Vuokkokaloja, etanoita, avokadoja ja kanarialintuja

Transien ja heidän uljaiden aseenkantajiensa ulina vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Ei mitään uutta auringon alla siis. Tällä kertaa on vuorossa Turun seudun Setan puheenjohtaja Kirsi Mikkosen tämänpäiväinen turahdus Turun Sanomien Lukijoita-palstalla. Kaikki transien tutut perusmantrat ja asiaankuuluvat amenet löytyvät tekstistä kuin nakutettuina (transfobia check, antigender check, transihmiset ovat yhteiskunnan syrjityimpiä check, transoikeudet ovat ihmisoikeuksia check, ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys check).

Loputon appropriaatiolista eläin- ja kasvikunnan edustuksista transretoriikan ryydittäjinä kasvaa jälleen: tällä kertaa transit ovat kanarialintuja. Tsirp tsirp!

Toim. huom. Appropriaatiolista on siis se alati venyvä litania eri luonnonelementtejä (joko eläimiä tai kasveja), joilla perustellaan sukupuolen moninaisuuden eetosta ja transiuden universaaliutta sekä esiintymistä luonnossa: kirvat ja muut "suvuttomasti" lisääntyvät pieneliöt, sukupuoltaan vaihtavat vuokkokalat, banaanietanat, perhoset, sammakot, merikilpikonnat... Lisäksi avokadot (en enää edes jaksa tarkkaan muistaa, mistä siinä oli kyse) ja mitä kaikkia näitä onkaan kertynyt. Viesti on se, että transius on legit, koska on sukupuoltaan vaihtavia vuokkokaloja, etanoita sun muita, eikä hedelmien ja joidenkin kukkienkaan sukupuolta voida tarkasti määrittää.

Pitäisi koota ihan erillinen lista sivupalkkiin, että pysyisi jotenkin näissäkin transien edesottamuksissa mukana. Huomatkaa, ettei mikään noista mainituista ole nisäkäs. Nisäkkäät, kuten ihmiset, eivät voi vaihtaa, korjata tai muuttaa sukupuoltaan. Sukupuoli on nisäkkäällä aina joko naaras/XX/hedelmöittyvä tai uros/XY/hedelmöittävä. Tämä määräytyy jo hedelmöittymisen hetkellä, eikä nisäkäs voi itse valita sitä, kumpaa edustaa.

Tässä Kirsi Mikkosen vuodatus suorana copypastena:

Transihmiset ovat yhteiskunnan kanarialintuja

13.5.2025 klo 5.00

Perussuomalaisten Raision kaupunginvaltuutettu Sini Laine (TS mielipiteet 8.5.) on huolissaan kulttuuriperinnön karsimisesta ja teosten ja tapahtumien poistosta, kun Raision kaupunki muutti lastentapahtuman nimen ja ilmoitti, ettei se kannata J.K. Rowlingin näkemyksiä sukupuolesta.

Ei huolta, yhtäkään kirjaa ei ole poistettu kirjaston hyllystä ja sama tapahtuma toteutetaan yhä 17.5., nyt vain eri nimellä.

Miksi tällä on merkitystä? Siksi, että meillä ja maailmalla on käynnissä kulttuurisota, jonka uhreja olemme me kaikki, niin heterot kuin ei-binääriset, trans-, inter- ja muunsukupuolisetkin.

J.K. Rowling ei ole vain kirjailija, jolla on mielipide, vaan hän on tehnyt itsestään yhteiskunnallisen vaikuttajan. Hän käyttää vaikutusvaltaansa ja paljon rahaa tukeakseen anti-gender-liikettä, polkeakseen transihmisten oikeuksia ja levittääkseen transfobiaa.

Transihmiset ovat yhteiskunnan kanarialintuja. Tiedättekö, niitä lintuja, joita aikanaan vietiin kaivoksiin, jotta tiedettiin, milloin tunneli alkoi täyttyä vaarallisesta kaasusta ja ihmiset ehdittiin evakuoida ennen hiljaista kuolemaa. Kanarialinnun kuolema oli merkki vaarasta kaikille muille. Sen elimistö ja hapenottokyky oli pienempi ja hauraampi ja siksi sen keuhkot pettivät ensimmäisenä kaasun syrjäyttäessä hapen.

Samalla tavalla transihmiset ovat yhteiskuntamme heikoimpia, syrjityimpiä ja ensimmäisenä vaarassa, kun ihmisoikeuksia aletaan polkea. On helppo olla välittämättä ja ajatella, että kyseessä on asia, joka ei kosketa minua millään tavalla. Mutta jos asia ohitetaan, seuraava rajaloukkaus onkin jo merkittävämpi.

Transoikeudet ovat ihmisoikeuksia. Ihmisoikeudet eivät ole mielipideasia.

Voi hyvänen aika jälleen kerran, sanon ma vaan. Pahoitteluni ja myötikseni kaikille maailman kanarialinnuille, kun joutuvat vedetyiksi mukaan näiden ihmisperseiden draamoihin ja miten linturiepujen kärsimyksiä ollaan rinnastamassa transien neurooseihin. Voin lohduttaa teitä, kanarialintuseni: tiedän kokemuksesta, miltä tuntuu, kun narsistiset opportunistit lokkeilevat muiden ihmisryhmien ja jopa eläinten kärsimyksillä mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla.

En saata ymmärtää ennen kaikkea sitä, miten tuo loputon ja identtisenä toistuva transien valitusvirsi voi yhä edelleen upota ihmisiin kuin samuraimiekka voihin. Vai uppoaako se enää edes, ja enkö vain huomaa jotain laajempaa yleistä kyrpiintymistä meillä Suomessakin? Kommenttikenttiä lukiessa tosin usein näkee leipääntymistä jatkuvaan saman toistoon muuttumattomana, vaikkei tässä ole mitään muuta viime vuodet tehtykään kuin tanssittu transien pillin mukaan. Yhä edelleen odotan, milloin noille valitusvirsien veisaajille aletaan lyödä kunnolla luu kurkkuun kylmällä ja kovalla realismipuheella, joka osoittaa heille, ettei kynnysmattona vaikeroiminen enää manipulointitaktiikkana toimi, kuten on tähän asti vielä toiminut.

"Ihmisillä" tarkoitan siis valtaväestön normiheteroita, joilla ei ole ymmärrystä tai edellytyksiä tarkastella LGBTQIA+-aktivismia ja kaikkea siihen liittyvää oheisshittiä kriittisen analyyttisesti tai eritellä sitä, kuka on kukakin ja mikä mitäkin (eli sotketaan iloisesti homot, lesbot, biseksuaalit, transit, queerit ja genderspeshulit keskenään). Tämä ei siis ollut missään tapauksessa normiheteroille mikään moite – eihän transien touhuista ja vaatimuksista ole vuosikausiin ottanut selvää enää kukaan, eivät transit itsekään. Jostain syystä transit silti ad infinitum tuovat julki (Mikkosen ryöpsähdyksen tapaan) sitä, miten "heikoimpia" (huomatkaa superlatiivien käyttö) ja "syrjityimpiä" he ovat. No, tämähän on meille kaikille jo niin tuttua huttua, että asian päivittelykin on hyvin pitkälti retorista ja sinänsä ajanhukkaa. (Halusin lähinnä verukkeen avata äkkiä uuden tekstin kommentointia helpottaakseni, kun edellisen tekstin kommenttikentän maaginen 200 kommentin raja taas ylittyi.)

Jos koko asiaa tarkastellaan täysin uhriutumisdiskurssin ulkopuolelta, ovat transihmiset kaikilla mittareilla kaikkein hyysätyin, paapotuin ja eniten erityisoikeuksia saanut vähemmistöryhmä koko yhteiskunnassa. Voimme erittäin pitkältä aikaväliltä asettaa tässä ajanhetkessä eri vähemmistöryhmät ja niihin liittyvät juridiset ja yhteiskunnalliset muutoshankkeet rinnatusten ja tarkastella, kenestä on vouhotettu eniten, kuka on saanut eniten medianäkyvyyttä, palstatilaa ja keskusteluaikaa, kenelle on tehty eniten kaikenlaisia erityisjärjestelyjä ja muuteltu jopa kokonaisia lakeja heidän vaatimustensa mukaisiksi. Kaikki te ns. normot, jotka luette tätä: oletteko sattuneet huomaamaan, etteivät transit ole milloinkaan tyytyväisiä, vaikka kuinka hyysäisitte, nuoleskelisitte ja myötäilisitte heitä? Oletteko koskaan kysyneet itseltänne, miksi näin on?

Transit eivät ole tajunneet vielä sitäkään, että kun he joka käänteessä mainitsevat J.K. Rowlingin ja itse omin pikku kätösin roikottavat Rowlingia mukana kaikessa ihmisoikeusaktivismissaan, he ITSE VARMISTAVAT SEN, että asioihin perehtymättömät pysyvät ajan hermolla Rowlingin mielipiteistä ja sanomisista. Ja jos eivät ole pysyneet, niin alkavat lopulta ottaa selvää, että mitä niin kertakaikkisen pahaa ja julmaa Rowling on tehnyt, että hänestä on vuosikausien ajan maalailtu jotain pimeyden ruhtinatarta ja pahuuden ruumiillistumaa. Aika monelta ovat suomut tipahtaneet silmiltä sen jälkeen, kun ovat lukeneet Rowlingin esseen ja vähän tarkemmin perehtyneet siihen, mitä hän oikeastaan onkaan asioista sanonut ja millaisia mielipiteitä hänellä on – ja mitä hän tarkalleen ottaen koko sukupuoliasiassa kritisoi. Yhä edelleenkään transit eivät ole yhdellä ainoallakaan suoralla lainauksella kyenneet osoittamaan, mitä transfobista Rowling tarkalleen on sanonut.

Rowling on muuten edelleen X:ssä erittäin aktiivinen, joten kuka tahansa voi koska tahansa mennä X-tunnareillaan lukemaan Rowlingin erittäin mietittyjä, harkittuja, pureskeltuja ja perusteltuja kannanottoja sukupuoliaiheesta. Odotan edelleen sitä päivää, kun transit jollain tasolla tiedostuvat siitä, että he itse ovat nostaneet oman arkkivihollisensa jalustalle ja kannattelevat häntä siellä; he potkivat itseään koko ajan jalkaan ja syyllistävät siitäkin kaikkia muita paitsi itseään. Kyseessä on Streisandin ilmiö eli yritykset sensuroida tai painaa pois jokin asia johtavatkin siihen, että se leviää entistä laajemmalle ja koko ajan kiihtyvämpään tahtiin. Olen aiemmin kirjoittanut aiheesta tässä tekstissä.

Minulle tulee koko episodista mieleen Harry Potter ja Feeniksin kilta -kirjan kohta, jossa pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Dolores Pimento yrittää erillisellä asetuksella kieltää Tylypahkan opiskelijoita lukemasta Saivartelijan haastattelua Harrysta ja kuolonsyöjistä ja siten itse sitä tajuamattaan varmistaa aukottomasti sen, että jok'ikinen koulun opiskelija lukee kyseisen haastattelun.

"Kieltäydyn kumartamasta liikkeen edessä, jonka uskon tekevän ennennäkemätöntä vahinkoa pyrkiessään murentamaan ‘naisen’ poliittisena ja biologisena luokkana ja tarjotessaan suojaa saalistajille."
J. K. Rowling

Lista kaikesta siitä, mitä transeilta on jäänyt huomaamatta ja tajuamatta, on varsin massiivinen. Mitä tähän ja Harry Pottereihin tulee, niin kyseinen kirjasarjahan kertoo autoritaarisen, rotuvihaan ja fasismiin perustuvan järjestelmän noususta ja tuhosta. Kuvittelevatko transit, että totalitaristista maailmanhallintoa tavoittelevan järjestelmän fantasiamaailmaansa luonut nainen ei kykenisi näkemään tosielämän vastaavien järjestelmien ihmisoikeusfasadin ja propagandan läpi? Transeilla on vastassaan mastermind, joka yksinkertaisesti on heille liian kova ja älykäs vastus, jota ei voi canceloida ja jonka yli ei voi kävellä. Vituttaisi minuakin kuin pientä oravaa (tai kanarialintua).

Kirsi Mikkonen veisaa tekstissä: "Meillä ja maailmalla on käynnissä kulttuurisota, jonka uhreja olemme me kaikki, niin heterot kuin ei-binääriset, trans-, inter- ja muunsukupuolisetkin." Mikkoselta on ilmeisesti jäänyt huomaamatta, että mainittua kulttuurisotaa ei olisi (ainakaan sen nykyisessä muodossa) olemassakaan, jolleivät kaikkialle vasemmistokenttään ja yhteiskunnan vaikutusvaltaisimpiin elimiin ja instituutioihin (kuten asiantuntijajärjestöihin, lainsäädäntöelimiin ja koulutusjärjestelmiin) levittäytyneet intersektionaaliset feminismit olisi vuosien aivopesu- ja mädätystyöllään sitä saaneet aikaiseksi. Toisin sanoen se kulttuurisota, jota transit, genderistit, queerfeministit ja muut edistysmielisyydestään juopuneet väittävät käyvänsä, on ihan heidän itsensä luoma, aiheuttama, aikaansaama ja ylläpitämä. Jos alkaa käydä sotaa todellisuutta vastaan, on jo lähtökohtaisesti tuominnut itsensä sotimaan melko pitkään, koska sotaa todellisuutta vastaan ei voi voittaa.

Mikkonen muuten yrittää tuossa mainitussa kohdassa epätoivoisesti vedota heterojen oikeudentajuun ja myötätuntoon (argumentum ad populum), tyyliin: "Me kaikki tässä olemme samassa veneessä ja kärsimme yhdessä, niin heterot kuin genderspeshulitkin." Mitä hevonhelvettiä heteroudella on tekemistä genderspeshulien sukupuolineuroosien, ei-binäärisyyden ja inter- tai muunsukupuolisuuden kanssa? (Jos nyt siis puhutaan ns. normiheteroudesta, jota edustaa yli 90 % ihmisväestöstä. LGBTQIA-aktivismin kautta homoseksuaalisuuden määritelmään uiskennelleet jännägenderheterothan ovat toki ihan oma lukunsa ja riesansa.) Aivan naurettavaa ja säälittävää perseennuolentaa ja mielistelyä. Oikeasti, tulkoon joku ystävällinen ja valistunut sielu avaamaan tätä retardia ajatuksenjuoksua kommentteihin, koska minulla ovat viimeisetkin aivonystyrät surkastuneet tähän touhuun.

"Samalla tavalla transihmiset ovat yhteiskuntamme heikoimpia, syrjityimpiä ja ensimmäisenä vaarassa, kun ihmisoikeuksia aletaan polkea."

Näyttäkää ja osoittakaa minulle, millä perusteella yhteiskunnan kaikkien aikojen lellityin, jalustalle nostetuin ja eniten vähemmistökäskyvaltaa saanut ihmisryhmä on "heikko ja syrjitty".

"Ihmisoikeudet eivät ole mielipideasia."

Tavallaan eivät olekaan (vaikka itse asiassa todellakin ovat), mutta kun transien vaatimuksissa ei ole kyse ihmisoikeuksista vaan erityisoikeuksien vaatimisesta ja muiden ihmisryhmien oikeuksien purkamisesta transien ja genderspeshulien mukavuudeksi. Tajutkaa jo tämä ero, vittu soikoon! Jatkuva erityiskohtelun vaatiminen, muiden päälle astuminen ja ylivallan hamuileminen eivät ole ihmisoikeuksia! Asiaa on täysin turha yrittää transeille selittää, koska heidän aivokapasiteettinsa ei riitä tarkastelemaan asiaa pinkinsinisen ja pierunhajuisen halilaatikkonsa ulkopuolelta, josta he muutenkin tiirailevat maailmaa talouspaperirullan läpi: minä, minä, minä. Vain heidän omilla tunteillaan, tarpeillaan ja "kärsimyksillään" on heille itselleen mitään merkitystä, muiden tarpeilla voi heittää vesilintua (tai kanarialintua). Sen näkee ihan konkreettisesti jo tuosta ainaisesta "me olemme kaikkein pahnanpohjimmaisia, syrjityimpiä ja sorretuimpia" -ruikutuksesta.

Kuten edellisen tekstin kommenteissa (jonne joku linkkasi Mikkosen valitusvirren) eräs lukija mainiosti tiivistää:

"Härregyyd, mitä paatosta. Mitkä ihmisoikeudet ovat vaarassa, jos sukupuolten ja seksuaalisten suuntautumisten määritelmät, henkilöpaperit ja viranomaisrekisterit pohjautuvat fyysiseen todellisuuteen? Transien läpisaamia uudistuksia katsoessa ei kyllä tule ensimmäisenä mieleen yhteiskunnan syrjäytetyin marginaali. Mitä transien ihmisoikeuksia länsimaissa on poljettu? Subjektiivinen juridinen sukupuoli ja peniksen vieminen naisten tiloihin, ryhmiin, kiintiöihin, palveluihin, urheilusarjoihin ja lesbojen seksielämään eivät ole ihmisoikeuksia."

Mihin toinen lukija jatkaa:

"Kanarianlintuja, heh hee! Taas sama viesti: me olemme kaikkein suurimpia uhreja, meidän yksipuolisilla julistuksillamme on enemmän väliä kuin muiden kokemuksilla, meidän tunteemme ovat mittari yhteiskunnalliselle tilalle. Kehitysvammaiset, vanhukset, maahanmuuttajat, seksuaalirikosten kohteeksi joutuneet naiset ja kaikki muut eivät ole mitään transien rinnalla. Myös Rowlingin sanoja vääristellään jälleen kerran.

Meneekö tämä överi oikeasti ihmisille läpi? Jos kuka tahansa normaaliälyinen pysähtyy hetkeksi ajattelemaan, ei voi ottaa tosissaan. Ongelmana taitaa olla, että nämä mantrat ja hokemat vaan toistuvina iskostuvat ihmisten mieliin ilman, että niiden sisältöä ehditään pohtia. Kanarianlintuvertaus on kuitenkin jo niin koominen, että luulisi ihmisten heräävän jo siitä."

Tsirp tsirp. Titityy.

Britannian tuoreiden sukupuolilinjausten jälkipyykki

Briteissä eletään tällä hetkellä jännittäviä aikoja. Korkein oikeus on siellä nimittäin keskiviikkona 16.4.2025 linjannut, että 'naisen' laillinen määritelmä viittaa jatkossa vain biologiseen sukupuoleen ja vain oikeat naiset – eivät transnaiset eli miehet, jotka (vihaavat naisia eli) teeskentelevät olevansa naisia – täyttävät tasa-arvolakien naisen määritelmän.

Korkeimman oikeuden varapresidentin Patrick Hodgen tarkka lainaus istunnosta kuuluu:

"The unanimous decision of this court is that the terms 'women' and 'sex' in the Equality Act 2010 refer to a biological woman and biological sex."

Suomeksi: "Tuomioistuimen yksimielinen päätös on, että vuoden 2010 tasa-arvolain termit 'naiset' ja 'sukupuoli' viittaavat biologiseen [lue: oikeaan] naiseen ja biologiseen sukupuoleen."'

Susan Smith For Women Scotland -järjestöstä lausuu:

"Today the judges have said what we always believed to be the case: that women are protected by their biological sex, that sex is real and that women can now feel safe that services and spaces designated for women are for women."

Suomeksi: "Tänään tuomarit ovat linjanneet sen, minkä aina olemme tienneet todeksi: että naisia suojaa heidän biologinen sukupuolensa, että sukupuoli on todellisuutta ja että naiset voivat tuntea olonsa turvatuksi omissa ja vain heille tarkoitetuissa palveluissaan ja tiloissaan."

Käytännössä linjauksesta siis seuraa, että vain yhtä sukupuolta koskevat palvelut ja konseptit, kuten turvakodit, sairaalaosastot, urheilusarjat, women only -kuntosalit ynnä muut vastaavat, voivat jatkossa sulkea transnaiset pois palveluidensa piiristä ilman syrjintäsyytöksiä ja pelkoa rikosoikeudellisista seuraamuksista Jessica Yaniv -tyyliin. Britannian työväenpuolueen (Labour) hallitus on todennut, että korkeimman oikeuden päätös tuo selkeyttä sairaaloiden, turvakotien ja urheiluseurojen toimintaan.

Hallituksen tiedottajan sanoin:

"Single-sex spaces are protected in law and will always be protected by this government."

Suomeksi: "Yhden sukupuolen tilat ovat lailla suojattuja, ja tämä hallitus suojelee niitä aina."

Feministien ja transsekoilun vastustajien kruunaamaton kuningatar J.K. Rowling juhlisti korkeimman oikeuden päätöstä näyttävästi X-tililläään.

Tähän kohtaan disclaimer blogin uusille lukijoille:  

Millään, mitä tässä tekstissä sanon tai esitän, en tarkoita vähätellä transsukupuolisten dysforioita ja kokemuksia siinä mielessä, mitä transsukupuolisuus edustaa alkuperäisessä merkityksessä, joka on siis lääketieteellisesti todettava tila. Kun puhun "transeista" ja "transiudesta", tarkoitan nykyaikaisen ideologisesti motivoituneen transaktivismin edistäjiä, jolla ei ole ns. vanhan koulukunnan transien kanssa juuri mitään tekemistä. En vähättele enkä vastusta transsukupuolisuutta siinä sen alkuperäisessä olomuodossa vaan nimenomaan pyrin tähdentämään, että se on eri asia kuin tämä nykyajan ideologinen transius, joka pyrkii irrottamaan transiuden koko konseptin sen kehollisesta alkuperästä ja vääntämään sen identiteettipohjaiseksi abstraktioksi, jota voi käyttää astinlautana erioikeuksien ja ylivallan vaatimiseen. Tästä vielä konkreettisia esimerkkejä alempana.

Transaktivistit ja -järjestöt ovat tuttuun tapaansa vetäneet Britannian linjauksista jää-tä-vät kilarit, ja toisaalta toki ihan syystä, koska niin sanotut transoikeudet eivät ole mikään yksiselitteinen tai helppo konsepti – ennen kaikkea heille itselleen. Yksi transien taktiikka saada aina vain uusia vaatimuksiaan läpi on ollut pyrkiä tyrehdyttämään keskustelu no debate -tyylisellä möykkäämisellä ("Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys!"), mutta sanelupolitiikkaan ja mahtikäskyihin turvautumisella on se ikävä seuraus, etteivät ne koskaan johda pysyviin lopputuloksiin. Keskustelu jatkuu, kunnes keskustelu päättyy. Korkein oikeus ei jättänyt transasiaa lausunnoissaan mitenkään kokonaan huomiotta vaan on painottanut, ettei kyseessä ole "voitto" (triumph) suuntaan tai toiseen ihmisoikeuksien kannalta vaan Brittien tasa-arvolait suojaavat transihmisiä syrjinnältä yhä edelleen. Jotkin suojaukset ovat kuitenkin tarkoitetut ja niiden koko lähtökohta on päteä vain oikeisiin naisiin ("should only apply to biological women" – joka on sinänsä täysin dorka termi, koska se ikään kuin implikoi, että olisi olemassa jotain muunlaisia kuin biologisia naisia eli ihmislajin naaraita). Equality Act 2010 ei tosin ole mikään transien ja genderspeshulien tarpeita varten erityisesti laadittu laki vaan käsittää myös ikä-, vammaisuus-, siviilistatus-, äitiys-, rotu-, uskonto- ja seksuaalisuusteemat (= seksuaalisen suuntautumisen) kieltäen näihin perustuvan syrjinnän, vaikka gender reassignment onkin siellä erikseen mainittuna.

Tarkalleen Equality Actissa sanotaan sukupuolen uudelleenmäärittelystä näin:

Transien ihmisoikeudet (lue: sinitukkaqueerfeministien ja pornolla aivonsa mädättäneiden aytogynefiilimiesten privilegio kävellä naiserityisyyden, naisten turvallisuuden ja erityistarpeiden ylitse seksististen identiteettikokeilujensa varjolla) ovat olleet länsimaissa debatin alla kaikkein kiivaimmin noin vuodesta 2015 lähtien, kun uuden sukupolven transsekoilu nousi kunnolla mainstreamiin myös meillä Suomessa – joskaan Suomessa ei ole saavutettu sekoilussa ihan niin eeppisiä sfäärejä kuin esim. Briteissä, Amerikassa tai transsekoilun tyyssijassa Kanadassa. Kymmenen vuoden ajan on siis ehditty olla tukkanuottasilla siitä, tuleeko tytöillä ja naisilla olla oikeus omiin pojattomiin ja miehettömiin tiloihin, urheiluun ja määritelmiin (eli olla tulematta määritellyiksi dehumanisoivasti menstruoijiksi, vulvallisiksi ihmisiksi, synnyttäjiksi, laktaattoreiksi ja pillunkantotelineiksi). Paljon on vettä Vuoksessa ehtinyt tänä aikana virrata, mutta todellisuuden lainalaisuudet ja reunaehdot eivät yhä edelleenkään ole muuttuneet miksikään, vaikka kaikenlaiseen vääntöön ja tuulimyllyjä vastaan hyökkäämiseen onkin käytetty ihmisaikaa ja työtunteja enemmän kuin mikään laki sallii.

Konflikteilla on taipumus kaiken kärjistymisen jälkeen yrittää päätyä johonkin ratkaisuun ja asettua uomiinsa ainakin jokseenkin niin, että kaikki ovat tilanteeseen about tyytyväisiä. Niin oli/on käyvä myös sukupuolen määrittelysodassa, jossa ovat lopulta osapuolina erittäin vakavasti häiriintyneet ja mieleltään sairaat anarkistifanaatikot vs. normaali valtaväestö ("cisheterot" fanaatikkojen kielenkäytössä), joka yrittää takoa tolkun ja järjen siemeniä fanaatikoiden kivenkoviin päihin ja tekee sitä jo ihan silkalla olemassaolollaan. Se, että olemme päätyneet koko sukupuoliasiassa näin massiiviseen pattitilanteeseen, ei johdu siitä, että transfobiset cisihmiset syrjivät ja sortavat sukupuoleltaan moninaisia transihmisiä vaan siitä, että asiat on keinotekoisesti pantu riitelemään keskenään. Kukaan ei ole tilannut, pyytänyt tai halunnut transeja ja genderspeshuleja vaivoikseen ja sotimaan pakkomielteisesti todellisuutta vastaan survoen identiteettejään ympärivuorokautisesti kurkuista alas kaikkialla, missä ruoho kasvaa ja tuulenvire leyhyy. Koko sukupuolisota on tekemällä tehtyä farssia, jota aivan kaikki ihmiset maailmassa vihaavat sydämensä pohjasta.

Suomen näkyvimmät transmaidenjärjestöt ja transaktivistit ovat olleet tällä viikolla varsin aktiivisia (lue: paniikissa, kun korttitalo huojuu). Laitan tähän nyt muutamia kuvakaappauksia, joita on lipunut vastaani joko somefeedissä tai genderkriittisissä ryhmissä, joihin kuulun. Tervetuloa linkkaamaan lisää vastaavaa shaibaa kommentteihin, minä kun en voi kaikkea tähän päätekstiinkään laittaa.

Naisjärjestöjen Keskusliitto ottaa linjaukseen kantaa X-tilillään:

Yksi kaikkein ironisin transien kolonisoimien naisjärjestöjen piirre on se, miten ne kaikki yhteen ääneen julistavat talojen katoilta vuodesta toiseen samaa kehäpäätelmää:
[Nainen on kuka tahansa, joka sanoo olevansa nainen.]

Aivan samalla "logiikalla" voisimme määritellä esimerkiksi kirahvin, linnun, pöydän tai matemaattisen lainalaisuuden jotenkin näin: Kirahvi on se, joka muistuttaa kirahvia. Lintu on jotain, mikä näyttää linnulta. Pöytä on mikä tahansa pöydän muotoinen esine. 2 + 2 = 5, jos se haluaa ja päättää olla 5. En kerta kaikkiaan jaksa tätä, miten vitun tyhmiä ihmiset voivat olla. Mielenterveys on totisesti koetuksella.

Käsitettä ei voi määritellä käsitteellä itsellään, koska se ei kerro mitään siitä, mitä siinä yritetään määritellä. Tämä on loogisen premissin kaikkein yksinkertaisin perussääntö, jonka maailman suurinkin idiootti kyllä kykenee ymmärtämään. Kun joku jossain julistaa olevansa jotain käyttäen siihen käsitettä (koska mitään ei voi määritellä käyttämättä siihen jotain käsitettä) ja perustellen jonakin olemistaan käsitteellä itsellään, hän ei itse asiassa tee mitään muuta kuin heiluttelee huuliaan tyhjyydessä, koska olen Jotain, koska sanon olevani Jotain ei voi toimia performatiivina (= puheaktina, joka toteuttaa lausuman esittämistä, tapahtumista tai toteutumista). Jos 'nainen' on kuka tahansa, 'nainen' ei ole mitään.

Yksi Suomen näkyvimmistä transaktivisteista, Tanja von Knorring, jakaa ylevöityneen viisautensa hedelmiä Helsingin Sanomien kommenttipalstalla:

Mistähän lienee Knortsa repinyt nämä "tilastonsa"? Että transeja suorastaan "raiskataan paljon enemmän" kuin cissuja... Voi luoja. Ensimmäisellä toteamuksella Knortsa itsekään sitä tajuamattaan tulee viitanneeksi kahteen erilliseen ryhmään: raiskattuihin transnaisiin per tuhat transnaista (jos nyt oletetaan tämän tarkoittavan juridisia naisia) ja raiskattuihin naisiin per tuhat naista, vaikka esittääkin asian yleisesti naisiin (sis. transit ja oikeat naiset) kohdistuvina raiskauksina. Onkohan Knortsa muuten tietoinen siitä, miten suuri osa transnaisista työskentelee seksiteollisuuden leivissä? Erittäin merkittävä osa transeihin kohdistuneista väkivalta- ja henkirikoksista aiheutuu tilanteista, joissa transprostituoidun yllätyskikkeli on paljastunut heteromiesasiakkaalle. Knortsa yrittää suhteuttaa prosentuaalisen transien määrän oikeiden naisten verrannollisesti huomattavasti suurempaan määrään puhuessaan raiskauksista, ikään kuin sillä olisi sinänsä jotain merkitystä, jos lukuja tarkastellaan pelkästään kvantitatiivisesti. En nyt tällä ajanhetkellä jaksa kaivaa tähän mitään erillisiä raiskaustilastoja, mutta käynen päivittämässä lukuja ja lähteitä myöhemmin (Wikipediasta löytyy aiheesta tietoa ja tilastoja, mutta se ei olekaan sinänsä pätevä lähde, vaikka ajantasaista ja tarkistettua tietoa sisältääkin).

(Tämä ei nyt muuten ihan suoraan liity yllä olevaan, mutta olen lukenut transnaisten kirjoittamia sepustuksia, joissa he fantasioivat raiskatuksi tulemisesta, koska se kuulemma validoisi heidän naiseuden kokemustaan. Ihan kuriositeettina tiedoksi vain. Minulla on tekeillä Transien käsityksiä naiseudesta -sarjan kolmas osa, johon laitan esimerkkejä tästä.)

Mitenkään transien kohtaamaa häirintää sinänsä vähättelemättä on silkka fakta, ettei transnaisten kohtaama seksuaalinen väkivalta ole määritelmällisesti rinnastettavissa tyttöjen ja naisten kohtaamaan seksuaaliseen väkivaltaan, koska tyttö/nainen on aina pojan/miehen fyysisen ylivoiman edessä alisteisessa asemassa JOHTUEN BIOLOGIASTA JA FYSIOLOGIASTA, ei identifioitumisesta tai sukupuolifiiliksistä. Tyttöjä ja naisia ei sorreta heidän identiteettinsä vaan biologiansa takia. Transien maailmassa ja uskomuksissa itsensä tytöksi/naiseksi kokeva/tunteva/kuvitteleva poika tai mies on lähtökohtaisesti vähintään yhtä haavoittuva ja usein jopa haavoittuvampi entiteetti kuin aito tyttö/nainen sukupuolifiilistensä vuoksi, vaikka näitä ei voi kehollisista realiteeteista katsoen pitää yhtään mitenkään toisiinsa rinnastettavina ryhminä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että transien kohtaama seksuaalinen väkivalta ei olisi vakava asia tai että sitä voitaisiin vähätellä, mutta se on eri asia kuin miesten oikeisiin tyttöihin ja naisiin kohdistama seksuaalinen häirintä ja väkivalta, jonka lähtökohta on aina biologiassa, ei identiteetissä. Näistä ei voida eikä pidä puhua samana asiana, vaikka transit elävätkin jatkuvasti sen massiivisen kognitiivisen dissonanssin vallassa, jossa trans on yhtaikaa sekä trans (eli jotain vol. 1) että aito nainen (eli jotain vol. 2) eli jonkinlainen epämääräinen Schrödingerin nainen, joka on ja ei ole jotain samanaikaisesti. Sukupuoli on tältä kannalta katsoen harvinaisen yksiselitteinen asia: joko olet tai et ole. Vaikka et hyväksyisi asiaa ja taistelisit sitä vastaan, se pätee silti: olet tai et ole.

Kaiken tämän päälle transit jaksavat ihmetellä, miksi ihmiset pitävät heitä harhaisina sekopäinä ja heittävät heistä kaikenlaista taisteluhelikopteriläpändeerosta. Kun kyse ei edes varsinaisesti ole heidän transiudestaan vaan siitä, että he kaikella toiminnallaan, ajattelullaan, ulostuloillaan ja neronleimauksillaan kroonisesti osoittavat ympäristölleen olevansa aivan vitun sekaisin. Transit eivät ole ymmärtäneet, että muiden ihmisten nihkeyden syynä heihin suhtautumisessaan ei ole varsinaisesti heidän transiutensa vaan se, miten he käyttäytyvät, kohtelevat muita ihmisiä ja mitä he jatkuvasti vaativat itselleen muiden mukavuuden ja koskemattomuuden kustannuksella. Ei voi vaatia itselleen "ihmisoikeuksia" niin, ettei piittaa tuon taivaallista siitä, että toteutuessaan ne ns. oikeudet vievät oikeuksia (tai elintilaa, suojauksia ja määritelmiä jne.) pois muilta ja vaikuttavat muihin haitallisesti. "Transvihan" eli yleisen nihkeyden syy ei ole mikään maailmassa kosmisesti vallitseva transviha vaan kyynärpäätaktikointi, muiden päälle astuminen, röyhkeys ja muista piittaamattomuus. Nämä ovat transien helmasyntejä, joita he eivät itse kuitenkaan tunnista piittaamattomaksi ja itsekkääksi käytökseksi vaan pitävät syntymäoikeutenaan kohdella muita omina orjinaan.

Toistan vielä: transien kohtaamaa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa ei pidä vähätellä, mutta se on eri asia kuin tyttöjen ja naisten kohtaama (miesten tyttöihin ja naisiin kohdistama) seksuaalinen väkivalta. Sitä, millä tavalla ja miksi se on eri asia, en jaksa tässä erikseen vääntää rautalangasta. Kukaan ei myöskään ole sanonut, etteivätkö transnaiset ansaitsisi tai tarvitsisi suojataloja tai muita tukiverkostoja yhtä paljon kuin oikeat naiset ("muut naiset" Knortsan sanoin, lollers), mutta sen ei pidä – kuten Knortsa itselleen ja muille yrittää sitkeästi uskotella – tarkoittaa sitä, että kaikkien suojatalojen koko intergalaktisessa kosmoksessa pitäisi olla all inclusive ja valjastettu aina myös transien tarpeiden palvelemiseen. Juuri sen takia naiset ympäri maailman ovat vetäneet (oikeutetusti) herneet nenään transnaisten kaikkialle tunkeutuvasta kolonisaatiosta, kun transien mukaan tytöillä ja naisilla ei saisi olla mitään omaa, siis ei edes yhtä ainoaa järjestönrupaletta tai suojatalonröttelöä, joka ei erikseen sisällytä eetokseensa ja toimintaansa transnaisia ongelmineen.

Caitlyn Jennerin mukaan vaikeinta naisena olemisessa on päättää, mihin vaatteisiin pukeutua.

On julmetun huvittavaa, että vaikka transeille on enemmän ERIKSEEN HEILLE SUUNNATTUJA JA OSOITETTUJA järjestöjä, turvaverkostoja, suojataloja ynnä muita kuin koskaan koko maailmanhistoriassa, ne eivät koskaan riitä täyttämään heidän tarpeitaan vaan heidän täytyy jatkaa ja jatkaa naiserityisten tilojen valtaamista, jottei yksikään ainoa järjestö tai fasiliteetti koko maailmassa enää muistuttaisi heitä siitä, etteivät he ihan oikeasti ole aitoja tyttöjä/naisia. Siitähän tässä lopulta on kyse: transkokemuksen validoinnista. Sillä on nykyajassa lukuisia muitakin ilmenemismuotoja, kuten "translapsen" konsepti, joka on keksitty yksinomaan validoimaan aikuisten transien identiteettejä. Kuka muistaa vuosien takaisen vouhotuksen indigolapsista? Samaa paskaa eri paketissa.

Me normot emme voi kuin vain tykönämme kuvitella, miten voimakas ja kaikenkattava harha transsukupuolisuus voi olla. Se ajaa uhrinsa jahtaamaan sateenkaaren päässä olevaa kulta-aarretta väsymättömästi ja loputtomasti koko elämänsä ajan sekä luomaan itselleen niin vankan immersiivisen fiktion kuin yhden henkilön vallassa vain voi olla, jotta harhan validaatio tuntuisi uhrille itselleen mahdollisimman todelta. Mitä siitä, vaikka siinä muutama cissu ja männynkäpy jääkin jalkoihin ja muutama halpa cisnainen raiskataan, kunhan se oman elämänsä supertrankari saa haluamansa aina, kaikessa ja joka tilanteessa. Älkää koskaan tehkö sitä virhettä, että aliarvioitte transiuden voiman ihmiselle itselleen.

Mietin sitäkin, miten voi ihminen omasta transidentifioitumisestaankaan huolimatta olla niin käsittämättömän harhainen, että voi reväistä psyykkeestään eetteriin jotain tällaista: "Transnaiset eivät ole biologisia miehiä ominaisuuksiltaan." Siis... Mmmmitä?! Ei ole mahdollista olla transnainen, jollei ole biologinen mies ominaisuuksiltaan! Se, että on biologinen mies, on määritelmällisesti ja lähtökohtaisesti transnaiseuden EHTO! Miksi transit itse eivät pidä tästä asiasta suurempaa meteliä, kun nämä uudet transmääritelmät itse asiassa tekevät koko transsukupuolisuuden täysin tyhjäksi? Olen yrittänyt ja yrittänyt alleviivata tätä pointtia miljoona kertaa ennenkin, mutta vieläkään ei ole mennyt jengille jakeluun. Postmodernit transiuden määritelmät tekevät transsukupuolisuuden määritelmän itsessään tyhjäksi, kun kenestä tahansa transien kehäpäätelmän julistavasta tulee silmänräpäyksessä trans ja osa syrjittyä vähemmistöä, ja lakien ja yhteiskuntajärjestyksen täytyy vain mukautua siihen mukisematta.

Silikonitissit, huulitäytteet ja kirurgin ympärikäännetystä peniksestä nylkemä onkalo tekevät miehestä ihan yhtä paljon naisen kuin keijunkorvat tekevät jostakusta taruolennon, kulmahammasimplantit tekevät jostakusta vampyyrin tai irtohännän kiinnittäminen ahteriin tekee jostakusta metsänpeikon. Jos joltakulta amputoidaan jalat ja ommellaan tilalle hain tai miekkavalaan pyrstö, tuleeko hänestä merenneito? Täysin sama asia. Transtoimenpiteet läpikäynyt mies voi kuitenkin tulla sosiaalisissa tilanteissa tulkituksi naisena. Se ei ole sama asia kuin olla nainen ja saada itselleen kaikki mahdolliset ja mahdottomat naiserityiset asiat ja naisten oikeudet. (Ja btw, kuvitteleeko Knortsa itse olevansa naisena läpimenevä? I have something to tell you, honey...) On myös transien ikiaikaisen vanha (ei tosin enää nykyään kovin toimiva) termi- ja hämmennyskikka tuoda aina jonain suurenakin gotchana intersukupuoliset keskusteluun mukaan, kun yritetään argumentoida transien poikkeuslupien puolesta tehdä milloin mitäkin. "Intersukupuoliset piirteet" eivät pudota intersukupuolista mitenkään mieheyden tai naiseuden ulkopuolelle tai tee hänestä jotain osin-miestä, osin-naista tai sekasikiötä, joka on sukupuolten välissä. Sen esittäminen, ettei intersukupuolinen olisi mies tai nainen (jolla on sukupuolen kehityksellinen häiriö) on sama kuin sanoisi, ettei Downin syndrooma -henkilö ole oikeastaan edes ihminen.

Suomen suurin transien perseennuolija Riikka Pöntinen avautuu Instagram-tilillään:

"Oikeat feministit seisovat transoikeuksien puolella." Voi hellanlettas. Oikea feminismi on aikoja sitten lakannut olemasta sitä, mitä feminismi ensimmäisessä aallossaan (ja myöhemminkin) vielä oli eli tyttöjen ja naisten oikeuksia ajava tasa-arvoliike (joskin eri aalloissa on ollut mukana myös toksisia ja misandrisia piirteitä, mutta ne eivät nyt kuulu tähän). Intersektionaaliset feministit tulivat näkyvimmin mukaan feminismin neljännessä aallossa, jolloin myös niin sanotut transoikeudet vyöryivät kunnolla feminismiin ja ovat hiljalleen tyystin kumonneet feminismin koko alkuperäisen idean.

Nykyinen "transoikeuksien puolella seisova feminismi" on nimittäin miesten erioikeuksia ja ylivaltaa ajava liike. Mikseivät tytöt ja naiset suostu tajuamaan tätä? Haluan vastauksen tähän. Autogynefiilimiehet mekoissaan ja peruukeissaan kaasuvalottamassa koko läntistä maailmaa ja kaappaamassa tyttöjen ja naisten oikeudet itselleen, ihan vain koska voivat ja "minä haluan". Ja Pöntsä muiden uskollisten transmaidenien kanssa huutaa kuorossa hallelujaa valkoisissa Gilead-hatuissaan, niin kuin jokin suurikin feministisen emansipaation vallankumous olisi tapahtumassa.

Pöntsä jatkaa:

Pöntsän mukaan siis

• Brittien linjauksella viestitetään, että trans naiset [sic] eivät ole naisia
• keho tai genitaalit eivät määritä kenenkään sukupuolta lähtökohtaisesti, mutta oma henkilökohtainen sukupuolikokemus saa olla sidottu kehoon, jos se tuntuu hyvältä
• on enemmistön velvollisuus opetella ja omaksua sukupuolen itsemäärittelijöiden itsestään ja muista ihmisistä käyttämät termit
• antigenderliike (mikä vittu se edes on, btw?) saa liikaa palstatilaa ja haastateltavat ovat "tunnettuja transvihaa levittäviä tahoja"
• kukaan meistä ei ole vapaa, ennen kuin kaikki meistä ovat vapaita.

Juuh elikkäs:

1. Miten se, mitä Briteissä tai vaikka Mooseksen kivitauluissa linjataan tai ollaan linjaamatta, vaikuttaa fyysisen todellisuuden lainalaisuuksiin ja reunaehtoihin? Se, että trans nainen [sic] ei ole oikea nainen, on fakta, jota mikään mahti maailmassa ei koskaan muuta. Sanat vaikuttavat ihmisten subjektiivisiin ja kollektiivisiin käsityksiin todellisuudesta, mutta ne eivät muuta todellisuutta itseään muuksi. Fyysinen todellisuus on katoamaton fakta, jota ihmisen tahto, unelmat, fantasiat, harhat ja immersiiviset fiktiot eivät poista tai hävitä. Ihminen voi määritellä itseään ja todellisuutta miten haluaa, mutta hän ei voi muuttaa todellisuutta tai pakottaa muita ihmisiä hyväksymään totuudeksi omia subjektiivisia käsityksiään ja pakkomielteitään.
2. Miten se, että transit ja naiset erotetaan toisistaan lain ja käytäntöjen tasolla, itse asiassa uhkaa transeja tai transiuden konseptia mitenkään? Eikö se nimenomaan tee transerityisyyden kokonaan tyhjäksi, jos niistä puhutaan samana asiana? Voisivatko transit ja transmaidenit edes jossain kohtaa yrittää ajatella tämän(kin) asian loppuun asti?
3. Jos sukupuoli ei ole sidottu kehoon, miksi transit kokevat tarvitsevansa kehoa muokkaavia toimenpiteitä ja vaativat niitä yhteiskunnan piikkiin? Jos keho on transiudessa merkityksetön sivuseikka, missä transius konkreettisesti sijaitsee ja miten se voidaan todentaa? (Vastaukseksi ei kelpaa mikään "itsemäärittely on ihmisoikeus" -skeida.)
4. Jos transius sijaitsee itsemäärittelyn konseptin ytimessä, miksi transit antavat niin paljon painoarvoa sille, miten muut heihin ja heidän itsemäärittelyynsä suhtautuvat? Miksi heitä itseään kiinnostaa, miten muut heidät näkevät, jos he ovat niin vuorenvarmoja siitä, että ovat sitä joksi ja miksi itsensä määrittelevät? Jos he kerran ovat sitä, miksi itsensä määrittelevät ja ovat tästä täysin varmoja, muiden suhtautumisella heihin ei pitäisi olla mitään vaikutusta heihin – suuntaan tai toiseen. Transit menevät kuitenkin aivan sekaisin ja alkukantaisen raivon valtaan, jos joku jossain ilmaisee, ettei transnainen ole oikea nainen tai transmies oikea mies tai käyttää heistä vääriä puhuttelumuotoja (edes vahingossa). Vastaavasti he leijuvat gendereuforioissa ja hehkuvat tyytyväisyydestä joka kerta, kun joku ”oikeinsukupuolittaa” heitä ja käyttää heistä heidän haluamiaan (vaatimiaan) termejä heistä/heille puhuessaan. It’s ma’am!
5. Onko henkilön sukupuolen olemassaolo sidottu määritelmällisesti ja kokemuksellisesti siihen, tuntuuko oma keho hänestä hyvältä vai ei? Jos näin on, niin mitä ja keitä ovat ne transit, jotka eivät koe tarvitsevansa kehollista muutosta? Miten heidät luokitellaan? Miten heidät voidaan rinnastaa niihin transeihin, jotka kokevat tarvitsevansa kehollisia muutoksia tai pitävät niitä jopa elinehtona? Eivätkö ne lähtökohtaisesti kumoa toisensa? Jos transius ei edellytä fyysistä muutosta, eikö ole transfobista väittää, että fyysinen muutos olisi sen ehto? Jos transius edellyttää fyysistä muutosta, eikö ole transfobista väittää, ettei fyysistä muutosta tarvita voidakseen olla trans? Mikä on the lopullinen totuus tästä asiasta ja kuka sen määrittelee?
6. Jos esimerkiksi minä nyt päätän, että minua kuvaillessaan ihmisten täytyy käyttää minusta adjektiiveja komea, mahtava, täydellinen ja virheetön, voinko alkaa vaatia muita ihmisiä käyttämään minusta yksinomaan noita termejä, koska "minä haluan" ja koska koen olevani kaikkea tuota ja muun väittäminen minusta on fobiaa ja syrjintää? Voinko vaatia, että enemmistön velvollisuus on opetella nämä termit ja käyttää niitä ja vain niitä, kun puhuvat minusta tai viiteryhmästäni (olkoon se nyt sitten vaikka sohvalla piereskelevät homppelit)? Jos en voi, niin miksen voi? Miten se eroaa esimerkiksi transien vaatimuksista käyttää heistä puhuessaan tiettyjä puhuttelumuotoja tai pronomineja tai ylipäätään jotain sukupuolisidonnaisia termejä? Voinko esittää yhteiskunnalle, että minulla on oltava veto-oikeus tiettyihin termeihin ja sanaluokkiin, koska minulla nyt vain on sellainen ihmisoikeus? Jos en voi, niin miksi?
7. Miten "transvihan levittäminen" ilmenee näissä Pöntsän kuvaamissa antigendertahoissa, joita on haastateltu milloin missäkin? Pöntsän omien sanojen mukaan (tässäkin päivityksessä) transvihaa on esim. se, että käytetään trans naisesta [sic] loukkaavasti ja virheellisesti termiä "biologinen mies", joka on yksiselitteisesti fakta. Onko siis faktojen toteaminen tätä pahamaineista "transvihan levittämistä"? Ja jos on, niin eikö periaatteessa minkä tahansa faktan toteamisesta voisi asettaa kenet tahansa syrjintäsyytteeseen? Jos totean, että Aurinko on tähti, vesi kiehuu 100 asteessa, ihmisellä on 206 luuta kehossaan, kissa on nisäkäs, linnuilla on höyhenet ja sokeri on makeaa, rikonko jonkun ihmisoikeuksia ja levitänkö vihaa? Jos ensin totean, että kuu ei ole juustoa, minkä jälkeen joku informoi minua syyllistymisestäni Juustokuun lahkon™ ihmisoikeuksien rikkomiseen, kumoutuuko rikkomukseni, jos totean kuun olevan juustoa? Miten paljon on merkitystä sillä, uskonko oikeasti sanomani pitävän paikkansa vai teenkö niin vain juustokuulaisten mieliksi ja säästääkseni oman nahkani? Kuka antoi Juustokuun lahkolle™ vallan asettaa muille säädöksiä siitä, miten kuusta ja sen juustoudesta saa puhua tai olla puhumatta?
8. Mitä tarkoittaa "olla vapaa" siinä mielessä kuin Pöntsä sen tässä esittää? Suomessa ihminen saa aika vapaasti toteuttaa itseään. Meillä on sananvapaus, mielipiteenvapaus ja kaikenlaisia vapauksia vaikka millä mitalla: vapaus valita työpaikka ja ammatti, vapaus avioitua kenen tahansa (täysi-ikäisen) ihmisen kanssa, vapaus tulla ja mennä miten mielii ja järjestää elämänsä ja toimeentulonsa miten parhaaksi katsoo. Mikä transeja ja heidän tukijoukkojaan itse asiassa rajoittaa ja millä perusteella? Suomessa voi nykyään määritellä sukupuolensakin itse ja muuttaa juridisia papereitaan vuoden välein niin halutessaan. Eli saat olla juuri niin Schrödingerin mies tai nainen kuin ikinä vain haluat. Transien syrjintä on laissa kielletty ja transiudella saa itselleen vaikka minkälaisia erityisjärjestelyjä ihan vain pyytämällä.
   
   Se, että meillä on kaikenlaisia vapauksia, ei tietenkään tarkoita absoluuttista rajattomuutta, koska meitä sitovat myös ihmisvelvollisuudet, yhteiskuntavelvoitteet ja lait. On omituista, että näin itsestään selvää asiaa täytyy erikseen vääntämällä vääntää täysi-ikäisille ihmisille, jotka ovat käyneet läpi Suomen koulujärjestelmän. Ei voi tulla sellaista tilannetta, että jollekulle vain annetaan rajattomasti jotain vapauksia tehdä mitä haluaa ilman että täytyisi tiedostaa velvollisuuksiaan ja ottaa muita ihmisiä huomioon. Njoo, toki tuo toteamus on Pöntsältä lähinnä kliseisen tyhjä latteus ilman sen suurempaa ajatusprosessia siinä takana, mutta nämä rajattomien ihmisoikeuksien nimeen vannovat libsut itse jatkuvasti korostavat sanojen voimaa ja sitä, miten sanat ovat väkivaltaa – heiltä tuppaa unohtumaan, että heitä itseään voidaan koska tahansa vaatia tekemään tiliä heidän omasta hyperbolisesta kielenkäytöstään, jossa kiistämättömien faktojen toteaminen on "vihan levittämistä".

Helsingin Sanomissa Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtaja Piia Lempiäinen ja Nytkis ry:n pääsihteeri Silla Kakkola kirjoittavat seuraavaa otsikolla Sukupuoli ei ole geneettisesti tai hormonaalisesti suoraviivaisen kaksijakoinen:

Tässä koko teksti copypastena:

 

Britannian korkein oikeus päätti rajata tasa-arvolain mukaiset naisten oikeudet vain biologisille naisille (HS 16.4.). HS:n uutisen mukaan ”vastakkain on ollut kaksi oikeushyvää: toisaalla biologisten naisten ja tyttöjen oikeudet ja toisaalla sukupuolivähemmistöjen oikeudet”. Transnaiset kuitenkin kokevat monia samoja syrjinnän muotoja kuin cisnaiset ja ovat usein erityisen haavoittuvassa asemassa. Transnaisten syrjiminen ei ole voitto naisliikkeelle vaan suuri tappio ihmisoikeuksille.

Transnaisten kutsuminen ”biologisiksi miehiksi” on paitsi syrjivää myös harhaanjohtavaa. Toisin kuin Britannian korkeimman oikeuden päätös antaa ymmärtää, sukupuoli ei ole geneettisesti tai hormonaalisesti suoraviivaisen kaksijakoinen. Tällainen tulkinta sukupuolesta jättää myös muun muassa intersukupuoliset ihmiset kokonaan näkymättömiin.

Sukupuolen pelkistäminen pelkäksi biologiaksi kaventaa naiseuden määritelmää ja kaikkien naisten turvallisuutta. Naiseuden käsitteen laajeneminen on hyväksi kaikille naisille, sillä ei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa olla nainen.

Britanniassa niin sanotut gender-kriittiset toimijat, joista tunnetuin lienee kirjailija J. K. Rowling, ovat viime vuosina vaikuttaneet tämän keinotekoisen vastakkainasettelun puolesta näkyvästi. Transihmisiin kohdistuneet viharikokset ovat yleistyneet Britanniassa huomattavasti viime vuosien aikana.

On kuitenkin harhaanjohtavaa esittää, että naisliike olisi yhtenäisesti transnaisia vastaan. Suunta, johon polarisoiva naisasialiike on Britanniassa menossa, ei edusta feministisen liikkeen tilaa ja trendejä Suomessa tai kansainvälisesti.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien ja naisten oikeuksien kaventaminen kulkevat käsi kädessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa samat tahot rahoittavat transihmisten oikeuksien ja aborttioikeuden kaventamista. Unkarissa, missä juuri kiellettiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen julkiset tapahtumat, on myös kieltäydytty ratifioimasta Istanbulin sopimusta, joka velvoittaa valtiot toimimaan naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi.

Kaikki merkittävät suomalaiset naisjärjestöt ovat selkeästi linjanneet, että transtaustaiset naiset kuuluvat osaksi naisliikettä. Se tekee meistä vahvempia. Naistenpäivänä 8. maaliskuuta 2025 Naisasialiitto Unionin, UN Women Suomen ja Naisjärjestöjen keskusliiton järjestämä yhteismarssi keräsi 10 000 osallistujaa marssimaan sen puolesta, että tasa-arvo menisi eteenpäin – ei taaksepäin, kuten nyt Britanniassa tapahtui tuoreen päätöksen myötä.

Aikoina, jolloin oikeuksien vastainen liike on nousussa maailmalla, yhteistyö kaikkien naisten ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksien turvaamiseksi on tärkeämpää kuin koskaan. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Voi Jeesus tuota copingin ja epätoivon määrää.

"Sukupuolen pelkistäminen pelkäksi biologiaksi kaventaa naiseuden määritelmää ja kaikkien naisten turvallisuutta. Naiseuden käsitteen laajeneminen on hyväksi kaikille naisille, sillä ei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa olla nainen."

Naiseuden määritelmä on loppujen lopuksi aika yksiselitteinen ja selkeä: [aikuinen ihmislajin naaras]. Tämän määritelmän laajentaminen sisällyttämään itseensä myös identiteettiongelmaiset miehet pervoiluineen on nimenomaan se turvallisuutta uhkaava tekijä, jota nämä sokeat ja ideologisen aivopesun koukkuineen päivineen nielaisseet helvetin idiootit eivät tajua.

On totta, ettei ole yhtä ja oikeaa tapaa olla nainen, mutta tämä pätee vain ja ainoastaan naisiin ja heidän sukupuolensa sisäiseen variaatioon (jota edustaa muuten myös transmieheys). Mies ei voi olla nainen. Piste. Mies voi tulla ulkoisesti naista muistuttavaksi, mutta hän ei voi olla nainen olemisen fundamentaalisessa ja ontologisessa perusmerkityksessä. Siten hänellä ei voi myöskään olla naisten oikeuksia, vaikka hän kuinka vankasti uskoisi oman naislarppaamisensa kumoavan todellisuuden. Trans voi tulla sosiaalisesti tulkituksi kokemussukupuolensa edustajana, mutta tuo tulkinta ei tee hänestä ehtaa ja aitoa kokemussukupuolensa yksilöä. Vanhan koulukunnan tervejärkiset transsukupuoliset TIESIVÄT, YMMÄRSIVÄT JA HYVÄKSYIVÄT TÄMÄN. Olen aidosti pahoillani niiden tervejärkisten transien puolesta, jotka haluaisivat vain elää elämäänsä kaikessa rauhassa ja joutuvat sietämään tätä holtitonta perseilyä ja oman lääketieteellisen tilansa karnevalisointia ja valjastamista poliittiseksi lyömäaseeksi.

Meillä on myös pakko olla tietyille asioille ja ilmiöille tietyt yleispätevät määritelmät. Käsitteiden määritelmiä ei voi tuosta noin vain muutella tai laajentaa mielivaltaisesti, koska määritelmien tehtävä on heijastaa todellisuutta, ei ihmisten subjektiivisia mielihaluja. Ne eivät myöskään voi toimittaa poliittisen vallankumouksen käsikassaran virkaa. Tietysti määritelmistä voi ja kuuluukin neuvotella (ja ylipäätään yhteiskunnallinen muutos toteutuu neuvottelemalla ja perustelemalla, ei sanelemalla), mutta tietty ihminen tai ihmisryhmä ei voi vain mahtikäskyllään sanella, miten jonkin asian pitää olla – semminkin kun se väite X tai Y ei millään aksiomaattisella mittarilla tarkastellen pidä paikkaansa. Kuka tahansa voi päänsä sisällä ja omassa henkilökohtaisessa elämässään määritellä itsensä vaikka sähköiseksi sinivalaaksi, liekehtiväksi pilvenhattaraksi, näkymättömäksi pantteriksi, sateenkaarta oksentavaksi ketuksi, kuunvalosta kudotuksi taikamatoksi, leivänpaahtimeksi, dildoksi, anaalitapiksi, Donald Trumpiksi, Jeesukseksi, Madonnaksi, metsänhaltiaksi tai kyborgiksi, mutta meillä on silti oltava muuttumattomille tosiasioille (tässä tapauksessa ihmislajin sukupuoliselle kaksinapaisuudelle, joka on niin ilmiselvä fakta, ettei sitä vain voida kiistää) tietyt perusmääritelmät, jotta voimme kollektiivisesti puhua asioista ajautumatta kaaokseen. Toki usein vaikuttaa siltä, että intersektionalisteille ja wokettajille nimenomaan se kaaoksen luominen on koko homman itsetarkoitus. He haluavat luoda kaaosta ja nimenomaan pyrkivät siihen, että kaaos vallitsisi.

"On kuitenkin harhaanjohtavaa esittää, että naisliike olisi yhtenäisesti transnaisia vastaan."

Se, että ei suostu asettamaan transeja kaikissa tilanteissa koko ajan jalustalle ja ykkössijalle, ei ole synonyymi sille, että olisi "heitä vastaan". Ylipäätään ihmisillä on tähdellisempääkin tekemistä kuin märehtiä transien neurooseja ja maailmantuskaa 24/7. Niin valtavana järkytyksenä kuin se saattaa transeille ja genderspeshuleille tullakin, he eivät ole maailmannapa ja muiden elämän kokoaikainen keskipiste. Ovatko transit harkinneet sellaista vaihtoehtoa, että he täydellisen kapituloinnin ja kumartamisen vaatimisen sijasta opettelisivat elämään rinnatusten ja sovussa muiden ihmisryhmien kanssa? Ettei siitä omasta sukupuoli-identiteetistä ja illusorisesta sorretuudestaan tarvitse vääntää joka käänteessä numeroa, jota hieroa muiden naamaan ja kirnuta kurkusta alas? Tilan ja rauhan antaminen muille helpottaisi heidän omaa kurjaa elämäänsäkin.

Se, että olemme yhteiskunnallisesti päätyneet näin tulehtuneeseen tilanteeseen ja Britannian korkeinta oikeutta myöten täytyy erikseen linjata mustan olevan mustaa eikä valkoista, ei lähde mistään neutraalista tasa-arvotyöstä ja rinnakkain elämisen mahdollistamisesta vaan erioikeuksien ja ylivallan vaatimisesta eli narsistisesta ja itsekkäästä päällepäsmäröinnistä, jossa keinotekoiseen uhristatukseen ripustautunut äänekäs vähemmistö astuu siekailematta muiden päälle oman edun saavuttamiseksi. Muiden päälle paskomisesta on seurauksena sama efekti kuin vastatuuleen sylkemisestä: se kostautuu jossain vaiheessa ja läjähtää päin omaa pläsiä.

"Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien ja naisten oikeuksien kaventaminen kulkevat käsi kädessä."

Pitäkää seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeudet erossa sukupuolivähemmistöjen vaatimuksista. Homoseksuaalisuudella ei ole mitään tekemistä omaa kehoaan ja koko maailmaa vihaavien sukupuolineurootikkojen, autogynefiilien, vetskaritissien ja genderspeshulien pohjattomien tarvetyhjiöiden kanssa. Homoseksuaalit eivät tarvitse koko ympäröivää yhteiskuntaa vääntymään miljoonalle mutkalle voidakseen olla homoseksuaaleja ja elää elämäänsä haluamallaan tavalla. Lakatkaa niputtamasta homoja yhteen transien kanssa kaasuvalottamisen taktiikkananne. Homot eivät halua samoja asioita ja pyri samoihin yhteiskunnallisiin päämääriin (lue: pistämään kaikkea paskaksi) kuin transit. Homot haluavat rakentaa hyvää ja kestävää ja elää rauhallista rinnakkaiseloa heteroenemmistöisen valtaväestön kanssa oikeuksissa ja velvollisuuksissa. Emme halua toteuttaa mitään kulttuurimarxistista perverssien queervallankumousta, kiitos.

"Kaikki merkittävät suomalaiset naisjärjestöt ovat selkeästi linjanneet, että transtaustaiset naiset kuuluvat osaksi naisliikettä. Se tekee meistä vahvempia."

Kaikki? :D Vahvempia? :D

"Aikoina, jolloin oikeuksien vastainen liike on nousussa maailmalla, yhteistyö kaikkien naisten ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksien turvaamiseksi on tärkeämpää kuin koskaan."

Tekö kutsutte "yhteistyöksi" omaa sanelupolitiikkaanne? Miltä saapas maistuu?

Jatketaan keskustelua kommenteissa. Jos hyvää matskua tulee lisää vastaan (tai siis varmasti tuleekin), kirjoitan jatko-osan. Tilannetta kokonaisuudessaan on mielenkiintoista tarkkailla. Olen jo vuosien ajan odottanut, milloin valtaväestöllä menee lopullisesti hermot transsekoiluun, ja nyt juuri elämme sitä aikakautta, kun heiluri heilahtaa toiseen suuntaan. Britannian ja myös USA:n tapahtumat ovat konkreettisia ilmentymiä tästä. Voi olla, ettei siitä seuraa pelkkää hyvää (ja varmasti esim. homotkin joutuvat ottamaan tästä jonkin verran takkiin), mutta eipä muutosta toisaalta ikinä tapahdu ilman jonkinlaista kipua ja sitä, että joku joutuu vähän kärsimään.

Dysforia, pronominiahdistus ja immersiivinen fiktio (osa 2): Kuunnellaan transihmisiä

TOINEN OSA

Varoitus: Tässä tekstissä esiintyvät lainaukset voivat järkyttää herkkiä ihmisiä.

Tänään nautiskellaankin oikein gourmetherkkua pääkallonpaikalla, nimittäin pureudumme transsukupuolisten omiin kuvauksiin ja kertomuksiin sukupuoli- ja kehodysforiasta.

Tässä osa 1, jossa alustin aihetta kirjoittamalla immersiivisestä fiktiosta seuraavasti:

Ajatus siitä, että ihmisen on mahdollista tahdonvoimalla, keinotekoisilla hormoneilla ja rajuilla kirurgisilla toimenpiteillä muokkautua vastakkaisen sukupuolen yksilöksi ja tulla sen jälkeen kohdatuksi vastakkaisen sukupuolen edustajan yksilönä, perustuu immersiiviseen fiktioon eli eräänlaiseen kirjoittamattomaan sopimukseen siitä, että enemmistö (ei-transsukupuoliset) sopeuttaa toimintaansa tuon tietyn vähemmistön edustajien toivomuksiin siitä, että heitä kohdeltaisiin yhteiskunnassa ja sosiaalisissa tilanteissa mahdollisimman pitkälle sen kokemansa sukupuolen edustajina, ei biologisen. Käytännössä on siis niin, että enemmistö tavallaan leikkii ja teeskentelee yhdessä vähemmistön edustajien kanssa, että heidän perustavanlaatuinen kehollinen, sukupuolinen essenssinsä olisi kehonmuokkaushoitojen seurauksena mukamas ihan oikeasti muuttunut sen ”kokemussukupuolen” keholliseksi, sukupuoliseksi essenssiksi.

Tämän sarjan tekstit ovat osa useampaan osaan jaettua pidempää blogitekstiä, jossa tarkastellaan transidentifioituvien ihmisten ulostuloja lähinnä näiden kysymysten pohjalta:

• Mitä dysforia (sukupuoli- ja kehodysforia osana transsukupuolisuuden kokemusta) oikeastaan on, kun sitä tarkastellaan transidentifioituvien ihmisten itsensä kertomana?
• Miten transsukupuolisten (eli vakavasta sukupuoli- ja kehodysforiasta kärsivien ihmisten) kuvaukset kokemuksistaan eroavat "modernien" transihmisten (muunsukupuoliset, sukupuolettomat, nonbinäärit eli ei-binääriset jne.) kuvauksista? Mitä yhteistä, mitä eroa?
• Miten transihmiset toivovat tulevansa yhteiskunnassa ja sosiaalisissa tilanteissa kohdatuiksi ja kohdelluiksi sen perusteella, mitä voimme heidän kertomuksistaan mahdollisesti päätellä?

Viimeiseen kysymykseen vastaaminen ei ole helppo tehtävä; on pakko tehdä päätelmiä rivien väleistä lukemalla, koska transkirjon ihmisten muille ihmisille esittämät pyynnöt ja vaatimukset ovat keskenään räikeässä ristiriidassa. Vaatimukset myös muuttuilevat yhtenään ja elävät ajassa: yhtenä päivänä väärän pronominin käyttö on murhaan verrattava väkivaltaa, toisena päivänä pronominit ovat mitätön sivuseikka, koska on tärkeämpiäkin asioita käsiteltävänä. Asiaa mutkistaa myös se, etteivät transkirjon ihmiset juuri koskaan ilmaise olevansa tyytyväisiä mihinkään, vaikka olisivat saaneet kaiken, mitä ovat keksineet vaatia. He vaativat kyltymättömästi lisää, lisää ja koko ajan lisää, mikä itsessään on indikaatio siitä, että heillä ei ole itselläänkään vaatimisensa taustalla selkeää visiota siitä, mikä on sellainen päämäärä, jonka saavuttamisen jälkeen he olisivat tyytyväisiä. Mikään ei riitä.

Tänään puhutaan nimenomaan "vanhan koulukunnan" transsukupuolisista, ei siis nykyisistä sukupuolen käsitteen sotkijoista, genderfluideista, moninaisuusvouhottajista ja muista kaistapäistä, jotka ovat viimeisen n. kymmenen vuoden aikana sotkeneet koko sukupuolen käsitteen niin monelle miljardille mutkalle, etteivät tiedä enää itsekään ollenkaan, mitä puhuvat. Kolmannessa osassa (ilmestyy myöhemmin) tarkastelemme samalla otteella muunsukupuolisten ja ei-binäärisiksi, sukupuolettomiksi jne. itseään luonnehtivien kuvauksia omista kokemuksistaan ja vertaamme niitä hieman tämän tekstin kuvauksiin.

Kun tämä nykyinen kollektiivinen transpsykoosi vain jatkuu ja jatkuu, on mielestäni aiheellista pysähtyä pohtimaan sitä, mistä transsukupuolisuudessa tai (poliittisesti korrektimmin) transihmisyydessä on oikeastaan kyse. Koko transihmisen ja transin käsite on tämänhetkisessä sotketussa merkityksessään niin hämärä ja epäselvä, ettei siitä ota kukaan mitään selvää – eivät transaktivistit itsekään. Aina, kun joku edes yrittää määritellä asioita jotenkin järjellisemmiksi, jostain pelmahtaa paikalle raivokas transien ja heidän huutosakkinsa muodostama aktivistiporukka räyhäämään, että ei se noin ole ja transfobiaa ja syrjintää ja sortamista ja ihmisoikeuksien vastustamista, lässynlää. Hullunkurista on myös se, että transaktivistit kuitenkin esittävät transstatuksensa nojalla yhteiskunnalle erittäin dramaattisia ja koko väestörakenteeseen vaikuttavia lakimuutoksia, joiden seurauksista ja vaikutuksista muihin väestöryhmiin kuin transeihin he kieltäytyvät kokonaan keskustelemasta. He eivät itsekään osaa tarkasti määritellä, mitä oikeastaan ovat ja edustavat, mutta silti heidän täytyisi mielestään saada muovata koko yhteiskuntarakenne kokonaan uusiksi omien tarpeidensa pohjalta ja määritellä siinä samalla yleinen todellisuuskäsitys kokonaan uusiksi. Moderneilla transihmisillä on myös jokin merkillinen pakkomielle pitää itsestään jatkuvasti aivan jumalatonta meteliä, jolta kukaan ei ole viime vuosina voinut välttyä, kun aktivistit ovat levittäneet ideologiset käsityksensä sukupuolesta aivan joka paikkaan, lakivaliokuntia ja opetussuunnitelmia myöten.

On päivänselvää, ettei suurimmalla osalla näistä nykyisistä moderneista transihmisistä ole hatarintakaan käsitystä siitä, mistä transsukupuolisuudessa on alun perin ollut kyse: ihmisen voimakkaasta subjektiivisesta kokemuksesta siitä, että hän on väärän sukupuolen kehossa. Toistan: subjektiivisesta kokemuksesta. Modernit transihmiset ovat vääntäneet transsukupuolisuuden ilmiöksi, joka aiheutuu puhtaasti ympäröivien ihmisten (usein kuvitellusta) suhtautumisesta heihin, kun taas alkuperäisessä transsukupuolisuudessa on kyse siitä, että ihminen itse kokee itsensä vääränlaiseksi riippumatta siitä, mitä muut ihmiset hänelle aiheesta viestittävät. Kyseessä on psykiatrinen häiriö, joka on vakavuusasteeltaan sitä luokkaa, että voi hoitamattomana johtaa kuolemaan; tämä on transsukupuolisuuden alkuperäinen diagnostinen kriteeri. Noh, tämähän on suurimmalle osalle blogin lukijoista jo tuttua huttua, joten en jaksa jauhaa tätä samaa asiaa koko ajan uudestaan; tiedätte kyllä pelisäännöt, joiden pohjalta on toimittu eli mistä on lähdetty liikkeelle ja mihin olemme päätyneet (postmoderniin transpsykoosiin, jota johtavat liberaalivasemmistolaiset intersektionalistit ja joka ei näytä minkäänlaisia laantumisen merkkejä).

Nykyiset modernit transihmiset pitävät jatkuvaa meteliä itsestään kaikissa kanavissa ja medioissa, mutta he kiihtyvät, suivaantuvat ja raivostuvat, kun heidän kanssaan yrittää käydä vastavuoroista keskustelua. Pelkkä asiallisten kysymysten esittäminen on heidän perspektiivistään fobiaa ja syrjintää, jos kysymyksenasettelu ei prikulleen noudattele sellaisia sanamuotoja, jotka ovat heidän mielestään ainoat oikeat. Transithan mielellään myös jatkaisivat tähän asti hyvin toiminutta taktiikkaansa eli loputtomien vaatimusten esittämistä, koska "me olemme syrjittyjä, sorrettuja ja marginalisoituja ja siksi olemme oikeutettuja saamaan sitä ja tätä". On yhtäältä ironista, että kun asioista yrittää keskustella muilla kuin transien itsensä ja heidän tukijoukkojensa asettamilla säännöillä (lue: yrittää kyseenalaistaa heidän sekavat horinansa tai pureutua ongelmien juurisyihin), törmää jatkuvasti eri yhteyksissä siihen, miten he kuivakasti käskevät "kuuntelemaan transihmisiä".

Kun modernit transihmiset ja heidän pönkittäjänsä käskevät kuuntelemaan transihmisiä, he tarkoittavat, että kaikkiin transihmisten näkemyksiin pitää kyseenalaistamattomasti mukautua, jokaiseen heidän vaatimukseensa täytyy mukisematta suostua, heitä ei saa koskaan kyseenalaistaa yhtään mistään jne. Koska varsinainen keskustelu ei wokettajien ja intersektionalistien kanssa todistetusti onnistu, on parempi pakata kimpsut ja kampsut ja painua sylttytehtaalle kaivelemaan syntyjä syviä.

Eli: KUUNNELLAAN NYT SITTEN TRANSIHMISIÄ, KUN KERRAN KÄSKETÄÄN.

Lueskelin Riley Blackin blogitekstistä ja tästä Quoran ketjusta kuvauksia, joissa transkokemuksesta kärsivät kuvailevat dysforiaa (What does gender dysphoria feel like?). Blogiteksti ja ketju ovat englanniksi, mutta olen lukumukavuuden lisäämiseksi suomentanut niitä tähän. Kertomuksissa on paljon yhtenevyyksiä, mutta ne ovat silti huomattavan erilaisia; tämä on toki täysin odotuksenmukaista, koska jokaisen ihmisen kokemus on aina yksilöllinen, vaikka yhteistä joidenkin muiden kokemuksiin löytyisikin. Tässä muutama esimerkki siitä, miten kertomuksia aloitetaan:

Minulla on useita eri tapoja vastata tähän kysymykseen. Se manifestoituu eri tavoin kontekstista riippuen. (For me, there's a number of different answers to this question. It manifests differently depending on the context.)

Sikäli kun minulta kysytään, dysforia on erilaista jokaiselle. Vaikka joitakin yhteneviä johtoajatuksia onkin, yhden transihmisen dysforia saattaa olla toiselle transihmisille täysin tunnistamatonta. (As far as I can tell, it’s very different for everyone. Though there are some common threads, one trans person’s dysphoria might be completely unrecognizable to another.)

Se voi tuntua erilaiselta eri aikoina. (It can feel differently at various times.)

Minun pitäisi aloittaa tämä sanomalla, että kaikki transihmiset tuntevat dysforian eri tavoin. (I should start this by saying that all trans people feel dysphoria differently.)

Hyvin usein dysforiakuvauksissa toistuu eri tavoin muotoiltuna tämänkaltainen ajatus:

Kun katson peiliin, näen jonkun, joka en ole minä.

Transsukupuoliset kokevat peiliin katsoessaan näkevänsä jonkun, jota eivät tunnista omaksi itsekseen, aidoksi minukseen, siksi ihmiseksi, joka kokevat olevansa. Sametti on kuvannut omaa dysforiakokemustaan tässä tekstissään näin:

Transsukupuolisuus tuntuu siltä, kuin ylläsi olisi naamiaisasu, jota et kykene koskaan riisumaan. Tiedät itse, kuka olet ja millainen olet, mutta kukaan muu ei tätä näe eikä usko, vaikka yrittäisit selittää. Tuntemus siitä, kuka olet ja millainen olet, voi olla (ja yleensä onkin) hyvin voimakas, mutta sitten katsot peiliin ja näetkin jotain ihan muuta. Silloin aivot sanovat jursk. Tämä aiheuttaa hyvin ahdistavaa ristiriitaista tunnetta ja voi syvetä pahaksi ahdistuneisuudeksi tai masennukseksi. Et tiedä enää kuka tai mikä olet. Olet kokonaan kadottanut itsesi ja minuutesi. Itse tuijotin itseäni peilistä usein alasti ja yritin ymmärtää näkemääni. Aivot eivät mitenkään suostuneet ymmärtämään, että peilissä oleva henkilö olen minä. Ajatus tuntui täysin epätodelliselta. Koin, että peilistä katsoo vieras ihminen. Se oli äärettömän ahdistavaa. Siinä tuntee tulleensa ihan hulluksi tai olevansa jossain aineissa tms. kun kyllä se henkilö siellä peilissä kuitenkin olen minä. Mutta kun ei ole. Jne.

Olen havainnut, että usein transsukupuolisten kokemuksissa oman peilikuvansa katsomisesta toistuvat tämäntyyppiset ajatukset eri sanankääntein muotoiltuina:

• peilistä katsoo joku muu kuin minä
• peilistä katsoo täysin vieras ihminen
• peilistä katsovan ihmisen takana seisoo toinen ihminen [todellinen minä], joka tuijottaa takaisin peilikuvassa näkyvän tuntemattoman ihmisen olkapään takaa.

Kuvatussa kokemusmaailmassa peilistä siis katsoo ihminen, jonka "takana" transkokemuksesta kärsivä on vankina pääsemättä katsomaan ja näkemään itseään kunnolla, koska tuo toinen, outo henkilö on tiellä ja pilaa koko ajan kaiken. Monet detransitioituneet (transidentiteetistä luopuneet ja alkuperäiseen sukupuoleensa palanneet) ovat puhuneet siitä, että tajusivat jossain vaiheessa noiden ahdistavien ajatusten todennäköisesti liittyneen dissosiatiiviseen oireiluun, josta eivät olleet transition alkutaipaleella vielä lainkaan tietoisia (eivätkä edes tienneet, mitä dissosiaatio tarkoittaa ja että sellainen ilmiö on olemassa). Dissosiaatiohäiriö aikaansaa kaikenlaista "jännää", mm. sellaisia kokemuksia, että ihminen kokee olevansa ikään kuin hieman irrallaan kehostaan koko ajan ja tarkkailevansa itseään ja omaa kehoaan tekemässä asioita ikään kuin itsensä ulko- tai yläpuolelta. Monet diagnosoidut ovat raportoineet kehostairtautumiskokemuksista ja sen sellaisesta. Suomalainen detransitioituja Nita kuvaili omia dissosiaatiokokemuksiaan YouTube-videollaan pari vuotta sitten hyvin tarkasti – oli muuten äärimmäisen mielenkiintoista settiä – mutta harmi kyllä hän on poistanut kaikki videonsa.

Miten transkokemuksesta kärsivät kuvaavat kokemustaan sukupuoli- ja kehodysforiasta? Aloitetaan Riley Blackin blogitekstistä, jota tosin en ole suomentanut kokonaan (jätin jonkin verran ns. merkityksetöntä jaarittelua sekä loppupätkän pois).

Dysforia on pahinta kaikista. Kuvittele, että menet sänkyyn nukkumaan ja heräät jääkylmässä uima-altaassa, sydämesi hakkaa, kun aivosi yrittävät käynnistyä. Noiden paniikinomaisten sekuntien aikana yrität tajuta olevasi hereillä, mutta on lähes mahdotonta prosessoida, mitä sinulle tapahtuu. Tällä tavoin dysforia soittaa hälytyskelloa, kun minä shokeeraudun tietoisuuteen, joka tuntuu väärältä – että olen jotenkin herännyt jonnekin, missä minun ei pitäisi olla. Kehossa, jonka sisällä minun ei kuuluisi olla.

Dysforia on äärimmäisen yksilöllistä. "Ahdinko" kuvaa sitä hyvin, mutta se, millä ilmenemistavoilla ahdinko manifestoituu, vaihtelee. Suhtaudun omiin synnyingenitaaleihini melko neutraalisti, mutta joku toinen saattaisi kokea nuo osat kehossaan ällöttäviksi ja inkongruenteiksi suhteessa siihen, keitä he ovat. Minä katselen usein kasvojeni ja torsoni muotoa tuskissani, kun joku toinen taas ei välttämättä välitä niin paljoa. Ja kun minä käyn läpi painostavaa koko kehoni muodonmuutosta askel askeleelta, joillakin toisilla dysforia kohdistuu ainoastaan joihinkin tiettyihin osiin.

Tässä mielessä voin puhua ainoastaan itsestäni. Kenties tunnistat nämä tuntemukset. Siitä lähtien, kun hätkähdin hereille, tuntien herääväni kehossa jota en koskaan halunnut, olen kieriskellyt dysforiassani niin kuin kummallinen hyönteinen, jonka olen löytänyt pihalta, yrittäen hahmottaa mikä siitä tekee niin kummallisen.

Dysforiani on pelkurimainen. Se ei ole läsnä päivän jokaisena hetkenä, lyöden rumpuaan ja hyräillen minulle, että kehoni on väärä. Väijyminen on sille ominaisempaa, se odottaa kunnes jo tunnen oloni kuormittuneeksi, masentuneeksi ja huolestuneeksi. Jos olen surullinen ja syön lohturuokaa, dysforiani osoittaa lihapalaseen leukani alla tai mahani muotoon ja sanoo: "Saa sinut näyttämään jätkältä." Ne osat, joista olen itsessäni ylpeä, voivat kääntyä minua vastaan. "Kyllä, sinulla on tissit, mutta kaikki näkevät silti sinun olevan mies, ja häpeäisit sitä, että rinnastat rinnat feminiinisyyteen." (Syyllisyys tykkää hypätä mukaan auttamaan.) Jos minulla on riita tyttöystäväni kanssa, tuskailen ja huolestun siitä, että ääneni sävy saa minut kuulostamaan alentuvalta mieheltä tai että olen perinyt isäni tavan purkautua minulle, vaikka olisin pannut peliin kaiken terapiassa oppimani, jotta olisin empaattinen ja tuottelias.

Se ei koskaan tunnu kivulta. Ei ole neulanpistoa tai fyysistä tuntemusta hädäntunteen ja ahdistuksen takana. Se voi ajaa hulluuden partaalle – kehoni kertoo minulle, että jokin on väärin, mutta ei ole mitään ilmeistä fyysistä uhkaa, ja niinpä mieleni rimpuilee löytääkseen jotakin, mikä sopisi tuollaiseen tuntemukseen ja vahvistaisi sitä. Uudelleenkouluttaminen on vaikea homma. Voin löytää viisi asiaa jotka näen, neljä asiaa joita voin koskettaa, kolme asiaa jotka voin kuulla, kaksi asiaa jotka voin haistaa ja yhden asian, jonka voin maistaa, jotta rentoudun vähitellen...

Dysforiani tuntuu pahansuovalta alter egolta, läsnäololta joka pitää kirjaa kaikesta ja muistaa kaikki heikot kohdat tarkasti. Se on sisäisen kriitikkoni pahin manifestaatio, joka muistuttaa olemassaolostaan joka kerta kun minua väärinsukupuolitetaan, tuijotetaan tai minulle huudetaan, muodostaen kaikesta kuvion, josta muodostuu viesti: "Miksi et vain voinut olla onnellinen? Kukaan ei koskaan tule näkemään sinua sellaisena kuin haluat olla. Miksi pyydät niin paljoa? Et ansaitse sitä."

(Tarina jatkuu vielä tästä, voitte lukea loput alkuperäisestä blogitekstistä.)

Seuraavaksi sulaa horroria Quoran ketjusta. (Olen poiminut näitä useista eri ketjuista hieman sieltä täältä, en pysty linkkaamaan kaikkiin erikseen.)

Dysforia tuntuu piikikkäältä, myrkylliseltä pallolta tai merisiililtä rinnassani. Se kasvaa joka kerta kun katson peiliin tai kuulen deadnameni. Se lähettää tuskallisen, polttavan tuntemuksen kehoni lävitse. Ja sanon "deadname", mutten oikeastaan voi sanoa niin, koska en ole kuollut. Opettajani eivät ole tottuneet siihen vielä, mutta he yrittävät. Ainoat ihmiset, jotka kutsuvat minua Noahiksi, ovat poikaystäväni ja paras ystäväni.

Tuntuu siltä, kuin koko kehoni olisi sietämättömän tuskan vallassa koko ajan enkä voi hengittää. Ainoat minulla olevat tukijani ollaan repimässä minulta pois ja tulen hulluksi. "Hyväksyn sen kodin ulkopuolella, mutta en voi hyväksyä sitä kotona. En vain usko siihen. Se ei tee minusta transfobista." Tarkka lainaus tältä päivältä. Äitini ei ymmärrä tätä kipua. Miljoonia pistohaavoja sydämessäni.

Halu hypätä sillalta joka päivä. Halu juosta. Juosta kovaa eikä katsoa koskaan takaisin. Tarve transitioitua ja poistaa tämä helvetti sielustani. Ensimmäinen kerta, kun pidin binderiä koulussa, itkin. Äitini huusi: "En halua sinun turmelevan kehoasi! Et ole poika, et ole! Olet tyttö! TYTTÖ! Jos sinun ei olisi pitänyt syntyä näin, et olisi koskaan syntynyt. Jumala ei tee virheitä." Hassua tässä on se, ettei hän edes ole uskonnollinen.

Sattuu niin paljon joka päivä. Kaikki tämä saa minut haluamaan tappaa itseni. Paskaa. Kerrankin elämässäni olen onnellinen ja ajattelen: "Hei, ehkä saan vielä tarvitsemaani välittämistä ja tukea." Mutta dysforia ja se, etten saa olla se kuka todellisuudessa olen, tappaa minut ja onnellisuuteni.

Heräät. Olet uudessa paikassa, jota et tunnista. Kukaan ei kertonut sinulle, että olet menossa jonnekin. Paikka on outo. Kaikki viittaavat puhuessaan sinuun väärällä pronominilla ja ovat näköjään vaihtaneet vaatekaappisi jonkun muun vaatekaappiin.

"Kuinka päädyimme tänne?" kysyt.

"Olemme aina olleet täällä", he vastaavat.

"Entä vanha talo? Se, joka meillä ennen oli?"

"Mikä talo? Lakkaa puhumasta typeryyksiä, olemme aina olleet täällä. Tämä on se talo, missä meidän kuuluu olla. Se on aivan luonnollista."

"Mitä vaatteilleni on tapahtunut?"

"Mitä tarkoitat? Mehän ostimme nuo sinulle viime viikolla!"

Alat pikkuhiljaa väsyä tähän, mutta ajattelet: "Kenties he ovatkin oikeassa. He sanovat, että olen asunut tässä talossa syntymästäni lähtien."

Eräänä aamuna heräät ja lakanoillasi on verta.

"Mitä vittua?"

Kerrot äidillesi. Hän taputtaa sinua selkään. "Sinusta tulee nainen, kultaseni! Sehän on jännittävää!"

Kaikki tämä 'nupullaan oleva naiseus' -paska saa sinut melkein yökkäilemään, etkä ole ihan varma minkä takia. Entisessä talossa minkään tällaisen kanssa ei tarvinnut olla tekemisissä. Tämä on paskaa!

Jatkat elämää, ja tuntemuksesi käyvät koko ajan vain voimakkaammiksi. Eräänä päivänä et vain kestä enää.

"Äiti, haluan palata takaisin kotiin."

"Sinähän olet kotona!"

"Enkä ole. Minulla oli ennen toinen koti ja haluan palata sinne takaisin."

"Tuohan on naurettavaa. Sinä saat muuttaa pois, kun olet täyttänyt 18 vuotta. Nyt? Aivan liian radikaalia. Ja olet vielä liian nuori tajuamaan, minkä takia."

Eräänä päivänä tapaat jonkun aivan samanlaisen kuin itse olet.

"Löysin todellisen kotini!" hän sanoo.

"Oikeasti?"

"Kyllä! Ja sinäkin voit!"

Ja ennen pitkää sinä löydätkin. Sinun täytyy hakeutua lääkärille, sitten psykiatrille, sitten spesialistille tuntemuksesi kanssa, ja he sanovat: "Kyllä. Sinulla on ihan oikeasti erilainen koti."

Ja kaikki loksahtaa kohdilleen.

Miltä genderdysforia minulle tuntuu?

Kuin koti-ikävältä. Brutaalilta, päättymättömältä koti-ikävältä.

Minulla on sellainen olo, kuin päälläni olisi kaksi kokoa liian pieni ja väärän värinen märkäpuku, joka nipistää vartaloani oudolla tavalla niin että näytän hullunkuriselta. Tuntuu siltä, että haluan vain kuoria sen pois ja sen alla olisi se, mitä haluan nähdä peilistä.

Minusta tuntuu, että ainoa asia jota muut ihmiset minussa katsovat, on rintakehäni, vaikka minulla olisi binder. Tuntuu, että kaikki pystyvät näkemään, että hento bulgeni [pullotus alushousuissa] on vain silikonipacker ja että en näytä maskuliiniselta huolimatta siitä, että kaikki niin väittäisivätkin ja minulla on karvaa naamassa. Koska olen lyhyt ja minulla on hienot kasvonpiirteet ja suuret silmät.

Minusta tuntuu, että aina kun riisuudun alastomaksi jonkun edessä, heitä inhottaa joutua katsomaan kehoani, vaikkei siinä itse asiassa ole mitään vikaa. Ja se saa minut tuntemaan itseni ällöttäväksi ja häpeälliseksi.

Minusta tuntuu, kuin ruumiinosieni ei pitäisi olla olemassa, ja vaikka perinteinen vaginaseksi tuntuu yhtä hyvältä, en tykkää tehdä sitä koska se tuntuu väärältä epämääräisen vaikealla tavalla. En tarkoita sanoa, etten voisi katsoa kehoani ja sanoa: "Kehossani ei ole mitään vikaa." Minusta ei vain tunnu siltä, että sen pitäisi olla minun.

Olen MtF. Ennen kuin transitioiduin, minusta tuntui siltä kuin minulla olisi kammottava salaisuus, jota en pystynyt kertomaan kenellekään. Ikinä. Minulla oli tuttavia, muttei ystäviä. Minun ja kaikkien muiden välissä oli seinä. En pystynyt koskaan sallimaan itselleni sitä, että olisin läheinen jonkun kanssa.

Minun piti tarkkailla kaikkea mitä sanoin tai tein, jotta varmistuisin siitä, että näyttelin jätkää. Tai ainakin aseksuaalia, mutta yhtä kaikki miestä, tietokonenörttiä.

Tiedätkö sen hätääntyneen ahdistuksen tunteen ennen suuren tentin alkamista? Ehkä opiskelit tenttiä varten todella kovasti, muttet silti tiedä koko asiasta yhtään mitään. Nyt moninkertaista tuo tunne miljoonakertaiseksi ja sen sijaan, että kyse olisi vain tentin läpäisystä, kyse on aivan kaikkein pienimmistäkin asioista. Ja tämä tunne on jatkuva, kokoaikainen.

Joinakin päivinä oloni on hyvä ja ihana. On olo, että olen melko läpimenevä enkä tunne epämukavuutta. Sitten aivoni yhtäkkiä päättävät purra minua perseeseen ja sanoa: "Haista vittu, narttu."

Tuntemus on myös kuin vuoristorata. Rintakehäni? Sen pitäisi olla litteä. Mitä nämä rasvamöykyt yhtäkkiä tekevät tuossa? Repikää ne irti minusta.

Tuolla alhaalla pitäisi olla penis. Muttei ole. (Kokemus peniksestä haamuraajana on monien transmiesten kokemus osana alapäädysforiaa, eli siis tuntemus siitä, että siellä on penis vaikkei ole. Voin kertoa, että se on vitun syvältä.)

Pituuteni? Olen liian lyhyt. Ottaako kukaan minua koskaan vakavasti? Miksi naamassani on niin paljon rasvaa? Näytän tytöltä. Miksi perseestäni vuotaa verta juuri nyt? Minulla pitäisi olla penis. Miksi kuulostan 10-vuotiaalta? Ääneni pitäisi olla jo matala. Miksi perseeni on niin iso? Miksi estrogeeni on pilannut kehoni?

Lopulta vain itken kylpyhuoneessa laskien vuosia siihen, kun voin saada falloplastian.

Dysforia ei ole hauskaa. En usko, että tein nyt sille oikeutta. Kuulostaa siltä, kuin olisin asian kanssa jotenkin itsetietoinen, mutta kyse on mielisairaudesta. Aivoni ja kehoni kirjaimellisesti eivät vain sovi yhteen. Kyse ei ole siitä, ettenkö näkisi kehoani sellaisena kuin se ei ole, näen sen juuri siten kuin muutkin näkevät. Mutta se on väärä keho. Se ei ole minä.

Peilistä ei katso minä. En näe peilissä Zachia. Sisäpuolella olen Zach. Mutta en näytä Zachilta peilissä eikä kukaan muukaan ajattele, että näyttäisin Zachilta.

Kehodysmorfia ja genderdysforia ovat erilaisia. Kehodysmorfia on: "Olen alipainoinen, mutta olen lihava." Genderdysforia on: "Kukaan ei näe minussa fyysisesti mitään vikaa, mutta mielessäni tiedän, että minulla pitäisi olla erilaiset genitaalit." Ero on hiuksenhieno, mutta ero on silti olemassa.

En malta odottaa, että saan aloittaa testosteronin ja pääsen rintakirurgiaan. Tunnen sen jälkeen onnea, jota en ole koskaan aikaisemmin tuntenut. Voin keskittyä siihen, mikä on olennaista, en typerään paskaan kuten siihen, miten minuun viittaaminen tyttönä saa minut toivomaan kuolemaa.

Se tuntuu siltä, kuin olisi ansassa. Minua on sentään siunattu androgyynisellä vartalolla. Silti kaikki näkevät minut tyttönä. Se tuntuu siltä, kuin he puhuisivat jollekin joka seisoo aivan takanani ja odottaisivat vastausta.

Joka kerta kun katson peiliin, näen jonkun, joka näyttää suurin piirtein minulta, mutta ei kuitenkaan ole minä. Kuvittelen itseäni tulevaisuudessa ja näen miehen, jolla on vaimo ja lapsia, silti tiedän olevani aivan yhtä kaukana tulevaisuudesta kuin ikinä mahdollista. Se on hirveää.

Keho, joka minulla on, on väärä, se tuntuu väärältä. Sen takia kaikki muukin on väärää. En pysty tekemään töitäni, en syö, en treenaa koska tuntuu siltä että mitä tahansa teenkin, sillä ei ole merkitystä. Haluan tämän kidutuksen vain päättyvän, tavalla tai toisella.

Yksinkertaisimmillaan genderdysforia tuntuu siltä, kuin tietyt osat kehosta eivät olisi mitään muuta kuin teatterin rekvisiittaa, mutta esiintymisasu on sillä tavalla tiukassa ja jumissa, että sitä on pakko pitää vapaa-ajallakin. Joinakin päivinä voi vain muistutella itseään siitä, että jonain päivänä kostyymin vielä saa pois ja se ei ole todellisuudessa minä, ja joinakin toisina päivinä tekisi mitä tahansa saadakseen kostyymin pois voidakseen vihdoinkin lopettaa metodinäyttelemisen ja/tai lakata olemasta kostyymin kanssa missään tekemisissä.

Tarkennettuna:

Kun dysforia ensi kertaa iskee sinuun, sitä voisi parhaiten verrata eräänlaiseen käänteiseen tuntemukseen haamuraajasta. Elät vain elämääsi aivan normaalisti, mutta aivan yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, aivan satunnaisesti, tunnet tuulahduksen tai joku tunkeutuu ohitsesi ja vahingossa koskettaa sellaista kohtaa kehossasi, jonka olemassaolon olit kokonaan unohtanut. Se on vähän niin kuin, jos esimerkiksi olet kundi, joka kesken kävelylenkin törmää toiseen kundiin ja hän painautuu hetkeksi kiinni rintakehääsi ja sinä havahdut: "Voi paska, minullahan on tissit." Se tuntuu luonnottomalta etkä voi olla ajattelematta sitä. Se on häiritsevää ja noloa ja jos transitioidut, saatat silti olla edelleen vainoharhainen, että muut ihmiset ovat tietoisia näiden ruumiinosien olemassaolosta ja kenties jopa tuomitsevat sinut siitä syystä.

Ennen transition aloittamista ja ulostuloa dysforia tuntuu siltä kuin olisi unessa, jossa kokee maailmaa jonkun toisen perspektiivistä, ja jollain tasolla on tietoinen siitä että katselee maailmaa jonkun toisen silmien läpi, mutta kukaan muu ei vaikuta olevan tästä tietoinen. Sitä ei pysty tuosta vain sanomaan, koska pelottaa tai koska ei ole varma siitä, miten se pitäisi pukea sanoiksi. Tunne on erittäin surrealistinen, sitä ikään kuin on oma itsensä muttei silti kuitenkaan ole, kuin olisi jumissa ikuisessa roolileikissä jota ei pysty lopettamaan, ei voi kuin katsella maailman ympärillä lipuvan ohitse.

Transition aloittamisen jälkeen, kun vielä on pre-op [ei siis vielä käynyt genitaalikirurgiassa, otaksun], se on verrattavissa siihen hulluksi tekevään tunteeseen, että katsoo show'ta tai elokuvaa tai jotain, jonka henkilöhahmon kampaus on absurdin päivänselvällä tavalla sopimaton, ja hän voisi korjata asian yksinkertaisesti kohentamalla kampausta hieman, mutta jostain hiton syystä hän ei vaan tee niin. Ajatus tästä ei ole sinänsä ohimenevä, tarkoitan sitä tunnetta, kun istuu tuijottamassa näyttöä eikä voi keskittyä mihinkään mitä tapahtuu tai mitä ihmiset sanovat, koska jatkuvasti keskittyy häiritsevään ajatukseen: "Tuo olisi niin helppoa korjata, mikset vain harjaa typerää kuontaloasi pois naamaltasi? Sinä tiesit, että sinua kuvataan! MIKSI ANNAT HIUSTESI OLLA NOIN?"

Genderdysforia on tämän kaltainen tuntemus kymmenkertaisella vahvuudella, ja se tapahtuu kun katsoo peiliin tai on muutoin vain erityisen tietoinen omasta itsestään. Tiedät itse, mikä ongelma on, tiedät miten ongelman voisi ratkaista, ja ratkaisu tuntuu paljon yksinkertaisemmalta kuin se todellisuudessa on, silti saavuttamattomalta. Sen sijaan, että ajattelisi laimean ärsyyntyneesti hiusten pyyhkäisemistä pois naamalta, ajatukset ovat paljon pimeämpiä, sellaisia kuin "jos vain voisin leikata tämän irti".

Post-op-dysforia tuntuu siltä, kuin muistelisi menneitä hyviä aikoja vanhojen ystävien kanssa, ja sitten yhtenä päivänä yksi noista ystävistä tuo esiin todella kurjan muiston, joka on äärimmäisen nolostuttava ja/tai kuohuttava. Toivot, että voisit vain unohtaa sen, mutta se pitää sinua hereillä kolmeen asti yöllä, kun olet kuolemanväsynyt muttet näytä pystyvän nukahtamaan, vaikka kuinka yrittäisit.

Sosiaalisten tilanteiden sukupuolidysforia on aivan oma kattilallisensa kalaa. On äärimmäisen vaikeaa saada cisihmisiä ymmärtämään tätä, mutta koetan auttaa teitä astumaan minun saappaisiini. Kuvittele, että heräät yhtenä päivänä ja olet jossain aivan tuntemattomassa paikassa ulkomailla. Jollain taianomaisella tavalla pystyt kommunikoimaan kaikkien kanssa (kieli ei ole tässä analogiassa nyt olennaista), muttet ymmärrä yhtään mitään kulttuurisista eroista tai odotuksista. Kaikki ympärilläsi kohtelevat sinua aivan kuin olisit syntynyt ja kasvanut täällä, kutsuvat sinua oman kielensä nimellä joka ei ole sinun nimesi ja odottavat sinun käyttäytyvän niin kuin olisit syntynyt ja kasvanut tässä maassa. Joko hämmennyksestä tai pelosta tai molemmista johtuen vain toimit tämän mukaisesti, koska et tiedä miten ihmiset ympärillä reagoisivat, jos kertoisit heille: "Olen itse asiassa kotoisin __________ enkä tiedä, miten päädyin tänne ja mitä täällä on meneillään." Puhumattakaan siitä, uskoisivatko he sinua ylipäätään.

Vaihtoehtoisesti, kuvittele että sinut on kidnapattu ilman minkäänlaista selitystä ja heitetty johonkin huoneeseen toisten ihmisten kanssa, jotka pelaavat lautapeliä, josta et ole koskaan ennen kuullut ja jossa on sarja monimutkaisia sääntöjä, joista sinulle ei ole kerrottu mitään. Katsot muutaman kierroksen ennen kuin oma pelivuorosi tulee, joten sinulla on jonkinlainen hatara käsitys siitä, mitä tuleman pitää, muttet ole 100 %:n varma mistään. Kaikki muut näyttävät ymmärtävän peliä, ja kun vähän haparoit, he tuomitsevat sinut koska et ymmärrä, tai ainakin sinulla on paranoidinen tunne siitä että he tuomitsevat. Jälleen kerran, joko hämmennyksestä tai pelosta, et sano mitään koska ajattelet huolissasi ihmisten pitävän sinua hulluna, koska sinut on kidnapattu ainoastaan pelaamaan lautapeliä, josta et ole koskaan kuullutkaan, ihmisten kanssa, joita et ole koskaan tavannut.

Tältä transihmisestä tuntuu yrittää kuvitella olevansa cis ja yrittää sosiaalisesti sopeutua joukkoon. Vaikka kuinka hyvin ymmärtäisin kulttuurin tai pelin säännöt, vaikka kuinka kauan eläisin siinä vieraassa maassa tai pelaisin peliä sen säännöillä, se ei silti koskaan tunnu minusta luonnolliselta ja aina tuntuu siltä, etten koskaan voi pelata yhtä hyvin kuin muut. Joka tapauksessa, niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa, miehenä eläminen tuntuu minulle yhtä luonnolliselta kuin olla amerikkalainen tai pelata lempilautapeliäni. Ulostuleminen ja transitioituminen tuntuvat siltä kuin olisin palannut takaisin USA:han elettyäni vieraassa maassa vuosikaudet, tai pelaisin lautapeliä jossa olin ennen superhyvä, mutta johon en ole koskenut sen jälkeen kun olin lapsi. Ei se välttämättä nostalgiaa ole, mutta tosiaankin luonnollista, paljon yhtenäisempi tapa minulle olla.

Minulla on kaksi diagnosoitua genderdysforian muotoa: kehollinen ja sosiaalinen.

Kehodysforiani on jatkuva epämukavuuden tunne, useinkaan en halua edes liikkua, koska pelkään että tunnen kehoni. Toisinaan en halua käydä suihkussa tai edes käyttää kylpyhuonetta, koska se tuntuu niin epämukavalta. Tuntuu siltä, kuin olisin jumissa piikkilankaviidakossa, ja joka kerta kun otan askelen väärään suuntaan ja kosketan piikkilankaa, tunne epämukavuudesta tulee takaisin. Tämä ei ole epämukavuutta, jonka voisi vain odottaa menevän ohi. Ajoittain se tuntuu suorastaan fyysisenä kipuna! Monia kertoja olen tullut aivan fyysisesti sairaaksi sen takia. Nukkuminen on parasta mitä voi tehdä, koska silloin ei tarvitse tehdä mitään, mihin tarvitaan kehoa. (Jos siis pystyt löytämään nukkuma-asennon, joka ei aiheuta epämukavuutta.) Eikä tästä asiasta voi puhua kellekään, koska kun kuulee oman äänensä, nousee myötähäpeä. Jos nauhoittaa omaa ääntään ja poistaa nauhoitteen, madaltaa sen jälkeen ääntään ja nauhoittaa uudelleen, ääni kuulostaa pakotetulta ja tulee vain entistä huonompi olo. Ja ajatuksen omasta rakastetusta/rakastajasta (poikaystävä, tyttöystävä, theyfriendit) voi unohtaa, koska kuinka voi rakastaa toista, jos ei rakasta itseään? Ja pelko siitä, että he koskettavat kehoani, on liikaa kestettäväksi. Ei voi edes kuvitella halaavansa heitä. Tekisin MITÄ TAHANSA ollakseni vapaa tästä epämukavuudesta. Mutta mikään ei koskaan riitä, aina epämukavuus muistuttaa itsestään. Keho vihaa itseään.

Sosiaalinen (minulle pahempi näistä kahdesta). Et pysty olemaan tuntemattomien ihmisten lähellä, koska olet tietoinen siitä, että he katsovat sinua ja näkevät jonkun, joka ei ole sinä. Se on hieman sama kuin näyttäisit jollekulle maalauksen kukasta, mutta he näkevätkin siinä auringon ja sinulle tulee ikävä olo siitä, että he näkivät jotain mitä itse et näe. He katsovat sinua ja tietämättään saavat aikaan sen, että tunnet olosi yksinäiseksi. On jatkuva pelko siitä, että muita ihmisiä tavatessa he näkevät jonkun, joka ei ole sinä. Se on pelkoa siitä, että joutuu katseiden kohteeksi. Mutta vaikkeivät muut näkisikään sinua, he pystyvät kuulemaan äänesi ja äänesihän ei sovi yhteen sen kanssa, kuka olet. Ja vaikka olet sellaisten ihmisten ympäröimä, jotka tuntevat sinut ja rakastavat sinua... Et siltikään pysty olemaan heidän seurassaan, koska vihaat ajatusta siitä että he katsovat sinua ja pakottautuvat näkemään jotain sellaista, jollaisena haluat tulla nähdyksi. Kuulet heidän tekevän virheen ja korjaavan sen, vain muistuttaakseen sinua siitä, ettet ole riittävän läpimenevä, jotta he muistaisivat asian. Tunnet yksinäisyyttä. Ja vaikka hengailisit toisten transihmisten kanssa, tunnet SILTI olosi sellaiseksi, että olet taakkana muille. Kuin aiempi vertaus kukkamaalauksesta. Näytät heille maalauksen kukasta ja he näkevät auringon. Sanot heille: "Se on kukka, ei aurinko." He pahoittelevat ja kutsuvat sitä maalaukseksi kukasta, mutta silti se on muistutus siitä, että he näkivät ensin auringon ja sanoivat aurinkoa kukaksi vain siksi, että sinulle tulisi parempi olo.

Sikäli kuin minä tiedän, dysforia on kaikille erilaista. Vaikka siinä on joitakin yhteneviä piirteitä, yhden transhenkilön dysforia voi olla täysin tunnistamatonta jollekulle toiselle transhenkilölle.

Minulle se on kimppu kaikenlaista. Yritän kuvailla noita tuntemuksia.

Suurin tuntemus minulle on ollut se, että mieleni ja kehoni ovat aina jonkinlaisessa epäsynkroniassa. Muut ihmiset kuvailisivat tuntemuksiaan siten, että heidän mielensä ja kehonsa ovat sopusoinnussa keskenään, ja minulle tällainen on täyttä hepreaa.

Minulla on niin, että oma mieleni aina ilmensi sitä kuka olen, mutta keho tuntui lähinnä hyödyttömältä kimpaleelta lihaa, jota minut pakotettiin raahaamaan ympäriinsä. Muutamia kertoja ennen transitiotani saatoin sanoa jollekulle: "Tämä keho ei ole minä."

Tuloksena tästä minulla ei ollut juuri mielenkiintoa huolehtia joistakin perusasioista kehossa, joka ei ollut minun. Mitä yritän sanoa: maksaisitko sinä sellaisen asunnon remontoimisesta, jossa olet vuokralla? Samankaltainen tuntemus. Näinpä tein tietoisen valinnan syödä mitä tahansa roskaruokaa ikinä halusinkaan. En kuitenkaan tulisi olemaan onnellinen tässä kropassa, joten miksen nauttisi sitten maukkaasta ruoasta?

Niinpä lihoin reilusti, tietenkin. Ennen transitiota en jaksanut välittää kehostani niin paljon, että olisin panostanut treenaamiseen ja dieetin aloittamiseen. Nyt kun asiat ovat paremmalla tolalla, minun täytyy saada kehoni sellaiseen kuntoon, että se palvelee minua. Tajuan nyt, mitä tuntemus sisäisestä harmoniasta tarkoittaa. Se voimistuu päivä päivältä.

Translesbona minulla on aina ollut tietty tuntemus, joka muiden mielestä on outo. Minulle se on aina ollut normaalia. Ennen tätä vuotta en ollut tajunnut, etteivät muut ajattele samoin. Olen aina ollut viehättynyt naisista, mutta minulle tähän fiilikseen on aina kietoutunut halu saada itselleni feminiininen keho.

Vakava kysymys cisheteroihmisille: millaista on olla viehättynyt sellaisista fyysisistä ominaisuuksista, joita teillä itsellänne ei ole, mutta ette myöskään halua niitä itsellenne? En tosiaankaan ymmärrä tuollaista tuntemusta. Minusta tuntui aina järkevältä se, että kun näin naisen jota kohtaan tunsin vetoa, halusin saada tuon kehon nauttiakseni siitä aivan koko ajan. ("I wanted to have that body to enjoy all the time.")

Osa genderdysforiaa minulle oli sitä, että katsoin toisia naisia ja halusin sen mitä heillä oli, kuitenkin tietäen etten koskaan sitä saavuttaisi. Tai kun katsoin söpöä pukua näyteikkunassa ja vain kävelin sen ohi, koska mitä minä sillä kuitenkaan tekisin? Elin hiljaisen alistunutta elämää ajatellen, ettei transitioituminen varmaankaan olisi vaihtoehto ja etten kuitenkaan voisi olla koskaan se persoona, joka halusin olla.

Totta kai yhä edelleen on paljon naisia, jollaisilta haluaisin näyttää, mutta nyt minulla on jo jonkin verran itseluottamusta. Joo, he näyttävät upeilta, mutta melko hyvältä näytän minäkin. Ehkä vielä oivallan, mikä saa heidät näyttämään niin hyvältä, ja saada se toimimaan itsellänikin... (Tämäkin tarina jatkuu vielä, en käännä sitä nyt kokonaan.)

Seuraavat pätkät eivät ole yksi kuvaus vaan fragmentteja pidemmistä kuvauksista:

Päivä elämästäni. Herään, venyttelen. En nouse istumaan. Minun täytyy pysyä makuulla, jotten tuntisi asioita, joiden ei pitäisi olla siellä. Asioita, jotka siirtyilevät ja liukuvat. Ihmettelen, mitä helvettiä minusta oikein roikkuu, kunnes muistan. Sitten laitan päälle paidan tai pussimaisen puseron, jotta suihkuun mennessäni ja tarttuessani pyyhkeeseen en tuntisi niitä. Käyn pimeässä suihkussa. Jos näen itseni, myöhästyn töistä, koska jään istumaan ja ihmettelemään, kuka oikein on pukeutunut minun kasvoihini. Sheivaan noita kasvoja suihkussa. Pidän siellä pientä peiliä, jotten näkisi muuta kuin kasvoni.

Minulle genderdysforia tulee aaltoina. Pahimpina hetkinä se tuntuu siltä, että haluaa tulla laitetuksi ruumisarkkuun ja haudatuksi elävältä. Voi kirkua, itkeä ja hakata arkunkantta, mutta pakoon ei pääse. Dysforia on ollut niin tuskallista, etten ole pelännyt edes kuolemaa. Todellinen tuska tuli siitä ajatuksesta, että pitäisi elää pidempään. Pelko tarttuu sydämeen ja kuristaa sitä toivottomuudella. Joskus ainoa lohtu on ollut vain keskittyä kuolemaan niin kuin johonkin fantasiaan pakenemisesta. Pakenemiseta jonnekin, missä ei ole syyllinen olo, peloissaan tai pakotettu olemaan joku, joka et ole. Taistelin näiden ajatusten kanssa elämäni joka päivä, kunnes löysin, mitä tarkoittaa olla transsukupuolinen. Transitioiduin siksi naiseksi, joka olen tänä päivänä. Nyt hämmästyttää ajatella, että suurimman osan elämästäni en tiennyt olevani transsukupuolinen. Ajattelin, että kaikki tuntevat näin. Että minä en vain ollut tarpeeksi hyvä käsittelemään sitä. Kun transitioiduin, tajusin viimein, miltä tuntuu olla cissukupuolinen. Se oli todella mahtavaa! Nyt herään joka aamu onnellisena siitä, että saan olla elossa. En koskaan aikaisemmin tuntenut näin. En enää joudu kestämään sitä kammottavaa konfliktia päässäni ja masennukseni ja dysforiani on kokonaan poissa.

Pahinta minulle oli jatkuva paniikin tunne. Tunne siitä, että olen vankina kehossani ja kykenemätön pääsemään ulos. Halu paeta jostakin tietystä ruumiinosastani ollen kykenemätön irtoamaan siitä. Viime aikoina terapiassa olen toisinaan tuntenut dysforian suruna tai syvänä murheena. Kaipuuna saada keho, joka on olemassa mielessäni, mutta ei kuitenkaan ole olemassa fyysisesti. Tämä saattaa olla minä liikkumassa poispäin paniikista, kohti jonkinlaista hyväksyntää tai ainakin sen tiedostamista, että ulkoapäin määritelty kehoni aiheuttaa minulle jatkuvaa epämukavuutta. Suru ja murhe ovat kovia kestää, mutta parempia kuin paniikki.

Se on tunnetta feikkiydestä, että olet yksi suuri valhe elämäsi jokaisena sekuntina. Joudut koko ajan piilottamaan oman totuutesi, että olet ihan kokonaan väärä ja kaikki kehossasi ei tunnu hyvältä. Niin kuin näyttelijä, kaikki täytyy koko ajan olla harkittua, suurimman osan ajasta näyttelet jotta sopisit joukkoon, näyttelet "jätkää". Se on stressaavaa, uuvuttavaa ja tekee sairaaksi. Kaikki miespuoliset kaverini vain ovat omia itsejään, minun täytyy kopioida heitä, joten kukaan ei tiedä. Se on kammottava salaisuuteni. Unelmoin joka päivä, että voisin vain elää naisena, jotta saisin tämän hirveän hirviön selästäni pois ja voisin vain keskittyä olemaan minä. Miksi elämän pitäisi olla näin rankkaa?

Ennen transition aloittamista dysforian käydessä todella pahaksi se tuntui siltä kuin minua murskattaisiin hydraulisella puristimella, joka oli tehty tunteistani ja ajatuksistani. Tuntui siltä, kuin kurkkuni olisi räjähtänyt ja ainoa keino parantaa se olisi viiltää se auki. Aivan kuin olisi ollut jumissa ihmisihontiukassa arkussa, en pystynyt hengittämään tai tekemään mitään. Tuntui siltä, että haluan vain kuolla, mutta minulla ei ollut fyysistä rohkeutta liikuttaa kehoani päättääkseni elämäni. Tuntui siltä, kuin kaikki sukupuolipiirteet kehossani olisivat kasvaimia ja jokin rutto tai kulkutauti sielussani, ilman mitään toivoa parantumisesta. Tuntui siltä, että kaikki koko universumissa menetti merkityksensä ja ainoa asia, jolla oli mitään merkitystä, oli olla tyttö. Se tuntui halulta ajelehtia pimeään kuoleman tyhjyyteen ja paeta päättymätöntä piinaa. Tältä tuntui tuntikausia putkeen ilman mitään tietoa siitä, milloin se mahtaisi päättyä. Ennen transition aloittamista tuntui joka päivä siltä, kuin kehostani olisi roikkunut satoja hiekkasäkkejä. Minulla oli voimakas halu peittää kaikki mieheyteen viittaava kehossani. Se tuntui siltä, kuin jokin aineeton voimas olisi pakottanut minut olemaan mies vastoin kaikkia halujani ja toiveitani.

Minun tapauksessani kaikki alkoi hämmentyneisyydestä. Missä ihmeessä penikseni on? Sen pitäisi olla siellä. Miksi minun pitää hengailla tyttöjen kanssa eikä poikien? Muistan kysyneeni kysymyksiä siitä, miksen voinut tehdä jotakin, ja minulle vastattiin: "Tytöt eivät tee näin." Se ei kuitenkaan vastannut kysymykseeni: "Okei, mutta miksen minä voi?" (...) Toisinaan aina oivalsin, ettei minulle yhtäkkiä kasvaisi taianomaisesti penistä, eivätkä rasvamöykyt rintani kohdalla katoaisi mihinkään. Noina hetkinä halusin kuolla. Makasin itkien sängyssä, joskus jopa päiväkausia. Joskus vain tuijotin partakoneenteriä ja unilääkkeitä toivoen, että minulla olisi rohkeutta vain lopettaa kaikki. Fantasioin itsemurhasta, jotta voisin reinkarnoitua mieskehossa. Pahimpina päivinä halusin repiä ihoni kauttaaltaan irti ja hakata kehoni palasiksi. Tuntui siltä kuin olisin ollut tulessa, niin kuin en vain sopisi omaan ihooni. Rintani, lantioni, kurvini. Kehoni halusi liikkua tietyllä tavalla, puristaa käsivarteni aivan kokonaan rintani yli, liikkua kävellessäni jonkin ohitse, mutta aina minussa oli kiinni jotain sellaista, mitä ei pitäisi olla. Rintani tuli aina käsivarsieni tielle, lantioni kopautti esineitä kumoon. Kehoni liikkeet oli suunniteltu siten, ettei noiden osien pitäisi olla siellä, mutta niin ne vain olivat, ja ne olivat aina TIELLÄ. Minusta tuntui aina tältä jo ennen raskautta, mutta raskauden aikana se oli kaikkein pahimmillaan.

Tällaista settiä lukiessa ja kuunnellessa minulle tulee aina mieleen transaktivistien mielenosoituksissaan heiluttelemat kyltit, joissa on sellaisia sloganeita kuin trans is beautiful ja I love being trans ja trans is the new normal. Ihan päällimmäinen ajatus minulle ei tuollaisten kuvausten lukemisen jälkeen ole se, että onpas kaunista ja ihanaa, normaalista nyt puhumattakaan. Mitä kaunista on äärimmäisessä itsevihassa, joka manifestoituu ihmisen elämässä niin voimakkaana, että hän toivoo voivansa hakata itseltään ruumiinosia irti tai kokonaan kuolla, koska ahdistaa niin pohjattomasti? Toki on ilmeistä, että transaktivistien viesti tuossa sloganoinnissa on se, että kun ahdistus on (heidän perspektiivistään) kehonmuokkailuilla ja kehonmuokkaustoimenpiteillä hoidettu "oireettomaksi", niin saavutetaan se auvoisa beautiful-tila ja gendereuforia, jota sitten mielenosoituksissa julistetaan maailmalle uutena normaalina. Transsukupuolisuus ilmiönä ei kuitenkaan ole pelkkää affirmaation ja kehonmuokkauksen jälkeistä auvoa ja ihanuutta, mihin on useita eri syitä.

Ensinnäkin: Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jonka oman itsen ydin säilyy samana sikiöajasta arkkuun asti. Minuuden ydin on elämänmittainen ja katoamaton niin kauan kuin ihmisessä henki pihisee. Kukaan ei voi paeta todellista itseään ja minuuttaan mihinkään. Kukaan ei voi "sammuttaa" omaa lineaarisen aikajanan psykofyysistä itseään sillä, että pakenee inhoamaansa ja vääräksi kokemaansa "entistä" minäänsä uuteen, illusoriseen identiteettiin. Tai siis, toki uuden identiteetin voi sinänsä yrittää luoda ja edesauttaa illuusion pysyvyyttä uudesta, todellisesta minästä siirtymällä elämään ahdistusta tuottavan vedenjakajan toiselle puolelle. Transsukupuolisille (ja ainakin aatteen tasolla myös nykyajan kilahtaneille "transihmisille") se tarkoittaa kaksinapaisen sukupuolibinäärin vastakkaiselle puolelle siirtymistä käyttäen hyväksi hormonaalista ja kosmeettista kehonmuokkausta. Loppuun asti vietyinä ja mahdollisimman "onnistuneina" kehonmuokkaushoidot voivat aikaansaada sen, että transsukupuolinen tulee sosiaalisissa tilanteissa kohdatuksi kokemansa vastakkaisen sukupuolen yksilönä. Transsukupuolinen siis siirtyy hoitojen jälkeen elämään elämäänsä immersiivisessä fiktiossa, josta kirjoitin ensimmäisessä osassa – siis tilassa, jossa tulee ympäröivien ihmisten taholta tulkituksi vastakkaisen sukupuolen edustajana (eli biologinen nainen tulkituksi miehenä ja biologinen mies tulkituksi naisena), vaikkei objektiivisessa todellisuudessa sitä voikaan olla. Tämä on useille transsukupuolisille kuitenkin tuskattomampi tapa olla ja elää siitäkin huolimatta, että he tietävät elävänsä immersiivistä fiktiota. Olen usein sanonut, että ns. tervejärkisen transsukupuolisen tunnistaa siitä, että hän tietää ja tunnustaa biologisen todellisuuden muuttumattomuuden ja todellisuuden asettamien reunaehtojen vallitessa astuu sisään transhoitoprotokollaan. Blaire White on tästä hyvin tunnettu esimerkki, samoin Buck Angel. Tervejärkinen transsukupuolinen ei kiellä biologiaa ja yritä murentaa "cisteemiä" vaan pyrkii muokkaamaan omasta itsestään sellaisen, että hänellä olisi parempi olla vastakkaisen sukupuolen edustajaksi tulkittuna yksilönä – tietoisena siitä, että täydellinen transformaatio aidoksi mieheksi/naiseksi ei ole mahdollista, vaikka jonkin verran voikin siirtyä sinne vastakkaiselle puolelle.

Minä en ole koskaan tippaakaan vähätellyt tai yrittänyt kieltää transsukupuolisuuden tuottaman psyykkisen ja fyysisen kärsimyksen todellisuutta ja sitä, että transhoidot voivat helpottaa ihmisen elämää huomattavasti, kunhan hänet on huolellisesti ja erotusdiagnostisesti tutkittu pätevien ammattilaisten toimesta. Olen koko ajan yrittänyt tähdentää sitä, että "alkuperäinen" transsukupuolisuus on erittäin vakava ja transkokevalle itselleen hyvin todellinen ilmiö, johon täytyy suhtautua asian edellyttämällä vakavuudella. Nykyiset sekopääaktivistit gendereineen, pronomineineen ja portinvartioinnin lakkauttamisineen ovat tehneet nimenomaan tälle alkuperäiselle transsukupuolisuudelle ja sen optimaalisen hoidon kehitystyölle aivan mittaamatonta vahinkoa.

Toisekseen: Transsukupuolisuus ja laajemmin kehoahdistus on äärimmäisen monimutkainen psykiatrinen ilmiö. Olen huomannut, että transsukupuolisten kuvaama ahdistus ruoskii transkokemuksesta kärsiviä usein ajattelemaan, että kunhan vain pääsen tästä nykyisestä olotilasta/kehosta eroon, niin ongelmani katoavat. Transkokevat ajautuvat ahdistuksensa ruoskimina ajattelemaan, että kaikki heidän ahdistuksensa ja psyykkiset ongelmansa ovat redusoitavissa kokemukseen väärästä kehosta; siis transsukupuolisuuteen. Monet detransitioituneet ovat kertoneet, että tajusivat juuri tämän asian omalla kohdallaan, mutta vasta transhoitojen läpikäymisen jälkeen. Tässä asiassa unohtuu käsittämättömän usein kokonaan se, että psyykkiset ongelmat ovat aina hyvin monisyisiä ja voivat aiheutua vaikka minkälaisista tekijöistä, joista transkokemuksesta kärsivä ei itse ole välttämättä lainkaan tietoinen. On hälyttävää, miten usein transkokemuksesta kärsivät raportoivat myös kaikenlaisia muita psyykkisiä ongelmia, kuten traumataustaa tai hyväksikäyttökokemuksia. Traumatisoitunut ihminen ei ilman ammattiapua pysty jäsentämään omaa traumatisoituneisuuttaan (siihen tarvitaan aina ammattiapua), mutta koska ajatus väärästä minusta ja väärästä kehosta on niin kaikenkattava ja fyysisestä reaalitodellisuudesta konkreettisesti osoitettavissa, tuntuu helpolta ja itsestäänselvältä ryhtyä pelkistämään kaikkea psyykkistä ahdistustaan sen aiheuttamaksi. Tämä johtaa ajatukseen siitä, että kun väärä kehoni korjataan, niin myös muut [psyykkiset] ongelmani korjautuvat sen myötä. Tuloksena noidankehä. Ihminen voi ponnistella päästäkseen eroon aiemmasta, vääräksi koetusta itsestään tehden kaiken voitavansa sen saavuttamiseksi (mihin transidentifioitumista suorastaan tarjotaan nykyään optimaalisena väylänä), mutta hän vie joka tapauksessa aina ne alkuperäiset psyykkiset ongelmansa mukanaan uuteen, immersiivisen fiktion varaan rakennettuun identiteettiin. On lopulta mahdotonta paeta itseään mihinkään. Ihmisen perimmäinen ja ainoa vaihtoehto kaikkien teiden kulkemisen jälkeen on lopulta vain hyväksyä se, kuka on.

Traagista tai ei, niin ongelmat eivät katoa sillä, että ne kuvittelee tai toivoo olemattomiin. Ihminen osaa olla erittäin luova yrittäessään paeta ongelmiaan sen sijaan, että kohtaisi ne ja työstäisi niitä terapeuttisin keinoin. Joillakin transprotokollan läpikäyminen auttaa ja helpottaa, varsinkin jos he hankkivat terapeuttista apua muihin ongelmiinsa, mutta loppujen lopuksi aika harvalla, kun tarkastelee koko nykyisten transidentifioituvien äänekästä joukkoa. Nykyisten radikaalitransaktivistien oma käytös, joka on kaikessa sekopäisyydessään liiankin päivänselvästi heidän traumataustansa motivoimaa, on tästä konkreettinen todiste. Transsukupuolisuutta ei voida käsitteellisesti erottaa sen juuriaiheuttajasta eli dysforiasta, vaikka nykyiset aktivistit tekevätkin kaikkensa saavuttaakseen yhteiskunnallisen tilan, jossa "transihmisyys" (jota kukaan ei pysty enää määrittelemään) nähtäisiin yksinomaan täysin normaalina olemisen tilana, jolta on riisuttu kaikki sairaudellisuuden leima.

Vielä summa summarum:

Kuten jo mainitsin aiemmin, transkokevat itse korostavat, että transkokemus on jokaisella erilainen ja omanlaisensa, mikä on aivan totta. Yhtenevyyksiä kuitenkin on, jos asiaa tarkastellaan ikään kuin propositioiden tasolla. Poimimissani kuvauksissa esiintyvät ja toistuvat eri sanankääntein muotoiltuina mm. tällaiset teemat:

• voimakas kokemus siitä, ettei saa eikä voi olla se, joka ja kuka todellisuudessa on
• kokemus siitä, että näyttelee, kuin olisi koko ajan teatterissa rooliasuun pukeutuneena
• voimakas kokemus, että nykyinen keho on väärä (minä en ole minä, tämä ei ole minun kehoni), halu päästä olemasta väärän kehon kanssa missään tekemisissä
• omien kehonosien tuntuminen vääriltä ja ettei niitä pitäisi olla nykyisenlaisina olemassa, kokemukset puuttuvista kehonosista haamuraajoina (esim. transmiesten haamupenis)
• halu vahingoittaa ja rangaista itseä, jotta tuska lakkaisi
• kokemus, etteivät aivot ja keho sovi yhteen [tämä on erittäin yleinen väite ja uskomus transkokemusta perusteltaessa, että on naisen aivot miehen kehossa tai miehen aivot naisen kehossa]
• aivan kaikesta ahdistuminen omaan itseen ja omaan kehoon liittyen, jopa ahdistuminen omasta äänestä, äärimmäisimmillään haluttomuus liikkua fyysisesti ollenkaan, ettei joutuisi tuntemaan oman kehon "vääriä" osia
• toiveet ja fantasiat kuolemasta, jotta pääsisi eroon ahdistuksesta ja itsevihasta
• hartaat toiveet ja odotus siitä, että paha olo katoaa, kun pääsee aloittamaan sukupuolenkorjaushoidot (hormonihoidot ja kehoa muokkaavan kirurgian)
• vainoharhat muiden ihmisten ajatuksista ja tuomitsevasta suhtautumisesta (vaikka rationaalisesti ajatellen ymmärtäisikin, että muut ihmiset eivät pysty lukemaan ajatuksia) ja turhautuminen siihen, että muita ihmisiä on niin vaikeaa saada ymmärtämään omaa kokemusta
• turhautuminen siihen, etteivät muut ymmärrä eivätkä usko transkokemuksen todellisuutta
• tunne yksinäisyydestä, kokemus hyödyttömyydestä
• tietoisuus siitä, että vaikka tulisi sosiaalisesti kohdatuksi kokemuksensa mukaisesti, se johtaa joka tapauksessa turhautumiseen, koska koko ajan on läsnä tietoisuus siitä, että muut pakottautuvat näkemään jotain vain toisen mieliksi ja kohteliaisuudesta
• helpotuksen tunne transition jälkeen, kun ei ole enää kokemusta siitä, kuin eläisi koko ajan elämäänsä vieraassa maassa, jonka kieltä ja jonka "pelin sääntöjä" ei ymmärrä; tunne lopultakin yhtenäisestä olemisesta
• kokemus siitä, että vasta transition jälkeen pystyi aloittamaan oman elämän sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla

Melkoinen keitos ihmispsyyken pimeintä shittiä, varsinkin kun useampi kirjoittaja erikseen korosti, että dysforiakokemus on pahimmillaan kymmenkertainen tai jopa miljoonakertainen verrattuna johonkin jo itsessään ahdistavaan, mutta kuitenkin "normaaliin" asiaan. Tässä kaikessa olisi pohdittavaa ja analysoitavaa niin valtavasti, että niistä saisi vaikka 100-osaisen bloggaussarjan.

Kun luen ja mietiskelen tunne- ja samaistumistasolla tämän tekstin kertomuksia, niissä jokaisessa kaikki aina jotenkin kiteytyy samaan teemaan: ITSEVIHA. Siitä ei päästä kerta kaikkiaan mihinkään, että transsukupuolisuus on syvimmässä ytimessään itsevihaa, oman itsen syvää inhoamista. Se, että kokee olevansa "väärä", ei ole itsensä rakastamista millään mittarilla. Jos olette joskus tutustuneet anorektikoiden kuvauksiin omasta kehoahdistuksestaan (suosittelen), niin he kuvaavat pohjimmiltaan tismalleen samaa asiaa kuin sukupuolidysforikotkin. Quorasta löytyy myös anorektikoiden vastaavia kuvauksia. Anorektikot kuvaavat, että sairaus on aina osa heitä, vaikka heidät olisikin onnistuttu hoitamaan oireettomiksi.

Lopuksi:

Oli trans aktivistien itsensä mielestä miten beautiful tahansa, niin siitä ei pääse mihinkään, että kyseessä on vakava mielenterveydellinen häiriö/ongelma/probleema, miten ikinä haluattekin sitä nyt nimittää. Transsukupuolisten omat kuvaukset tilastaan todistavat sen, suorastaan alleviivaavat sitä. Transsukupuolisuus ei ole vitsi, muodikas glitteridentiteetti tai jokin uhkea ja uusi erikoisihmisyyden muoto. Se on tila, joka hoitamattomana voi pahimmillaan johtaa kuolemaan. Nykyaktivistit voivat painua helvettiin kyltteineen, lippuineen ja sloganeineen ja tunkea pronominiaktivisminsa ja sukupuolettomuusvollotuksensa sinne, minne aurinko ei paista. Yhdessä kertomuksista ylempänä kirjoittaja itsekin myöntää kyseessä olevan mielisairauden ja että kehodysmorfian ja genderdysforian ero on hiuksenhieno, vaikka silti olemassa. "Tekisin mitä tahansa ollakseni vapaa tästä epämukavuudesta. Mutta mikään ei koskaan riitä, aina epämukavuus muistuttaa itsestään. Keho vihaa itseään." On itse asiassa aika hämmästyttävää, miten taitavasti monet kirjoittajista kykenevät sanallistamaan omaa ahdistustaan. Olen huomannut myös detransitioituneiden tarinoista, että heillä on erinomaiset itsereflektiokyvyt ja taito sanallistaa kokemuksiaan muille ihmisille.

Vielä yksi asia, johon en nyt syvenny tarkemmin mutta joka pisti silmään: translesboiksi (tai transbianeiksi) itseään kutsuvat transidentifioituvat miehet kuvaavat usein sitä, miten heillä viehättyminen naisista kietoutuu voimakkaaseen haluun saada itselleen "feminiininen keho". Olen nähnyt erittäin monien transbianien selittävän tätä tismalleen samaa asiaa: että jos heistä itsestään tulisi nainen, se olisi tavoiteltavin mahdollinen asia elämässä ja ehtymätön hyvänolon lähde. "I wanted to have that body to enjoy all the time", kuten kirjoittaja ylempänä asian itse muotoili. Eli ajatus siitä, että kun tulee itse naiseksi, elää sen jälkeen päättymättömässä feminiinisen euforian ja nautinnon tilassa. Autogynefilia pähkinänkuoressa? Kuinka monen transnaiseksi identifioituvan kohdalla on kyse samasta ilmiöstä, johon liittyy näennäisen epäsuorasti äärimmäistä homoseksuaalisuuden fetisointia? Tässä palaamme taas siihen, että a) homous on heterojen fetissi ja b) transsukupuolisuuden rinnastaminen homoseksuaalisuuteen on ollut alun perinkin massiivinen virhe, koska kyse ei ole toisiinsa vertautuvista ilmiöistä, ja transaktivistit itse tekivät aivan jumalattoman ison mokan kiinnittyessään loisina seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavaan liikkeeseen oman agendansa edistämiseksi. Biologinen mies ei voi olla lesbo. Sukupuolta ja sen merkitystä seksuaalisessa suuntautumisessa ei voida koskaan tehdä olemattomaksi, vaikka dysforia ja halu tulla homoksi/lesboksi olisi transkokevalla niin voimakas, että hän sulaisi lätäköksi.

Käsittelen kolmannessa osassa näitä samoja teemoja muunsukupuolisuuden, ei-binäärisyyden, sukupuolettomuuden yms. perspektiivistä. Mitä tulee niihin yleisesti, niin ne ovat näihin aidosta, rampauttavasta dysforiasta kärsivien kokemuksiin verrattuna sen verran narsistista ja harhaista bullshittiä, että oksat pois, rillumarei, huhhahhei ja rommia pullo. Tarkoitan nyt siis kaikkea modernien transihmisten ja sukupuolensotkijoiden ulinaa vääristä pronomineista, "misgenderöimisestä" eli väärinsukupuolittamisesta, syrjivästä cisteemistä, bioessentialismista, cissuista, binäärin murskaamisesta, transfobiasta jne. jne., tiedättehän te nämä jo.

Olen erittäin kiinnostunut kuulemaan, mitä ajatuksia nämä kuvaukset teissä lukijoissa ovat herättäneet ja mitä te niistä haluatte nostaa esiin. Jatketaan kommenteissa.