseivät he voisi toimia kuten kunnon ihmiset ja Ylen ja Hesarin tavoin uutisoida vähemmistöistä ainoastaan hienotunteisen valikoidusti, kuten DEI-koulutuksissa opastetaan?”

No, tähän venkoiluun minä vastaan, että kyllä aktivisteilla ja muilla ”vähemmistöedustajilla” on myös velvollisuus miettiä tarkkaan minkälaisen kuvan omasta ryhmästään he muille antavat. Koska vakiintuneiden LGBT-järjestöjen aktivistit ja heidän tuottamansa materiaalit esitetään valtavirtamediassa yleensä yhteisönsä äänen ja näkökulman yksioikoisina edustajina, on heillä keskimääräistä suurempi asema seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen julkisuuskuvan muodostamisessa. Ja huonon julkisuuskuvan muodostumisella voi pitkällä aikavälillä olla pahimmillaan kohtalokkaat seuraukset.

Kannattaako sinne Pride-kulkueeseen esim. mennä konttaamaan talutushihnassa koiranaamari päällä? Vaikka Yle ja Hesari kohteliaasti välttäisivätkin keskittymistä kyseisen kaltaisiin, julkisessa tilassa tapahtuviin ekshibitionistisiin ylilyönteihin ja käsittelisivät Pridea pelkkänä ylevänä ihmisoikeustapahtumana, niin ns. ”vaihtoehtomedia” ei sitä todellakaan tee. Ja niin ikävää kuin se onkin, monille ”vaihtoehtomediat” ovat ne päämediat, joista mielipiteet omaksutaan. Sateenkaariaktivistit eivät voi päättää miten ns. vaihtoehtomediat käsittelevät meitä vähemmistöinä, mutta he voivat päättää olla antamatta helppoja ammuksia heidän arsenaaliinsa.

Ainut toinen vaihtoehto on sananvapauden totalitaristinen rajoittaminen, kaiken maailman Päivi Räsästen lisääntyvä vainoaminen ja Ylen ja Hesarin kaltaisten toimijoiden uutisointimonopoli.

Tässä yhteydessä on hyvä pitää mielessä, että Pride-kulkueiden lisääntyvissä ekshibitionistisissa ylilyönneissä ei ole kyse ainoastaan länsimaisten sisäisestä asiasta. Yksi näkökohtaa esiin tuonut on Ruotsiin alun perin pakolaisena saapunut, muslimitaustaisten LGBT-ihmisten asiaa esillä pitänyt aktivisti Luai Ahmed.

Ruotsin SVT:n hiljattain tuottamassa dokumenttisarjassa SD-Bögar Ahmed puhui (hänen sanojensa mukaan) ”hyperseksuaalisten” Pridejen julkisuuskuvan vahingollisuudesta vähemmistöjen oikeuskehitykselle niissä maissa, missä edistystä kaivattaisiin kaikkein kipeimmin. Hänen mukaansa, kun hän esimerkiksi yrittää puhua niiden homoseksuaalien puolesta, joita hirtetään ja tapetaan Lähi-idässä, siitä on ainoastaan haittaa, kun täällä samaan aikaan heilutetaan dildoja ympäriinsä ja hoetaan: ”Hyväksykää meidät, hyväksykää meidät!” Pridejen tulisi olla lapsiystävällisiä ja kulttuurisesti sensitiivisiä tapahtumia, Ahmed esittää. (2. jakso 1:25)

Tässä yhteydessä voisi ottaa esille toisena ilmiön, joka on tuhoisa meidän julkisuuskuvallemme vähemmistönä: niin sanotun Drag Queen Story Hourin, eli homojen keskuudessa suositun, roisin yökerhokulttuurin tuomisen lasten maailmaan. Vaikka on teoriassa täysin mahdollista tehdä lapsille sopivaa drag-viihdettä (ja esimerkkejä varmasti löytyykin) Ilmiöstä on tullut tunnettu oikeistolaisten keskuudessa lukuisista rapakon takana tapahtuneista räikeistä lapsiin kohdistuvista rajanylityksistä. (Mikäli lukijoiden joukosta löytyy skeptikkoja, tästä Cityjournalin artikkelista löytyy linkkejä useisiin esimerkkeihin Yhdysvalloista.)

Tapaukset ovat ennakoidusti tuntemattomia valtavirran vasemmistolaisten keskuudessa, johtuen valtavirtamedian vähemmistösensitiivisestä uutisoinnista, mutta niistä postataan laajalti oikeiston sosiaalisessa mediassa, myös suomalaisten toimesta. Monille oikeistolaisille nämä törkeät rajanylitykset lienevätkin se ensimmäinen mieleen tuleva asia, kun he ajattelevat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä.

Suomessa tunnetuin ilmiöön huomiota kiinnittänyt ja sitä tarkkanäköisesti käsitellyt toimittaja lienee suositun 23 minuuttia -ohjelman toimittaja Arto Koskelo (esim. tässä sosiaalisen media X:n ketjussa ja tässä heidän ohjelmansa jaksossa). Kansainvälisellä tasolla myös jotkut vasemmistolaiset ovat heränneet ilmiön ongelmallisuuksiin: kuvan otsikko on brittiläisen Spiked-sivuston feministisestä kritiikistä.

Mikäli vaikkapa Helsinki Priden järjestävät haluavat pitää mukana alaikäisille suunnattua drag-ohjelmaa myös tulevaisuudessa (mitä en itse kyllä ymmärrä) heidän olisi hyvä tiedottaa ihmisille, että he ovat tietoisia ulkomailla tapahtuneista räikeän epäsopivista tapauksista, ja tekevät parhaansa, ettei samaa tapahdu Suomessa.

Queerin taipumukset: Kielen valta ja antinormatiivinen pyrkimys epämääräisyyteen

Mikäli oppaan kuvituksen läpi vilkuilu ei vielä taivuttanut lukijaa siihen käsitykseen, että nyt ollaan queer-teorian inspiroimassa, seksuaalianarkistisessa ja todellisuudesta irrallisessa Mikä-Mikä-Maassa, niin viimeistään sen ensimmäiset tekstipalstat häivyttävät kaikki epäilykset eetteriin. Jo sen ensi kappaleiden aikana tekstistä nimittäin huokuu queer-teorialle ominainen käsitys kielen (erityisesti oikeaoppisten sanavalintojen) kolossaalisesta vallasta muokata meidän tapaamme nähdä ja kokea todellisuutta. Varsinainen jaettu, esiverbaalinen fyysinen todellisuutemme, sikäli kun sen olemassaoloa ylipäätään tunnustetaan, tulee selvänä kakkosena kielen jälkeen.

Bloggari Yön supi toteaakin: ”Oppaasta sai sellaisen kuvan, että transsukupuolisten seksuaalisuus toteutuu lähinnä terminologiasta kiihottumisen kautta."

Katsantokanta ilmaistaan selkeästi oppaan ensimmäisessä nimetyssä osiossa (alkusanojen jälkeen) nimeltä ”Sanoilla on väliä” (s. 4). Tässä osiossa meille kerrotaan heti alkuun esimerkiksi:

”Sanoilla, joita käytetään puhuttaessa kehoista, sukupuolesta ja seksistä, on merkitystä siihen, miten itsensä, seksikumppaninsa ja seksin harrastamisen kokee.

Tässä oppaassa käytämme selkeyden vuoksi lääketieteellistä terminologiaa, kuten “emätin” ja “penis”. Ellei toisin mainita, näillä sanoilla tarkoitamme niitä genitaaleja, jotka ovat kehittyneet sikiöaikana. Nämä ovat yksinkertaistettuja sanoja ja määritelmiä, eivät absoluuttisia tai yleispäteviä totuuksia.” 

Kuten viimeisestä lauseesta saimme jo päätellä (korostus on oma lisäykseni), opas rakentaa kauttaaltaan kuvaa miesten ja naisten sukupuolianatomiasta yhtenä (queer-teorialle tyypillisenä) tavattoman hämäränä ja liukuvana jatkumona – muistattehan, että queerissa tosiaan rakastetaan kaikenlaisia kategorioiden rajoja häilyttäviä epämääräisen tasapaksuisia jatkumoja. Tosiasiassa, mikäli biologinen sukupuoli tosiaan on jatkumo, sijoittuvat lähes kaikki miehet ja naiset, varsin binäristisesti, lähelle sen ääripäitä, ovathan intersukupuoliset kehitystilatkin yleensä sukupuolisidonnaisia, eivät suinkaan todisteita kolmansista, neljänsistä ja ties kuinka monensista sukupuolista.

Työkaluikseen miesten ja naisten sukupuolianatomian esittämiselle tällaisena hämäränä ja tasapaksuna jatkumona oppaan laatijat ovat valjastaneet sukupuolianatomiaa koskevien faktojen hyvin valikoivan ja hämärtelevän esiintuomisen.

Kyseiselle missiolle omistaudutaan toden teolla aivan kirjasen loppupuolella, osassa ”Genitaalit”, jossa saamme esimerkiksi kuulla: ”Klitoris ja penis koostuvat paisuvaiskudoksesta. Paisuvaiskudoksessa on paljon hermoja, erityisesti kärjessä, jota usein kutsutaan terskaksi (genitaalien muodosta riippumatta)” ja joka on usein herkkä kosketukselle.” (s. 36)

No, se saattaa olla teknisesti ottaen totta – yhden Google-haun perusteella voin tosiaan löytää juuri ja juuri pari lähdettä, joissa ”klitoriksen näkyvää osaa” tai ”naisen häpykielen päätä” sanotaan kutsuttavan myös terskaksi –  mutta erot naisten ja miesten paisuvaiskudoksen muodossa ja toiminnassa ovat sen verran radikaaleja, että niistä puhuminen tällä tavalla samassa yhteydessä tuntuu enemmän kuin vähän harhaanjohtavalta.  

Pian jälkeenpäin ilmoitetaan: ”Virtsaputken pää sijaitsee terskan keskellä tai klitoriksen alapuolella. Täältä tulee mahdollinen ejakulaatio, riippumatta anatomiasta.” Vaikka tässä yritetään vetää yhtäläisyysmerkit miesten siemensyöksyjen ja sen harvojen tunteman ilmiön välillä, jota kutsutaan naisten ejakulaatioksi, yhtäläisyydet ovat edelleen liioiteltuja. Kuten linkatusta BBC:n artikkelista selviää, tutkijat kiistelevät yhä siitä, mitä se neste oikein on, mitä jotkut naiset mahdollisesti ”squirttaavat” (jotkut tutkijat uskovat, että se on vain virtsaa), mutta ainakin se on selvää, että mitään sukusoluja siinä ei ole.

Vaikka oppaan tekijät ovat nähneet toden teolla vaivaa hämärtääkseen sukupuolieroja, silloin tällöin se queerien kammoama binärismin peikko onnistuu nostamaan kauhistuttavaa päätään. Esimerkiksi sivulla 37 todetaan: ”Genitaaleista riippumatta useimmilla on eturauhaskudosta virtsaputken lähellä. Se sijaitsee anaalin ja virtsaputken välissä. Jos on syntynyt emättimen kanssa, se on emättimen etuseinän takana.” Mitäköhän se mahtaisi merkitä, että on syntynyt emättimen kanssa? Kuulostaa aika essentialistiselta ja rajoittavalta tavalta määritellä toisia ihmisiä…

Tällaisiin synkeisiin kohtiin, jossa sukupuolen todellisuus pilkahtaa näkyviin, sukupuolispektreihin hurskaasti uskova lukija voi sentään palata takaisin oppaan ensimmäisille sivuille vahvistamaan uskoaan – sivuille, missä sen postmoderni maailmankuva ilmaistaan lähestulkoon uskonnollismystisellä kielellä:

”Se, minkä lääkäri mieltää “penikseksi ja kiveksiksi” voi olla klitoris ja häpyhuulet. “Emätin” voikin olla lisäreikä tai jotain muuta. “Klitoris” voi olla muna tai kalu ja “penis” hyvin istuva strap-on. Mies voi myös puhua genitaaleistaan pilluna tai nainen käyttää sanaa penis. Genitaalien ulkomuoto ei kerro mitään sukupuolesta. Olennaista on se, että kehostaan voi puhua haluamallaan tavalla.” (s. 14)

Puu voi olla kivi, kolibri voi olla kirahvi, linja-autosta voidaan puhua lentotukialuksena... Miksipä ei?

Jokseenkin hälyttävämpää tällainen hyvinkin queer käsiteanarkia on ylettyessään myös itse seksuaaliaktien puolelle. Kuten eräässä kohdassa kissan kokoisilla kirjaimilla todetaan: ”Jos kumppanini sanoo, että haluaa jotain perseeseensä, se voi tarkoittaa sitä, että makaan hänen selkänsä päällä ja runkkaan.” (s. 17) Siis kyllä, kun omakin kumppanini ilmoittaa minulle, että hän haluaa kinkkuvoileivän, se voi tarkoittaa sitä, että teen hänelle hernekeittoa!

"Mutta mitä tapahtuu, jos se kumppani haluaa jotain sinne perseeseensä, eikä todellakaan sitä, että hänen selkänsä päällä maataan ja runkataan? Eikö näin hämärästä kommunikaatiosta voi koitua ongelmia myös sen kuuluisan suostumuksen kannalta?" (Seksi ja trans, s. 17)

Mitä tällaiseen käsitekikkailuun tulee, voin jossain määrin loogisella tasolla ymmärtää (näin maallikkonakin, joka ei itse ole transsukupuolinen) että klassisesti määritellyt transsukupuoliset, jotka todellakin kärsivät vakavasta kehodysforiasta, saattaisivat seksiä harrastaessaan kenties hyötyä joistain oppaassa esitellyistä käsitevippaskonsteista: esimerkiksi sinänsä virheellisten termien käyttämisestä niistä ruumiinosista, joista hän tuntee dysforiaa tai kenties niiden ruumiinosien sukupuolittuneiden piirteiden häivyttämisestä, kuten esim. sivulla 24 neuvotaan: ”Rintoja voi korostaa esim. puristamalla niitä yhteen omien tai kumppanin käsien tai rintaliivien avulla. Rintakehää voi litistää harrastamalla seksiä sellaisessa asennossa, joka ei korosta muotoja (kuten selällään maaten).”

Yksittäisinä kikkailukeinoina tällaiset sukupuolidysforiaa välttelevät keinot voivat ehkä olla aika harmittomia, mutta kun ne yhdistetään oppaan muissa osissa ilmaistuun, reaalimaailmastamme irtautuvaan, postmoderniin sanamagiaan perustuvaan ajatusmaailmaan, missä milloin mikäkin voi olla milloin mitäkin, on syytä pohtia sitä, kuinka psykologisesti terveellisen kehyksen hyvälle seksuaalielämälle (tai elämälle ylipäätään) tällainen kokonaisvaltainen käsitesekoilu voi kohderyhmälleen tarjota.

Koska kyse on usein muutenkin moniahdistuneista ja syrjäytyneistä nuorista ihmisistä, voisi kuvitella, että se mitä he todella pitkällä tähtäimellä tarvitsisivat olisi päinvastoin konkreettisempi ja tukevampi ote fyysisestä todellisuudesta ja sen lainalaisuuksista. Käsitevippaskonstien olisi hyvä säilyä korkeintaan osa-aikaisina ratkaisuina.

Mikäli kyse olisi pelkästä käsitesekoilusta, se olisi oma ongelmansa, mutta kun kuvioon lisätään myös ilmiselviä kyseenalaisia tai jopa suoranaisesti haitallisia kehotuksia, ollaan jo ongelmallisuuden eri tasolla. Ja kaksin verroin siksi, koska oppaan ilmeisin kohderyhmä (ne ns. ”klassiset” transsukupuoliset, jotka kärsivät vakavasta sukupuolidysforiasta) tarvitsisivat erityisen kipeästi hyviä neuvoja hyvän seksuaalielämän rakentamiseen.

                                                      

Onko oppaassa hyviä neuvoja transsukupuolisille? 

Osana oppaan uuvuttavaa seksiaktien ja -tapojen luetteloa (aihe, johon palaamme kunnolla pian) esitellään esimerkiksi sellainen harraste kuin BDSM sen omassa, yli sivun pituisessa osuudessaan. Oppaan mukaan BDSM ”koostuu sanapareista bondage/discipline – dominance/submission – sadomasochism, eli sitominen/kuri, alistaminen/alistuminen ja sadomasokismi (kivun tuottamisesta/vastaanottamisesta nauttiminen)”. Pian tämän luonnehdinnan jälkeen meille kerrotaan: ”BDSM-leikkeihin voidaan sisällyttää ns. gender play, eli sukupuolirooleilla leikittely. Tähän voi kuulua vahvasti sukupuolittava kielenkäyttö ja sukupuolittunut vaatetus. Tässä yhteydessä sukupuolittavan kohtelun voi kokea kiihottavana siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi, että saamansa kohtelu ei vastaa omaa sukupuolikokemusta. Esimerkiksi transmaskuliininen voi haluta, että häntä tytötellään tai “pakotetaan” käyttämään meikkejä ja mekkoa osana seksiä tai BDSM-sessiota.” (s. 26) 

Kuka tahansa, joka tietää ns. klassisesta transsukupuolisuudesta mitään, on varmasti äimän käkenä tällaista lukiessaan. Tekstissä kuvailtu sukupuolileikki, missä transmiestä tytötellään, tuottaisi epäilemättä kenties suurinta mahdollista psykologista tuskaa aidosta sukupuolidysforiasta kärsivälle yksilölle.

Ennakoitavasti niin Sametti kuin Yön Supikin kritisoivat ankarasti tätä seksioppaan BDSM-kohtaa ja siinä esiteltyä ”väärinsukupuolittamisleikkiä”. Klassiset transsukupuolisethan eivät itseasiassa ole mitään kokonaisvaltaisia sukupuolianarkisteja toisin kuin johdonmukaisimmat queer-eetoksen kannattajat ehkä haluaisivat kuvitella – klassinen maskuliininen ja feminiininen pukeutuminen, ehostus ja käyttäytyminen ovat itse asiassa äärimmäisen tärkeitä heidän kokemusmaailmassaan ja siitä kumpuavissa koetuissa tarpeissa. Ei siis liene yllättävää, että jotkut Sametin striimin katsojista kommentoivat, että oppaan kauttaaltaan harrastama sukupuoliroolien ja sukupuolen rajojen hämärtäminen ja sekoittaminen pahensivat entisestään heidän omaa sukupuolidysforiaansa.

Miksi tällainen ”sukupuolittamisleikki” on sitten ylipäätään päässyt transsukupuolisille suunnattuun oppaaseen? Gender playn (näennäisesti ristiriitainen) sisällyttäminen oppaan antimiin kumpuaa uskoakseni pohjimmiltaan transsukupuolisuuden käsitteen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtuneesta äärimmäisestä laventamisesta: kun niin ns. klassiset transsukupuoliset kuin queer-henkisten sukupuolianarkistien, kuten genderqueerien, muunsukupuolisten ja sukupuolettomien sekalainen konkkaronkka on kaikki liiskattu samaan viiteryhmään, on kaikkien psykologisia tarpeita lähestulkoon mahdoton palvella yhtä aikaa. Kaikille tarkoitettujen ohjeiden sekaan eksyy vääjäämättä joillekin viiteryhmän edustajille suoranaisesti vahingollisia kehotuksia.

Lyhyesti sanottuna, vaikka pelkkä mielikuva gender playsta on epäilemättä tuskallinen ns. klassisille transsukupuolisille, viiteryhmään myöhemmin liitetyille sukupuolianarkisteille se on epäilemättä esimerkki mitä lysteimmästä ja edistysmielisimmästä ajanvietosta. 

Onko oppaassa sitten hyödyllistä sisältöä klassisille transsukupuolisille? Omasta maallikon näkökulmastani katsottuna hyvin laihalti – muutamia sinne tänne siroteltuja tiedon murusia lukuun ottamatta. Näihin murusiin laskettakoon varsin hyödylliseltä ja varovaiselta vaikuttavia vinkkejä kaapista ulos tulemisen suhteen seuranhakumarkkinoilla (s. 17). Muuten oppaan lähinnä sanamagiasta ja seksiaktikatalogista koostuva sisältö näyttää palvelevan lähinnä uuden ajan transihmisten, queer-teoriaan uskovien sukupuolianarkistien tarpeita.

Aivan oppaan viimeiset sivut (43–50), joissa lopulta keskitytään seikkaperäisesti hormonihoitojen ja ns. ”alapääleikkausten” vaikutuksesta seksin harjoittamiseen, vaikuttavat aluksi myös positiiviselta poikkeukselta, mutta vähänkään tarkemmin katsottuna sekin osio sisältää hämmästyttäviä väittämiä, jotka eivät käy hyödyllisestä asiasisällöstä. Näillä sivuilla saamme mm. kuulla:

”Halu harrastaa seksiä voi kuitenkin kasvaa hormonihoitojen alkaessa riippumatta siitä, käyttääkö testosteronia vai estrogeeniä.”

”Testosteroninestäjät ja/tai estrogeeni saattavat myös viedä ejakulaatiokyvyn kokonaan, mutta tämä ei estä orgasmin saantia.”

”Testoblokkerit saattavat pehmentää tai osittain estää erektioita.”

”Testosteronihoidon aloittaminen aiheuttaa usein sen, että kiihottuessa ei enää reagoi samalla tavalla kuin ennen hoidon aloittamista. Joillakin erittyy liukastetta enemmän ja joillakin taas vähemmän kuin ennen.”

”Estrogeeni ja testoblokkerit aiheuttavat usein sen, että siittiöiden tuotanto lakkaa, mutta näin ei kuitenkaan aina tapahdu.”

”Hormonihoidosta voi halutessaan pitää taukoa, jolloin siittiöiden tuotanto / ovuloiminen käynnistyy. Hedelmällisyyden palautumisen kesto on yksilöllistä, eikä ole takeita siitä, että hedelmällisyys palaisi täysin.”

”Monet voivat saada orgasmeja genitaalikirurgian jälkeen.”

”Emätin ei aina kostu itsestään vaginoplastian jälkeen, joten kannattaa käyttää liukuvoidetta.” (!!!)

Hormonihoitojen ja ”sukupuolta korjaavien” kirurgisten operaatioiden pitkäaikaisvaikutukset vaatisivat kokonaan oman, tarkasti erittelevän ja yksityiskohtaisen blogipostauksensa (mielellään lääketieteen ammattilaiselta), joten en tässä yhteydessä ryhdy erittelemään näitä lausumia yksityiskohtaisesti. Totean kuitenkin yleisluontoisesti, että mikäli tietää lääketieteellisistä transhoidoista yhtään mitään, kyseisen kaltaiset väittämät vaikuttavat joko hoitojen negatiivisten vaikutusten todennäköisyyden äärimmilleen viedyltä vähättelyltä, oleellisten asioiden mainitsematta jättämiseltä tai suoranaiselta valehtelulta.

Miten ihmeessä vaikkapa vaginoplastialla luotu ”lisäreikä” (oppaan oma termi) kostuisi tavalla, joka on millään lailla verrannollinen biologisten naisten kostumiseen? Verelläkö sen olisi tarkoitus kostua?

Voi myös esimerkiksi olla, että on joitain miehiä, joilla testoblokkerit eivät estä tai edes pehmennä erektioita, tai naisia, joilla testosteronihoito lisää liukasteen erittymistä, mutta se on tilastollisesti jo sen verran erikoista, että kyseisten mahdollisuuksien mainitseminen on jo epärehellistä ja tahallista harhaanjohtamista. Samoin on hedelmällisyyteen liittyvän väitteen laita: vaikka hedelmällisyys voi palata osittain tai kokonaan lyhytaikaisen hormonihoidon jälkeen, pitkäaikaisen vastakkaisen sukupuolen hormonihoidon jälkeen se ei kyllä palaa enää ennalleen.

Kenties valikoiva informointi juontuu huomaavaisuudesta sen sorretuksi määriteltyä kohderyhmää kohtaan. Medikaalisen transition vaikutuksia ja realiteetteja kaunistelemalla halutaan pitää yllä hyvän mielen lukukokemusta ja luoda edellytykset mahdollisimman ruusuisen ”vähemmistöminäkuvan” rakentamiseen. Lähestymistapa on kuitenkin täsmälleen väärän suuntainen ja lopulta kohderyhmälleen haitallinen.

Kun ottaa huomioon, että opasta lukee varmasti moni, monesti muutenkin laaja-alaisesti psykologisesti ahdistunut nuori ihminen (katso vaikkapa analyysini kirjasta Näkymätön sukupuoli) joka harkitsee hormonihoitojen aloittamista ja kirurgisia operaatioita ratkaisuna ongelmilleen, hyötyisivät he – ja itse asiassa myös hoidot läpikäyneet – nimenomaan mahdollisimman realistisesta tiedosta niiden vaikutusten suhteen, mieluummin varoittelevasta tiedosta kuin vähättelevästä. Onhan kyseessä merkittävistä, lopullisia tuloksia aiheuttavista hoidoista, joilla on aina tietty komplikaatioriskinsä, sivuvaikutuksista puhumattakaan. Esimerkiksi falloplastian ja vaginoplastian erittäin korkeista komplikaatioriskeistä olisi hyvä antaa suoria ja kaunistelemattomia lukuja. 

KAUNISTELEMATTOMAN TIEDON TÄRKEYS: Tätä näkökulmaa on tuonut esille esimerkiksi ruotsalainen Aleksa Lundberg, yksi maansa tunnetuimmista transsukupuolisista, joka on tullut hiljattain ulos kaapista viime vuosina nousseiden, oman medikaalisen transitionsa välttämättömyyttä koskevien vakavien epäilystensä suhteen. Esimerkiksi viime vuoden syyskuussa ilmestyneessä SVT:n Transkriget-dokkarisarjassa Lundberg sanoo suoraan, että mikäli hän olisi tiennyt kuinka perustavanlaatuisella tasolla rankkoja transhoidot tulisivat hänen ruumiilleen olemaan, hän olisi ehkä päättänyt jatkaa elämäänsä sinä feminiinisenä, dragia harrastavana homomiehenä, jona hän oli vielä nuorena aikuisena elänyt.

Esimerkiksi söpöilevästi ilmaistusta ”alapääleikkauksesta” (Trans ja seksi -oppaassa puhutaan ”emättimen rakentamisesta”) tulisi Lundbergin mukaan puhua kaunistelematta kastraationa, eikä ”siinä ole kyse mistään, mitä ihmiskeho voisi ottaa kevyesti vastaan.”

Mikä on kenties Lundbergille raskainta, näkyvänä vähemmistönsä edustajana ja esikuvana, joka pitkään vaikeni transhoitojen rankoista seurauksista, hän kokee jonkinasteista syyllisyyttä siitä, että jotkut nuoret (tai trans-kokevien nuorten vanhemmat), ovat ehkä tulleet hänen kiillotetun julkikuvansa harhaanjohtamiksi ja valinneet transhoitojen tien joko itselleen tai lapsilleen.

Seksi ja trans, s. 41.

Queerin taipumukset: Normatiivinen antinormatiivisuus ja seksiaktien seisova pöytä 

Kuten kävimme läpi tämän kirjoitussarjan toisessa osassa, yksi queer-teorian perustajahahmoista, amerikkalainen kulttuuriantropologi Gayle Rubin esitti esseessään Thinking Sex (1984), että se mitä me pidämme moraaliselta näkökannalta hyvänä (tai huonona, pahana) seksinä perustuu vain yhteiskunnan etuoikeutetun osan (valkoiset heteromiehet, uskonnolliset auktoriteetit jne.) määrittelemiin kahtiajakoihin. Kyse on siis lopultakin vain sosiaalisista konstruktioista, jotka sortavat ja marginalisoivat toisia samalla kun ne nostavat toisia jalustalle. Esimerkkeinä tällä tavoin epäoikeudenmukaisesti tuomitusta, vieroksutusta tai epänormaalina pidetystä seksistä tai seksuaalisesta toiminnasta hän mainitsi esimerkiksi ryhmäseksin, polygamian ja esineiden avulla harjoitetun seksin.

Uraauurtavassa esseessään, josta tuli yksi queer-teorian ydinteksteistä, Ruben tuli käytännössä sisällyttäneeksi varsinaisen seksuaalisen suuntautumisen lisäksi kokonaisen katalogin epätavallisia seksuaalikäytäntöjä edistyksellisen seksuaalipolitiikan agendalistalle, seksuaalikäytäntöjä, jotka tasa-arvon periaatteeseen vedoten vaativat ja ansaitsivat nyt normalisointia, nostamista ylös tavallisen ja normaalina pidettyjen seksuaalikäytäntöjen rinnalle (usein käytännössä niiden yläpuolelle).

QUEER JA HOMO EIVÄT OLE SAMOJA ASIOITA: Vaikka queer-sanalla on taustaa homomiehiin kohdistettuna haukkumanimenä, varsinaisessa queer-teoriassa ja queer-aktivismin käytännössä sanalla tarkoitetaan kaikkia, jotka eivät elä seksuaalisessa tai sukupuolen ilmaisun valtavirrassa. Heteroseksuaali ihminen voi siis hyvinkin olla yhtä (tai enemmän!) ”queer” kuin homo- tai biseksuaali, mikäli hän vain vaikkapa pukeutuu osa-aikaisesti ristiin, harrastaa BDSM:ää tai omistautuu muilla tavoin (mahdollisimman kuuluvasti ja näkyvästi) queer-identiteettiin kuuluvalle seksuaaliselle epämääräisyydelle, rajojen horjuttelulle ja muulle laitavasemmistolaiselle politikoinnille.

Tämä kimurantti ideologia mahdollistaa hyvin erikoisia tulkintoja. Yhtenä omituisimmista oli Yalen yliopiston professori Greta LaFleurin Los Angeles Review of Booksissa julkaistu essee (joka näyttää ikävä kyllä olevan tällä hetkellä offline), jossa hän esitti, että Time-lehden kansikuva silloisesta demokraattien presidenttiehdokkaasta Pete Buttigiegistä ja hänen miehestään edustaisi visiota ”heteroseksuaalisuudesta ilman naisia” (”heterosexuality without women”). Syiksi LaFleur ilmoittaa miesparin puutteellisen queerin pukeutumisen, elekielen ja taustarekvisiitan.

Jälleen yksi hyvä syy olla käyttämättä sekavaa queer-nimikettä synonyyminä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, mistä näyttää valitettavasti tulleen valtavirtamedian tapa myös täällä Suomessa. Yläpuolinen kuva on The New Republicissa julkaistusta LaFleurin näkemyöstä kritisoineesta vastineesta.

Yksioikoisin keino normalisoida epätavallisina pidettyjä tai vieroksuttuja seksuaali- ja sukupuolielämän käytäntöjä on tietysti positiivinen mediakäsittely. Ylen nettisivujen viimevuosien puffiartikkelit Onlyfansista ja seksityöstä laajemmin, missä alan varjopuolia joko vähätellään tai jätetään kokonaan mainitsematta, ovat tästä hyviä esimerkkejä. Seksityö erilaisissa muodoissaan onkin yksi nykyajan queer-politiikan kulmakivistä, mistä johtuu heidän yhä näkyvämpi asemansa kansainvälisissä Pride-paraateissa. ”Sex work is work!”, kuten iskulause menee.

Kuten olemmekin jo käyneet läpi, kyseistä ”kiiltokuvataktiikkaa” on tietysti havaittavissa enemmän kuin aimo annos myös Trans ja seksi -oppaan sangen valikoivassa ja totuutta äärimmilleen venyttävässä tavassa kuvata lääketieteellisten transhoitojen seurauksia ja niiden huomattavia riskejä.

Toinen queerin ”normatiivisen antinormatiivinen” taktiikka on suoranainen erinäisten seksi- ja sukupuolen ilmaisun käytäntöjen jäsentymätön vyörytys, joka jättää vastaanottajan lähinnä hämmennyksen valtaan ja estää häntä muodostamasta niistä minkäänlaista arvottavaa kokonaiskuvaa – arvottavaa kokonaiskuvaa, josta voisi kenties olla apua terveellisen ja psykologista hyvinvointia edesauttavan seksuaalielämän rakentamisessa.

Pari hyvää esimerkkiä tästä pökerryttävästä ”queer-vyörytyksestä” kävimme läpi jo kirjoitussarjan avausosassa, missä käsittelimme Bill Nye Saves the World -TV-sarjan seksivalistusjakson sisältöä: ilmeisin näistä oli tietysti Rachel Bloomin seksiakteja ja tapoja sekavasti luetteleva musiikkiesitys My Sex Junk, mutta myös samaisen jakson lopussa esitetyssä opetuspiirretyssä, missä epämääräisesti eri seksimakuja ja -akteja edustavat jäätelöpallot heittäytyvät kaikki yhteen ja samaan jäätelökulhoon keskenään peuhaamaan, oli eittämättä tätä tiettyä, erehtymätöntä queer-sekamelskan katkua.

Miten antinormatiivinen, sekavoittava vyörytystaktiikka sitten ilmenee Seksi ja trans -oppaassa? Saamme siitä esimakua jo oppaan alussa, osiossa nimeltä ”Sukupuoli-identiteettiä vahvistava seksi” ja sen sisältämästä kohelosta seksimahdollisuuksien luettelosta:

”Seksiin liittyy paljon normeja, kuten se, että seksin aikana ollaan alastomia, että siihen liittyy fyysistä koskettelua, tai että kaikkien osapuolten pitää saada orgasmi. Näin ei tarvitse välttämättä olla. Intiimiyden, läheisyyden ja nautinnon kokemukset eivät edellytä sitä, että noudattaa valmista kaavaa.

Seksi voi myös olla sitä, että tyydytetään itseään kumppanin tai kumppanien kanssa. Tämä voi tapahtua myös eri tilassa, esim. puhelimen tai webcamin välityksellä. Seksi voi olla myös sitä, että kosketellaan tai painaudutaan toista vasten, vaatteet päällä tai ilman. Voi myös avata vain muutaman napin tai vetää paitaa ylös juuri sen verran kuin tuntuu mukavalta.

Genitaalien koskettamiseen voi käyttää mieleisiään liikkeitä riippumatta siitä, minkä muotoiset elimet ovat. Kumppanin kättä voi runkata tai koskettaa samalla, kun hän koskettaa itseään haluamallaan tavalla. Vaatteita ei tarvitse ottaa pois, jotta voisi koskea genitaaleja. Voi nuolla tai imeä genitaaleja – sellaisia, joiden kanssa on syntynyt, tai jotka on korjattu leikkauksella, tai jotka ovat irtonaisia – niin, että hametta on nostettu tai housuista on vain napit avattu. Muitakin ruumiinosia, kuten nännejä, sormia, korvia, varpaita ja peräaukkoa, voi stimuloida suulla.” (s. 23–24) 

Pian tämän esimakua antavan alustuksen jälkeen siirrytään yksityiskohtaisempaan potentiaalisten aktien esittelyyn, jonka aikana käydään läpi, kukin oman alaotsikkonsa alla, mm. anaaliseksi, fistaus (!), BDSM ja gender play sekä seksilelujen lukemattomat eri käyttötavat.

Gender playksi kutsuttua ”väärinsukupuolittamisleikkiä” ja sen ongelmallisuutta erityisesti klassisesti määritellyille transsukupuolisille kävimmekin läpi jo aiemmin, mutta vähintään yhtä suurta ihmetystä tulisi herättää edellä mainitun aktin nimeltä fistaus sisällyttäminen oppaan aktitarjontaan. Mikäli lukijoiden keskuudessa on aihealueeseen perehtymättömiä, valistettakoon heitä, että kyseisessä aktissa ”penetroidaan peräaukkoa tai emätintä siten, että sormet, peukalo mukaan lukien ovat yhdessä, ikään kuin supussa”, kuten opas meitä valistaa. (s. 25)

Edellä kuvatun kaltaisen seksuaalisen extremeurheilun odottaisi ehkä olevan juuri ja juuri edustettuna jossakin Sexhibition-messuilla kaiken kokeneille, jo kypsän keski-iän saavuttaneille seksiseikkailijoille jaettavassa tietolehtisessä, ei yleisluontoisessa opetusmateriaalissa, jonka on ilmoitettu olevan suunnattu myös nuorten tarpeisiin.

Yllättäen kaikkien muiden aktien seassa heteroseksillä (siis sillä wanhan ajan penis in vagina -tyylisellä) ei ole omaa alaotsikkoaan, vaikka fistauksellekin löytyi se oma huomattava osionsa. Kuuluuhan transsukupuolisiin nykyään (termin yli vuosikymmenen kestäneen laventamisen myötä) tosiaan yllin kyllin ihmisiä, joilla ei ole penis in vagina -seksin kanssa mitään ongelmia – eli vaikkapa transnaiseksi itsensä mieltäviä, jotka mielellään penetroivat peniksellään ja transmiesidentifioituvia, jotka tulevat mielellään penetroiduksi sinne ”lisäreikäänsä” (oppaan kieltä, ei minun). Penis in vagina -osiokin siis puolustaisi paikkaansa – ja sen läpikäyminen, miten se ylipäätään onnistuu (tai usein ei onnistu) medikaalisten transhoitojen jälkeen. Sieltä täältä pitkin opasta toki löytyy kyllä jotain tiedonmurusia tästä kaikkein tavallisimmasta seksin muodosta, mutta fistaus omine alaotsikkoineen näyttää selkeästi olleen ylempänä oppaan laatijoiden prioriteettilistalla – muiden nörttierikoisten seksiharrasteiden muassa.

Nörttierikoisista seksiharrasteista puheen ollen, tiesitkö esim. että ”ihmisillä, joilla on sikiöaikana kehittyneet kivekset [kuulostaa taas aika binäristiseltä!] on samassa kohdassa kaksi aukkoa ihon alla”? Ja niitä aukkoja kutsutaan nivuskanaviksi. Opas tietää kertoa meille niistä, että ”sekä emättimeen että näihin kanaviin voi laittaa asioita seksiä harrastaessa; nivuskanavaan voi työntää kiveksen, sormen, pienen vibraattorin tai jotain muuta”. (s. 37)

En tiedä teistä, mutta itse olisin mieluummin ollut tietämättä. Pelkkä ajatus nivuskanavapenetraatiosta saa sävähtämään kivusta.

Toisaalla erikoisia seksuaalikäytänteitä normalisoidaan vaivihkaisemmin, joko ohimenevän suorasanaisesti tai lauseiden välistä. Polyamorian vaihtoehtoa väläytettiinkin jo edellä lainatussa kohdassa, mutta käytäntö nousee esiin vihjatusti yhä uudestaan: ”Kondomi tulee vaihtaa siirtyessä käyttäjästä tai aukosta toiseen.” (s. 32) Ryhmäseksin mahdollisuutta esitellään myös eräässä kissankokoisilla kirjaimilla kirjoitetussa ihastuttavassa anekdootissa, jonka tarkoitus lienee ollut havainnollistaa ihanteellisen seksielämän eri mahdollisuuksia:

”Yksi elämäni siisteimmistä orgasmeista oli, kun istuin parvekkeellani yhtenä varhaisaamuna. Aurinko oli nousemassa. Minulla oli yksi nainen per rinta joka suuteli, hiveli, nuoli... En ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että voin saada orgasmeja pelkästään kun rintojani kosketellaan.” (s. 38)

Lesbiaanisissa polysessioissa näyttää tosiaan olevan vaarana spontaani muuntautuminen zombieksi kesken kimppakivan. Näissäkö merkeissä Walking Deadin kuuluisa elävien kuolleiden epidemia lähti käyntiin?

Omassa, turvasanojen käyttöä esittelevässä osuudessa (s. 18) taasen vaikuttaa siltä, että lukijoita ollaan valmistelemassa hyvin äärimmäisten seksileikkien maailmaan, joissa jutun juonena on kivun tuottaminen tai teeskennelty kumppanin tahdonvastainen alistaminen – tavallisessa seksissä, jossa ei siis leikitä toisen alistamista tai pakottamista, koko hommanhan pysäyttävät sellaiset tavalliset sanat kuin ”ei”, ”lopeta” tai ”tauko” (tai ainakin toivottavasti pysäyttävät!). Ei tavallisessa seksissä mitään ennalta sovittuja turvasanoja tarvita (saati oppaan esittelemää kimuranttia liikennevalojärjestelmää).

Kaiken kaikkiaan voin vain kuvitella, minkälaisen ahdistavan kuvan seksistä ja ruumiillisesta läheisyydestä tällainen toinen toistaan äärimmäisempiä akteja vyöryttävä sekava opas antaa kokemattomalle ja epävarmalle nuorelle, varsinkin sellaisella, joka jo valmiiksi kipuilee oman sukupuolensa kanssa, ja jolla siten on hyvin todennäköisesti muitakin ongelmia suhteessa omaan seksuaalisuuteensa.

Yön supi kuvaa oppaan itsessään herättämiä tunteita siteeraamalla siihen tutustunutta tyttöystäväänsä seuraavanlaisesti:

Koska kyse on (myös) nuorten tarpeisiin kootusta valistusmateriaalista, odottaisi siltä – paitsi kokeneimpien seksihurjastelijoiden harrasteiden kuten fistauksen tai nivuskanavapenetraatioiden esittelystä pidättäytymistä – myös yleistasoisempaa opastavaa näkökulmaa koko aiheeseen, jossa painotettaisiin seksiä yhtenä osana terveellistä ja molemminpuolisesti kunnioittavaa ihmissuhdetta.  

Varsinkin oppaan sukupuolensa kanssa kipuilevalle ydinkohderyhmälle olisi hyvä tarjota jonkinlainen (kyllä queerit, valitettavasti nimenomaan normatiivinen) tiekartta, jota seuraamalla nuori voisi mahdollisimman suurella todennäköisyydellä kokea rakkautta ja läheisyyttä ilman, että hän tulee psykologisesti pahoin haavoittaneeksi itseään erinäisillä varomattomilla seksuaalisilla rajanylityksillä – joita vaikkapa sosiaalisen median queerit ja seksipositiiviset influensserit heille nykyään ahkerasti tuputtavat.

Tällainen varovaisen opastava, normatiivinen näkökulma olisi erityisen tärkeä siksi, koska kyseisistä oppaista tukea hakevien joukkoon lukeutuu väistämättä sukupuolidysforiansa lisäksi monilla muillakin tavoin kärsiviä ja eksyksissä olevia nuoria ihmisiä, jotka tarvitsisivat erityistä tukea hyvän seksuaalielämän rakentamiseen. Sukupuolidysforian ja muiden mielenterveysongelmien vahva korrelaatiohan on hyvin establisoitu vaikkapa Hilary Cassin hiljattaisessa tutkimusraportissa, kuten tämän blogin lukijat epäilemättä hyvin tietävät.

Kuulostaako ylisuojelevalta kukkahattuilulta? Muistutan, että puhutaanhan progressiivisen vasemmistonkin keskuudessa rakkaus- ja seksuaalielämästä usein yhtenä elämän osa-alueena, jossa ihminen on kaikkein haavoittuvaisimmillaan, ja jonka ylä- ja alamäistä onnekkainkaan ihminen – edes rautaisen mielenterveyden ja sopusuhtaisesti järjestyneen rakkauselämän olosuhteissa – säästyy tuskin vailla kipua ja sydänsurua. On merkillistä, että tällainen laajalti jaettu viisaus, johon progressiivinen vasemmistokin muissa konteksteissa olisi valmis yhtymään, voi noin vain unohtua.

Lähintä, mitä Seksi ja trans -opas tarjoaa malliksi hyvälle seksuaali- ja rakkauselämälle, esitetään sivulla 16, missä lukijaa kehotetaan kokoamaan seksiaktien lista ”jokaisen kumppaninsa kanssa” (taasko polyamoriaa?), jonka avulla he voisivat yhdessä sitten käydä läpi sarake sarakkeelta kaiketi vaikkapa sellaiset oppaan esittelemät toimitukset kuten fistauksen, gender playn ja nivuskanavapenetraation sekä erotella ne ”kyllä”, ”ei” ja ”ehkä” -asioihin. Opas ei tarjoa – eikä queer-henkisessä antinormatiivisuudessaan voikaan tarjota – sen kummemmin mitään sen esittelemien, erikoisuusarvoltaan ja riskitekijöiltään äärilaidasta laitaan vaihtelevien seksiaktien keskinäiseen suhteuttamiseen – vaikkapa psykologian, seksologien tai yleisen, kokemusperäisen tiedon pohjalta – mikä jättää seksuaalisesti kokemattomat nuoret ihmiset yksin arvioimaan oppaan tarjoamien aktien runsasta valikoimaa.

Itse asiassa yhtälö on sitäkin kyseenalaisempi, koska laajemman, seksuaalielämää säätelevän normatiivisen arvokehikon ja ohjenuoran itsetarkoituksellisessa puutteessaan oppaan näennäisesti neutraalit seksiaktien esittelyt ja toteutusohjeet – ja jo monien äärimmäisempien aktien sisällyttäminen oppaan antimiin sinänsä – muodostuvat itse asiassa rivienvälisiksi kehotuksiksi niiden toteuttamiseen: queer-teorian maailmankatsomuksessa marinoituneiden nykyajan LGBT-aktivistien jos kenen luulisi tietävän, etteivät arvorakenteita sisältävät ajatuskehikot ja kehotukset jonkin tekemiseen muodostu ainoastaan suorasanaisten kehotusten ja käskylauseiden kautta, vaan prosessi on paljon sitä hienovaraisempi.

Joistakin aktien fysiologisista tai sukupuolitauteihin liittyvistä riskeistä toki mainitaan jotakin, mutta ainoastaan ruumiillisista riskeistä puhuminen ei sano mitään aktien muodostamista psykologisista riskeistä.

Kaiken kaikkiaan oppaan tekijät näyttävät olettavan, että kunhan asioista vain kommunikoidaan tarpeeksi varovaisesti suostumusperiaatetta kunnioittaen ja nuorisolle tarjotaan opaskirja, joka notkuu erilaisia seksiakteja ja -käytänteitä toteutusohjeineen, se jokin sisäsyntyinen, kenties geenimuistissa piillyt viisaus aktivoituu ja viitoittaa nuoria ja kokemattomia tekemään oikeita aktivalintoja. Ja molemmin-/jokapuolinen maksimaalinen tyydytys on saavutettu.

Pilapiirtäjä Ville Ranta tiivisti hiljattaisessa Ivan Puopolon haastattelussa tämän uusvasemmiston seksuaalifilosofian osuvasti (suurin piirtein) näillä sanoin: ”Kun jotain on yhdessä sovittu, kaikki on selvää. Ei ole enää mitään ongelmia.” Tässä yhteydessä hän puhui tietysti julkisuuden polyamoriaintoilijoille tyypillisen ruusuisesta tavasta hahmottaa ihmislajin seksuaalisuus ja sen mahdollisuudet, mutta kyseinen asenne näyttää kuvaavan uusvasemmiston asennetta seksuaalisuuteen myös laajemmin.

Kuulostaako naiivilta? No sitä se onkin. Sanoisinko vaarallisen naiivilta.

SEKSISANA-ALIAS: Kuvakaappaus ruotsalaisen RFSU:n (joka on, kuten muistanette, myös alkuperäisen Seksi ja trans -oppaan taustalla) Suomessa jakamasta nuorille suunnatusta seksivalistusmateriaalista. Jo pelkän ensivilkaisun perusteella queerin ihanteet ovat erehtymättömästi läsnä: dramaattisesti erilaiset seksiin liittyvät termit ja seksin nauttimistavat on ripoteltu antinormatiivisen summittaisesti yhteen ja samaan lokerikkoon. Radikaalisti erilaisia akteja mielikuvatasolla tasapäistävä yleisvaikutelma on kenties hieman samankaltainen kuin Seksi ja trans -oppaan visio seksiaktilistasta seksuaalielämää jäsentävänä työkaluna. Samankaltaisessa muodossa voi tietysti olla kyse myös pelkästä sattumasta, mutta eiköhän tätäkin valistusmateriaalia ole suunniteltu tuntikausia kokoustamalla kampaviinerien kera, kuten on yleensä tällaisen opasmateriaalin laita.

Ainakin tämän tekstin kirjoitushetkellä voitte vielä ladata itse kyseisen 13–16-vuotiaille suunnatun materiaalin suoraan Suomen RFSU:n kotisivuilta.

Kyseistä RFSU:n nuorille suunnattua valistusmateriaalia on myös käytetty Suomessa viranomaistahojen toimesta. Artikkelissaan Squirttaamista, pippelityöpajoja ja suuseksisuojia – Oulun alaikäisille suunnatut materiaalit herättävät syvää hämmennystä Persujen puoluelehti Suomen uutiset hämmästeli kyseistä materiaalia, kun kävi ilmi, että sitä oli hyödynnetty tulevien grooming-rikosten ehkäisyä varten käynnistetyssä Turvallinen Oulu -hankkeessa. Kuten aiemmin varoitin, vasemmiston hillittömyydet eivät jää oikeistolta huomaamatta.

Paljonkohan apua squirttaamisen ja BDSM:n käsittelystä muuten on ollut tulevien grooming-tapausten ennaltaehkäisyssä? Ehkä saamme tulevaisuudessa kuulla nuorten naisten lausuntoja siitä, miten tämä elintärkeä tieto auttoi heitä välttämään traumatisoivia hyväksikäyttötilanteita...

Suostumus on hyvin tärkeää – mutta riittääkö se lähestulkoon yksin terveen seksuaalikulttuurin rakenteeksi? 

Yhdestä asiasta oppaalle voi toki antaa pisteet: kommunikoinnin ja suostumuksen tärkeyttä Trans ja seksi sentään tähdentää varsin kiitettävästi: sen lyhykäisessä pituudessa niiden painottamiselle omistetaan useamman sivun verran tilaa. Mutta riittääkö se? Älkää ymmärtäkö väärin: suostumus ja siitä keskustelu on toki erittäin tärkeää, mutta ongelmana on, että pelkästään niistä itsestään rakentuu tuskin edes luurankoa hyvän seksuaalielämän ohjenuoraksi ja kehikoksi, eikä oppaalla ole sillä saralla oikeastaan mitään muuta annettavaa lihaksi tarjoamaansa queer-luurangon pystyssä pitämiseksi.

Toisin kuin me vanhemmat ihmiset olemme ehkä taipuvaisia ajattelemaan – me, jotka sentään kasvoimme jonkinlaisessa (varmaankin liiankin) normatiivisessa seksuaalikulttuurissa, ja jotka voimme siksi ottaa joitakin normeja itsestäänselvyyksinä – vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin ”mihin minun tulisi suostua?” ja ”millä ehdoilla, missä olosuhteissa?”, siitä kysymyksestä puhumattakaan, että ”mikä olisi minulle itse asiassa hyväksi?”, ovat kaikkea muuta kuin itsestään selviä, etenkin silloin kun yhtälössä on mukana rakastamasi tai kipeästi haluamasi toinen ihminen, johon haluat tehdä vaikutuksen, ja jota et halua menettää.

Silloinkin kun itsellä sattuu olemaan jonkinlaisia järkeenkäypiä vastauksia näihin kysymyksiin, silloin kun tilanne on niin sanotusti päällä, keskellä rakkauden ja/tai himon tunnepöllyä voi olla vaikea kuunnella ja ottaa vakavasti niistä juontuvia sisäisiä varoituksen ja opastuksen ääniä. Kuten joku viisas ihminen kerran totesi: ”Rakkaus on valitettavan usein totuuden kuolema.” Rakkaus (ja himo), niin ihanaa kuin ne ovatkin, voi johtaa harhaan, sokeuttaa, altistaa itsepetokselle. Omat tekomme ja se, mihin me suostumme, tulevat helposti peitellyksi kaunistelevilla ja selittelevillä narratiiveilla, joita ohjaavat pohjimmaiset, kenties vahvemmat viettimme. Tunnesopan keskellä voi olla lopulta vaikea edes tunnistaa sitä ihmissuhdekuviota, johon olemme lopulta ajautuneet.

Päätä siinä sitten, mille annat suostumuksen ja mille et.

TAPAUS SOURI: Hiljattaisessa seksipositiivisuuden kulttuuria kritisoivassa kannanotossaan taiteilija Katariina Souri muistelee omia, aikoinaan kohua herättäneitä alastonkuviaan. Hänen kokemuksensa nostavat esille suostumuksen antamisen kysymyksen harmaita sävyjä, sitä miten vaikeaa on kuunnella niitä omia sisäisiä varoituksen ääniä, silloinkin kun niitä on: ”Olin itse 18-vuotias, kun esiinnyin Italian Playboyssa, ja 19 vuotta vanha poseeratessani Amerikan Playboylle. Olin kuvauksissa itkuinen ja ahdistunut, mutta en osannut kuunnella sisäistä ääntäni. Toimin kuin automaattiohjauksella. Oletin, että saavuttaessani julkisuutta ja ihailua en jäisi enää koskaan yksin vaan minusta tulisi haluttu ja hyväksytty. Seuraukset olivat päinvastaiset. Kärsin niistä vieläkin, 56-vuotiaana."

Kaikesta nykyajan seksipositiivisesta kiihkoilusta huolimatta Souri kertoo, että hänen alastonkuviaan yhä käytetään häntä vastaan – eivätkä asialla ole vain anonyymit nettiöyhöt vaan myös tiedostavat taiteilijaoletetut, kuten vaikkapa tässä esimerkkitapauksessa. Souri pelkää, että sama on edessä myös monilla nuorilla, jotka (vaikkapa valtavirtamedian viimeaikaisen hehkutuksen johdattelemana) hakeutuvat Onlyfans-sisällöntuottajiksi. Myöhemmässä esiintymisessään Huomenta Suomessa hän varoittaakin nuoria suorasanaisesti: ”Jos jotkut ajattelevat nykypäivänä menevänsä Onlyfansiin, koska mietitään, että maailma on nykyään suvaitsevaisempi ja muuttunut. Ei aikanaan 60-luvun seksuaalinen vapautuminen auttanut minua 80-luvulla, eikä tämä voimaantumispuhe auta näitä tyttöjä.”

Olemmehan kaikki vain ihmisiä (joo, ylläri). Meillä ei ole, ehkä parhaimpia päiviämme lukuun ottamatta, kuulaan kirkasta käsitystä omista pohjimmaisista motivaatioistamme tai siitä, mitä me olemme kulloinkin parisuhteessamme tekemässä. Ihmissydämen, halun ja tahdon vaikeaselkoisista teemoista onkin kirjoitettu aimo pino maailmankirjallisuuden tiiliskivenpaksuisia klassikkoja.

Kun nuori ihminen jätetään selvittämään tällaisia kysymyksiä pelkkien omien (ilmeisesti tosiaan jotenkin syntyperäisesti valistuneiden ja valaistuneiden) vaistonvaraisten tuntojensa pohjalta, ja vieläpä Trans ja seksi -kaltaisen antinormatiivisen elostelukeinojen seisovan pöydän äärelle, hän joutuu mitä todennäköisimmin selvittämään omat rajansa ja omat todelliset etunsa silkan yrityksen ja erehdyksen kautta, hyvin mahdollisesti häntä vahvempitahtoisten kumppaneiden johdattelemana, kenties manipuloimana, jopa suoranaisesti hyväksikäyttämänä. Tällaisessa normittomassa yrityksen ja erehdyksen yhtälössä jonkinasteisia seksuaalisia haavoja on vaikea välttää.

Kuulostaa ehkä kolkolta, mutta painotan, että jonkinasteinen painostus ja manipulaatio ei rajoitu vain pari- ja seksisuhteisiin suoranaisesti antisosiaalisten ja sosiopaattisten henkilöiden kanssa (näiden henkilötyyppien olemassaolokin ns. seksuaalimarkkinoilla on muuten asia, joka näyttää jatkuvasti unohtuvan seksipositiivisissa queer-piireissä). Pienimuotoista, tiedostamatonta tahtojen taistoa tai manipulaatiota esiintyy valitettavasti myös rakastavissa ja tervehenkisissäkin ihmissuhteissa. Queer-seksuaaliutopian toteutuminen ei siis ole kiinni eikä voi olla vain näiden vaarallisten henkilötyyppien tunnistamisesta ja välttelemisestä.

Tämän kirjoitussarjan viime osassa läpikäyty Pervo-Beatricen ja hänen Dantensa auvoinen queer-pari-/polysuhde on itse asiassa varsin hyvä esimerkki tästä: tarkastelkaa vaikkapa sitä tapaa, millä suhteen selkeästi vahvempi osapuoli hienovaraisesti sysää (yhä puutteellisesti queerin) miesystävänsä rajoja rikkovalle penisodysseialleen. Tehokkain johdattelu ei tapahdu suorasanaisesti vaan ikään kuin sen kohde olisi tehnyt itse toivotut päätöksensä.

Antinormatiivisessa arvotyhjiössä suhteen heikommalla osapuolella on hyvin vähän mistä etsiä henkistä tai moraalista tukea asettaessaan omia rajojaan, kun vastassa on vahvempitahtoisempi tai psykologisesti taidokkaampi yksilö – tai edes tunnistaa sitä, kun jotain merkityksellistä rajaa ollaan ylittämässä: kun kumppani on esimerkiksi ehdottamassa BDSM-sessiota tai suhteen edistyksellistä avaamista Pekalle, Einolla ja Emilialle – ja kun kumppani vielä vihjaa päälle, että ”kyllähän kaikki muutkin tekevät sitä” tai ”tiedätkö, että estyneisyys voi olla merkki patriarkaalisesta omistushalusta”.

...tai kun hän viittaa koulun terveydenhoitajan ojentamaan, ”alan huippuasiantuntijoiden” laatimaan Seksi ja trans -oppaaseen (tai vaikkapa viime aikoina kohua herättäneeseen Respektiä-seksivalistuskirjaan), missä neuvotaan, miten toivottu akti suoritetaan turvallisesti, oikeaoppisesti ja mahdollisimman vähäriskisesti.

RESPEKTIÄ: Vaikka sen sisältö on kokonaisuudessaan Trans ja seksi -opasta hillitympää, hiljattain kohua herättäneessä, yläasteikäisille teinipojille suunnatussa Respektiä-seksivalistusoppaassa on havaittavissa aimo annos aivan samoja queerin arvoja ja asenteita. Kirjan rajoja syövyttävä ja venyttävä eetos näkyy sen tavassa esitellä lennokkaita seksitekniikoita (esim. oksennusrefleksiä koetteleva syväkurkkuilu) jopa 12-vuotiaille pojille (jotka siis sisältyvät sen ilmoitettuun kohdeikäryhmään). Siinä iässä luulisi ehkä vielä olevan vasta miettimässä ensisuudelmiaan, ja ihan tavallisen yhdynnänkin esittely on ehkä vasta juuri ja juuri perusteltua.

Toisaalla kirja esittelee ohjeineen seksikäytäntöjä (esim. jostain käsittämättömästä syystä omien pornovideoiden kuvaamista) joita minkään sortin teineille suunnatun valistuskirjasen ei uskoisi sisältävän. Ei näin.

Ikävä kyllä seksuaalisuus ei ole pelkkä 'suostumus'-nimisellä avainkortilla avautuva leikkikenttä, jolta yksilön kannattaisi odottaa pelkkiä hyviä ja pehmoisia asioita. Se ei tietenkään laske tuumaakaan kenenkään rikosoikeudellista tai moraalista vastuuta, silloin kun jotain rikollista tai moraalisesti tuomittavaa on tapahtunut. Mahdollisimman realistinen ja normatiivisesti jäsentynyt käsitys seksuaalisuudesta ja seksielämän riskeistä auttaa kuitenkin uhriakin asian käsittelemisessä silloin, kun jokin seksuaalielämän riski realisoituu ja pahin on tapahtunut.

On sanomattakin selvää, että selviytymisen todennäköisyys on paljon alhaisempi silloin, kun itsetarkoituksellisesti seksipositiivisen naiiviksi kasvatettu nuori heitetään suoraan elostelualtaan syvään päähän selviytymään ilman minkäänlaista ohjenuoraa ja käsitystä hyvästä ja pahasta rakkaus- ja seksuaalielämästä.

Elostelualtaan syvästä päädystä puheen ollen, nimimerkki Benin, detransitioituneen nuoren naisen tarina on hyvä esimerkki siitä, minkälaiseen psykologiseen vaaraan nuori ihminen voi joutua ajauduttuaan tiedostavan queereihin ja seksipositiivisiin piireihin.

Kirjassaan The Case Against Sexual Revolution (2022) toisinajatteleva feministi Louise Perry kritisoi tätä Gayle Rubinin ajatuksista juontuvaa radikaalin antinormatiivista seksuaalietiikkaa, jossa seksuaalielämän ainoana hyväksyttävänä rajoittavana ydinperiaatteena tunnustetaan kaikkien seksiaktiin osallistuvien henkilöiden suostumus (sivulta 77 eteenpäin).

Perry kuvailee tätä uuden ajan seksuaalietiikkaa eräänlaisena ”seksuaalisena thatcherismina”. Tällä hän tarkoittaa tapaa, jolla uuden vuosituhannen, queerin ja seksipositiivisuuden muovaamassa seksuaalimoraalissa Thatcherin uusliberalismin henki näyttää levinneen talouselämän maailmasta hallitsemaan myös seksuaalisuuden ja ruumiillisen läheisyyden maailmaa.

Thatcherin ajamaa uusliberalismin henkeä edusti Perryn mukaan hänen kuuluisa lausahduksensa ”sellaista asiaa ei ole olemassakaan kuin yhteiskunta”, missä (ainakin Thatcherin kriitikoiden mukaan) kiteytyi hänen kannustamansa yhteiskunnallisen luovan tuhon eetos, joka kannusti ahneeseen ja usein brutaalin individualistiseen suhteeseen ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Perryn mukaan kyseinen eetos kuvaa hyvin myös Gaylen ja muiden ”hyvien queer-haltiattarien” näkemystä seksuaalielämän tavoiteltavasta hengestä.

Seksipositiivisessa queer-maailmassa atomisoidut, yhteisöistään ja niiden normeista ja eduista irralliset ihmisyksiköt neuvottelevat keskenään mahdollisimman hyvät, molemmin-/kaikinpuolisesti edulliset mielihyvädiilit, samalla tavalla kuin thatcherilaisessa visiossa atomisoitujen yksilöiden odotetaan neuvottelevan ja sopivan keskenään heidän omat etunsa putkinäköisesti maksimoivia kauppoja, työsopimuksia ja lainoja. Neuvottelujen jälkeen jäljelle jää vain, holhoavan teknokratian hengessä, asiantuntijoiden neuvoma kyseisten seksiaktien oikeaoppinen toteutus.

”Kun jotain on yhdessä sovittu, kaikki on selvää. Ei ole enää mitään ongelmia.”

Radikaalivasemmistolaisille Rubenille ja muille queer-teoreetikoille vertaus Thatcheriin on tietysti paitsi osuva myös maksimaalisen raivostuttava, mikä tekee siitä erityisen herkullisen.

Se, miten Thatcherin yhteiskuntaa atomisoiva uusliberalismi toimii talouden maailmassa, on oma kysymyksensä, mutta kun sama eetos siirretään sellaisenaan ihmiselämän intiimeimmälle, arkaluonteisimmalle ja suurimpien tunteiden kyllästämälle osa-alueelle (missä ulottaudutaan kirjaimellisesti toisten kehojen ruumiinaukoista sisään) nousee esiin aivan toisen tason ongelmia. Näistä Perry nostaa esille esimerkiksi sen, etteivät ihmiset suinkaan saavu näille ”seksuaalimarkkinoille” tasavertaisessa asemassa olevina ihmisyksikköinä, valmiina ja kykenevinä neuvottelemaan itselleen maksimaalisen onnistuneet mielihyvädiilit. Ihmisten ja ihmisryhmien (kuten naiset ja miehet) välillä on merkittäviä eroja, joilla on itse asiassa lukuisia vaikutuksia sukupuolielämämme mahdollisuuksiin ja riskeihin.

Kaikki eivät ole myöskään välttämättä halukkaita pelaamaan seksuaalisten markkinoiden ääneen lausumattomilla, antinormatiivisen hämärästi hahmotelluilla ja usein ristiriitaisillakin herrasmiessäännöillä.

Perry tuo tässä yhteydessä #metoo-ilmiön kautta esiin tulleita tapauksia, joissa kahden aikuisen välinen suostumus on kyllä lakiteknisesti saavutettu, mutta tapauksen kokonaiskuvassa on silti eittämätöntä hyväksikäytön ja kaltoinkohtelun makua. Kuten hän huomaa, legalistinen keskittyminen pelkkään (loppujen lopuksi lakiteknisesti määriteltävään) suostumukseen jättää käytettäväksi kokonaisen ihmispsykologian työkalupakin keinoja toisen ihmisen suostumuksen pelaamiseksi – joka voi tapahtua niin suunnitellusti kuin tiedostamattakin.

Näitä on sitten hyvin vaikeaa arvostella luurangoksi asti silputusta, antinormatiivisesta seksuaalietiikasta käsin sortumatta ympäripyöreisiin vaatimuksiin vain ”olla hyvä tyyppi”, mitä se sitten tarkoittaakin, tai varsin epäqueereihin ja anakronistisiin moralistisiin vaatimuksiin noudattaa jonkinlaista muinaispäivien herrasmies- tai naisetikettiä tai muita yleisiä hyviä tapoja – jotka ovat yleensä muissa yhteyksissä queereille pelkkä punainen vaate. ”Normit nurin!” jne.  

Koska ihmiset ovat tuskin koskaan täydellisen tasa-arvoisia tai tasaveroisia näillä ”seksuaalimarkkinoilla” – saati täydellisen hyväntahtoisia ja epäitsekkäitä - ja koska kyse on poikkeuksellisen hämärästä elämänosa-alueesta, joita rakkauden ja ruumiillisen halun intohimot ainoastaan hämärtävät entisestään, ja koska nykyhetkessämme aiheeseen yhdistetään valtava määrä outoja, äärimmäisiä ja epäterveitäkin viestejä ja kehotuksia, tarvitaan vastapainoksi jotain muuta. Tarvitaan yhteisöllisesti perittyä ja välitettyä tietoa hyvästä seksuaalielämästä - jota voisimme kutsua myös kollektiiviseksi viisaudeksi – josta nuori ihminen voisi hakea tukea ja sanallistettua muotoa aavistamilleen epävarmuuden tunteille, joita ei välttämättä ole helppo kuunnella nykyhetken seksuaalikeskustelun kulttuurisen hälyn, muodikkaiden päähänpinttymien ja radikaalin irrallisuuden keskellä.

Ilman jänteviä ja juurevia, yleiseen mielipiteeseen ankkuroituja normeja, yksilön tahto ja etu on hyvin heikko ja haavoittuvainen, ja vaarassa tulla yksittäisenkin toisen, vahvemman tahdon jyräämäksi.

KINK-HENKISET KURISTUSLEIKIT: Seksuaalisten tukehduttamisleikkien (tai ”hengitysleikkien”) esille tuominen voi tuntua ääritapauksiin nojautumiselta, mutta ilmiö on itse asiassa räjähdysmäisesti kasvanut ”seksipositiivisempien” sukupolvien keskuudessa. ”Hengitysleikkien” yleistymiseen liittyen Perry viittaa ComResin vuonna 2019 tekemään tutkimukseen, jonka mukaan hänen kotimaassaan yli puolet 18–24-vuotiaista naisista oli kokenut kuristamista seksin aikana. Vanhimman tutkimukseen osallistuneen ikäryhmän kohdalla (35–39-vuotiaat naiset) sama osuus oli ”vain” 23 %. Suomessa esimerkiksi Helsingin sanomat on kirjoittanut ilmiön yleistymisestä suomalaisten nuorten keskuudessa.

(Tarkkasilmäinen lukija muistaa, että tukehduttaminen mainittiin positiivisena esimerkkinä kinkystä pikkukivasta myös Ylen homotutkassa, jota kävimme läpi tämän kirjoitussarjan toisessa osassa.)

Perry uskoo kuristamisen kasvaneen suosion johtuvan paitsi aktin normalisoivasta tavanomaisuudesta nykypornografiassa myös tukehduttamisen kaltaisten ”rajujen leikkien” seksipositiivisesta ja ”kink-ystävällisestä” mediakäsittelystä laajemmin.

Yhtenä esimerkkinä jälkimmäisestä hän nostaa esille Men’s Health -lehdessä heinäkuussa 2020 julkaistun jutun ”Breath play is a popular form of BDSM. Here’s how to do it safely”. Toisin kuin lehden kohderyhmästä voisi päätellä, kyse ei ollut vain miesten miehille myymästä harrasteesta: kun erä Britannian parlamentin jäsen kritisoi kyseistä artikkelia naisvihasta, hän sai vastalauseiden ryöpyn, Perryn mukaan suurelta osin nuorilta naisilta, jotka väittivät tulenpalavasti, että suostumuspohjainen tukehduttaminen voi olla harmitonta, kinkyä kivaa.

Kuten Men’s Healthin oma naispuolinen “seksikirjoittaja” poliitikkoa läksytti: ”Nope. Laura, sweetie, choking can be a very fun sex act when done safely and consensually.” Perryn mukaan seksipositiivisen kulttuurin kasvattamat nuoret naiset usein myös itse nimenomaan pyytävät aktia miehiltään.

Oikeaoppisen queerista ja seksipositiivisesta näkökulmasta katsottuna yllä mainittu seksikirjoittaja on tietenkin täysin oikeassa:
Niin kauan kuin suostumus on saavutettu ja akti hoidetaan teknisesti katsoen oikeaoppisesti, kellään ei pitäisi olla asiasta mitään ”kinksheimaavaa” sanottavaa, mitä tulee vaikkapa aktin yleiseen hyväksyttävyyteen tai mainostamiseen trendeille alttiille valtavirtayleisölle. Silloinkin, jos ja kun jotain ikävää sattuu tapahtumaan, on kyse lopultakin aikuisista ihmisistä, jotka ovat varmasti tiedostaneet aktin riskit, ja tehneet keskenään kypsän aikuisen, riskit huomioivan sopimuksen. Eikö vain?

Kuten Perryn siteeraama tutkija kuitenkin toteaa, kuristamisen vakavatkin jäljet tosin ilmenevät usein viiveellä ja voivat olla ylipäätään vaikeasti havaittavia, mikä tekee mainitun ”turvallisen toteuttamisen” jälkikäteisestä arvioimisesta paljon oletettua monimutkaisempaa.

Nyt kun ”suostumuksellisesta rankasta seksistä” johtuvat kuolemantapaukset ovat ennalta arvattavasti rankassa nousussa, ja suostumusta käytetään myös puolustuksena tapauksia jälkikäteen selvittävissä oikeudenkäynneissä, joskus onnistuneestikin, on käsillämme melkoinen seksipositiivinen pommi. Kuten Perry tuo esille, Ilmiö on niin yleinen, että sillä on jo oma nimikin: 50 Shades of Grey -puolustus.

Niin usein pinnallisesti holhoavalla, imelän hyväntahtoisella ja turvallisuudesta puhuvalla 2020-luvun queer-eetoksella on omat uhrinsa, jotka voidaan laskea ruumishuoneellakin.

Lopuksi: Ollako seksipositiivinen vai -negatiivinen, siinä pulma...?

 On olemassa eräs taideteos, joka palautuu mieleen queer-aatetta pohtiessa: renesanssiajan taidemaalari Hieronymos Boschin kuuluisin triptyykki Maallisten ilojen puutarha, joka on peräisin jostain vuosien 1500–1505 väliltä.

Triptyykin tarina näyttää esittelevän ihmiskunnan tarinan kummalliseen ja kauhistuttavaan vaihtoehtoiseen suuntaan poikenneena. Ensimmäistä paneelia, missä Jumala esittelee Eevan Aatamille (jonka voimme katsoa olevan myös seksuaalisen halun syntymän hetki) seuraa fantastinen keskikuva heidän jälkeläisistään, naisista ja miehistä karkeloimassa keskenään, ainakin näennäisen viattomassa hengessä, mitä erilaisimpiin ruumiillisiin nautintoihin heittäytyneenä. Keskikuvan esittelemä seksuaaliutopia on yllättäen sitä edeltävää Eedenin puutarhaakin kepeämpi ja leikkisämpi kuvailmaisultaan, mikä tuntuisi viestivän ihmislajin nousseen paratiisista karkotuksensa jälkeisinä päivinä vielä mytologian kadotettua puutarhaakin auvoisemmalle olemassaolon tasolle.

Kolmiosaisen teoksen päättävä kuva johtaa kuitenkin synkeämpään tulkintaan. Kuten varsinaiset dionyysiset riehat antiikin tarinaperinteessä – joiden aikana juhlijoiden hurmioitunut vimma vapautti heidät kaikista pidäkkeistään aina toinen toistensa kappaleiksi repimiseen asti – triptyykin esittelemä ihmisen heittäytyminen aistilliseen rajattomuuteen saavuttaa lopulta hirviömäisiä kierroksia. Ihmiset ja ihmismäiset olennot – kenties aikakausien kuluessa hirviöiksi muuntautuneet – ovat lopussa harrasteiden otteessa, jotka rikkovat toinen toistensa ruumiin rajoja vielä astetta äärimmäisemmällä tasolla: toistensa lävistämisen, avaamisen, syömisen, runtelemisen, alistamisen ja nöyryyttämisen akteissa.

Heidän kelmeän kalpea alaston lihansa hohtamassa keskellä maailman valotonta syöveriä ja ympäristön mieltäkääntävät, ihmismäiset yksityiskohdat jättävät häiritsevän mieleenpainuvan vaikutelman vähemmänkin vastaanottavaiseenkin katsojaan.

Ottaen huomioon teoksen aikakauden ja sen alun kristillisen kuvaston, moni tulkitsee sen epäilemättä yksioikoisena uskonnollisena varoituksena tuonpuoleisen kärsimyksistä, joiden kautta (kristillisen kosmologian mukaan) Raamatun käskyjä rikkovia nautiskelijoita rangaistaan heidän maanpäällisistä hillittömyyksistään. Mutta monet lukevat ajatusmaailmaltaan ja henkilöhistorialtaan pitkälti mysteeriksi jääneen taiteilijan teokseen myös maallisemman kannanoton ihmisen aistillisen halun luonteesta (eihän triptyykin tuonpuoleismainen kuvasto rajoitu suinkaan teoksen ensimmäiseen ja viimeiseen osaan): ihmisen halulla on tietty toimintaperiaatteensa, Bosch tuntuu meille kertovan, jolla on taipumus – kaikista pidäkkeistään vapautettuna ja itsetarkoituksellisesti loppuun asti toteutettuna – johtaa meidät viimein tietynlaisiin, synkeisiin lopputuloksiin.

Kaukoidässä on tapana puhua uskonnoista tai elämänfilosofioista teinä, kuten kiinalainen taolaisuus (dàojiào, ”tien uskonto”) tai Japanissa jumalten tie (shintoo), soturin tie (bushidoo) jne. Uskaltaisin väittää, että radikaalin antinormatiivinen, epämääräiseen rajattomuuteen ja vapautumiseen pyrkivä queer-eetos, läpikotaisin sisäistettynä ja toteutettuna, on myös oma tiensä. Tie, jolla on paitsi tietty alkunsa, myös tietty matkansa, jonka varrella on tiettyjä nähtävyyksiä, kokemuksia, koettelemuksia, ja lopultakin tietynlainen päätepisteensä.

Eikä se päätepiste ole se, mistä yksilö oli johdateltu haaveilemaan ennen sille tielle lähtemistään: se, mitä hänelle oli luvattu.

Hän ehkä uskoi löytävänsä viimeinkin vapauttavan totuuden itsestään, hänen todellisen seksuaalisuutensa, mutta itse asiassa jokainen askel itsetarkoituksellisen seksuaalisen irrottelun ja pidäkkeistään vapautumisen tiellä paitsi tarjoaa jotain uutta tietoa omasta itsestään, myös vääjäämättä muuttaa omaa itseä tiettyyn suuntaan. Eikä näiden asioiden eroa ole välttämättä aina helppo huomata. Toisin sanoen, voi hyvin olla, että queer-tien loppuun kuljettuaan ihminen on jonkinlaisen yksioikoisen vapautumisen ja itsensä löytämisen sijasta myös tullut muovanneeksi itsensä uudelleen: alisteiseksi uusille, pitkän prosessin kautta kultivoiduille mieltymyksilleen ja laajenneelle sietokyvylleen, ja kaiken kokeneille, loppuun asti turtuneille aistimilleen.

Itsetarkoituksellisessa vapautuneessa elämysjahdissaan, halussa kokea jotain vielä aina vain stimuloivampaa, etsintä voi johtaa lopulta niihin tiettyihin eläimellisen raakoihin ”nautintoihin” (kuten tukehduttamiseen) jotka sivistynyt yhteiskunta on syystäkin yrittänyt haudata syvälle kollektiivisen psyykeen maan alisiin kerroksiin (tai vähintään kauas julkisesta tilasta ja keskustelusta): kivun tuottamiseen ja vastaanottamiseen, toisten ja itsensä alistamiseen ja häpäisemiseen, ja jopa ruumiin silpomisen kaltaisiin harrasteisiin. Toisin kuin queer-teoreetikot esittävät, seksiakteilla on kuin onkin oma moraalinen järjestyksensä – se ei vain välttämättä ole täsmälleen se, mitä eilispäivän (usein uskonnon dogmaan nojautuvat) moralistit meille saarnasivat.

Kehityskertomukset (oli kyse sitten varsinaisesti elämänkerrallisista tai fiktiivisemmistä tapauksista) joissa yksilöt ovat omistautuneet omien seksuaalisten rajojensa itsetarkoitukselliseen koetteluun, päättyvät usein saman tapaisiin loppunäytöksiin: kyseisen elämänpolun lopussa odottaa tavallisesti väkivalta, alistaminen, kivun tuottaminen ja vastaanottaminen. Kuvassa Alfred Kinsey hänen elämänkertaelokuvassaan (2004) sen jälkeen, kun hän on saavuttanut henkilökohtaisen romahduspisteensä mm. itsensä leikkelyn seurauksena. Jälkimmäisessä kuvassa Dorian Gray vuoden 2009 elokuva-adaptaatiossa...tekemässä Dorian Gray -juttuja, tietysti.

Onko kyseessä vain tiukkapipojen ja moralistien kielteinen ja syrjivä tapa käsittää muuten täysin kunnialliset ja terveelliset (oikein toteutettuna!) tavat nauttia seksuaalisuudesta, kuten queerit meille esittävät, vai onko arkkityyppisessä tavassa hahmottaa ihmislajin seksuaalisuuden synkkä potentiaali sittenkin tiettyä totuuspohjaa?

Jos laskeudumme alas taiteen ja myyttisten tarinoiden tasolta tarkastelemaan taipumusta hieman arkipäiväisemmällä ja vähemmän paisutetulla tasolla, esimerkkejä löytyy vaatimattomammassa mittakaavassa vaikkapa monien nettipornon aikakautena varttuneiden nuorten ihmisten kokemuksista: on olemassa tuhat anekdoottia, jossa vuosikausien käyttö on johtanut yksilön etsimään askel askeleelta yhä aina vain rankempaa ja erikoisempaa materiaalia, jota onkin tarjolla lähestulkoon loputtomasti internetin moninaisilla tubesivustoilla.

Kun jo teini-ikäisenä kaiken nähnyt nuori haluaa löytää vielä jotain voimakkaasti kiihottavaa, voi jahti johtaa yksinkertaisesti omituiseen, kuten viime osan pervo-Danten katselemat videot mutakasapenetraatiosta – tai sitten tabuja rikkovaan materiaaliin, joka järkyttää häntä sydänjuuriaan myöten, mutta josta hän ei, vahvan vietin ja tottumuksen ajamana, siitä huolimatta kykene irrottautumaan.

Esimerkkeihin pornoaddiktion dynamiikasta ja sen kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta yksilön seksuaalielämälle kannattaa tutustua lukemalla sekulaarien, tiedepohjaisten pornokulttuurin kriitikkojen materiaalia. Kyse ei ole enää uskovaisten yksinomaisesta harrastuksesta, vaan kriittisiä ääniä kuuluu nykyään myös liberaalien ja vasemmistolaisten keskuudesta. On hienoa, että pikkuhiljaa Suomen valtavirtamediakin alkaa havahtua ongelmaan (Yle, Yle ja Hesari).

Tätä kritiikkiä lukiessa innokkaasti queer-identifioituva lukija, mikäli hänen sankarillinen kestävyyskykynsä on jotenkin onnistunut kantamaan hänet aina näille viimeisille metreille asti, hämmästelee silmät ja suu ymmyrkäisenä minun esittämääni tulkintaa hänen kannattamastaan aatteesta: ”Eihän queerissä, Foucault ja Butler soikoon, ole kyse mistään normatiivisesta kehotuksesta yhtään mihinkään tietynlaiseen seksuaalielämään, vaan siitä, että kaikenlaiset seksuaalisuudet ja seksuaaliset elämäntavat asetettaisiin tasa-arvon hengessä samalle lähtöviivalle!”

Mutta kuten olen tämän kirjoitussarjan aikana yrittänyt vääntää rautalangasta, koska ne keinot, joita queerit käyttävät tavoitteidensa ajamiseen eivät ole, eivätkä voi olla, pohjimmiltaan antinormatiivisia, queer tulee lopulta auttamatta tarjonneeksi vain oman vaihtoehtoisen, nurinkurisesti normatiivisen seksuaalielämän visionsa vanhan ja vakiintuneen tilalle.

Niin tapahtuu väistämättä, kun keinovalikoiman pääasiallisena työkaluna on marginalisoituina pidettyjen seksuaalikäytäntöjen kiillotus, silottelu, promoaminen ja jalustalle nostaminen suhteessa vanhanaikaisina pidettyihin käsityksiin, ns. ”vaniljojen” parjauksesta puhumattakaan. Sen, että tuloksena on jonkinlaisen antinormatiivisen seksuaaliparatiisin sijasta matka vain kohti käänteistä seksuaalijärjestystä, jossa ihmisiä kirjaimellisesti kuolee vaikkapa tukehduttamisleikkien kautta, ei pitäisi yllättää ketään. Eihän ihmiskunnan historia tunne ajanjaksoa, jolloin seksuaalikäytökseen ei liitettäisi moraalisia arvotuksia. Ihmismieli ei vain yksinkertaisesti toimi niin, ”ei-arvottavasti”, ei ainakaan, kun on kysymyksessä elämän osa-alue, jossa on kyse niin voimakkaasta vietistä, ja joka herättää niin suuria tunteita ja joka on niin kiistämätön haavoittuvuuden lähde.

Historiamme tuntee kyllä vaihtelua moralismin asteessa, eli enemmän ja vähemmän suvaitsevaisia aikakausia. Toisinaan normista poikkeaville on suotu enemmän tilaa ja ymmärrystä kuin muina aikoina vankasta normatiivisesta seksuaalikäsityksestä huolimatta. Se on juuri se – suvaitsevaisuus epätavallista kohtaan normatiivisen rinnalla – mihin me voimme panostaa, kohtuuden rajoissa tietysti: esimerkiksi fistausta, tukehduttamisleikkejä ja gender playta meidän yleisradiomme ja koululaitostemme ei tarvitse millään tavalla promota kenellekään, vaan ne voidaan suosiolla jättää ihan omien, yksityisten ammattielostelijoiden piirien harrasteiksi.

Se olisi loppujen lopuksi myös näille asioille omistautuneille ”alan harrastajille” ilo: kun kinkyilystä rupatellaan normalisoinnin hengessä mukavia tarhantätienkin kahvitauolla tai kun kirkon kappeleissa pidetään Tapaa fettari -tapahtumia, lakkaa touhu enää olemasta kovinkaan kinkyä, ja koko homma alkaa lopulta menettää sen rajoja rikkovan ja kiihottavan, hivenen turmiollisen auransa ja hohtonsa. Kinkyilystä tulee tylsää, ja se jos mikä on viimeinen asia, mitä kinkyt haluavat.

Kinkyt, voitte kiittää minua tästä ydinhuomiosta myöhemmin!

Tänä aikakautena, kun saamme usein kuulla seksipositiivisuuden vapautuneista iloista, piirtämäni näkymä vaikuttaa ehkä kovin tiukkapipoiselta, synkältä ja ”seksinegatiiviselta”. Ehdotan kuitenkin, että seksipositiivisuuden ja queerin piirtämä jakolinja on lopultakin virheellinen. Ehdotan, että todelliseen seksipositiivisuuteen tulisi välttämättä kuulua väkevän vietin koko voimallisuuden tunnustaminen, ja siitä luontevasti johdettava kunnioitusta henkivä varovaisuuden periaate sitä kohtaan. Onhan kyse perustavanlaatuisesta vietistä ja elämänvoimasta, joka voi kääntää ylösalaisin, vääristää, ylevöittää, innoittaa, turmella, haavoittaa – suvun jatkamisesta puhumattakaan – ja siinä, jos missä, on kysymys suurista asioista.

Miten byrokraattiselta, steriililtä, imelän holhoavalta, keinotekoisen hyväntuuliselta ja lopultakin valheelliselta queer-aktivistien tapa käsittää seksuaalisuus tähän asennoitumiseen verrattuna onkaan!