Minkä ikäisenä tiedostin olevani homo?

Homoseksuaaleilta kysytään usein: "Minkä ikäisenä tiedostit olevasi homo?" Tämä on itse asiassa varmaan kaikkein yleisin yksittäinen homoseksuaaleille esitettävä kysymys homouteen liittyen.

Kysymykseen vastaaminen ei ole yksiselitteisen helppoa. Olen itse paikantanut ensimmäisten homoseksuaalisten tuntemusten ilmaantumisen siihen aikaan, kun olin noin 9-10-vuotias. Ne ensimmäiset signaalit eivät olleet sanan varsinaisessa merkityksessä seksuaalisia vaan pikemminkin eräänlaista määrittelemätöntä vetovoimaa, jota en osannut sanallistaa, mutta joka oli olemassa hyvin väkevänä. Aloin tiedostua siitä, että en pysty ihastumaan esimerkiksi luokallani oleviin tyttöihin. Muut pojat jauhoivat tytöistä koko ajan, mutta minua ei kiinnostanut. Kaveerasin tosin tyttöjen kanssa aktiivisesti, ja tytöt aina hyväksyivät minut osaksi porukoitaan. Poikaporukoissa en viihtynyt, vaikka minulla myös poikia kaverina tuolloin oli. Miehissä ja pojissa kuitenkin jokin vain veti puoleensa, vaikken osannut sitä vielä mitenkään sanallistaa tai jäsentää tai seksuaalissävytteiseksi mielenkiinnoksi hahmottaa. Muistan, miten eräs isäni tuttava kävi joskus meillä kylässä, ja hän oli minusta aivan satumaisen komea. Katselin häntä aina sanattoman ihailun vallassa ja ajattelin, etten ole ikinä nähnyt mitään niin kaunista (miehisessä mielessä).

Ensimmäisen kerran ihastuin luokallani olevaan poikaan 13-vuotiaana (olin siis seiskalla). Poika oli absoluuttisen hetero ja omissa kaveripiireissään hyvin suosittu, eli minulle kaikin mahdollisin tavoin saavuttamattomissa. En kuitenkaan mahtanut niille tuntemuksille mitään. Olin aivan huumaantunut, jos tämä poika joskus huomioi minua jotenkin tai hymyili minulle, vaikka tiedostinkin, etten ikinä voisi mitenkään "saada" häntä itselleni. Hellyttää muistella tätä. Ihastus lakkasi aikanaan, enkä sen jälkeen ihastunut enää luokallani oleviin poikiin. 13-14-vuotiaana (kasiluokalla) olin kuitenkin jo sen verran asioista tiedostunut, että pystyin nimeämään kokemani kiinnostuksen homoseksuaalisuudeksi. Tällöin voimakas seksuaalinen kiinnostus miehiin ja miehistä kiihottuminen oli myös jo täysin päivänselvää. Tuolloin oli vielä aika huonosti mitään pornosivustoja. Muistan jonkin sivuston (olen unohtanut nimen), jolla oli homoeroottisia novelleja, jotka luin varmaan sata kertaa. Kirjoitin eroottisia novelleja myös itse, tosin en julkaissut niitä koskaan missään. Oli myös muutamia kuvasivustoja, joita selasin. Yksi oli nimeltään ”Keskus-Video” tai jotain sellaista, ilmeisesti tuolloin Helsingissä sijainnut erotiikkaliike.

Ajatus siitä, että olen homo, oli tuohon aikaan todella ahdistava monestakin syystä. Sukuni ei tuolloin suhtautunut homouteen todellakaan mitenkään myötämielisesti, eikä suhtaudu edelleenkään. Homoille (erityisesti homomiehille) on ymmärtääkseni tyypillistä se, että kun nuorena tiedostuu homoseksuaalisista tuntemuksistaan, yrittää "pakottaa" itsensä ajatuksissaan heteroksi. Yritin minäkin. Mielikuvaharjoittelin kaikkea sellaista, että löydän itselleni vaimon, menemme naimisiin ja saamme lapsia. Yritin seksuaalisesti kiihottua naisista ja katselin joskus pornolehtiä ihan vain tässä tarkoituksessa. Muistan edelleen tarkalleen, millaisia kuvia eräässäkin pornolehdessä oli. Siellä oli yksi aukeama, jolla kaksi miestä suutelivat ja pitivät toistensa peniksiä käsissään. Kuva oli niin kiihottava, että meinasin läkähtyä aina sen nähdessäni. Pyrin kaikin voimin tukahduttamaan sen tuntemuksen ja keskityin katselemaan niitä naisten kuvia. Mitä tahansa teinkin, en vaan pystynyt pakottamaan viisaria värähtämään niistä naisten kuvista. En pystynyt pakottamaan itseäni kiinnostumaan tisseistä ja pilluista (homoutta on mahdotonta hakata ihmisestä pois, oli hakkaaja sitten homo itse tai joku muu).

15-16-vuotiaana aloin olla sillä tavalla varma asiasta, että pystyin myöntämään itselleni ja muille, mikä olen. Se ei todellakaan tullut ilmaiseksi, vaan tuo heteroksi pakottautuminen ajatusten tasolla kesti prosessina monta vuotta. Oli aina sellainen "kyllä tämä vielä menee ohi" -ajatusprosessi mielessä. Muistan, miten luin jostain koulukirjasta, että nuoruuteen saattaa kuulua ohimenevä homoseksuaalisuuden vaihe, mutta se menee yleensä ohi ajan myötä. Ajattelin, että minä olen varmaan sellainen. 15-vuotiaana oli kuitenkin aivan pakko kohdata se tosiasia, ettei kiinnostus miehiä kohtaan katoa, enkä voi pakottaa itseäni olemaan tuntematta sitä vetoa. Aloin kertoa silloisille kavereilleni asiasta. Ensin sanoin olevani biseksuaali, koska edelleen pidin kiinni siitä ajatuksesta, että pystyn vielä jonain päivänä kiinnostumaan naisista. Tiesin kuitenkin koko ajan sisimmässäni, etten ole biseksuaali, mutta kaapista tuleminen ensi alkuun bissenä oli helpompaa kuin täytenä homona tuleminen. Kaikki silloiset kaverini ottivat asian hyvin. Muutama myönsi myöhemmin, että asia oli alkuun ollut vaikea sulatella, mutta lopulta asia oli ihan itsestäänselvä.

Kuten todettua, ei sukuni suhtautunut homouutiseen kovin myötämielisesti. Monet tekivät selväksi, etteivät hyväksy tällaista "elämäntapaa" ja että minua pidetään yleisesti jotenkin kieroon kasvaneena. Eräs vanhempi sukulaiseni on uskossa (en tiedä tarkkaan, mihin ryhmittymään hän kuuluu) ja hän sanoi minulle monta kertaa rukoilevansa puolestani, että Jumala ottaisi tämän vääristymän pois minusta. Kuvitelkaa tuo lausuttuna Aina Inkeri Ankeisen äänellä. Ajatteli varmaan vain olevansa kiltti, huomaavainen ja jalomielinen. Kasvavalle ja identiteettikipuilevalle nuorelle teki kyllä eetvarttia kuunnella tuollaisia kommentteja. Aivan kuin siinä homoidentiteetin hyväksymisessä itsessään ei olisi ollut tarpeeksi tekemistä. En yhtään enää muista, mitä tuolle rukoilijatanttaralle vastasin, mutta lopulta päädyin vain välttelemään häntä visusti. Tympeä akka muutenkin, muutkaan sukulaiseni eivät oikein pidä hänestä, koska hän sekaantuu jatkuvasti muiden asioihin ja rakastaa juoruilua Ulla Taalasmaan tyyliin. Noh, nykyään sukuni suhtautuu homousasiaan aika neutraalisti. Asiaa ei koskaan oteta mitenkään puheeksi, ja miksi pitäisikään, minun yksityisasianihan se on. Kuulin kerran erään toisen sukulaiseni voivottelevan, kun minä en koskaan saa omia jälkeläisiä. Ei jälkeläisten saaminen elämän ainoa tarkoitus voi olla. Voin olla monin muin tavoin yhteiskunnallisesti hyödyksi, vaikken biologisia jälkeläisiä saakaan. Ja eikö meitä taaperra tällä planeetalla jo ihan tarpeeksi paljon ennestäänkin? Planeetta natisee liitoksissaan jo nyt väestömäärän paljoudesta johtuen. Ihmisten pitäisi olla kiitollisia meille homoille, jotka emme lisäänny (ja jotka emme ylipäätänsäkään pysty seksuaalisissa suhteissamme lisääntymään, vaikka haluaisimmekin).

En usko, että kovinkaan monelle homolle homoudesta tiedostuminen nuorena on mikään miellyttävä yllätys. Monet päätyvät tuohon kuvaamani kaltaiseen kurimukseen, jossa yrittää pakottautua heteroksi ja käyttää hirveästi energiaa asian märehtimiseen. Se ei tosiaankaan ole mitään herkkua. Edellisten sukupolvien homoista monet päätyivät kulissiheteroavioliittoon ja hankkivat perheen. Paljon traagisia kohtaloita. Tuo olisi minulle pahin mahdollinen painajainen, jonka ikimaailmassa voin kuvitella. Sitten on niitä, jotka tiedostuvat homoseksuaalisista tuntemuksista vasta vanhemmalla iällä. Tiedän paljon keski-ikää lähestyviä miehiä, joille tuli vasta neljänkymmenen rajapyykin ohitettua hieman yllätyksenä, että myös oma sukupuoli kiinnostaa. Olen keskustellut tällaisten miesten kanssa. Monet kertovat, että he periaatteessa tiedostivat homotuntemusten olevan piilevinä jossain olemassa, mutteivät uskaltaneet antaa itselleen lupaa niiden tulla selkeämmin esiin. Monet näistä selittävät olevansa biseksuaaleja, mutta yksi vaimon ja perheen hankkinut ja myöhemmin eronnut mies sanoi, että kyllä hän on aivan täysin homo. Hän kuvaili, miten "taustalla piilevä homous" oli lopulta vaan niin selvänä hänen edessään, ettei hän vaan voinut jatkaa itsensä kieltämistä ja asian alas painamista. Olisi täyttä helvettiä elää tuollaista elämää.

Minua on aina häirinnyt se, että homoseksuaalisuus on kokemuksena rinnastettu transsukupuolisuuteen. Homoseksuaalisuudella ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä. Kyse on kahdesta täysin eri ilmiöstä. Huolimatta siitä, että homot usein ensireaktionaan ajattelevat olevansa jotenkin vääränlaisia homouden vuoksi, ei homoudessa ole kyse mistään sellaisesta, että kokee oman kehonsa vääräksi. Homoseksuaalisuus kohdistuu ihmisestä itsestään ulospäin, toisiin ihmisiin. Transsukupuolisuus kohdistuu ihmiseen itseensä ja muut ihmiset liittyvät siihen sillä tavalla, että transille aiheutuu dysforiaa, kun muut eivät kohtaa ja kohtele häntä hänen väärään kehoon harhailleen sukupuolisielunsa mukaisesti. Homo ei ajattele olevansa "väärä", kuten transit. *) On ollut alun perinkin koko transliikkeeltä idioottimaista takertua homojen oikeuksia ajavaan liikehdintään ja ajaa tavoitteitaan homojen siivellä. Homot eivät ole halunneet mitään muuta kuin elää rauhassa, transit pyrkivät muuttamaan koko yhteiskunnan oman maailmankuvansa mukaiseksi. Siinä transit ovat tehneet elämänsä mokan, kun he alkoivat määritellä homoseksuaalisuutta uusiksi transideologian pohjalta. Homoseksuaalinen kiinnostus kohdistuu toiseen ihmiseen, joka on samaa sukupuolta. Homoseksuaalinen kiinnostus ei kohdistu vastakkaista sukupuolta olevaan yksilöön, oli hänellä minkälainen identiteetti hyvänsä. Emme koe vetoa kenenkään genderperformanssiin ja immateriaaliseen sukupuolisieluun vaan toisiin samaa sukupuolta oleviin ihmisiin. Nykyajassa on jotenkin tragikoomista se, että vaikka tätä samaa virttä on veisattu vuosikymmenet, on jokaisessa ajassa aina oma porukkansa, jolle asiaa täytyy yhä uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan vääntää rautalangasta. Oli porukka ja aikakausi mikä hyvänsä, niin perustavoite lähtee aina siitä, että homot täytyy jollain keinolla eheyttää ja painostaa heidät sisällyttämään deitti- ja seksipooliinsa vastakkaisen sukupuolen edustajia.

*) Oma lukunsa ovat tietysti ne homoseksuaalit, jotka reaktiona homovihamieliseen ympäristöön kehittävät itselleen transidentiteetin. En käsittele ko. aihetta nyt kuitenkaan tässä sen enempää.

Jos transit tosissaan kuvittelevat voivansa vääntää homoseksuaalisuudesta identiteettiperustaisen ja genderperformanssiin kohdistuvan kiinnostuksen konseptin, niin I have news for you: ei tule tapahtumaan. Pankaa toisianne ja jättäkää homot rauhaan.

Olen oikeasti todella, todella kyllästynyt tähän kaikkeen. En jaksaisi miettiä näitä asioita jatkuvasti, mutta meni minne tahansa, törmää tähän asiaan jossain muodossa. Transeja ei pääse pakoon minnekään. Minulta on mennyt tämän asian takia pilalle muutamia tärkeitä ja rakkaita harrastuksia, koska genderspeshulit ovat tunkeneet ko. harrastuspiireihin ja tehneet kaikesta siellä oman show’nsa pronominivouhotuksineen ja moninaisuusvalistuksineen. Ei voisi vähempää kiinnostaa mennä vapaa-ajallaan johonkin itselleen mieluisaan juttuun ja joutua kuuntelemaan siellä ulinaa transfobiasta, ulossulkemisesta ja syrjinnästä. En yksinkertaisesti jaksa sietää genderspeshuleita ja heidän naurettavaa haihatteluaan, gendertuputustaan ja muita sukupuoliaan enää yhtään vitun missään. Muutenkin haluaisin vain elää kaikessa rauhassa joutumatta käyttämään aikaani kaikkeen transperseilyn vastustamiseen. Siitä unelmasta olen jo luopunut, että homot saisivat omat tilansa, tilaisuutensa ja deittiappinsa takaisin. Transit tunkevat niihin mitään kyselemättä ja valtaavat kaikki homojen aikaisemmat paraatipaikat itselleen. Ainoa keino on perustaa ja ylläpitää maanalaisia homoverkostoja, joihin transeilla ei ole mitään asiaa. Siitä aiheutuu ylimääräistä vaivaa, mutta eipä oikein muitakaan vaihtoehtoja ole. (Noihinkin verkostoihin ilmaantuu aina välillä jotain laupiaana samarialaisena esiintyviä wokemiehiä, jotka lässyttävät transinklusiivisuudesta ja siitä, miten transmiehet pitää ottaa osaksi homojen keskinäiskulttuuria. Hohhoh. Häivyn saman tien hippulat vinkuen joka ryhmästä, jossa joku alkaa mussuttaa tuollaista skeidaa.)

Homona eläminen on loppujen lopuksi aika jees, vaikka siinä joitain varjopuolia onkin. Voisin joskus myöhemmin kirjoittaa noista varjopuolista tarkemmin. Hyviä puolia homoudessa toki on enemmän. Paras puoli on se, kun saa koskea toiseen mieheen ja tehdä hänen kanssaan kaikenlaista kivaa, hehheh. Miehen lähellä oleminen on taianomainen kokemus. Sitä on vaikea sanallistaa, mutta jotain omituista magiaa siinä on, kun äijä pitää sylissä ja painaa rintaansa vasten. Puhumattakaan kaikesta muusta. On se kyllä aika hemmetin ihanaa, ei käy kieltäminen. Heterosuhteissa ei voi kokea mitään sellaista, mitä vain kahden miehen välillä voi toteutua ja tapahtua.

Oli aika muinen lasna, jolloin olisin antanut mitä tahansa voidakseni muuttua heteroksi. Aikuisiällä olen kuitenkin aina kokenut, etten ikimaailmassa vaihtaisi tätä kokemusta pois mistään hinnasta. Tässä on jotain niin arvokasta ja maskuliinisella tavalla herkkää, että se saa joskus miltei pakahtumaan jostain määrittelemättömästä onnen tunteesta. Oltiin homoudesta ja sen mahdollisesta "luonnottomuudesta" mitä mieltä hyvänsä, niin tässä kukaan ei vahingoitu millään tavalla. Rakkautta ei voi olla liikaa. Kyllä minä teistä äijänvonkaleista ja karvaturreista vaan niin tykkään, vaikka onhan teillä toki ne rasittavatkin puolenne! (Vai meillä? Mitään en myönnä...)

Hyviä euroviisuja! (edit: transkeskustelua ym. kommenteissa)

Cha cha cha! Pidän kaksin käsin kiinni kullista niinku... Eiku. :)

Joo, tiedän, biisi (ja koko viisuvouhotus) ihastuttaa ja vihastuttaa, mutta itse olen aivan fiiliksissä tästä Käärijä-buumista ja muutenkin viisubuumista, vaikka se tunkeekin ovista ja ikkunoista. Erityisesti yhdestä asiasta olen iloinen: Käärijä on nuorille pojille aivan erinomaisen loistava roolimalli. Mitä vilpittömämpi aikuinen, sitä samaistuttavampi roolimalli lapsille ja nuorille (tytöille ja pojille).  Käärijässä on sellaista tietynlaista tervehenkistä rempseyttä, teeskentelemätöntä aitoutta, iloisuutta ja heittäytymisen riemua. Rentoa ja vapautunutta äijäenergiaa, joka ei ota elämää tai itseään liian vakavasti. Tämä jätkä on läpeensä ja yltympäriinsä sympaattinen, ilkamoiva ja hyväntahtoinen veijari, ja arvelen juuri tätä pohjimmaiseksi syyksi hänen saavuttamaansa räjähdysmäiseen suosioon. Kyllä ihmiset aistivat, että tässä on nyt aidosti hyvä tyyppi.

Käärijän suosio ei myöskään perustu kulahtaneeseen provosointiin; jätkä vain on ja juhlii ajattomuuden ja tyhjyyden täydellisessä nykyhetkessä olemassaolon ja esiintymisen riemua. Tuollainen hauskanpidon energia vetoaa ihmisiin. Se on äärimmäisen samaistuttavaa ja vetää puoleensa. Hitto, herää halu sulkea koko jätkä syliin kuin nallekarhu ja ahmaista kokonaisena.

Käärijä (Jere Pöyhönen) antaa erinomaisen nerokkaalla ja teeskentelemättömällä tavalla esimerkkiä siitä, miten voi ja kannattaa vain nauttia elämässä joka hetkestä. Arvostelijoille ja nenännyrpistelijöille voi aina antaa piutpaut; huumorilla ja terveellä itseironialla selviää kaikesta ja pääsee maailman huipulle, todistettavasti. (Voitti Käärijä tai ei, niin tämä hypetys tapahtui/tapahtuu jo.) Arvostelijoita on aina ja heidän määränsä on vakio, mutta heidän arvostelullaan on varsinaista vaikutusvaltaa vain silloin, kun itse päättää antaa sille valtaa. Jos rallienglannille naureskellaan, niin ketä kiinnostaa? Tee siitä tavaramerkki. Kukaan ei puhu englantia tai mitään muutakaan kieltä kuitenkaan "täydellisellä" aksentilla. Kielen diversiteetti on kielen rikkautta. Jengi vain fanittaa ympäri someja sitä, miten ihanaa on kuunnella finglishiä ja suomalaisella aksentilla lausuttuja englanninkielisiä sanoja ("lan-gu-age"). Englantia äidinkielenään puhuvat ovat sitä paitsi aikapäiviä tottuneet siihen, että on miljoonia eri aksentteja ja niiden variaatio vain huvittaa heitä; siitä jopa kilpaillaan, mikä aksentti on huvittavin, ja suomiaksentti on tässä ihan kärkipäässä.

Mitäs muita Käärijän hyveitä... Fyysinen vamma, joka vaati kirurgisen operaation ja vaikuttaa koko loppuelämään? Paksusuolen tulehdus ja siihen liittyvä hengenvaarallinen komplikaatio ja jälkioperaatiot. Kerro siitä avoimesti ja levitä tietoa, jotta muilla (samankaltaisessa tilanteessa tai muutoin) olisi helpompaa.

Uskalla, ole, puhu, ole läsnä, naura. Ole hyvä jätkä. Ei ole kaikkien pala kakkua. Ole samaistuttava, ole inhimillinen. Aivan kuin Käärijään olisi jotenkin koodattu kaikki se, miten tehdä itsestään mahdollisimman sympaattinen ja rakastettava ja miten olla nuorten miesten roolimalli potenssiin miljoona.

Käärijän edustama terve itseironia ja heittäytyvä riemullisuus olisi ratkaisu miljoonien ihmisten angsteihin ja itsetunto-ongelmiin. Ja ties mihin syövereihin. Sieluni lepää, kun katson tätä jätkää.

Käärijämäistä asennetta ja energiaa edustaa myös Hydraulic Press Channelin perustaja Lauri Vuohensilta, joka myös on tehnyt ääreissuomalaisella aksentilla puhutusta englannistaan tavaramerkin, jota yleisesti fanitetaan ympäri maailman. Ai että minä rakastan näitä jätkiä. Suomen parhaita miehiä. Jos jostain kohtalon oikusta jompikumpi teistä lukee tätä: En pysty sanoin kuvailemaan, miten paljon arvostan teitä. Mikseivät kaikki miehet ole niin kuin Jere ja Lauri??!! Perkele, tuokaa miehet takaisin! No, niinhän tässä on toki nyt tuotukin.

Viisut huomenna klo 22.00 Suomen aikaa. Ai että! Parasta!

PS. Nautin myös erityisesti siitä, ettei Käärijän esityksissä ole ollut mitään varsinaisesti seksuaalisesti provosoivaa, perverssejä tai irvokkaita elementtejä, LGBTQIA-shittiä tai jotain satanistista kuvastoa ja sen sellaista. Yritin oikein etsimällä etsiä esityksestä jotain LGBTQIA-elementtejä, mutten oikein löydä niitä. Luojan kiitos. Tuolle bolerolle paljaalla yläruumiillakin on aivan käytännöllinen selitys; Käärijällä oli kertomansa mukaan aiemmin umpinainen asu, mutta hänelle tuli aina keikkalavoilla niin tukahduttavan kuuma, että hän päätyi aina heittämään paitansa kokonaan pois ja esittämään loppukeikan yläruumis paljaana. Lopulta hän keksi kompromissin kuumuusongelmaan: designbolero. Winwinsituation! Jätkä on nero! (Miehet aina keskenään dude!-äijäilevät kaikenlaisin tavoin.) 

Mitä vähemmän meillä on LGBTQIA-, gender- ja transshittiä framille nostavia ja glorifioivia presentaatioita (jollaisena Käärijää siis en näe), sen parempi. Tarvitsemme tervettä äijyyttä ja muijuutta. Tarvitsemme myös nonkonformisuutta; kaikille on jokin oma paikkansa, oma tehtäväkuvansa. Käärijällä on korvakorut, kynsilakkaa ja bolero. Hän on niin sanotusti nonkonforminen mies, JA SE ON VITTU SOIKOON TÄYSIN OK JA ON AINA OLLUTKIN. (Milloin tämä asia menee transeille ja myynsykypyölisille jakeluun? Tai ylipäänsä kenellekään, joka on hirttäytynyt kulahtaneisiin sukupuolistereotypioihin ja tehnyt niistä koko identiteettinsä ja olemassaolonsa perustan.)

Mitä enemmän meillä on näillä iloittelevia, nonkonforistisia miehiä/naisia vaaleanvihreiksi maalattuine kynsineen ynnä muineen, sen parempi. Saat olla juuri sellainen kuin haluat! Kaikenlainen sukupuolinen iloittelu ja moninaisuus (ei siinä Setan masinoimassa rajoittavassa merkityksessä, jossa nonkonformisuus on signaali väärään kehoon harhailleesta sukupuolisielusta) saa näkyä ja kuulua, mutta sitä ei pidä tunkea ihmisten kurkuista alas hiilihangolla trans- ja muusuviitekehyksessä, joka on identiteettinä syvästi onneton ja ankea tapa olla. Ihmiset eivät enää jaksa sitä, että heille tehdään loputonta LGBTQIAWTF2S-lobotomiaa ruosteisella haarukalla, mikä heijastuu minusta myös tämän vuoden viisuista; on aika siirtyä eteenpäin transpesusta ja vain iloita siitä, että ihmisellä on vapaus ilmaista itseään, identiteettiään ja persoonallisuuttaan haluamallaan tavalla, tarvitsematta väkisin vääntää siitä jotain maailmankaikkeuden suurinta ihmisoikeustaistelua ja pyhää medikaalista sotaa ihmiskehoja vastaan.

(Toim. huom. Miten päädyin tämänkin asian käsittelyssä transaiheeseen? Pääasiassa siksi, että Euroviisuilla on hyvin pitkä LGBTQIA-myönteisyyden historia. Euroviisut ovat olleet aina LGBTQIA-porukalle sellainen The Juttu, jota on fanitettu yltiöpäisellä raivolla. Euroviisut on aina ottanut esityksillään voimakkaasti kantaa homo-/transaiheisiin ja vaikuttanut sillä tavalla yleiseen ilmapiirin muutokseen. Oli Euroviisujen esitys sitten kantaaottava tämän aiheen tiimoilta tai ei, niin kukaan esiintyjä ei voi tulla viisuihin ja esiintyä siellä irrallaan "sateenkaariviitekehyksestä". Se on eräänlaista Euroviisujen ajatonta painolastia.)

/edit

Ks. tämä HS:n artikkeli Käärijästä.

"Suomalaisittain Käärijässä on riemastuttavia puolia. Suomalaisten nöyryytykset Euroviisuissa ja laajemminkin kansainvälisissä ympyröissä ovat usein liittyneet yrityksiin täyttää jotkin näkymättömät normit, joiden kautta suomalaiset ovat kuvitelleet muiden meitä mittaavan.

Kuinka hyvällä aksentilla suomalainen äänsikään englantia? Oliko pukeutuminen kohdallaan? Miksi muut ovat aina niin paljon tyylikkäämpiä ja itsevarmempia?

Vasta vähitellen suomalaiset ovat ymmärtäneet, että samoja juttuja muutkin stressaavat. Suomalaiset puhuvat englantia mainiosti. Äät ovat hienoja kirjaimia. Itseluottamus ei ole normien täyttämistä vaan rohkeutta vetää omalla tyylillään.

Ja juuri niin Käärijä tekee, täysillä. Hän on pikkuinen peikko, jolla on pottakampaus, pömppävatsa, kömpelöt tanssiliikkeet ja epävireinen ääni. Laulaja on jopa jakanut meille tiedon haavaisesta paksusuolentulehduksestaan. Sekin muistuttaa, mistä tämä tarina kertoo: häpeän voittamisesta.

Cha cha cha on menevä bilepiisi, mutta pelkkä musiikki ei sen suosiota selitä. Kyse on taitavasta mediaperformanssista.

(...)

Laulussa arka mies muuttuu piña coladan avulla itsevarmaksi Cha cha cha -mieheksi niin kuin boleroasu muuttaa Jeren supersankari Käärijäksi. Kun esiintyjän tarina ja laulun tarina ovat yhtä, syntyy tarina tarinassa – jotain, joka tuntuu aidolta ja koskettavalta.

Vaikka Käärijä laulaa kappaleensa suomeksi, hänen viestinsä on niin selvä, että lapsikin sen ymmärtää. Kaikissa meissä on epävarmuutta ja arkuutta, kaikissa meissä on vähän Käärijää."