Bokserikatto: "Homot" transmiehet men only -bileissä (osa 2)

Hei taas, toverit.

Tänään palataan virvoittavien vetten äärelle erään jo aiemmin seikkaperäisesti käsittelemäni aiheen parissa. Tämä on nyt taas ihan hemmetin pitkä teksti, mutta näitä asioita on hyvin hankalaa selittää lyhyesti. Kannattaa lukea vaikka parissa tai useammassa osassa, jos tökkii.

Mainitsin blogin alkupuolella, että pyrin havainnollistamaan kirjoitusteni aiheita liittämällä ne tosielämän tapausesimerkkeihin aina kun vain mahdollista. Viime vuoden marraskuussa kirjoitin tapauksesta, jossa kaksi transmiestä (Jude ja Salem nimeltään) yrittivät Pride-viikolla osallistua men only -bileisiin kapkaupunkilaisessa homobaarissa ja järjestivät kohtauksen ja myöhemmin somelynkkauksen, kun heidän pääsynsä sinne estettiin. Tähän aiheeseen eli bokserikattoon ("homot" transmiehet yrittämässä manipuloida homomiehiä deittailemaan ja sekstailemaan kanssaan) liittyen syliini sattui tipahtamaan toinen niin mehevä tapausesimerkki, etten vaan voi jättää sitä käsittelemättä.

/edit Tässä vielä kolmas osa.

Miehistä kiinnostuneiden miesten (bi/homo) alakulttuurista, seksuaalisuudesta, keskinäisestä kanssakäymisestä ja sosiaalisesta todellisuudesta ei juuri löydy tietoa tai tutkimuskirjallisuutta* (ainakaan suomen kielellä). Aiheesta on toki jonkin verran kirjoitettu, muttei liiemmin homomiesten itsensä perspektiivistä. En tarkoita nyt homoseksuaalisuuden tutkimusta sinänsä (synnynnäiset, perinnölliset tai geneettiset syyt ja muu sellainen), sillä sellaista tutkimustietoa kyllä löytyy kosolti. Ei, tarkoitan nyt bi- ja homomiesten keskenään muodostaman alakulttuurin ja siellä tapahtuvan kanssakäymisen dynamiikan tutkimusta sosiologisessa ja psykologisessa kontekstissa. Meidän homppeleiden alakulttuurilla on nimittäin aivan omat erityispiirteensä, joita en ole nähnyt kenenkään ainakaan kovin tarkasti missään koskaan jäsentävän tai kuvailevan. (En tietenkään ole lukenut kaikkea aiheeseen liittyvää kirjallisuutta tai muutakaan kirjoitettua materiaalia, mutta en joka tapauksessa ole missään edes vahingossa törmännyt tällaisiin kuvauksiin. Tässä kirjoituksessa kuvailemani ilmiöt pohjautuvat hyvin pitkälti omiin kokemuksiini ja havaintoihini homokulttuurissa sekä muutamien tuntemieni homojen kokemuksiin ja kuvauksiin.) Syy tähän on varmaan lähinnä se, ettei tuollaiselle kuvaukselle ole ollut juuri tarvetta tai tilausta; se on meidän miesten kehollisista, henkisistä ja seksuaalisista tarpeista lähtevää varjoissa tapahtuvaa hiljaista keskinäistoimintaa, joka ei vaikuta muihin ihmisiin eikä kosketa heitä millään tavalla. Lueskelin joskus nuorempana netistä homoeroottisia tarinoita ja novelleja, joissa näin jälkikäteen muistellen kyllä esiintyy jonkin verran alakulttuurimme piirteiden ja ilmenemismuotojen sanallista kuvausta, mutta jotta näitä asioita saisi paremmin avatuksi myös ulkopuolisille, ne täytyy yrittää sanallistaa eroottisten novellien ulkopuolella. Toisin sanoen niistä täytyy kirjoittaa objektiivisesti ja asiallisesti jäsentäen, ei pornahtavasti.

(*Mikään siitä "tutkimuskirjallisuudesta", jota gender- ja sukupuolentutkimuksessa homoseksuaalisuudesta on queerteorioiden pohjalta tuotettu, ei ole tutkimusta. Kyseisen hourailun (ks. myös tämä) kutsuminen tieteeksi on tieteen räikeää halventamista. Queerteoriassa keskitytään jauhamaan abstrakteista identiteeteistä ja pyritään etenkin nykymuodossaan hämärtämään seksuaalisuuden täysin kiistämättömät ja katoamattomat keholliset ulottuvuudet. Queertutkimuksella voi näin ollen lähinnä pyyhkiä perseensä antaumuksella. Vertaisarvioitua homoseksuaalisuustutkimusta kyllä löytyy jonkin verran joiltakin tieteenaloilta, lähinnä mm. AIDS-epidemiaan liittyen ja siihen, miten homoseksuaaleja on erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä kohdeltu. Jos aihe kiinnostaa, niin täältä voi vähän tsekkailla listaa. Lesboihin/lesbouteen keskittyviin tutkimuksiin en ole ainakaan vielä ehtinyt juurikaan perehtyä. On varmaan muutenkin parempi, että jätän lesboudesta kirjoittamisen lesboille itselleen.)

Jos ajattelemme tuota alakulttuuri-ilmiötä ensin yleisemmällä tasolla, niin keskeistä koko asiassa on se, että miesten ja naisten keskinäiset sosiaaliset todellisuudet eroavat toisistaan monin dramaattisin tavoin. Kummassakin on omat sisäiset erityispiirteensä, sääntönsä, käyttäytymiskoodistonsa ja hyväksyttävyyskriteerinsä eli esimerkiksi yleiset käsitykset siitä, mikä on ”prototyyppistä” mieheyttä tai naiseutta ja mikä käsitetään poikkeamaksi tuosta mieheyden tai naiseuden prototyypistä. Tämä sosiaalisten todellisuuksien dynamiikka on kaiken kaikkiaan valtavan monisyinen kokonaisuus, jota voisi analysoida loputtomiin, miljoonien sivujen verran. Monet niistä prosesseista, jotka ohjailevat ihmisten ajattelua ja käyttäytymistä heidän tarkkaillessaan muita ihmisiä ja tehdessään ”sukupuolittavia” tulkintoja heistä, ovat tiedostamattomia. Transaktivistit aina lässyttävät ”sukupuolen olettamisesta”, miten se on transfobista, julmaa ja syrjivää, mutta kun tosiasia nyt vaan on se, että sukupuolet määräytyvät kehojen ja kehollisuuden kautta ja ihmiset uskovat ennen kaikkea näkemäänsä, eivät mitään luriteltuja satuja nais- ja miestunteesta tai että ihmisen sukupuoli muuttuisi yhtään miksikään vastakkaisen sukupuolen stereotypioita toisintamalla ja niihin samaistumalla. Mitä tulee sukupuolirooleihin ja niihin liittyviin odotuksiin yleisesti, niin niihin liitettäviä ennakkokäsityksiä ja kirjoittamattomia sääntöjä on kyllä mahdollista rikkoa: jos joku käyttäytyy biosukupuolelleen huomattavan epätyypillisellä tavalla, muut kiinnittävät siihen (tahtomattaan ja vaikka kuinka muuta väittäisivät) huomiota ja pitävät näkemäänsä omituisena. Jos päivänselvä roteva miehenköriläs partoineen ja leveine hartioineen pukeutuu tyllimekkoon ja korkokenkiin, meikkaa, laittaa päähänsä runsaan kiharaperuukin ja lähtee kaupungille keikistellen sipsuttelemaan, vastaantulijat pitävät näkemäänsä omituisena, koska miehistä 99,5 % ei koskaan pukeudu mekkoon, meikkaa, laita päähänsä runsasta kiharaperuukkia ja kävellä keikistele kaupungilla korkkareissa. Mikään ei tietenkään tästä huolimatta estä miehiä tekemästä näin vaikka joka päivä, mutta he saavat tyllimekkoillessaan aina varautua siihen, että jotkut ihmiset pitävät heidän käytöstään kummallisena ja ”sukupuoliodotusten” vastaisena.

Miehille ja naisille sallitaan ja heiltä odotetaan erilaisia asioita. Se, mikä on naisilta yleisesti hyväksyttävää käytöstä, ei välttämättä ole hyväksyttävää käytöstä miehiltä ja päinvastoin. Esimerkiksi naisille on sosiaalisesti lähes aina luvallista tuoda näkyvästi julki mielipahaansa, valittaa, ilmaista heikkoutta tai tekeytyä avuttomaksi – heitä syyllistetään sellaisesta paljon epätodennäköisemmin ja hillitymmin kuin miehiä. Miehiltä odotetaan sellaista kestävyyttä ja vastuunkantoa, joita naisilta yleensä ei (ainakaan samoissa määrin) odoteta. Jos mies valittaa koko ajan äänekkäästi kaikesta, muut ärähtävät hänelle asiasta paljon nopeammin kuin ärähtäisivät naiselle. Jos mies tekeytyy avuttomaksi tai näyttäytyy tilanteen uhrina, hän ei saa osakseen myötätuntoa ja sääliä lähellekään yhtä paljon kuin nainen saisi, jos saa ollenkaan. Miehelle heikkouden ja kestämättömyyden myöntäminen on aina riski, koska se saa hänet nopeasti näyttäytymään luuserina kestävämpien eli ns. ylemmän tason miesten rinnalla. "Alemman tason" mies ei ole esimerkiksi pariutumismarkkinoilla likimainkaan yhtä tavoiteltua riistaa kuin nämä ylemmän tason adonikset. Jos mies julkisesti näyttää ja ilmaisee heikkouttaan tai haavoittuvuuttaan, hän saattaa jopa päätyä kokonaan naurunalaiseksi ja kaikkien pilkattavaksi ja halveksittavaksi. Tämä ilmiö – että heikkouttaan ja herkkyyttään ilmaisevaa miestä herkästi ylenkatsotaan ja halveksitaan, koska hän rikkoo normatiivisia odotuksia siitä, millaisia miesten "kuuluisi" olla – on monella tapaa traagillinen, kun tarkastellaan laajempaa kokonaisuutta. Siinä, missä naisen herkkyys ja heikkous on sosiaalisesti odotuksenmukaista ja jopa suotavaa, ei miehen herkkyys pääse koskaan jalostumaan, löytämään terveitä ilmaisumuotoja ja kanavoitumaan rakentavalla tavalla. Tämä on yksi syy miesten väkivaltaisuuteen; kun tukahdutettu herkkyys tarpeeksi kauan patoutuu, se lopulta kapseloituu ja muuttuu vihaisuudeksi, aggressiivisuudeksi ja jopa katkeruudeksi. Valitettavasti nämä patoutuneet aggressiot sitten monilla miehillä purkautuvat verbaalisena tai fyysisenä väkivaltaisuutena.

Miehet ovat pohjimmiltaan aivan yhtä herkkiä ja haavoittuvaisia kuin naiset. Miehet vain ilmaisevat herkkyyttään eri tavalla kuin naiset. Miehiä tulisi rakentavilla tavoilla ohjata kohtaamaan oma lempeä, herkkä ja haavoittuva puolensa sen sijaan, että heitä ehdollistetaan jo pienestä pitäen spartalaiseen mielenlujuuteen ja vahvuuteen, jossa herkkyyden ilmaiseminen nähdään heikkoutena. Tämä herkkyysasia ei tarkoita pelkästään itkemistä tai muunlaista tunteiden näyttämistä avoimesti; miesten pitää esimerkiksi vältellä käyttämästä sen tapaisia adjektiiveja kuin ”ihana”, jottei machomiehisyyteen vain tulisi ällönpehmeän neitimäisyyden vauvelimaisia säröjä. Huomatkaa, etteivät monet miesten ja naisten luontaiset ominaisuudet sinänsä ole mitään kiveen hakattuja; asiaan vaikuttaa myös se, millaisiksi miehiä ja naisia erilaisin näkymättömin tavoin ehdollistetaan jo pienestä pitäen. Esimerkki: Minä olin lapsena herkkä, kauneutta rakastava ja monin tavoin feminiininen poika. Jouduin tämän vuoksi yhtenään erilaisiin ristiriitaisiin tilanteisiin, koska en ollut samanlainen kuin muut pojat vaan poikkesin normista. Minua yritettiin usein eri tavoin ehdollistaa omaksumaan "prototyyppipojan" ominaisuuksia, jotka eivät tulleet minusta luontaisesti. Kun esimerkiksi aloin itkeä, minulle aina sanottiin: "Älä viitsi, vain tytöt pillittävät." Muistan edelleen jostain alakouluajalta tilanteen, jossa minulle ja muutamalle luokkatoverilleni annettiin tehtäväksi näytellä jokin äikänkirjan vuoropuhelu luokan edessä siten, että kullakin oli oma tietty rooli. Yksi rooleista oli Sirkku-niminen tyttö, ja kun rooleja jaettiin, sanoin innoissani että haluaisin näytellä Sirkkua. Kaikki räjähtivät nauramaan. Häpesin silmät päästäni ja minuun sattui. Minulle myös usein naureskeltiin, koska tykkäsin kaunokirjoituksesta (jota silloin vielä opetettiin), olin hyvä "rättikässässä" ja luin "tyttökirjoja" kuten Neiti Etsiviä, jotka olivat minusta yksinkertaisesti hirveän jännittäviä. Jouduin tuontyyppisiin tilanteisiin aivan yhtenään, joskin teini-iässä aloin ymmärtää omaa erilaisuuttani ja oppia ensin hyväksymään ja hiljalleen syleilemään sitä, kuka ja millainen olen. Helppoa se ei ollut, mutta en silti vaihtaisi noita kokemuksia pois mistään hinnasta. Yhteiskunta ja muut ihmiset ehdollistavat poikia lukemattomin erilaisin (ja usein näkymättömin) tavoin siihen, millaisia miesten odotetaan olevan. Jos joku poikkeaa tästä normista, häntä saatetaan sosiaalisesti rangaista siitä oudoksumalla, vieroksumalla, hyljeksimällä tai jopa kokonaan tuomitsemalla. (Tai, kuten nykyään niin muodikasta on, tarjoamalla sopeutumattomuuteen ratkaisuksi transidentiteettiä ja hormoniblokkereita. Feminiininen poika, joka vielä tykkää toisista pojista, on jotain niin kestämätöntä ja sietämätöntä, että on parempi aivopestä hänet uskomaan olevansa tyttö pojan kehossa kuin vain antaa hänen olla feminiininen poika.) Yllä kuvaamani kaltaiset kokemukset ovat nuorilla homopojilla hyvin tyypillisiä. Juuri tästä syystä minua muuten huvittaa, miten transidentifioituvat erikoisihmiset ja sukupuolisekoilijat aina olettavat, ettei kenelläkään muulla kuin heillä voi ilmetä mitään sukupuolista hämmennystä. Tällä ylimielisyydellään he tekevät meidän kaikkien muiden sukupuolihämmennyskokemukset täysin tyhjiksi. Tämä on yksi syy, miksi haistatan tälle nykymuotoiselle transaktivismille ihan helvetin pitkän paskan. Te helvetin idiootit ETTE OLE niin erikoisia, ihmeellisiä ja ainutlaatuisia kuin koppavuudessanne ja nirppanokkaisuudessanne kuvittelette. Jos saan näillä teksteilläni edes yhden teistä itseriittoisista edistyksen airuista repäisemään päänsä perseestään, olen tehnyt maailmasta miljoona kertaa paremman paikan elää.

Naisten keskuudessa vallitsevat tietysti myös omat sisäiset arvohierarkiansa, mutta ne ovat eri tavoin muotoutuneita kuin miehillä ja niillä on erilaiset ilmenemismuodot. Naisten ja miesten keskinäinen solidaarisuuskulttuuri on olemukseltaan erilaista – hyvässä ja pahassa. Jos nainen esimerkiksi päättää jostakin vihastuneena selkäänpuukottaa toista naista tai kostaa hänelle jonkin vääryyden, hän tekee sen todennäköisesti juonikkaammin ja salakavalammin kuin mies tekisi toiselle miehelle. Miehet ajautuvat tällaisissa tilanteissa todennäköisemmin avoimeen sanasotaan, nyrkkitappeluun tai muunlaiseen ratkaisukeskeiseen mittelöön sen sijaan, että tekisivät pitkän tähtäimen suunnitelmia toisen miehen nujertamiseksi tai nöyryyttämiseksi. Naiset toimivat usein strategisemmin ja suunnitelmallisemmin; he saattavat esimerkiksi tieten tahtoen sulkea toisen naisen pois yhteisöstä jättämällä hänet kutsumatta yhteisiin tilaisuuksiin, pyrkivät nolaamaan hänet julkisesti tai levittelevät hänestä tekaistuja ilkeämielisiä juoruja, joiden tarkoitus on mustata hänen mainettaan yms. Toisaalta naisten keskinäisessä solidaarisuuskulttuurissa vallitsee vahva sisterhood-mentaliteetti ja naisten väliset ystävyydet ovat usein pitkiä ja platonisella tavalla läheisiä. Naisille on sosiaalisesti luvallista halailla, suukotella ja osoittaa yhteenkuuluvuutta ja välittämistä myös fyysisesti, ilman että siitä heti tehdään jotain tyttörakkausoletuksia. Miesten halailu on harvinaista ja kun miehet halaavat julkisesti, heidän on aina pakko tehdä se taptap-selkääntaputtelujuttu neutraloidakseen halauksen mahdollinen homoiluvibaepäily. Mutta huomatkaa: on myös kulttuureita, joissa miesten välisen läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden osoittaminen on paljon yleisempää ja suotavampaa kuin meillä länsimaissa. Joissakin kulttuureissa miehet suutelevat toisiaan poskelle tai suulle tervehtiäkseen tai kiintymystä osoittaakseen, eikä sillä ole mitään varsinaista tekemistä homoeroottisuuden kanssa. Sukupuoliroolitukset ja niihin liittyvät seikat ovat usein hyvin vahvastikin kulttuurisidonnaisia.

Mies- ja naisprinsiippien eroavaisuudet tulevat tavallisesti parhaiten esiin juuri niiden risteymäkohdissa. Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi John Gray tässä teoksessa; ehdoton lukusuositus, vaikken kaikkea allekirjoitakaan. Kaikki tietävät, että naiset ovat keskimäärin (toistan: keskimäärin) tunteikkaampia ja emotionaalisempia kuin miehet, mikä aiheuttaa heterosuhteissa usein paljon kitkaa, skismaa ja konflikteja. Tämä ei tarkoita, etteivät miehet olisi tunteikkaita ja emotionaalisia vaan se tarkoittaa, että miehet ovat tunteikkaita eri tavalla kuin naiset ja ilmentävät tunteikkuuttaan eri tavoilla. Miehet ovat sanallisessa ilmaisussaan usein naisia lakonisempia, eivätkä miehet kovin helposti näytä tai ilmaise tunteitaan tai herkkyyttään, vaikka tuntisivatkin voimakkaasti. Toisaalta esimerkiksi mustasukkaisuuteen miehet reagoivat yleensä hyvin aggressiivisesti, jopa räjähtävällä raivolla, ikävimmissä tapauksissa väkivallalla. Jos mustasukkaisuutta ei oteta lukuun, niin miehet eivät yleensä ota asioita henkilökohtaisesti tai loukkaannu tunnetasolla yhtä herkästi kuin naiset. Miehet ovat useammin tilaa ottavampia, dominoivampia ja ratkaisukeskeisempiä kuin naiset. Miehillä on myös hyvin voimakas kilpailuvietti ja voittamisen tai päihittämisen halu. Kun naiselle ja miehelle tulee konflikti tai riita, nainen haluaisi yleensä selvittää asiat heti, kun taas mies haluaisi vetäytyä hetkeksi yksinäisyyteen miettimään asioita ja nuolemaan haavojaan ennen tarkempaa välienselvittelyä. Tällöin päädytään usein pattitilanteeseen, jossa nainen yrittää väkisin pakottaa mykän miehen selvittämään tilanteen välittömästi; mies ei ole tähän valmis, koska hän tarvitsee ensin miettimisaikaa. Nainen luulee, että mies on tilanteessa hiljaa häntä kiusatakseen ja loukatakseen. Mikä tunteeton, julma ja kylmä kivi! Mies miettii päänsä puhki, miten tilanteessa pitäisi toimia oikein, eikä keksi – koska ei ole saanut tilaisuutta rauhassa miettiä, latautua ja valmistautua. Nainen kaipaa välitöntä mielenrauhaa, mies haluaa odottaa pölyn ensin laskeutuvan.

Naiset ovat keskimäärin miehiä avoimempia, suunnitelmallisempia (vrt. miesten "putkiaivoisuus"), avarakatseisempia ja sanalliselta ilmaisultaan vivahteikkaampia. Naiset myös ottavat usein konfliktitilanteissa mieluummin diplomaatin kuin vastakkainlietsojan roolin. Naisilla tunteet saattavat ailahdella äärilaidasta toiseen ja he myös ilmaisevat noita tunteidenailahduksia herkemmin kuin miehet, mutta nähdäkseni naiset silti hallitsevat tunteensa miehiä paremmin; kun mies esimerkiksi raivostuu, hän kiihtyy nollasta sataan nanosekunnissa, missä on tietenkin huomattavaa temperamenttikohtaista vaihtelua. Naiset eivät ole yhtä kerkeitä ottamaan riskejä ja heittäytymään toimintaan kuin miehet; sen sijaan naiset pyrkivät mieluummin suunnittelemaan, ennakoimaan ja hahmottamaan mahdollisen lopputuloksen ennen toimintaa.

Huomatkaa: mitkään näistä ominaisuuksista tai niiden välisistä vertailuista eivät ole sinänsä mitenkään arvottavia: ne ovat neutraaleja ihmisen ominaisuuksia, jotka korostuvat kahden eri sukupuolen edustajissa keskimäärin eri tavoilla ja eri tasoisina. Jokaisessa ihmisessä on noiden samojen ominaisuuksien potentiaali, ominaisuudet vain korostuvat tai sitten jäävät korostumatta miehillä ja naisilla eri intensiteetillä. Poikkeuksia löytyy joka ikiseen kohtaan, on esimerkiksi dominoivia, päällekäyviä ja riskejä ottavia naisia sekä herkkiä, verbaalisia ja diplomaattisia miehiä ja niin edelleen. Lesbonaiset ja homomiehet tunnetusti huomattavan usein poikkeavat sterotypioista heteroita todennäköisemmin; esimerkiksi homomiehet tunnistaa usein jo "neitimäisestä" puhetavasta ja naurutyylistä tai keikistelevästä liikehdinnästä, huomion kiinnittämisestä esteettisiin yksityiskohtiin ja niin edelleen. Tämä ei tee homomiehistä yhtään vähempää miehiä, heillä/meillä se feminiininen prinsiippi vain korostuu ja tulee herkemmin näkyviin kuin "perusheteromiehillä". Tunnen tosin myös homomiehiä, joista ei kuuna päivänä arvaisi homoutta päällepäin.

Minua usein huvittaa, kun sukupuolisekoilijat väittävät, että näistä miesten ja naisten keskimääräisistä eroista puhuminen olisi jotenkin transihmisiä syrjivää ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten huomiotta jättämistä ja eliminointia yms. uhriutuvaa hevonskeidaa. Heti seuraavassa hengenvedossa sukupuolisekoilijat jauhavat siitä, miten transihmisten* sisäiset mystilliset nais-, mies- tai muunsukupuolisuustuntemukset (liittyen heidän niin kutsuttuun sukupuoli-identiteettiinsä) ovat jotenkin todennettavissa ja todistettavissa juurikin näiden sukupuoliroolien ja niihin liitettävien stereotypioiden kautta. Transsekoilijat ja sukupuolen moninaisuus -aktivistit eivät ymmärrä lyövänsä kirveensä kiveen nimenomaan siinä, etteivät he ymmärrä poikkeavuuden olevan vain sitä, poikkeavuutta; poikkeustapaukset ovat osa kokonaisuutta, poikkesivat normista miten paljon hyvänsä. Feminiininen mies ei ole yhtään vähempää mies eikä maskuliininen nainen ole yhtään vähempää nainen. Juuri tätä me LGB-ihmiset olemme koko ajan yrittäneet yhteiskunnalle kertoa, selittää, toitottaa, jodlata, morsettaa ja kirjekyyhkyjä ja savumerkkejä lähettää. En vieläkään ymmärrä, miksi ajatus feminiinisestä miehestä ja maskuliinisesta naisesta on yhteiskunnalle ja suurelle osalle ihmisistä niin mahdottoman, ylitsepääsemättömän vaikeaa kohdata ja hyväksyä. Mitä ihmeen tabua me oikein rikomme, kun saamme joissakin ihmisissä niin primitiivisiä vastareaktioita aikaiseksi? Mitä ihmeen tabua sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyvät lapset rikkovat, kun heille aletaan tuputtaa sukupuoliepätyypillisyyteen eli 50-lukulaisiin sukupuolistereotypioihin sopeutumattomuuteen ”ratkaisuksi” transidentiteettiä? Heidän sukupuoliepätyypillinen käyttäytymisensä medikalisoidaan ja heidät tuupataan transjunaan (joka kulkee valitettavasti vain yhteen suuntaan), ”korjataan” heistä sosiaalisesti hyväksyttävä versio toisesta sukupuolesta, jottei muiden ihmisten tarvitsisi sietää sitä vastenmielisyyttä, että poika voi olla feminiininen (olematta silti yhtään vähempää poika) ja tyttö maskuliininen (olematta yhtään vähempää tyttö). Enkä edes aloita tässä mistään avuttomasta muunsukupuolisuussekoilusta, pelkkä ajatuskin koko aiheesta nostattaa verenpainetta. Minulla ei ole mies- tai naistyypillisiä mielenkiinnonkohteista. Ergo, en ole mies enkä nainen. Minulla on biologisen naisen/miehen toimiva keho, mutta olen silti sukupuolen ulkopuolella. I’m speshul. Erityinen ja uhkea. Syrjitty ja sorrettu. Uhri. Marttyyri. Valistunut uranuurtaja. Nonbioneeri. Kumartakaa minua ja minun jumalallista ihmeellisyyttäni. Fuck off, torvelot. Kasvakaa tekin nyt jo perkele aikuisiksi.

Moninaisuusvouhottajat vakavissaan selittelevät miehen/mieheyden ja naisen/naiseuden olevan yhtä kuin jokin kimppu prototyyppisen mieheyden tai naiseuden ominaisuuksia. Toisin sanoen heidän käsityksensä sukupuolesta on se, että feminiininen ja herkkä jne. ihminen, jossa korostuvat käsitteellisen naisen ominaisuudet, on nainen, ja maskuliininen ja dominoiva jne. ihminen, jossa korostuvat käsitteellisen miehen ominaisuudet, on mies – riippumatta siitä, mitä hänen biologinen kehonsa ja sen lisääntymisbiologiset ominaisuudet hänen sukupuolestaan osoittavat. Sukupuolisekoilijoiden käsitys sukupuolesta on siis miehiin ja naisiin liitettävät kulttuuriset roolit ja stereotypiat, jotka heidän näkemyksensä mukaan määrittävät käsitteellisesti, juridisesti ja jopa biologisesti sitä, mikä henkilön sukupuoli on. He takertuvat noihin stereotypioihin ja rooleihin henkensä hädässä ja niitä toisintamalla yrittävät epätoivon vimmalla todistella koko muulle yhteiskunnalle, että heidän kokemuksensa sukupuolestaan ja sen ristiriidasta syntymässä määritellyn kanssa on todellisuutta. Feminiinisesti itseään ilmaisevat miehet täytyy kiireesti "korjata" naisiksi ja maskuliinisesti itseään ilmaisevat naiset täytyy "korjata" miehiksi. Ja tätä identiteetti-, hormoni- ja leikkausorgiointia sukupuolivouhottajat kutsuvat ”edistykseksi” ja historian oikealla puolella olemiseksi. Älkää antako noiden sukupuolivouhottajien horinoiden hämätä itseänne. Kaikki tuo sukupuoli-identiteettijauhanta on alusta loppuun pelkkää manipulointia, aivopesua ja perseraiskausta, joka ei pohjaudu tieteeseen ja todellisuuteen vaan tiettyyn, tarkoin rajattuun ideologiaan, joka puolestaan perustuu intersektionaalisen feminismin uhrihierarkia- ja identiteettiajatteluun. Kuka on niin täysin itseään kunnioittamaton luuseri ja ihmisraiska, että haluaa rakentaa koko elämänsä, identiteettinsä ja olevaisuutensa uhriksi tekeytymisen ja uhrina olemisen varaan?

Ettekö te näe, miten uskomattoman seksististä, vanhoillista ja sairasta ylläkuvatunlainen ajattelu todellisuudessa on? Transaktivistit ja sukupuolen moninaisuudesta vouhottavat väittävät väljentävänsä yhteiskunnassa käsitystä siitä, millaista on olla mies tai nainen. Eivät he väljennä. TRANSAKTIVISTIT JA GENDERIDEOLOGIA KOKONAISUUDESSAAN NIMENOMAAN KAVENTAVAT KÄSITYSTÄ SIITÄ, MITÄ ON OLLA MIES TAI NAINEN. Transporukan tuputtamat käsitykset sukupuolesta ja jostain sen siunatusta moninaisuudesta ovat nykymuodossaan täyttä paskaa, puppua ja humpuukia kaikki tyynni. Piste.

(*Huomatkaa: en tarkoita transsukupuolisia kollektiivina, koska nykyään "transihminen" voi tarkoittaa ihan mitä tahansa ihminen itse päättää sen tarkoittavan. "Transihmiseksi" ollaan nykyään hullunkiilto silmissä määrittelemässä aivan ketä tahansa, joka millin tuhannesosankaan vertaa poikkeaa jostain mainituista 1950-lukulaisista tai jopa viktoriaanisista tiukan stereotyyppisistä käsityksistä siitä, millaisia miesten/naisten kuuluisi joidenkin yhteiskunnallisten sääntöjen mukaan olla. Progressiivisuuden multihuipentuma, tosiaan.)

Oli miten oli, ei kuitenkaan liene olemassa minkäänlaista tyhjentävää esitystä tai edes käsitystä siitä, millainen on miehen prototyyppi tai naisen prototyyppi, eli millainen olisi eräänlainen "ihanteellinen" mies/nainen, miehen/naisen ideaali ja normi. Sellaisen muodostaminen tai edes muodostamisen yrittäminen osoittautuisi nopeasti mahdottomaksi tehtäväksi tuhansista eri syistä. Eri kulttuurien välillä esimerkiksi vallitsee hyvin monenlaisia käsityksiä siitä, millaisia ominaisuuksia miehissä ja naisissa ihannoidaan, mitä odotuksia miehille ja naisille asetetaan, mitä oikeuksia heille annetaan tai mitä rajoituksia heille asetetaan jne. Nämä ovat pääasiassa sukupuolten sosiaalisiin ja kulttuurisiin ulottuvuuksiin liittyviä seikkoja. Sukupuolen fyysinen eli kehollinen ja aistein havaittava ulottuvuus on sitten aivan oma (ja kaikkein määräävin) kategoriansa, joka toki kiinteästi kytkeytyy noihin kulttuurisiin, sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin: mies on fyysisesti vahvempi kuin nainen, joten mieheltä yleensä odotetaan vahvuutta ja kantokykyä, naisella on elämän luomisen eli hedelmöittymisen, synnyttämisen ja lapsen imettämisen potentiaali, joten naiselta yleensä odotetaan hoivaamista ja huolenpitoa jne. Sukupuoli on ensisijaisesti ihmisen lisääntymisbiologinen kehollinen ominaisuus, josta ei tule olematonta selittelyillä, uudelleenmäärittelyillä ja identifioitumisilla. Tämä ei tarkoita, että sukupuolen käsite voitaisiin aivan täysin pelkistää pelkästään biologiaan, koska sukupuolella on useita erilaisia ulottuvuuksia ja ne myös elävät ajassa. Seksuaalisuusasiassa (eli tämän kirjoituksen varsinaisessa aiheessa) nimenomaan biologinen, fyysinen sukupuoli on se kaikkein olennaisin ja määräävin tekijä, koska seksuaalinen suuntautuminen ei kohdistu ihmisen identiteettiin vaan biologiseen sukupuoleen (sori, transaktivistit, näin se nyt vaan menee ja kyllä tekin sen tiedätte, ette te muutoin yrittäisi niin kiihkeän raivokkaasti pakottaa meitä ilkeitä, transvihamielisiä cissuja panemaan itseänne suuntautumisemme vastaisesti). Mitä tulee miehen ja naisen fyysisiin ulottuvuuksiin prototyyppiajatteluun liittyen, voimme heti nostaa historiasta erilaisia ihannoituja mies- tai naiskuvia, jotka ilmentävät tietyn aikakauden käsityksiä ideaalista fyysisestä miehuudesta ja naiseudesta, esimerkiksi antiikin ajan kreikkalainen kuvanveistotaide tai renessanssin maalaustaide.

En lähde analysoimaan kehollisia ulottuvuuksia ja niiden eroja tässä nyt sen tarkemmin, mutta huomatkaa, että antiikin ja renessanssin korkeakulttuureissa elettiin hyvin vahvasti nimenomaan ihanteiden maailmassa. Antiikin kulttuurissa miehen terve ja urheilullinen keho oli ihanne, ideaali. Olen tosin aina miettinyt, miksi noille ihannemiehille on lähes aina veistetty tai maalattu niin säälittävän pienet kikkelit. Luulisi, että paksut, pitkät ja mehevät lerssit luumun kokoisine roikkupalleineen olisivat jo tuolloin olleet miehillä ihannoituja ominaisuuksia. Asialla lienee jotakin tekemistä tuonaikaisen häveliäisyyskulttuurin kanssa, mutta jos joku historiaa paremmin tunteva lukija tietää tarkemman vastauksen tähän lerssiasiaan, niin tule kertomaan kommentteihin. Renessanssin ajan ihanteellinen nainen oli verevä, muodokas ja hedelmällinen (huomatkaa: laihuus tai luisevuus ei ollut ihannoitu ominaisuus). Tuolta ajalta jälkeen jäänyt taide ja kulttuurinen pääoma ilmentävät hyvin vahvasti nimenomaan tuon ajan ihanneajattelua. Realismin ja naturalismin aika (eli että alettiin kuvata myös ihmisyyden rujoja puolia kuten likaisuutta, köyhyyttä, rumuutta ja sairauksia) tuli PALJON myöhemmin. Aivan samalla tavalla myös antiikin ja renessanssin aikana oli likaisuutta, köyhyyttä, rumuutta ja sairauksia, mutta niiden ei katsottu ilmentävän korkeakulttuurisia ulottuvuuksia, joita mm. kuvanveisto- ja maalaustaiteen kautta pyrittiin ilmentämään. Ihanneajattelu ei ole ihan sama asia kuin prototyyppiajattelu, mutta ne ovat kytköksissä toisiinsa: prototyypit tavallaan perustuvat ihanteisiin tai saavat niistä käyttövoimansa.

Kun kaiken kaikkiaan puhumme miesten ja naisten eroavaisuuksista sekä niitä koskevista todennäköisyyksistä ja keskimääräisyyksistä, on keskeistä tiedostaa se, että miesten ja naisten erilaisuus ja keskinäisten sosiaalisten todellisuuksien eroavaisuudet pätevät fundamentaalisesti myös kehollisuudessa, seksuaalisuudessa ja seksissä. Miehillä ja naisilla on lisääntymisbiologisilta ominaisuuksiltaan erilaiset kehot ja kehontoiminnot, mutta huomatkaa: kyse ei ole vain kehollisesta erilaisuudesta vaan myös aiemmin mainituista henkisistä ulottuvuuksista. Seksuaalisuusasioissa fyysisyys ja henkisyys ovat toisiinsa kietoutuneita, eikä niitä voi erottaa toisistaan. Miehen seksuaalisuus ei ole vain kehollisilta vaan myös henkisiltä ulottuvuuksiltaan erilaista kuin naisen. Kirjoitin aikaisemmassa tekstissäni, että sille on syynsä, miksi biologisen naisen on yksinkertaisesti mahdotonta tulla osaksi bi- ja homomiesten alakulttuurista. Vaikka kävisikin niin, että alkaisimme yhtäkkiä järjestää jotain äijäbileitä all inclusive, joissa miehet ja transmiehet kruisailisivat ja kuksisivat keskenään ja "genitaalipreferenssit" olisivat jotain ummehtunutta historiaa, se ei silti olisi koskaan sama asia kuin että miehet, biologiset miehet lisääntymisbiologisine kehollisine ominaisuuksineen, tekevät sitä keskenään. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että uroksen kehoon syntyneellä entiteetillä on jo lähtökohtaisesti erilainen seksuaalisuus kuin naaraan kehoon syntyneellä, koska uros on siittävä ja naaras synnyttävä osapuoli. Transidentifioituminen ja kehonmuokkaus eivät muuta tätä asiaa yhtikäs miksikään. Naaras ei voi koskaan tulla urokseksi ja siittää. Naaras ei voi tietää, millaista on olla mies, saada erektio ja kokea seksuaalista mielihyvää mieskehoitse, urospuolisena olentona, XY:nä. Tunnen itseni aivan täydeksi idiootiksi, kun minun pitää yhä uudestaan alleviivata jotain näin itsestäänselvää.

Mikäli olette lukeneet bokserikattosarjan ensimmäisen osan, muistattekin, että edellisen esimerkkitapauksen "homojen" transmiesten Juden ja Salemin oli annettu tulla sisään homobaarin alakertaan ja jäädä sinne hengailemaan, mutta yläkerran kruisailualueelle, jossa ne varsinaiset men only -bileet olivat käynnissä, heitä ei päästetty. Tämän toisen episodin päätähti (eli "homo" transmies) sen sijaan osallistui men only -bileisiin jonkun "queerystävänsä" erikseen kutsumana ja itse asiassa meni siellä olevalle kruisailualueelle. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kuten mainittu, on kaikkien (ennen kaikkea sukupuolisekoilijoiden) keskeistä ymmärtää ja hyväksyä se, että identifioitui ihminen miksi hyvänsä, niin biologisten miesten ja biologisten naisten seksuaalisuudessa ja seksuaalisessa käyttäytymisessä on IHAN OIKEASTI perustavanlaatuisia eroavaisuuksia, joista ei tule olemattomia identifioitumisilla, selittelyillä ja käsitteiden hämärtämisellä. Kun noiden erojen kanssa lähdetään jonkin sekopäisen ja harhaisen sukupuoliaktivismin myötä sähläämään ja sotkemaan, on siitä seurauksena kaikenlaisia vähemmän miellyttäviä yllätyksiä ja lieveilmiöitä, kuten tulette pian huomaamaan. (Disclaimer: En tosiaankaan ole mikään seksuaalisuusasioihin syväluotaavasti perehtynyt asiantuntija, mutta sen verran minulla on näistä asioista omakohtaista kokemusta, että tiedän tasan tarkkaan, mistä näihin homppelijuttuihin liittyen puhun. En myöskään ole tutkija; lähinnä puhun yksilönä havainnoistani ja siitä, mitä olen nähnyt ja kokenut.)

Väänsin aiemmassa kirjoituksessa rautalangasta seuraavat pointit:

1. Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen eivät ole "identiteettejä", joihin ihminen voi pukeutua tai jotka hän voi riisua. Homomies ei ole rooliasu, joka on kenen tahansa omaksuttavissa haluamalla tai sormia napsauttamalla. Sinä joko olet homomies tai et ole. Jos olet heteromies, et voi olla homomies. Jos olet nainen, et voi olla homomies. Jos olet transmies, et voi olla homomies. Vain homomiehet ovat homomiehiä. Piste.

2. Homoilla ja lesboilla on oikeus omiin turvallisiin tiloihinsa ja niihin liittyviin rajauksiin, joihin sisältyy olennaisesti mm. tiloihin päästettävien ihmisten rajaaminen ulos heidän biologisen sukupuolensa perusteella. Transidentifioituminen ei muodosta poikkeusta tästä eikä tule koskaan muodostamaan. Jos olet transmies, et tule vain miehille tarkoitettuihin bileisiin tai tilaisuuksiin. Jos olet transnainen, et tule vain naisille tarkoitettuihin bileisiin tai tilaisuuksiin. Opettele elämään tämän asian kanssa tai perusta omat inklusiiviset bileesi. Kukaan ei ole sanonut, ettei inklusiivisia bileitä saisi olla. Perustakaa siis sellaiset itse ja lakatkaa tunkemasta väkisin mukaan homojen ja lesbojen keskinäisiin juttuihin, jotka itse olemme aikanaan kehittäneet ja perustaneet.

3. Transidentiteetti ei ole vapaalippu tai veto-oikeus kävellä muiden ihmisten tai ihmisryhmien ja heidän oikeuksiensa ylitse. Kukaan ei ole sanonut, etteikö ihminen saisi identifioitua biologisen sukupuolensa vastaisesti, mutta identiteettien, "kokemuksen", translippujen, mielenosoitusten, glitterin, fantasioiden, kipeiden toiveiden ja hyväntahtoisuuden ulkoisessa reaalitodellisuudessa mikään sataprosenttinen transitioituminen toimivasta naisen kehosta toimivaan miehen kehoon tai päinvastoin ei kerta kaikkiaan vain ole mahdollista. Mikään määrä transrightsarehumanrightsia, oikeusollaa, ehjänäsyntynyttä, laurelhubbardia ja muuta poliittista möykkäämistä ei koskaan muuta tätä.

4. Vielä kerran: biologisen naisen on mahdotonta identifioitua homomieheksi, olla homomies tai millään keinolla tulla homomieheksi. Transmiehellä on biologisen naisen keho ja se tulee hamaan tappiin asti pysymään naisen kehona, oli sitä muokattu miehen kehoa muistuttavaksi miten paljon hyvänsä. Biologinen nainen ei voi tietää, millaista on olla homomies ja elää miehen kehossa, eikä biologinen mies voi tietää, millaista on olla lesbonainen ja elää naisen kehossa. Päänsisäinen kokemus ei muuta fyysistä todellisuutta tai vaikuta fyysiseen todellisuuteen mitenkään. Saat identifioitua transsukupuoliseksi tai muunsukupuoliseksi tai miksi ikinä haluat, mutta se ei muuta muuksi sitä, mitä sinä fyysisellä, konkreettisella tasolla todellisuudessa olet.

Summa summarum: 

Homomiehillä ja lesbonaisilla on omat keskinäiset sosiaaliset todellisuutensa, joissa vallitsevat tietyt fyysiseen todellisuuteen pohjautuvat lainalaisuudet, joita mikään määrä kiihkeintäkään transaktivismia ei koskaan pysty pyyhkimään pois. Transaktivistien yritys vääntää homoseksuaalisuudesta väkisin inklusiivinen konsepti oli jo syntyessään tuhoon tuomittu ja täysin naurettava yritys. Mitä nopeammin he sisäistävät tämän, sitä helpompaa heidän omasta elämästäänkin tulee. Voitte jatkaa harhaista aktivismianne vaikka koko loppuikänne, mutta nämä totuudet eivät pala tulessakaan. Olette hetkellisesti onnistuneet perseilyllänne ajamaan meidät maan alle, mutta vielä koittaa se päivä, kun truth prevails.

Pimeintä on aina ennen auringonnousua.

No niin, sitten vihdoin varsinaiseen asiaan.

Tarinamme päätähti Chiyo Gomes (@prinxchiyo) on afrolatinalainen transmies, malli, dragartisti ja jonkin sortin seksityöläinen, joka omien sanojensa mukaan identifioituu homomieheksi. En syvenny tässä Chiyon henkilökuvaan kovin perusteellisesti, mutta on kuitenkin muutama tarinan kannalta olennainen seikka, jotka on tässä tuotava esiin.

1. Chiyo on hiljattain aiheuttanut (v)ihastusta osallistumalla ensimmäisenä "homona" transmiehenä Mr Gay England -kilpailuun. Eli kauneus- tai oikeastaan komeuskilpailuun, jossa valitaan Englannin vuoden kuumin homomies. Chiyon julkisuuskuvasta rakenneltu narratiivi tässä kisakontekstissa on suunnilleen jotain tällaista: Chiyo on rohkea ja urhea homoseksuaalinen transmies, joka haluaa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään ja joka nyt unelmoi voivansa painaa päähänsä homomiesten kauneuskilpailun voittajan kruunun: Englannin komein, tavoitelluin ja halutuin homomies. (Sigh.) Transaktivistit ja heidän allynsa totuttuun tapaansa häivyttävät homoseksuaalisuutta luomalla jatkuvasti sellaista diskurssia, että mieheksi itsensä kokeva heteroseksuaalinen nainen voisi olla homomies ja tulla jopa tällaisessa kauneuskilpailussa kohdatuksi yhtenä homomiehistä. (Suomeksi sanottuna on kyse aivan taivaallisen syvällisestä homofobiasta ja eräänlaisesta homouden "kulttuurisesta appropriaatiosta".)

2. Chiyolla on käynnissä hyvin aggressiivinen homomiesten alakulttuuriin änkeytymisen kampanja, jonka tiimoilta hän on myös ollut paljon esillä julkisuudessa. Tähän hän saa tietysti runsaasti tukea transaktivisteilta ja heidän allyiltaan, jotka jatkuvasti räyhäävät meille homoille ahdasmielisyydestämme, kapeakatseisuudestamme ja syrjivistä genitaalipreferensseistämme. Chiyolla on jokin hämärä pyrkimys aggressiivisesti valtavirtaistaa sellaista mielikuvaa, että transmiehet ikään kuin olisi jo hyväksytty osaksi bi- ja homomiesten yhteisöä, eli että homokulttuuri olisi nykyään transmiehille läpeensä inklusiivista. Tämä on tietenkin täyttä paskapuhetta ja valhetta. Transmiehet eivät ole osa homomiesten keskinäiskulttuuria eivätkä tule koskaan olemaan. Toki transmiehillä on täysi oikeus luoda keskenään oma ”homokulttuurinsa”, kukaan ei ole estämässä, mutta me homomiehet emme tule koskaan olemaan osa tuollaista kulttuuria (kierrämme sen mahdollisimman kaukaa).

Tässä muutama kuva Chiyosta:

 

Huomatkaa: Kukaan ei ole sanonut, etteivätkö transmiehet saisi sydämensä kyllyydestä puuhailla juuri sitä, mitä Chiyokin näissä kuvissa. Chiyon Instagram on täynnä vastaavaa settiä. Jos äijämäinen poseeraaminen (eh), Tom of Finland -vetimiin sonnustautuminen ja niissä keikisteleminen tuovat jollekulle mielihyvää, niin kaikin mokomin, anna palaa, beibe. Mutta siinä kohtaa, kun homomiehiä aletaan kiskoa ja vaatia mukaan tähän mieslarppaamiseen ja ujutella koukkuisia sormia boksereihimme, menee raja eli bogzerigathou. Pallejamme saavat hiplailla vain toiset miehet. Roikkuvia luumuja voi aina mennä hypistelemään vaikka kaupan hedelmä- ja vihannesosastolle, banaaneja ja kurkkujakin sieltä löytyy. Heko heko.

En ole kovin tarkasti seuraillut Chiyon edesottamuksia sosiaalisessa mediassa tai muuallakaan, mutta tässä pieni esimerkki hänen someaktivismistaan viime vuodelta. Alla pari twiittiä, joissa Chiyo julistaa homomiesten rakastavan pussya ja lesbojen rakastavan dickiä. Perässä sitten tarkennusta ja seliseliä, kun reaktio twiittiin ei ollutkaan allyjen tsemppausta vaan homot ja lesbot suivaantuivat.

Ongelmahan tässä ei sinänsä ole se, että väitetään joidenkin miesten ylipäänsä rakastavan pussya ja joidenkin naisten rakastavan dickiä; ongelma on homoseksuaalisuuden tekeminen olemattomaksi heittelemällä tuollaisia tarkoituksellisia, provosoivia oksymoroneja. Minua suorastaan naurattaa transaktivistien täysin periksiantamaton pakkomielle ja päähänpinttymä yrittää väkivalloin pakottaa meidät homot myöntämään, ettei seksuaalisuutemme ole totta ja että koko homouden käsite on oikeastaan olemassa vain transaktivistien kiusaksi tms. Odotan edelleen sitä päivää, kun he kyllästyvät meissä roikkumiseen ja käyvät vihdoin vaatimuksineen oikein kunnolla heteroenemmistön kimppuun. Siinä mielessä propsit mm. uhkealle ja rohkealle heteromiesmunahaukka Mona Blingille, että hän on tätä sinnikkäästi jo jonkin aikaa yrittänyt.

3. Chiyon tarina on kuitenkin monimutkaisempi ja ankeampi kuin miltä päälle päin näyttää. Tämän vuoden maaliskuussa Chiyo yllättäen avautui Twitterissä varsin karmaisevasta hyväksikäyttötaustastaan (suomennos alempana).

Hyvää huomenta. En ole aktiivisesti kommentoinut omia traumaattisia kokemuksiani miesten käsissä, koska ollakseni rehellinen en usko, että meillä on siihen vielä oikeanlaista kieltä.

Minä olen transmies, mutta sellaiseksi identifioituminen ei vielä automaattisesti tarkoita sitä, että maailma näkee minut sellaisena.

Miten me, ei-cismiehet jollaisena maailma meidät näkee, myötävaikutamme keskusteluun liittyen transmiesten kokeman näkymättömyyden aiheuttamaan turvattomuuden tunteeseen, ei ole vielä kieltä joka sallisi meidän jakaa traumamme ilman, että 1) väärinsukupuolitamme itseämme 2) liitämme itsemme johonkin sellaiseen, mikä on tiukasti vain naisille.

Siihen mennessä kun olin 19, minulla oli ollut yli 50 seksipartneria. Sanoisin, että niistä 5 oli suostumuksellisia. Imin ensimmäistä kulliani kuuden vuoden vanhana, ja velipuoleni r*iskasi minua KAHDEN VUODEN ajan.

Missä olisi meille tila, jossa jakaa traumamme? Pyydän, muistakaa transmiehet. Kaikki meistä eivät ole ”läpimeneviä”.

Kun näin nämä twiitit, kaikki Chiyoa ja hänen sekoiluaan kohtaan siihen asti tuntemani harmitus haihtui. Tilalle tuli suru ja myötätunto siitä, ettei syvästi traumatisoitunut, kaltoinkohdeltu (pahoinpidelty) ja rikkinäinen ihminen ole aikuisiällä kyennyt löytämään mitään muuta keinoa kanavoida traumojaan, pahaa oloaan ja hämmennystään kuin omaksua kokonaan uuden identiteetin, tehdä itsestään julkisesti narrin ja ryhtyä hakemaan hyväksyntää ja rakkautta sieltä, mistä hän ei tule sitä koskaan saamaan (prostituutio ja homoyhteisö). En tiedä, mitä kaikkea muuta pimeää Chiyon taustoihin näiden yllä olevien karmeuksien lisäksi liittyy, mutta kun nyt katson häntä, näen rikotun ja syvästi hämmentyneen ihmispoloisen, joka epätoivoisesti hakee jotakin sellaista, mitä häneltä on kauan sitten viety ja jonka hän nyt yrittää kaikin voimin saada takaisin. Olen paljon mietiskellyt, kuinkahan monella transidentiteetin päätäpahkaa omaksuvalla ja varsinkin radikaalitransaktivismin pariin hakeutuvalla on jonkinlainen vakava traumatausta. Päätellen joidenkin aktivistien käyttäytymisestä ja ulostuloista traumatausta on paljon yleisempää kuin mitä aktivistit ikimaailmassa antaisivat vapaaehtoisesti ymmärtää. Liehuvat liput, glitter ja sateenkaaret kätkevät taakseen rautanyrkkien lisäksi paljon todella pimeitä ja kammottavia asioita, tuskaa ja kärsimystä, selvittämättömiä ihmiskohtaloita ja muuta hyytävää. Kunhan tämä nykymuotoinen transkupla jossain kohtaa laajemmin puhkeaa, niin meillä on melko massiivinen työmaa vastassamme.

/edit 11.8.2021 Pieni tarkennus näin jälkikäteen. Tuohon hyväksikäyttöasiaan liittyen on otettava huomioon, ettei tarina/Chiyo kerro tarkempia yksityiskohtia siitä, millainen tuo 6-vuotiaana koettu seksuaalinen tilanne on tarkemmin ollut, eli onko ollut kyse aikuisen lapseen kohdistamasta pahoinpitelystä vai Chiyon ja esimerkiksi jonkun hänen ikätoverinsa välisestä kehojen tutkiskelusta; tällöin kyse ei siis olisi varsinaisesta hyväksikäyttötapauksesta vaan luonnollisesta lastenvälisestä kehojen tutkailusta. Lapsi aina kiinnostuu jossain vaiheessa vastakkaisen sukupuolen kehollisista ominaisuuksista tutkittuaan ensin omiaan ja havaittuaan, että vastakkaisen sukupuolen kehollisuus on erilaista kuin hänen omansa. Tällaisiin tilanteisiin saattaa liittyä ikätovereiden välistä toisen kehon koskettelua ja muuta semmoista. Muistan omastakin varhaislapsuudestani pari tämäntyyppistä tilannetta. On otettava huomioon se vaihtoehto, että Chiyo saattaa dramatisoida tarkoituksella, joskaan se ei missään tapauksessa pyyhi pois sitä tosiseikkaa, että tuollainen kokemus voi olla siitä huolimatta lapsesta hyvinkin traumatisoiva. Seksuaalisuus nyt vaan ei kuulu lapsen maailmaan, paitsi siinä luonnollisten kehitysvaiheiden muodossa, jota edustaa esimerkiksi unnutuksen "löytäminen". /edit

Siinä, missä tunsin Judea ja Salemia kohtaan lähinnä kipinöivää kiukkua heidän röyhkeydestään ja ääliömäisyydestään, en Chiyon tapauksessa pysty tuntemaan häntä kohtaan mitään muuta kuin myötätuntoa siitä, mitä hän on joutunut kokemaan ja kestämään. Tämä ei tarkoita, että hyväksyisin hänen homokulttuurin approprioimisensa ja eheytysretoriikkansa, mutta en minä voi häntä vihatakaan, kun on niin täysin päivänselvää, että tuo heiluminen ja homolarppaaminen on traumaoireilua. Minusta on paljonpuhuvaa nimenomaan se, miten Chiyo nyt hakee epätoivoisesti hyväksyntää sieltä, mistä hänen on sitä kaikkein epätodennäköisimmin mahdollista saada. Tämä siis liittyen sekä transaktivismiin että men only -bileissä ja homoskenessä heilumiseen. Sanottiin transaktivismista muuten mitä hyvänsä, niin rakkaus ei ainakaan ole kyseistä liikettä koossa pitävä voima. Chiyo myös sanallistaa hämmentyneisyyttään puhumalla transmiesten kokeman näkymättömyyden aiheuttamasta turvattomuudesta ja siitä, mistä löytyisi heille turvallinen tila, jossa jakaa traumansa. Jos voisin antaa Chiyolle jonkin neuvon, sanoisin että hän on oikeilla jäljillä, mutta etsii vääristä paikoista. Hänen hakemansa turva ei löydy homomiesten seksibileistä, minkä hän itse myös sai tuta nahoissaan. Voi olla niinkin, että Chiyo kokee homomiehet turvallisiksi, koska tiedostamattomalla tasolla tietää, että he eivät ainakaan vahingoita häntä. Hän hakeutuu sellaisten miesten läheisyyteen, jotka tuntuvat hänestä turvallisilta, muttei (omaksi vahingokseen) ymmärrä, että men only -konsepti kerta kaikkiaan sulkee ulos aivan kaiken mahdollisen biologisten naisten läsnäolon ja osallistumisen mahdollisuudenkin. Minulla on kokemusta siitä, että naiset usein kokevat homomiehet erityisen turvallisiksi: emme ole seksuaalinen tai muunkaanlainen uhka, mutta olemme joka tapauksessa miehiä ja levitämme suojelun tuntua ympärillemme.

Jotain fundamentaalista kertoo sekin, miten Chiyo pohdiskelee, ettei vielä "ole olemassa kieltä", jota käyttämällä "olisi mahdollista puhua itsestään, menneisyydestään ja kokemuksistaan väärinsukupuolittamatta samalla itseään" tai ylipäätään olla tulematta liitetyksi mihinkään, millä on naiseuden kanssa yhtään mitään tekemistä. (Transaktivistit ajattelevat toiveikkaasti, että kun he vain tarpeeksi kauan jaksavat yrittää pakottaa muut ihmiset käyttämään keksimiään käsitteitä ja puhumaan oletetuista ynnä muusta, heidän tuskansa ja sukupuoliristiriitansa katoaa.) Chiyo yrittää toisin sanoen paeta naiseudesta, kieltää naiseuden ja tulla ei-naiseksi. Havaintojeni mukaan hälyttävän monilla transmiehillä (ja muunsukupuolisiksi identifioituvilla) keskeinen motiivi yrittää tulla miehiksi on nimenomaan voimakas halu paeta naiseudesta syystä tai toisesta. Tulla ei-naiseksi. Huomattavan monet transidentifioituvista naisista ovat kertoneet hyväksikäyttökokemuksistaan ja siitä, miten ahdistavaa on kokea naisena olevansa esineellistetty objekti jne. Mitä tämä kertoo siitä, miten hyvinvointiyhteiskuntamme kohtelee tyttöjä ja naisia? Elämmekö me suloisessa lintukodossa vai helvetin esikartanossa? Miksei kukaan kysy näitä kysymyksiä, vai peittyvätkö ne transaktivistien kirkumisen alle?

Chiyon kokemukset men only -bileistä ovat yllä kuvattua taustaa vasten varsin paljonpuhuvaa (ja hänen kannaltaan masentavaa) luettavaa. Chiyo oli postannut oheisen vuodatuksen Redditin r/ftm-lankaan alkuvuodesta 2020. Vuodatuksesta ilmenee, miten Chiyo päätyi kyseisiin homobileisiin, mitä hän siellä teki, millaisen vastaanoton hän sai, miten häntä bileissä kohdeltiin ja miten hän kohteluun reagoi. Suomennos ja englanninkielinen tekstiversio kuvakaappauksesta alempana (siltä varalta, jos joku haluaa copypasteta sen tai osia siitä johonkin tarkoitukseen).

Tämä tapahtui aikana ennen koronavirusta. Minut kutsuttiin seksibileisiin (vain miehille tarkoitettuihin) tammikuisena viikonloppuna. Kutsuja oli muuan yliopiston queer-ryhmästä tuntemani jätkä. Olin tosi jännittynyt, koska hän on queer ja hyvin inklusiivinen ja siksi oli äärimmäisen validoivaa tulla kutsutuksi bileisiin. Kysyin häneltä, ovatko muutkin bileisiin osallistuvat inklusiivisia, ja hän sanoi minulle ettei minun tarvitse huolehtia asiasta (epämääräistä, tiedän, mutta minä luotin häneen).

Joka tapauksessa, talolla jossa bileet pidettiin, olikin ihan eri meininki. 100 % miehistä siellä olivat cis. Tämä ei tokikaan ole yleisesti ottaen ongelma, mutta odotin, että tilaisuus olisi enemmän queer-tyyppinen yhteenkokoontuminen, jossa olisi kaikenlaisin eri tavoin sukupuoltaan ilmaisevia miehiä (kuten meidän ryhmässämme) eikä vain keskinkertaisia masc4masc-cishomomiehiä. Huomasin nopeasti, etten sopisi joukkoon, vaikka olenkin suhteellisen läpimenevä (tiedoksenne, kaksi kuukautta testosteronilla, ei yläoperoitu eikä alaoperoitu, mutta pukeudun todella maskuliinisesti ja minulla on litteähkö rintakehä).

Tuijotukset eivät olleet ollenkaan omiaan saamaan minua tuntemaan itseäni levollisemmaksi. Aivan kuin kukaan ei olisi halunnut olla tekemisissä kanssani, vaikka tein monta aloitetta viritelläkseni keskustelun tai lähestyäkseni ihmisiä. Kaikki heistä reagoivat peura ajovaloissa -tyyppisesti. He vain jättivät keskustelun äkkiarvaamatta kesken tai keksivät jonkin paskamaisen tekosyyn, että muka menevät iskemään jotakuta toista kundia. Päädyin vain roikkumaan kaverini seurassa suurimman osan illasta. Ainoa asia, jota saatoin tehdä tunteakseni oloni edes vähän levolliseksi oli vain humaltua lisää (relatkaa, olen 21).

Vähitellen bileet etenivät siihen pisteeseen, että ihmiset alkoivat ottaa vaatteita pois, ja ennen pitkää siellä olikin paljon ihmisiä täyttä häkää tekemässä "sitä". Kaverini yritti rohkaista minua ottamaan osaa hauskuuteen pidettyään minulle pienen kannustuspuheen siitä, etteivät ihmiset siellä olleet transfobisia, lähinnä jäisiä. Minulla oli joka tapauksessa luottavaisempi olo hollantilaisen rohkeuden myötä, joten päädyin ottamaan paitani pois (kuten hän ehdotti) ja liikkumaan päätilaan, missä kaikki tapahtui.

Toivon, etten olisi kuunnellut häntä. Ihmiset fyysisesti ponnahtivat kauemmas minusta, kun kävelin heidän lähelleen, ja ilmeilivät minulle. Aivan kuin ympärilläni olisi kirjaimellisesti ollut jokin vitun voimakenttä. :( Tuntui, kuin olisin kruisaillut tunteja, mutta jo kahden minuutin päästä olin saanut tarpeekseni. Itkin vessassa ainakin puoli tuntia ennen kuin kaverini löysi minut. Kun olin siellä, muutamat ihmiset koputtelivat oveen haluten päästä vessaan, ja käskin itkun lomasta heitä menemään tiehensä. Kuulin oven toiselta puolelta jonkun sanovan: "Luullakseni se tyttö on vielä siellä." En ole koskaan ennen tuntenut yhtä syvää dysforiaa enkä usko, että voin jatkaa elämää tällä tavalla. Tiedän olevani mies, mutten ole koskaan tuntenut oloani niin epävalidoiduksi kuin tuossa kohtaa elämääni.

Tässä minä vaan kuvittelin, että tuo tila olisi inklusiivinen, mutta se ei ollut sitä vähimmässäkään määrin. Vaadin päästä lähtemään, vaikka kaverini yritti vakuutella, että minun kannattaisi jäädä. Hän sanoi, että minun pitää vain jatkaa yrittämistä ja että kaikki tulevat joskus torjutuiksi. Aivan kuin hän olisi tarkoituksella halunnut nolata minut ja järjestää minut epäonnistumaan. Lähdin enkä katsonut taakseni, enkä ole puhunut hänelle tuon jälkeen hänen anteeksipyynnöstään huolimatta.

Tuntuu siltä, että haluaisin vain lopettaa kaiken tämän jälkeen. En vieläkään ole käsitellyt asiaa, mutta kotona jumissa oleminen saa minut märehtimään ajatuksiani. Ikävin kokemukseni tähän päivään mennessä ja todella saa minut menettämään uskoni cismiehiin, jos he kohtelevat ihmisiä tällä tavalla, ja näyttää siltä ettei minua koskaan tulla hyväksymään heidän tiloihinsa. Pitäisikö minun kertoa queer-ryhmälleni, miten minua kohdeltiin? En vieläkään tiedä, miten tätä tilannetta pitäisi käsitellä. Tunsin aluksi oloni erittäin hyväksi transitiostani, mutta tämän jälkeen asia tuntuu pahemmalta kuin koskaan, enkä vielä muutaman kuukauden päästäkään ole päässyt asiasta yli. Ajattelin, että postaamalla asiasta saisin sen pois tunnoltani. Anteeksi, päästelen vaan höyryjä ulos.

(This happened pre-covid. I was invited to a sex party (for men only) on a January weekend by a guy I know from my a queer group at my college. I was really excited to go, as he is queer and very inclusive of others and it was extremely validating to be asked to join. I asked him if the people there would also be inclusive and he told me not to worry about it (vague I know but I trusted him). However at the house the party was held it was quite a different story. 100% of the men there were cis.

Now this isn’t a problem generally but I expected it to be more of a queer get together with men of all gender expressions (like our queer group) and not just run of the mill masc4masc cis gay men. I quickly noticed that I wouldn’t fit in even though I sort of pass (FYI 2 months on T and pre top and pre bottom but I dress really masc and I have a smallish chest). The stares didn’t help me feel any more at ease. It’s like nobody wanted to interact with me even though I made a lot of effort to talk to people and approach them.

They all had this deer in the headlights type expression. They just would end up leaving the conversation abruptly or making some bullshit excuse to go hit on another guy. I ended up just clinging to my friend for most of the night. The only thing I could really do is try to ease my nerves by getting more drunk (I’m 21 relax).

The party gradually progressed into people taking more clothes off and eventually there were people full on “doing it”. My friend tried to convinced me to join in the fun after a pep talk that the people there weren’t transphobic just icy. I was feeling more confident because of the Dutch courage anyway so I ended up taking my shirt off (like he suggested) and moving into the main space where everything was happening.

I wish I didn’t listen to him. People physically recoiled from me when I walked near them and made faces at me. It was like I had a literal fucking force field around me :(. It felt like hours cruising around but it was really only about 2 minutes before I had enough. I cried in the bathroom for like half an hour before my friend found me. While I was in there a few people knocked wanting to use it and I told them to go away mid cry. On the other side of the door I heard someone even said “I think that girl is still in there”. I had never felt dysphoria like this before and I don’t think I can go on with life this way. I know I’m a man but Id never felt more invalid than that point in my life.

Here I was thinking this would be an inclusive space but it was not in the slightest. I insisted on leaving even though he tried to convince me to stay. He said that I need to keep trying and that we all get rejected sometimes. It’s like he wanted to purposefully embarrass me and set me up to fail. I left and didn’t look back and haven’t spoken to him since despite him apologising.

I feel like ending it all after that. I still haven’t dealt with it, but being stuck at home alone makes me fester in my thoughts. My worst experience to date and it really makes me lose hope in cis men if they treat people like that and it seems like I’ll never be accepted in their spaces. Should I tell the queer group how I was treated? I still don’t know how to handle this situation. I went from feeling really good about my transition to the worst ever after this and it still hasn’t gotten better over the months. I thought by posting I could get it off my chest. Sorry just venting.)

Eli mitäs tässä nyt oikein tapahtui? Queerpiireissä aikaansa viettänyt Chiyo meni pahaa aavistamatta ystävänsä kutsumana homomiesten bileisiin tietoisena siitä, että kyseessä olivat nimenomaan miesten seksibileet. Totean heti alkuun, että tuon Chiyon "queerystävän" motiivit koko episodissa ovat ihan helvetin arveluttavat: joka ikinen tämän planeetan bi- ja homomies tietää tasan tarkkaan, ettei yksikään miesten välistä aktia seksibileissä haeskeleva mies koske transmieheen edes joonialaisen pylvään mittaisella seipäällä. Joko tuo "ystävä" tahtoi ihan siekailematta julkisesti nöyryyttää Chiyoa tai sitten antaa hänelle opetuksen (missä hän myös onnistui). Bileissä olevat miehet kiersivät Chiyon tietysti huolellisesti kaukaa, koska tekivät suoran aistihavainnon, että Chiyo on nainen, joita vain miehille tarkoitetuissa bileissä ei oleteta olevan – siis rumasti sanottuna häiriötekijä, joka on yksinkertaisesti väärässä paikassa. Chiyolla oli ympäristön karttelevasta reagoimistavasta johtuen hyvin epämukava olo, ja vaikka hän teki useita yrityksiä avatakseen keskusteluyhteyden bileissä olevien miesten kanssa, hänet toistuvasti ghostattiin tai jätettiin kokonaan huomiotta. Odotetusti (joskaan ei ehkä hänelle itselleen) Chiyo koki tulleensa torjutuksi, mikä sattui häneen kipeästi, niin kuin torjuminen yleensä aina (mikä sinänsä on täysin inhimillistä ja ymmärrettävää). Lopulta Chiyo lukittautui vessaan itkemään ja potemaan elämänsä hirveintä dysforiaa; homomiehet eivät nähneet ja hyväksyneetkään häntä yhtenä miehistä, vaikka hän ”tietää olevansa mies”. Queerporukoissa aivopestylle Chiyolle oli uskoteltu, että homomiesten tilat ja tilaisuudet ovat transmiehille (lue: naisille) inklusiivisia, mutta kun hän terhakkaan toiveikkaana astui homojen reviirille, siellä odottikin aivan toisenlainen, hyinen todellisuus.

Kerrataanpa vielä muutama asia men only -konseptiin liittyen: Men only -bileet ovat eksklusiivisesti miesten bileet, joihin on pääsy vain ja ainoastaan miehillä. Niihin ei haluta eikä päästetä biologisia naisia, sisältäen transmiehet. Bileiden kohderyhmä ovat (obviously) bi- ja homoseksuaaliset miehet, toki heteromiehetkin, jos he jostain syystä niihin haluavat tulla. Ei ovella kenenkään seksuaalisia suuntautumisia sen tarkemmin kysellä. Bileisiin mennään nauttimaan toisten miesten seurasta ja läheisyydestä, hakemaan seuraa eli ’kruisailemaan’ ja myös sekstailemaan darkroomeissa tai muilla pienille seksiakteille varatuilla alueilla. Men only -bileitä järjestetään yksinkertaisesti siitä syystä, että ne ovat bi- ja homomiehille turvallisia tiloja, joissa meidän ei tarvitse pelätä homofobisia hyökkäyksiä tai joutua naisten iskuyritysten kohteiksi. Toisekseen, saamme noissa bileissä päästää niin sanotusti vapaalle, luopua kaikista estoista ja varovaisuudesta ja homostella menemään toisten miesten kanssa niin paljon kuin sielu sietää. Tällaiset tilat ja niissä järjestettävät miehille tarkoitetut tilaisuudet ovat meille bi- ja homomiehille elintärkeitä ja kutkuttavia tilaisuuksia päästä toteuttamaan seksuaalisuuttamme kenenkään häiritsemättä tai ketään häiritsemättä.

Kun transmies astuu homojen reviirille, hänen queerteoriasta ja genderideologiasta omaksumansa miesidentiteetti ei päde siellä vaan yksinkertaisesti pyyhkiytyy aivan täysin olemattomiin. Homomiesten keskinäisessä todellisuudessa mies tarkoittaa holistista biologista mieskehoista ihmistä, jolla on miehen biologiset keholliset ominaisuudet. Transmiehellä ei ole niitä. Transmiehellä on naisen keho. Homomiesten tilassa naiskehoinen ihminen ei ole mies (eikä varsinkaan homomies), ei voi millään keinolla muuttua mieheksi eikä voi tulla kohdatuksi yhtenä miehistä, vaikka olisi käynyt läpi kaiken mahdollisen transmiehille suunnatun kehonmuokkauksen hormonihoitoineen, falloplastioineen yms. Vaikka transmies kuinka henkeen ja vereen kokisi olevansa mies, tuo kehonmuokkausprotokolla ei tee hänestä miestä sanan varsinaisessa merkityksessä: transhoidot ovat eräänlaiset kosmeettiset lainahöyhenet, jotka saavat aikaan korkeintaan sen, että transmies voi sosiaalisissa tilanteissa tulla tulkituksi miehenä – juuri tähän useimmat transsukupuoliset nimenomaan pyrkivät. Sille on kuitenkin rajansa, mihin tämä miehenä tulkituksi tuleminen voi yltää; homojen seksibileissä miesidentiteetti on 100 % harhakuva. Chiyon tapauksessa on nyt huomattava se, että (kuten hän itse kertoo) bileisiin mennessään hänen hormonihoitonsa oli vasta kaksi kuukautta sitten aloitettu. Hän ei ollut käynyt lävitse muita transmiesten kehonmuokkauksia (mastektomia, metoidio- tai falloplastia), mutta hän mainitsee litteän rintakehänsä ”läpimenemistä” edesauttavana osatekijänä. Ihmisillä on kuitenkin jo evoluutionkin kannalta keskeinen kyky tunnistaa toisen ihmisen biologinen sukupuoli automaattisesti sadasosasekunnissa, eikä tuota tunnistamisen kykyä voi kytkeä tahdonvoimalla pois päältä tai tehdä sitä jotenkin merkityksettömäksi, koska sukupuoli on koodattu kaikkeen mahdolliseen eläväiseen ja olevaiseen samalla tavalla kuin painovoima. Sellaiset ihmiset, joista sukupuolta ei näe (tai arvaa) heti päällepäin, ovat äärimmäisen harvassa. Monilla moderneilla transihmisillä (lähinnä aktivisteilla) tuntuu olevan sellainen naivistinen käsitys, että tämä sukupuolen tunnistamisen ja sen merkityksen tekeminen olemattomaksi jotenkin edistäisi transihmisten sekä nonbinäärien ja muiden uniikkien lumihiutaleiden asiaa ja helpottaisi heidän elämäänsä. Tai että se ylipäänsä olisi edes mahdollista. Tämä on minusta lähinnä huvittavaa: miten ihminen, joka on asettanut sukupuolen käsitteen koko elämänsä ja identiteettinsä ultimaattiseen keskiöön, voi väittää ettei sukupuolella ole merkitystä?

Vielä kertauksena:

Chiyon bileisiin osallistumisen kannalta olennaisia seikkoja ovat nämä: 1. Chiyo osallistui miesten bileisiin ystävänsä kutsumana ja tietoisena siitä, että kyseessä ovat nimenomaan miehille tarkoitetut seksibileet. 2. Chiyolla oli sellainen käsitys, että miesten bileet ovat inklusiiviset queerbileet, joissa on ”kaikenlaisin tavoin sukupuoltaan ilmaisevia miehiä” transidentifioituvista cismiehiin. 3. Chiyon transprosessi oli bileiden aikaan vasta aluillaan, eli bileissä liikkuessaan häntä ei voinut edes vahingossa erehtyä olettamaan mieheksi (koska ihmiset eivät ole sokeita tai typeriä). 4. Chiyo oli aloitteellinen ja yritti tehdä tuttavuutta bileissä oleviin miehiin, mutta tuli yhä uudestaan torjutuksi, mikä lopulta musersi hänet aivan täysin. 5. Bileisiin kutsutuksi tuleminen oli ensin tuntunut Chiyosta äärimmäisen validoivalta, mutta todellisuus eli kokemus miesten torjumaksi tulemisesta triggeröi Chiyossa ennenkokemattoman syvää dysforiaa. 6. Lopputulemana Chiyo oli menettänyt täysin uskonsa siihen, millä tavalla ”cismiehet muita ihmisiä kohtelevat”, ja hän oli epätoivoissaan siitä, ettei transidentifioituminen avannutkaan hänelle taivaan portteja homomiesten alakulttuuriin.

Chiyon taustojen osalta on muistettava nämä seikat: 1. Chiyoa on lapsena seksuaalisesti pahoinpidelty julmalla tavalla, mistä voi tehdä sen johtopäätöksen, että transidentifioituminen ja homomiesten alakulttuurissa heiluminen on erittäin todennäköisesti hyvin pitkälti traumaoireilua. 2. Chiyo sanallistaa omaa transkokemustaan mm. termillä ”me ei-cismiehet” ja korostaa, ettei vielä ole olemassa kieltä, jolla transmiehet voisivat puhua kokemuksistaan siten, etteivät liitä itseään mihinkään naisiin tai naiseuteen liittyvään. Tästä voi päätellä, että Chiyon transidentifioituminen on enemmälti pikemminkin halua tulla ei-naiseksi kuin mieheksi. 3. Chiyon ymmärrys homomiesten alakulttuurista juontuu queerpiirien vääristellyistä väitteistä liittyen siihen, mitä homoseksuaalisuus ylipäätään on ja millainen homomiesten alakulttuuri on. Queersekoilijoiden ymmärrys homoseksuaalisuudesta on kokonaan irrotettu biologisen sukupuolen merkityksestä: queersekoilijoille homomies voi olla kuka tahansa, joka ”identifioituu” homomieheksi, riippumatta siitä, millainen keho hänellä on. Toisin sanoen: queer-, gender- ja transideologistit ovat tehneet (tai luulevat tehneensä) homoseksuaalisuuden käsitteen käytännössä kokonaan olemattomaksi muuntelemalla homoseksuaalisuuden määritelmän sellaiseksi, että se kohdistuukin ihmisen sukupuoli-identiteettiin eli johonkin immateriaaliseen sukupuolisieluun, jota voisi verrata vaikkapa käsitykseen aurasta. Tämä oli/on myös homobileisiin osallistuneen Chiyon ajatusmaailma, joka itse tilaisuudessa paiskautuikin todellisuuden kylmää kiviseinää vasten.

Tämä tapahtui aikana ennen koronavirusta. Minut kutsuttiin seksibileisiin (vain miehille tarkoitettuihin) tammikuisena viikonloppuna. Kutsuja oli muuan yliopiston queer-ryhmästä tuntemani jätkä. Olin tosi jännittynyt, koska hän on queer ja hyvin inklusiivinen ja siksi oli äärimmäisen validoivaa tulla kutsutuksi bileisiin. Kysyin häneltä, ovatko muutkin bileisiin osallistuvat inklusiivisia, ja hän sanoi minulle ettei minun tarvitse huolehtia asiasta (epämääräistä, tiedän, mutta minä luotin häneen).

Transaktivistit jauhavat yhtenään inklusiivisuudesta, joka siis tarkoittaa ”sisällyttävää, mukaan ottavaa, yhteisöön integroivaa”. Kun puhumme seksuaalisuusasioista ja varsinkin seksuaalivähemmistöjen asioista, on aivan keskeistä pitää mielessä se, että seksuaalinen suuntautuminen EI lähtökohtaisesti OLE inklusiivista vaan nimenomaan eksklusiivista eli tietyn ihmisryhmän poissulkevaa. Koko seksuaalisen suuntautumisen ajatus perustuu siihen, että seksuaalinen ja romanttinen mielenkiinto kohdistuu eksklusiivisesti jompaankumpaan sukupuoleen, ellei kyseessä ole biseksuaalinen henkilö – ja itse asiassa nimenomaan biseksuaalisuus perimmältään alleviivaa tätä eksklusiivisuuden ulottuvuutta ja kaksijakoisuutta; biseksuaali ei välttämättä vedä selkeää rajaa kahden prinsiipin välille, vaikka hänellä voikin olla jompaankumpaan suuntaan kallistuva preferenssi (yöh, aktivistit ovat täysin pilanneet tuonkin sanan). Mutta kaikki ihmiset eivät ole eivätkä koskaan tule olemaan biseksuaaleja. Esimerkiksi minä olen niin täysin homo, ettei tämän homompi käytännössä kai ole edes mahdollista olla.

Queerit (joista en tänä päivänäkään ihan tarkkaan tiedä, mitä helvettiä oikein kokevat olevansa) ymmärtääkseni määrittelevät itsensä ”sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen ulkopuolelle”, mitä ikinä se nyt sitten tarkoittaakaan. Queereilla näyttää olevan jonkinlainen epämääräinen käsitys siitä, että he edustavat jotain LGBTQIA-eliittiä, jolla on valtaa määritellä ulkoapäin myös niiden muiden ihmisryhmien intressejä, joita tuo helvetin kilometriakronyymi on väkipakolla niputtanut yhdeksi joukkioksi. En tiedä, mitä Chiyon mainitsemissa queerpiireissä tarkalleen ottaen oikein touhutaan, mutta queerien ulostuloista ja Chiyon selityksistä voi kyllä päätellä yhtä ja toista: identiteettiorgiointia ja ties minkä sukupuolisekasikiöyden larppaamista, toinen toisensa tempauksien ja harhaisuuden tsemppaamista, käsitteiden ja määritteiden vääntelyä ja muuta rinkirunkkailua, jossa kaikki sukupuolen ja seksuaalisuuden rajat yritetään häivyttää. Kuplautunutta identiteettipolitiikkaa, joka hämärtää ihmisten todellisuudentajun ja saa heidät kuvittelemaan, että koko muu yhteiskunta on painostettavissa mukaan noihin todellisuudesta irtautuneisiin käsityksiin siitä, mitä sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen tarkoittavat. Tältä pohjalta voi tehdä tarvittavat johtopäätökset siitä, millainen on Chiyon maailmankuva ja miten hän ymmärtää konseptin vain miehille tarkoitetuista tilaisuuksista, joihin liittyy seksuaalista kanssakäymistä; Chiyolle ajatus osallisuudesta tällaiseen tapahtumaan on ”äärimmäisen validoiva”, mutta ymmärtääkö hän itsekään, mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Chiyo ei tarkemmin selitä sitä, olisiko homomiehen hänen kanssaan suorittama seksiakti hänelle jokin ultimaattinen validaatio vai onko kyse vain yleisellä tasolla joukkoon hyväksytyksi tulemisesta. Koko ajatus siitä, että kokee itsensä ”validoiduksi”, perustuu johonkin muilta ihmisiltä eli itsensä ulkopuolelta odotettuun henkiseen pääomaan. Tajuavatko transaktivistit tätä itse? He odottavat muilta ihmisiltä koko ajan jotakin. Ja juuri tämä on heidän kannaltaan niin traagillista: transidentiteetti ei voi realisoitua heille kaikessa tarunhohtoisuudessaan, elleivät muut ihmiset heijasta reaktioillaan heille tarvitsemaansa (ja narkkaamaansa) validaatiota eli hyväksyntää, vahvistelua, että heidät nähdään ja kohdataan kokemansa sukupuolen edustajina. En tarkoita tällä nyt yleistä hyväksyntää ja kohteliaisuuskäytänteitä vaan nimenomaan jollain tapaa sukupuolikokemusta validoivaa hyväksyntää, jota transidentifioituva energeettisesti hakee ja tarvitsee (paitsi jos hänellä on kaikki muumit laaksossa).

Chiyon ystävä myös suoraan valehteli Chiyolle siitä, että miesten seksibileet olisivat inklusiiviset ja ettei Chiyon tarvitsisi huolehtia asiasta. Kuten sanottu, ei ole olemassa ainoatakaan bi- tai homoseksuaalista miestä, joka ei tietäisi totuutta tästä asiasta. Voi toki olla esim. bimiehiä, jotka osallistuisivat mielellään transinklusiivisiin bileisiin (mikäli sellaisia nyt edes järjestetään), mutta ne ovat täysin eri asia kuin puhtaasti men only -bileet, joista sekä Juden ja Salemin että Chiyon tapauksissa oli kyse.

Joka tapauksessa, talolla jossa bileet pidettiin, olikin ihan eri meininki. 100 % miehistä siellä olivat cis. Tämä ei tokikaan ole yleisesti ottaen ongelma, mutta odotin, että tilaisuus olisi enemmän queer-tyyppinen yhteenkokoontuminen, jossa olisi kaikenlaisin eri tavoin sukupuoltaan ilmaisevia miehiä (kuten meidän ryhmässämme) eikä vain keskinkertaisia masc4masc-cishomomiehiä. Huomasin nopeasti, etten sopisi joukkoon, vaikka olenkin suhteellisen läpimenevä (tiedoksenne, kaksi kuukautta testosteronilla, ei yläoperoitu eikä alaoperoitu, mutta pukeudun todella maskuliinisesti ja minulla on litteähkö rintakehä).

Ensimmäinen Chiyon illuusioista murentui hänen havaitessaan heti alkuun, että bileet eivät olleetkaan queerpiireissä mainostetun kaltaiset eli siellä olikin vain miehiä, ei sukupuolisekoilijoita uuspunk-, uusemo- ja uusgootti-identiteetteineen. Chiyo mainitsee, että niissä queerpiireissä joissa hän on heilunut, on ”kaikenlaisia eri tavoin sukupuoltaan ilmaisevia miehiä”. Herää kysymys: mikä estää perustamasta inklusiivisten bileiden konseptia noissa piireissä itsessään? Olen ihan koko ajan ihmetellyt, miksi monilla transidentifioituvilla on niin jäätävä pakkomielle tunkea väkisin homojen ja lesbojen juttuihin ja uhriutua ja raivota, kun heitä ei (perustelluista syistä) haluta niihin. En ymmärrä, miksi he roikkuvat meissä, kun kerran noita queerpiirejä eri tavoin sukupuoltaan ilmaisevine osallistujineen tuntuu olevan vähän joka puolella nykyään. Huvittaa Chiyon maininta ”keskinkertaisista masc4masc-cishomomiehistä”, joskaan en aivan saa kiinni siitä, mitä hän keskinkertaisuudella tarkoittaa. Homomiesten sisäinen variaatio on huomattava ja kattaa kaikenlaiset miehet machoista adoniksista pitkätukkaisiin ja hoikkiin hevarijätkiin, hoikista twinkeistä karhumaisiin nallekarhuihin jne. Oli ilmiasumme ja alaosastomme mikä hyvänsä, olemme silti miehiä ja se, mikä piireissämme mahdollisesti nähdään keskinkertaisuutena, ei liity transmiehiin ja heidän identiteetteihinsä tasan millään tavalla. Toki Chiyolle myös nopeasti valkeni, ettei hän ”sopeudu joukkoon” huolimatta siitä, että katsoo olevansa miehenä jotakuinkin läpimenevä. (Voi kunpa transaktivistit tajuaisivat, miten käsittämättömän epätoivoista ja tuhoon tuomittua tuo läpimenevyysjauhanta on.) Aivan kuin mieheys ja miehenä oleminen koostuisivat pelkästään kosmeettisesti muokattavasta pinnasta, kuten karvoituksesta naamassa, madaltuneesta äänestä ja litteästä rintakehästä. Tämä tuntuu olevan monien transmiesten käsitys mieheydestä; toki ymmärtäähän sen, koska sen pidemmälle ei kehonmuokkauksella eikä varsinkaan identifioitumisilla päästä, mutta halu on silti voimakas kuin kuumuuttaan hohkaava hiilihanko. Mieheys on ihan helvetin paljon muutakin kuin karvaa naamassa, mörinää ja tissittömyys. Se, mitä mieheys ihan perustavimmillaan on, on jotakin sellaista mihin nainen ei voi koskaan identifioitua tai millään keinolla muokkautua. Transmieheys ei laajenna käsitystä siitä, mitä mieheys voi olla vaan siitä, mitä naiseus voi olla. Transmieheys on naiseuden variaatiota. Sama tietysti käänteisesti transnaisista. Transnaiseus on mieheyden variaatiota, yksi tapa olla mies.

Tuijotukset eivät olleet ollenkaan omiaan saamaan minua tuntemaan itseäni levollisemmaksi. Aivan kuin kukaan ei olisi halunnut olla tekemisissä kanssani, vaikka tein monta aloitetta viritelläkseni keskustelun tai lähestyäkseni ihmisiä. Kaikki heistä reagoivat peura ajovaloissa -tyyppisesti. He vain jättivät keskustelun äkkiarvaamatta kesken tai keksivät jonkin paskamaisen tekosyyn, että muka menevät iskemään jotakuta toista kundia. Päädyin vain roikkumaan kaverini seurassa suurimman osan illasta. Ainoa asia, jota saatoin tehdä tunteakseni oloni edes vähän levolliseksi oli vain humaltua lisää (relatkaa, olen 21).

Joukkoon sulautumisen ja sosiaalisen kanssakäymisen suhteen aloitteellinen Chiyo havaitsi nopeasti, että bileissä olevat miehet karttelivat häntä, minkä vuoksi hän lopulta päätyi roikuskelemaan queerystävänsä käsipuolessa ja vetämään viinaa peittääkseen paskat fiilikset. Chiyo teki kuitenkin itse sitä oivaltamattaan virhetulkinnan. Torjuvissa reaktioissa ei ollut kyse siitä, että ”kukaan ei halunnut olla tekemisissä hänen kanssaan”. Kyse oli siitä, että miehet olivat saapuneet noihin bileisiin viettämään aikaa toisten miesten kanssa, iskemään toisia miehiä ja sekstailemaan toisten miesten kanssa. Kuten olen jo aiemmin yhä uudestaan paukuttanut: se, että me homomiehet rajaamme transmiehet ulos deitti- ja seksinhakupoolistamme, ei liity varsinaisesti heidän transidentifioitumiseensa vaan siihen, että transmiehellä on biologisen naisen keho, ja kun me sanomme, ettemme halua heitä tiloihimme ja bileisiimme, sanomme ettemme halua biologisia naisia tapahtumiin, jotka on tarkoitettu vain biologisille miehille. En ihan oikeasti ymmärrä: mikä tässä on joillekuille niin mahdottoman vaikeaa sisäistää? Ihmisiä rajataan ulos erilaisista tapahtumista vaikka minkälaisista eri syistä. Miksi juuri transidentifioitumisen pitäisi olla jokin taikasauva, joka muodostaa poikkeuksen?

Kun me bi- ja homoäijät menemme men only -bileisiin, meillä on tietyt skemaattiset olettamukset ja odotukset siitä, mihin olemme osallistumassa ja miksi. Meitä ohjaa seksuaalisesta suuntautumisestamme kumpuava fundamentaalinen tarve hakeutua toisten miesten läheisyyteen ja seuraan, etsiä itsellemme seuraa seuranhakuun otollisessa turvallisessa ympäristössä ja nautiskella kaikesta siitä, mitä voimme tuossa ympäristössä keskenämme puuhailla (sisältäen kaiken baariympäristössä muutenkin tavanomaisen toiminnan kaverihengailusta, tanssimisesta, juomisesta jne. aina katseiden vaihtamiseen, iskemiseen ja darkroomeissa kruisailuun).

Tätä seksuaalisuudestamme kumpuavaa syvällistä toisen miehen läheisyyden tarvetta on hieman vaikeaa sanoin selittää, koska se on syntymekanismeiltaan tahdosta riippumaton psykofyysinen reaktio ja sitä ei ilmenemismuodoiltaan voi sellaisenaan verrata heteroseksuaalisuuteen. Se, millä kaikilla psyykkisillä ja fysiologisilla mekanismeilla homomies viehättyy toisesta miehestä seksuaalisessa ja romanttisessa mielessä, ei ole täysin järjellistettävissä tai sama asia kuin naisen viehättyminen miehestä seksuaalisessa ja romanttisessa mielessä, koska miehellä ja naisella on erilaiset kehot ja henkiset ominaisuudet, joiden pohja on biologiassa. Jos nyt jätämme luonteeseen yms. liittyvät tekijät huomiotta, niin homomies toki viehättyy toisessa miehessä pitkälti samoista asioista kuin heteronainenkin: miehisyys, lihaksikkuus, harteikkuus, fyysinen voimakkuus, parrakkuus, miehen erittämät feromonit ja luontaiset keholliset tuoksut + partavesi, kehon jykevät muodot ja kulmikkuus, liikehdintä, matala ääni jne. Tämän lisäksi miesten keskuudessa vallitsee (seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta) tietty keskinäisen sosiaalisen todellisuuden ja henkisten ominaisuuksien essentiaalinen yhtenäisyys, jolla puolestaan on maailmankaikkeuden verran tekemistä kaiken sen kanssa, mitä aiemmin selitin miesten ja naisten keskinäisistä todellisuuksista. Tämä on ulkonaisen ja kehollisen viehättymisen lisäksi meitä yhdistävä perustavanlaatuinen, kirjoittamaton vallitseva osatekijä, joka pyyhkii automaattisesti kanssakäymisestämme ulos esimerkiksi sellaisia asioita kuin ylenpalttinen hienotunteisuus (voimme täräytellä toisillemme asioita aika suoraan), turha kursaileminen (mitä tulee seksiin; voimme olla seksiasioissa toisillemme hyvin suoraviivaisia ja siekailemattomia, jopa päällekäyviä, koska olemme kaikki miehiä) ja riski ajautua dramaattisiin ja tunnepitoisiin välienselvittelyihin (emme helposti ota esimerkiksi torjutuksi tulemista henkilökohtaisesti vaan siirrymme vain eteenpäin, koska tarjontaa riittää). Emme useinkaan ota asioita liian vakavasti, tee itsestämme numeroa tai ryhdy liian ”tyrkyiksi”, koska tiedämme sellaisen herkästi ärsyttävän muita miehiä. Kaikesta tästä on tietenkin aina poikkeuksia ja tietty osa (etenkin nuoremmista) homomiehistä osaa olla varsinaisia draamaqueeneja.

Me miehet lähtökohtaisesti useimmiten ymmärrämme olla vastuuttamatta muita miehiä omista paskoista fiiliksistämme, välttelemme kaikenlaisten dramaattisten kohtausten järjestämistä (toki poikkeustapauksia on tästäkin) ja meitä eteenpäin ohjaava sisäismotiivi on pikemmin ratkaisukeskeisyys kuin tarkka suunnitelmallisuus ja strategiointi. Tämä siis pätee varsinkin miesten keskinäisissä jutuissa ja varsinkin mainitunlaisissa bileissä, joissa on olennaisesti läsnä tuo iskemis-, kruisailu- ja sekstailuaspekti, joiden vuoksi me sinne bileisiin alun perinkin olemme hakeutuneet. Noissa tilaisuuksissa meitä ohjaa eteenpäin ykskantaan konkreettinen ja lihallinen miehenpuute (varsinkin jos motiivina on nimenomaan seksiseuran haku). Miehen seksuaalisuus ei lähtökohdiltaan ole yhtä emotionaalista ja läheisyyshakuista kuin naisen, me olemme pikemminkin melko suorituskeskeisiä ja lihanhimoisia ja meillä on fysiologinen tarve saada ne kassit tyhjennettyä säännöllisin väliajoin, ennen kuin vyöryvät yli äyräidensä. Tämä ei tarkoita sitä, ettemme olisi tuntevia tai etteivät tunteet ja emootiot mitenkään liittyisi seksiasiaan – ehdottomasti liittyvät. Sekä miehet että naiset ovat tuntevia ja emotionaalisia olentoja, he vain ilmaisevat tunteita ja emootioita keskimääräisesti eri tavoilla. Emootiot tässä tapauksessa eivät tarkoita pelkästään perhosia vatsassa -tyyppistä kutkuttelua tai todistelun hakemista toisen aidosta välittämisestä tms. vaan ne kytkeytyvät voimakkaammin konkreettisuuteen, kehollisuuteen ja miehen kosketuksesta saatuun hyvin voimakkaaseen maskuliiniseen mielihyvään. En pysty sanoin kuvailemaan, miten suunnattomasti itse nautin sekä kehollisella että tunnetasolla siitä, kun saan koskettaa viehättäväksi kokemaani miestä, painautua fyysisesti lähelle, aistia koko maskuliinisen lihallisuuden ja kehollisuuden lihaksineen ja testosteroneineen päivineen jne. Kyse on eräänlaisesta syvällä virtaavasta maskuliinisen äijäenergian vaihdosta, joka on mahdollista VAIN miesten välillä ja jota VAIN miehet voivat tuntea, eikä siinä ole itse asiassa kyse pelkästään seksuaalisuudesta. Minulla on esimerkiksi useita heteromiestuttavia, joiden kanssa voin halailla täysin platonisesti ja epäseksuaalisesti ja kokea tuon saman äijäenergiavirtauksen, vaikkei se minussa (tai varsinkaan vastapuolessa) herättäisi minkäänlaisia seksuaalisia tuntemuksia. Tai no, toki sinänsä voisin kokea seksuaalista houkutusta myös tuollaisessa tilanteessa, mutta mitä mielenkiintoa tai motiivia minulla voisi olla lähestyä heteromiestä seksuaalisessa mielessä tai viritellä seksuaalisia tuntemuksia häntä kohtaan? Sellaista, että homomiehet painostaisivat heteromiehiä seksiin kanssaan, ei käytännössä vaan tapahdu. Tai jos tapahtuu, niin heteromies laittaa kyllä homppelin aika äkkiä ruotuun (heh). Toisaalta homomiehillä on myös itsesuojeluvaistoa; en ihan äkkiseltään keksi, kuka hinttari voisi olla niin painajaismaisen typerä, että alkaisi herutella heteromiestä seksisessioon kanssaan. (On tosin olemassa kosolti ns. kokeilunhaluisia heteromiehiä, mutta ei mennä nyt siihen. Palaan aiheeseen joskus myöhemmin.) Monet tätä kokeilleet ovat taatusti saaneet kunnolla nenilleen tai jopa turpaansa. Transaktivistit ovatkin tässä asiassa sitten ihan oma lukunsa, joskin Chiyon tapauksessa on huomattava se, että hän ei kertomansa perusteella yrittänyt bileissä painostaa ketään seksiin kanssaan vaan yritti pikemminkin lähestyä siellä olijoita juttu- ja hengailuseuraa hakeakseen.

Vähitellen bileet etenivät siihen pisteeseen, että ihmiset alkoivat ottaa vaatteita pois, ja ennen pitkää siellä olikin paljon ihmisiä täyttä häkää tekemässä "sitä". Kaverini yritti rohkaista minua ottamaan osaa hauskuuteen pidettyään minulle pienen kannustuspuheen siitä, etteivät ihmiset siellä olleet transfobisia, lähinnä jäisiä. Minulla oli joka tapauksessa luottavaisempi olo hollantilaisen rohkeuden myötä, joten päädyin ottamaan paitani pois (kuten hän ehdotti) ja liikkumaan päätilaan, missä kaikki tapahtui.

No niin, sitten päästäänkin itse actioniin. Älkää huoliko, en mene tässä nyt perusteellisesti mihinkään tuhmiin yksityiskohtiin, mutta seksibileiden kulminaatiohetki saavutetaan joka tapauksessa siinä kohtaa, kun vaatteet vähenevät ja käydään kirjaimellisesti toisiin äijiin käsiksi. Tämä tapahtuu usein erillisessä tilassa, jonne voi mennä tai olla menemättä; ei siis niin, että koko baari kauttaaltaan osallistuu joihinkin rajattomiin homo-orgioihin. Kaikki bileissä olevat äijät eivät siis osallistu actioniin, koska koko sekstailuaspekti on aina täysin vapaaehtoinen, mutta joka tapauksessa kiinteästi bileiden protokollaan sisäänkoodattu mahdollisuus. (Minulle ei edelleenkään avaudu, mitä pirua tuon queerystävän päässä oikein liikkui, kun erikseen kehotti Chiyoa ottamaan osaa ”hauskuuteen”, koska miehet lähtökohtaisesti kiersivät hänet mahdollisimman kaukaa, KOSKA HÄN ON NAINEN ja tuo queerystävä kyllä tiesi sen ihan helvetin hyvin. Joko kyse oli tosiaan tahallisesta kiusanteosta tai tarkoituksellisesta aikomuksesta näpäyttää Chiyoa.) Chiyo päätti joka tapauksessa ottaa ystävänsä neuvosta vaarin ja rohkeana rokan syödä, joten hän riisui paitansa ja painui kruisailualueelle (toisin kuin edellisen bokserikattotapauksen Jude ja Salem, joiden pääsy tuolle alueelle estettiin).

Chiyo astui nyt siis jalallaan alueelle, jossa transmieheys miesfiiliksineen ja kehonmuokkauksineen pyyhkiytyy kaikkein fundamentaalisimmalla ja armottomimmalla tavalla olemattomiin: tilaan, jossa Chiyo on nainen, NAINEN, mitä mikään mahti maailmassa ei muuksi muuta. Tuollaisessa tilassa me homomiehet toteutamme seksuaalisuuttamme kaikkein perustavanlaatuisimmalla tasolla: me sekstailemme keskenämme. Tilassa, jossa miehet suomeksi sanottuna nussivat toisiaan, eivät päde identiteettipolitiikan hourimiset, kehonkuvaristiriitojen varaan rakennellut identiteettifantasiat, toiveet ja kuvitelmat, queer-, gender- ja transidentifioituminen, genitaalipreferenssi- ja sukuelinfetissimussutus – siellä pätee se, oletko sinä mieskehoinen ihminen vai et. Jos sinulla on naisen keho, sinulla ei ole tuolle alueelle yhtään mitään asiaa, koska sinun naiskehosi ei mahdollista miesten välistä seksuaalista kanssakäymistä. Nyt kiertelemättä ja kaartelematta: me miehet emme hakeudu seksibileisiin queersekoilemaan ja pohdiskelemaan identiteettejä, ME HAKEUDUMME SINNE SAAMAAN JA ANTAMAAN MUNAA. Kuten kirjoitin aikaisemmassa tekstissäni, men only -bileissä sillä ei ole vain äärimmäisen paljon merkitystä, onko niihin osallistuvilla henkilöillä miehen biologinen, luonnollinen ja toimiva penis: sillä on AIVAN KAIKKI MAHDOLLINEN MERKITYS. Sitä seksuaalinen suuntautuminen tarkoittaa! Sukupuolta ja siten myös seksuaalista suuntautumista kaikkein eniten määrittävä tekijä on fyysinen lisääntymisbiologia; se, onko ihminen hedelmöittävä vai hedelmöittyvä osapuoli, mitä hänellä on tai ei ole haarovälissään. Miehen lisääntymisbiologia kulminoituu siihen, mitä kyrpä toimintoineen, mekanismeineen sekä näkyvine ja näkymättömine osineen edustaa. Homomiehen halun ja himon kohde ei ole naisen kehosta kyhätty mieskehon jäljitelmä vaan se holistinen kokonaisuus, joka muodostaa biologisen miehen koko absoluuttisen olevaisuuden – penis on tämän kokonaisuuden osana fundamentaalisen olennainen elementti. Luonto on jostakin tuntemattomasta syystä rakentanut meidät hinttarit tällaisiksi: me tunnemme himoa kaikkea sitä kohtaan, mitä miehen holistinen lisääntymisbiologia edustaa, vaikkemme voikaan keskenämme mitenkään koskaan sinänsä lisääntyä. Ei tämän pitäisi enää tässä maailmanajassa tulla kenellekään yllätyksenä (että fägäreitä kiinnostaa kulli). Kaikki mahdollinen transaktivistien yritys syyllistää meitä seksuaalisuudestamme vääntämällä se ”genitaalipreferenssiksi” tai ”sukuelinfetissiksi” on alusta loppuun puhdasta eheytysretoriikkaa ja hyökkäys koko meidän ihmisyyttämme ja olevaisuuttamme vastaan. Penis ei ole holistisesta biologisesta mieheydestä irrallinen elementti vaan keskeinen osa sitä kehollisen mieheyden kokonaisuutta, joka mahdollistaa tietynlaisen seksuaalisen kanssakäymisen, joka on meidän homppeleiden koko seksuaalisuuden perusta – jota en itse vaihtaisi koskaan pois mistään hinnasta. Tykkään miehistä aivan liikaa.

Homomiehen ja ”homon” transmiehen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista harjoittaa sellaista seksuaalista kanssakäymistä, jota vain kahden miehen on mahdollista harjoittaa kaikkine asentoineen, ulokkeineen ja reikineen, ilmenemismuotoineen ja ulottuvuuksineen. Tämä pitää sisällään myös sen aiemmin mainitun henkisen yhteyden – homomies ei kykene muodostamaan tuota ”äijäyhteyttä” naiskehoiseen ihmiseen, vaikka jostain syystä sitä haluaisikin. Enkä voi tarpeeksi paukuttaa tätä: homomiehen on fysiologisesti mahdotonta tuntea seksuaalista viehtymystä naisen kehoa kohtaan ja seksuaalisesti kiihottua naisesta, naisen konkreettisesta biologiasta. Biologinen nainen holistisena kehollisena kokonaisuutena ei yksinkertaisesti herätä meissä yhtään minkäänlaisia tuntemuksia, kaikkein vähiten eroottisia ja seksuaalisia. Transmiehen naiskeho biologisine ominaisuuksineen (elimineen, kudoksineen, toimintoineen yms.) ei muodosta tästä minkäänlaista poikkeusta, joskin transmiehen on kyllä sinänsä mahdollista operoida siinä rajalla tietynlaisessa ”huijausmielessä”. Puhun nyt hypoteettisella tasolla, koska Chiyo ei kertomansa perusteella yrittänyt lähestyä bileissä olevia miehiä seksuaalisesti. Kuvitellaanpa tilanne, jossa ”läpimenevä” miehistä kiinnostunut transmies lähestyisi seksibileissä homomiestä, joka ensivilkaisulla olettaa hänet mieheksi. Homomies voisi kyllä tsekkailla hänet ensialkuun hyvännäköiseksi, viehättäväksi ja potentiaaliseksi seuralaiseksi, mutta heti kun homma etenisi yhtään mihinkään seksuaaliseen ja kehollinen totuus paljastuu, homomiehen mielenkiinto lopahtaa kuin puhkaistu ilmapallo. Tämä on tahdosta riippumaton reaktio, jolle emme mahda mitään, KOSKA OLEMME HOMOJA JA MEITÄ KIINNOSTAA VAIN TOISET MIEHET. Koittaako vielä joskus sellainen sadunomaisen autuas aika, ettei minun/meidän tarvitse vääntää tätä yksinkertaista tosiasiaa yhä uudestaan ja uudestaan rautalangasta jollekin kilahtaneelle porukalle, joka on ottanut meidät pakkomielteensä kohteeksi? Homojen kimpussa hääräävät transaktivistit ovat vääntäneet tästä meidän tahdosta riippumattomasta ominaisuudestamme transfobiaa, transihmisten syrjintää ja sortamista, sukuelinfetissin ja genitaalipreferenssin. He lässyttävät, ettei kenenkään ole pakko deittailla tai sekstailla transihmisen kanssa, mutta transihmisten rajaaminen ulos deitti- ja sekstailupoolistaan ulos heidän transsukupuolisuutensa vuoksi on transfobiaa. He mussuttavat, että cishomomiehet ovat transvihamielisiä munanlutkuttajia ja poppersinhaistelijoita, joille transmiesten täysin validit etureiät (hyi saatana) eivät kelpaa. He pukeutuvat paitoihin, joissa lukee THREE HOLED FAGGOT ja räyhäävät men only -tilaisuuksien some-eventeissä, miten heidän rajaamisensa ulos vain miehille tarkoitetuista tapahtumista on syrjintää, fobiaa ja transihmisten olemassaolon kieltämistä. He tekevät kaikkensa canceloidakseen nuo tapahtumat ja uudelleenkouluttaakseen kaikki asianosaiset siihen, mitä on olla transihminen. Aivan kaikesta tästä on netti pullollaan todisteita. Joka päivä tätä infernaalista raivoa ja skitsoilua vyöryy nettiin massoittain lisää. Elämme oikeasti todella pähkähulluja aikoja.

Sophie Labelle, yksi kaikkein kusipäisimmistä ja harhaisimmista transaktivisteista.

Vielä muutama sananen seksistä ja seksuaalisuudesta, koska ne ovat kaikessa tässä transasioihin liittyvässä poliittisessa älämölössä niin keskeisessä asemassa. Olen aikaisemmin puhunut siitä, että jos transmiehet oikeasti kokisivat sen, millainen on homomiesten keskinäisen seksuaalisuuden todellisuus, se tulisi useimmille heistä ikävänä yllätyksenä ja järkytyksenä. Transmiehellä on nimittäin kehollisista ulottuvuuksistaan johtuen biologisen naisen seksuaalisuus, eli hän on kehollisesti ”vastaanottava” osapuoli (joskaan en missään tapauksessa tässä yritä mitätöidä niiden transmiesten kokemuksia, joille vagina aiheuttaa mahdollisesti voimakastakin dysforiaa ja jotka nimenomaan kokevat olevansa se ”tunkeutuva” maskuliininen osapuoli; tällaisissa kokemuksissa on huomattavaa yksilökohtaista variaatiota, mutta asialla ei ole tämän aiheen käsittelyn kannalta juurikaan merkitystä). Niillä homomiehillä, jotka harjoittavat peppuhommeleita (kaikki eivät harjoita), on näiden molempien roolien omaksumisen mahdollisuus; juuri tähän viitataan top/versatile/bottom-kolmijaolla. Homomies voi siis olla sekä se joka tunkeutuu että se johon tunkeudutaan, tai ottaa näistä pääasiallisesti jommankumman roolin. Monille on jo nuoresta saakka selvää, kumpi on se oma rooli (eli paneeko vai onko mieluummin pantavana).

Olen nähnyt monien ”homojen” transmiesten ihmettelevän, että mitä käytännön merkitystä sillä on, onko top-homomiehen pantavana mies vai transmies, koska molemmilla on samanlainen peräosasto. Tavallaanhan tässä on pointti, mutta näiltä nuijilta on jäänyt tajuamatta se, että mieskehoisen ja naiskehoisen ihmisen seksuaalisuus on erilaista ei vain fysiologisella vaan myös henkisellä tasolla. (Eikä transmiehen hanuri ole sama asia kuin miehen hanuri, vittu soikoon. Se on naisen hanuri.) Miehen seksuaalisuus on suoraviivaisempaa, lihallisempaa, päällekäyvempää, rajumpaa ja primitiivisempää kuin naisen. Mies voi survoutuessaan käyttää rajuakin voimaa, joka voi valmistautumattomalle olla epämiellyttävä, kivulias ja traumatisoiva kokemus. Nainen ei välttämättä osaa ollenkaan henkisesti valmistautua tällaiseen tai varsinkaan siihen, että voimallista käsittelyä jatketaan kauan ja sen jopa oletetaan olevan odotuksenmukainen normi. Naisia miehen valloilleen päästetty lähes eläimellisen voimakas seksuaalisuus useammin kauhistaa kuin viehättää. Kun homot panevat keskenään oikein kunnolla, niin siinä ei paljoa kainostella ja kursailla vaan pistetään kaikki likoon kuin urheilusuorituksessa konsanaan. Homomiesten keskuudessa tämä tietynlainen rajuotteisuus (en tarkoita väkivaltaisuutta tai pakottamista) ei aiheuta minkäänlaista hämmästystä, ihmetystä tai epämukavuutta, koska me olemme kaikki itse miehiä ja meillä on pohjimmiltaan samankaltainen seksuaalinen essenssi – myös silloin, kun olemme panosessiossa vastaanottavana osapuolena eli ”altavastaajana”. Olen aivan täysin varma, että jos raavas homomies ottaisi ”homon” transmiehen käsittelyynsä ja ensin käytäisiin vaikka läpi kunnon blowjobsessio 69-asentoineen ja mahdollisesti throatfuck, sitten rimmingit naamalle istumisineen ja lopulta tunnin mittaiset raivokkaat paneskelut kahdessakymmenessä eri asennossa, useimmat heistä olisivat ahdistuneita ja kauhuissaan eivätkä millään tasolla nauttisi tilanteesta. Näin kerran pornopätkän, jossa noin parikymppinen ”homo” transmies oli karvaisen, ison miehen käsiteltävänä. Seurasin tarkkaan transmiehen ilmeitä ja reaktioita, kun mies ensin laittoi hänet imemään vehjettään ja sen jälkeen painoi häntä kunnolla kakkoseen. Transmiehellä oli suihin ottaessaan koko ajan hämmentynyt, ahdistunut ja epämukava ilme kasvoillaan, hän ei oikein tuntunut tietävän miten homma hoidellaan, vaikka yrittikin kovasti esittää nauttivansa tilanteesta ja hoitavansa homman kuin kunnon pikkuhintti konsanaan. Hänellä ei myöskään ollut mitään käsitystä siitä, miten munaa kuuluisi ”oikeaoppisesti” imeä. Kun mies pannessaan pyöritteli transmiestä eri asennoissa, transmiehellä oli koko ajan sellainen hieman epätoivoisen kyseleväinen ilme kasvoillaan, että mitäs nyt sitten ja voisiko tämä loppua jo. Paistoi kilometrin päähän, että tilanne oli hänestä ahdistava. Jos tuon pätkän tarkoitus oli simuloida homomiesten välistä aktia, niin ei olisi voinut mennä pahemmin metsään. En ole koskaan yhdessäkään homopornopätkässä nähnyt miehen reagoivan sillä tavalla toisen miehen käsittelyyn. Tämä miehen seksuaalisuuden lihallinen primitiivisyys ja raivokas himokkuus on meille hinteille täysin luonnollista, koska olemme itse miehiä ja se kaikki on meissä itsessämme luonnostaan jo valmiina.

No niin, Chiyon seikkailut jatkuivat vielä.

Toivon, etten olisi kuunnellut häntä. Ihmiset fyysisesti ponnahtivat kauemmas minusta, kun kävelin heidän lähelleen, ja ilmeilivät minulle. Aivan kuin ympärilläni olisi kirjaimellisesti ollut jokin vitun voimakenttä. :( Tuntui, kuin olisin kruisaillut tunteja, mutta jo kahden minuutin päästä olin saanut tarpeekseni. Itkin vessassa ainakin puoli tuntia ennen kuin kaverini löysi minut. Kun olin siellä, muutamat ihmiset koputtelivat oveen haluten päästä vessaan, ja käskin itkun lomasta heitä menemään tiehensä. Kuulin oven toiselta puolelta jonkun sanovan: "Luullakseni se tyttö on vielä siellä." En ole koskaan ennen tuntenut yhtä syvää dysforiaa enkä usko, että voin jatkaa elämää tällä tavalla. Tiedän olevani mies, mutten ole koskaan tuntenut oloani niin epävalidoiduksi kuin tuossa kohtaa elämääni.

Niinpä niin. Chiyo sai konkreettisesti tuta nahoissaan, mitä siitä seuraa, kun yritetään vääntää musta valkoiseksi ja odotetaan muiden osallistuvan siihen. Chiyo ei kertomansa perusteella yrittänyt manipuloida miehiä suoraan sekstailemaan kanssaan, mutta oli joka tapauksessa tilassa paidattomana läsnä, ikään kuin tyrkyllä; homoseksiä haeskelevat paikallaolijat tekivät suoran näköaistihavainnon, että Chiyo on nainen eli men only -tilassa vallitsevassa homoerotiikkaenergiassa yhtä kuin norsu posliinikaupassa, virtahepo olohuoneessa, nuotio veden alla, vegaani lihakaupassa. Miehet kiersivät Chiyon kaukaa, koska heillä oli vahva ja nälkäinen seksinhakumoodi päällä ja siinä tilassa ollessaan homomies näkee naiskehoisen ihmisen kahdella jalalla kävelevänä oksymoronina, jonakin sellaisena, joka on aivan absoluuttisen väärässä paikassa täysin väärällä hetkellä. Chiyo koki olonsa lopulta niin nöyryytetyksi, että pyyhälsi vessaan itkemään ja kärsimään ennenkokemattoman syvällisestä dysforiasta, koska homomiesten keskinäisessä sosiaalisessa todellisuudessa transmiehen ei ollutkaan mahdollista tulla kohdatuksi miehenä, vaikka hän kuinka ”tietäisi olevansa mies”. Bi- ja homomiesten tilat, alakulttuuri ja keskinäinen todellisuus eivät ole olemassa transmiesten validoimiseksi. Ne ovat olemassa meitä homomiehiä varten, ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. Kuinka monen näistä ”homoista” transmiehistä täytyy käydä miesten tapahtumissa taistelemassa tuulimyllyjä vastaan, ennen kuin heille menee kollektiivisesti jakeluun, että se ei ole heidän palansa kakkua tässä elämässä?

Tarkastellaanpa hieman Chiyon kommenttia: Tiedän olevani mies. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Unohdetaan hetkeksi men only. Olen ihan aina tuntenut suurta myötätuntoa kaikkia niitä transsukupuolisia kohtaan, jotka ”aidosti” kärsivät dysforiasta ja joille transsukupuolisuus ylipäätään on kipeä ja elämää rajoittava ominaisuus. Minulla ei ole koskaan ollut MITÄÄN niitä transsukupuolisia vastaan, jotka vain elävät elämäänsä tekemättä itsestään poliittista narria ja kirnuamatta erikoisihmisyyttään muiden ihmisten kurkuista alas. Nämä transsukupuoliset, joilla on kaikki inkkarit kanootissa, ymmärtävät seksuaalisen suuntautumisen perustavanlaatuisuuden ja muuttumattomuuden eivätkä häärää ihmisten kimpussa huutamassa transfobiaa, cissupaskiaista ja genitaalifetissiä. Identiteettinsä ja sukupuolensa kanssa hakoteillä oleva ja hämmentynyt Chiyo on homomiesten bileissä täysin tuuliajolla silmät sidottuina. Homobileissä tiedän olevani mies on syvän kaivon pohjalta huudettu epätoivoinen hätähuuto. Homobileissä Chiyo ei ole mies, koska Chiyolla on naisen fysiologinen olevaisuus, maallinen maja, lihallinen asu. Tämä on traagista, mutta todellisuus ei piittaa siitä, miten ihmisaivot siihen reagoivat ja mitä ne todellisuuden luonteesta ajattelevat. On tietty fyysinen todellisuus, joka vain on ja jota ei voi muuttaa muuksi kuin mitä se on.

Tässä minä vaan kuvittelin, että tuo tila olisi inklusiivinen, mutta se ei ollut sitä vähimmässäkään määrin. Vaadin päästä lähtemään, vaikka kaverini yritti vakuutella, että minun kannattaisi jäädä. Hän sanoi, että minun pitää vain jatkaa yrittämistä ja että kaikki tulevat joskus torjutuiksi. Aivan kuin hän olisi tarkoituksella halunnut nolata minut ja järjestää minut epäonnistumaan. Lähdin enkä katsonut taakseni, enkä ole puhunut hänelle tuon jälkeen hänen anteeksipyynnöstään huolimatta.

Nii-in – homomiesten tila ei ole inklusiivinen, koska homoseksuaalisuus ei ole inklusiivista. Meidän orientaatiomme sulkee naaraat/naiset/femalet/XX:t kaikissa olomuodoissaan keskinäisten tapahtumiemme ulkopuolelle. Me emme mahda tälle ominaisuudellemme mitään emmekä tiedä, miksi luonto on rakentanut meidät näin. Me vain yksinkertaisesti olemme tällaisia. Transidentifioituva voi sanoa olevansa tällainen (mies/nainen/muu), mutta mitä se tarkoittaa? Sukupuoli on materiaalista ja muuttumatonta todellisuutta, jota ei voi identifioitumalla muuttaa, seksuaalinen suuntautuminen on immateriaalinen ominaisuus, jota ei voi tahdonvoimalla muuttaa. Ja kuten Chiyolle itselleenkin lopulta valkeni, hänen ”ystävänsä” taisi tarkoituksella puukottaa häntä selkään ja/tai näpäyttää häntä osoittamalla, miten maailma makaa ja varsinkin, miten vain miehille tarkoitetuissa tilaisuuksissa maataan.

Tuntuu siltä, että haluaisin vain lopettaa kaiken tämän jälkeen. En vieläkään ole käsitellyt asiaa, mutta kotona jumissa oleminen saa minut märehtimään ajatuksiani. Ikävin kokemukseni tähän päivään mennessä ja todella saa minut menettämään uskoni cismiehiin, jos he kohtelevat ihmisiä tällä tavalla, ja näyttää siltä ettei minua koskaan tulla hyväksymään heidän tiloihinsa. Pitäisikö minun kertoa queer-ryhmälleni, miten minua kohdeltiin? En vieläkään tiedä, miten tätä tilannetta pitäisi käsitellä. Tunsin aluksi oloni erittäin hyväksi transitiostani, mutta tämän jälkeen asia tuntuu pahemmalta kuin koskaan, enkä vielä muutaman kuukauden päästäkään ole päässyt asiasta yli. Ajattelin, että postaamalla asiasta saisin sen pois tunnoltani. Anteeksi, päästelen vaan höyryjä ulos.

On sinänsä ihan hyvä Chiyon kannalta, mitä nopeammin hän ymmärtää ja hyväksyy sen, että on sellaisia tiettyjä tiloja, tilanteita, tilaisuuksia ja olosuhteita, joihin häntä ei tulla koskaan sisällyttämään (kyse ei tarkalleen ottaen edes ole hyväksymisestä, neliönmuotoista palikkaa on turha väkisin tunkea pyöreään reikään). En tiedä tarkkaan Chiyon tämänhetkisistä sekoiluista, palaan niihin myöhemmin kommenttikentässä, jos kommentoitavaa kehkeytyy. Queer-ryhmälle uliseminen ja itsesäälissä vellominen eivät muuta hänen tilannettaan miksikään, ja jos aivan tarkkoja ollaan Chiyon kohtelun suhteen, niin hänellehän ei bileissä varsinaisesti tehty yhtikäs mitään, hänet vain ghostattiin ja kierrettiin kaukaa, koska men only. En tietenkään väitä, etteikö ostrakismos olisi sinänsä ns. aktiivinen teko tai tuntuisi kohteesta itsestään pahalta ja kaltoinkohtelulta, mutta sen kohteeksi joutumisen tämän kaltaisessa ympäristössä pitäisi toimia kohteelle itselleen signaalina jostakin.

Mitä tulee Chiyon hyvään oloon koskien omaa transitiotaan, niin jälleen palataan siihen paradoksiin, että transidentiteetti ei voi täydesti realisoitua henkilön itsensä psyykessä ja elämässä, elleivät ympäröivät ihmiset toistuvasti validoi tuota identiteettiä hänen toivomallaan tavalla. Monet transihmiset elävät eräänlaisessa päättymättömässä limbossa, jossa heidän on pakko yhä uudestaan todistella itselleen ja muille sukupuoliristiriitansa todellisuutta, mutta tuon kokemuksen realisoituminen on jatkuvasti riippuvaista muiden ihmisen reagoimisesta. Ankea noidankehä. Nämä todellisuudesta irrallaan elävät transihmiset joutuvat kerjäämään ja narkkaamaan tuota validaatiota yhä uudelleen ja uudelleen kuin vampyyrit. Chiyokin on asettanut itsensä puun ja kuoren väliin: hän haluaa olla mies (tai ei-nainen, miten sen nyt ottaa), hän hakeutuu paikkoihin, joissa mahdollista validaation nektaria ehkä saattaisi olla tarjolla, muttei ymmärrä, että todellisuuden voi kieltää vain tiettyyn rajaan asti ja jossakin menee raja. Tässä ”homojen” transmiesten men only -bileisiin tunkeutumisen ilmiössä kulkee sellainen kuvainnollinen galaktinen vallihauta, jota transmiesten ei ole mahdollista koskaan ylittää. En tiedä, onko tätä asiaa enää mahdollista tämän syväluotaavammin rautalangasta vääntää. Parhaani olen yrittänyt.

Graham Linehan, joka kirjoitti blogissaan tästä samaisesta tapauksesta, kommentoi tätä Chiyon keissiä seuraavasti:

This is the vicious, homophobic lie being sold by Stonewall. Mermaids, and almost every progressive media outlet: that a woman on testosterone will be accepted as a gay man. I spoke to Mr.Menno, composer of the LGB Alliance sea shanty, yesterday about the absurd situation in which gay people and these terribly sad young women find themselves.

Niinpä niin. Aikaisemmin homoseksuaalien oikeuksia ajaneet ja edistäneet järjestöt ovat kokonaan hyljänneet meidät ja kääntyneet hyvin perustavanlaatuisella tavalla homoseksuaaleja vastaan. Nyt nämä järjestöt kaupittelevat kehoahdistuneille, itseään etsiville ja epätoivoisille ihmisille sellaista illuusiota, että kaikki heidän ahdistuksensa on ratkaistavissa omaksumalla transidentiteetti ja alkamalla approprioida alakulttuureja, joista heidän on täysin mahdotonta tulla koskaan osallisiksi. Ei ihme, että nämä ihmisrauniot ovat niin täysin säpäleinä.

Mutta me LGB-ihmiset emme ole vastuussa siitä.