Vieraskynä: "Opettajan kokemuksia nuorten sukupuoliahdistuksesta" + pieni katsaus aiheesta tehtyyn tutkimukseen

Sain vieraskynäkirjoituksen suomalaiselta yläkoulun opettajalta, joka kirjoittaa lyhyesti havainnoistaan ja ajatuksistaan nimimerkillä Kynttilä K. Kansa. Jos joku opettaja lukee tätä, niin otan erittäin mielelläni myös muilta opettajilta (kaikilla kouluasteilla) vastaan tekstejä aiheesta, koska myös Suomessa sukupuolisekoilu on tarkoituksella pesiytetty kouluihin Setan ja vasemmistoaktivistien toimesta. Koska tätä on jatkunut nyt jo vuosia, olisi tuhottoman mielenkiintoista saada ihan verekseltään kentällä työskentelevien havaintoja siitä, mitä pitkäaikaisvaikutuksia tuputuksella ja aivopesulla on ollut, joten tervetuloa avautumaan! Yleisesti tiedossa on, että aihe on ollut opettajainhuoneissa ja niiden ulkopuolella varsin tulenarka eikä kriittisiä näkökulmia ole uskallettu cancellaation tai muiden ikävien seurausten perusteella lähteä ääneen lausumaan, vaikka niitä salaa mielessä haudottu olisikin.

Vieraskynän perään kokosin pienen katsauksen suomalaisista opinnäytetöistä, joissa opettajien asenteita ja tietoisuutta mm. sensitiiviseen sukupuoliopetukseen liittyen on tehty. Näitä tuotetaan liukuhihnalla kaikissa Suomen yliopistoissa; aihe on mitä ilmeisimmin erittäin suosittu tutkimuskohde, niin suosittu, että ihmettelen, miten kukaan voi enää jaksaa edes ajatella sitä sekuntiakaan.

Muutama vuosi sitten uutisoitiin yläkouluissa käytettävästä elämänkatsomustiedon Kompassi-kirjasarjasta, jossa erikseen väitetään, että mies voi synnyttää. Musta orkidea -blogista löytyy teksti, jossa Sametti on erikseen käsitellyt tätä casea kattavasti. Tässä on linkki Alfa TV:n paneelikeskusteluun, jossa puhutaan samasta casesta ja aiheesta: keskustelijoina ovat toimittajan lisäksi kansanedustaja Mauri Peltokangas, opetusneuvos Satu Honkala, Sametti ja kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka. Kannattaa katsoa ihan jo viihdearvonkin vuoksi. (Opetusneuvoksen tättähäärän kiemurtelua ja väistelyä on erityisen nautittavaa seurata.)

Vieraskynä alkaa:

Eräänä syksyisenä aamuna 2018 rehtori ilmoitti minulle, luokanvalvojalle, että eräs luokkani tyttöoppilas oli käynyt hänen luonaan äitinsä kanssa. Tyttö olikin poika, ja vastedes hänestä piti käyttää pojan nimeä. Se kirjattiin myös Wilmaan ja koulun tietoihin. Olin ilahtunut siitä, että oppilas uskalsi tulla esiin transsukupuolisena. Muu luokka suhtautui häneen hyvin. Hänen kaikki kaverinsa olivat joka tapauksessa tyttöjä. Liikuntatunnilla hän kirkui tyttöjen kanssa siinä, missä pojat huusivat. Huomasin hänessä myös autismikirjon piirteitä.

Luotan lääkäreihin ja tutkittuun tietoon, ajattelin. Olisi selvää, että transihmiset ovat transeja jo nuorena. Kun oppilas valmistui ysiltä, kiitteli huoltaja minua siitä, miten hienosti ja hienotunteisesti olin asian hoitanut ja miten kävi hyvä tuuri, kun minut saatiin luokanvalvojaksi.

Tuli koronakevät 2020. Etäkoulun jälkeen syksyllä päästiin taas lähiopetukseen. Silloin tapahtui jotain. Minulla oli useammassa ryhmässä transidentifioituva oppilas. Vieläkään en antanut ihmetykselle sijaa. Eräs tyttö halusi lukea sotakirjoja, joita perinteisesti pojat lukevat. Olin mielessäni, että hän tahtoi rikkoa sukupuolistereotypioita.

Seuraavana keväänä hän tuli esiin poikana. Hän alkoi pukeutua poikien vaatteisiin ja näki selvästi vaivaa poikamaisen kävelytyylin opetteluun. Kotoa kerrottiin, että hänellä oli ongelmia koulun sukupuolitettujen vessojen kanssa. Pian vessat muuttuivat muistakin syistä sukupuolineutraaleiksi, mikä tosin johti siihen, että monet tytöt alkoivat välttää vessakäyntejä etenkin niissä vessoissa, jotka ennen oli varattu vain pojille. "Edistystä", mietin. Myös liikuntatunneista tehtiin yhteisiä. Surullinen äiti otti yhteyttä: hänen uimista harrastava tyttärensä ei halunnut tulla kouluun, kun oli tyttöjen ja poikien yhteinen liikuntatunti uimahallissa. Poikien kanssa liikkuminen ahdisti monia tyttöjä: pojat olivat fyysisesti vahvempia, enemmän tosissaan ja tytöt joutuivat heidän katseidensa kohteiksi. Aloin pohtia, oliko kaikki muutos sittenkään hyväksi.

Vuosien 2021-2024 aikana kohtasin yhä uusia sukupuolestaan epävarmoja nuoria. Kuulin yläkouluun tulevan kuutosluokan opelta, että hänen ryhmässään heitä oli peräti viisi, noin neljäsosa koko luokasta. Nämä “tytöksi syntymässä oletetut” harrastivat animea, erilaisia alakulttuureja ja olivat luokan ekstrovertteihin ja suosittuihin tyttöjen verrattuna hiljaisia nörttejä. Epäilykseni heräsivät. Miten voi olla mahdollista, että transoppilaita olisi samassa ryhmässä peräti viisi? Hiljaisesti huomasin, että opehuoneessa kyllä oli myös samanlaisia ajatuksia, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa suoraan. Kuraattori, terveydenhoitaja ja opo kertoivat kohdanneensa monia sukupuoliahdistuksesta
kärsiviä nuoria. Heitä ahdisti kysymys siitä, ovatko he poikia vai tyttöjä. Heidän murrosikänsä oli alkanut, ja se tarkoitti sukupuolen kokemista uudella tavalla. He vertasivat itseään niihin tyttöihin ja poikiin, joita heidän ryhmässään sattui olemaan.

Syksyllä 2024 therian-alakulttuuri valtasi koulun käytävät. Sama seiskalle tullut porukka, jossa oli ollut transeja, käveli nyt häntien ja naamareiden kanssa. Kuulin heidän keskustelunsa siitä, mikä erään kaverin sukupuoli voisikaan olla. “Kissa”, yksi sanoi, ja muut nyökkäilivät iloisina. Yksi jo ysillä oleva tyttö alkoi piirrellä vihkoon ja taululle kuvia animehahmoista harrastamassa seksiä. Hän piirsi hahmon, jolla oli sekä miehen että naisen sukupuolielimet. Hän oli myös jakanut niitä luokkatovereilleen Snapchatissa. Muut oppilaat sanoivat kuvien tuntuvan inhottavilta. Etsiskelyn jälkeen löysin kuvien lähteeksi aikuisen transin pitämän nettisivun. Keskustelin oppilaan kanssa hyvin sensitiivisesti siitä, ettei jakaisi toisille kuvia, joita he eivät halua nähdä, vaikka omassa harrastuksessa ei sinällään ole vikaa. Oppilaan äiti oli yhteydessä ja sanoi lapsensa suuttuneen siitä, että äiti oli kysellyt tämän kaverien sukupuolta, kun lapsi oli mennyt näille yökylään. Äidin mielestä pitäisi tietää, onko yökaveri tyttö vai poika, mutta lapsen mielestä se oli vähemmistöstressiä tuottava sopimaton asia kysellä.

Samaan aikaan saman tytön pikkusisko seiskalla muuttui pikkuveljeksi: hän alkoi myös identifioitua pojaksi. Samassa perheessä siis kaksi translasta. Eräänä päivänä tämä oppilas tuli kouluun Playboy-korvat päässä ja yllään lyhyt toppi, tiukat lyhyet shortsit, verkkosukat ja saappaat sekä kaiken kukkuraksi tutti suussa. Mieleeni tuli jotain hyvin pelottavaa. En kuitenkaan tietenkään sanonut mitään, sillä oppilaiden itseilmaisua pitää kunnioittaa.

Jos koronakevään jälkeen oli tapahtunut jotain, tapahtui jotain mielestäni myös loppuvuodesta 2024. Minulla on teoria, että Trumpin valinta uudelleen johti transsisällön vähenemiseen nuorten seuraamilla amerikkalaisilla somekanavilla. Therianit katosivat kokonaan, vaikka muutama oppilas kirjoitti yhä kokeeseen pojan nimen, vaikka oli virallisesti tyttö. Viiden oppilaan transporukka hajosi. Yksi oppilaista, joka oli yli kahden vuoden ajan ollut mielestään poika, tuli sanomaan olevansa taas tyttö ja että hänestä voitaisiin käyttää tytön nimeä. Hänen tyylinsä oli muuttunut yhdessä yössä, niin kuin se nuorilla tapahtuu kovin usein.

Odotan, että sukupuolimuoti on ohi. Kuulin, että ensimmäinen transidentifioitunut oppilaani viime vuosikymmeneltä oli joutunut jättämään toisen asteen opinnot kesken mielenterveysongelmien* vuoksi. Uusissa seiskoissa ei syksyllä 2025 ole tietääkseni yhtään transia.

*Laventelin toim. huom. Yllättyneitä olivat... 

Mietin niitä ulkomaita, joissa nuorille laitetaan heti hormonit tai blokkerit ja olen kiitollinen, ettei Suomessa tarvitse kouluissa affirmoida tämän enempää. Silti tämä sukupolvi on oppinut, että sukupuolia on monia. Jopa minun sukupuoltani tiedustellaan. "Älä oleta sukupuoltani", sanoo oppilas, jos häntä kutsutaan pojaksi tai tytöksi. Oppilaat ovat innoissaan Pridesta ja miettivät, miten joka sukupuolelle on oma lippu. Kuitenkin tuntuu siltä, että kaikki on lopulta vain leikkiä. Aikuiset voivat ylläpitää vielä jonkin aikaa käsitystä sukupuolten moninaisuudesta, mutta mitä tapahtuu, kun tämä sukupolvi kasvaa aikuiseksi? Miten he muistavat nuoruutensa ja miten he sen kokevat jälkeenpäin? Pelkään pahoin, että me tämän hetken aikuiset vanhemmat ja opettajat olemme tulevaisuudessa ison selityksen velkaa.

Vieraskynä päättyy.

Kiitos, Kynttilä! On virkistävää ja kiinnostavaa kuulla, mitä koulumaailman kentällä tapahtuu. Yhteiskunnan kehityksen kannalta opettajat ovat yksi merkittävimmistä ja myös eniten vaikutusvaltaa käyttävistä ammattikunnista. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi kasvatus-, yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä tuotetaan niin runsain määrin tutkimusta nimenomaan pedagogisesta vallankäytöstä ja kaikesta siihen liittyvästä – siis opettajan vallasta. Opettajan valta on hyvin hienovaraista, perustavanlaatuista ja kauaskantoista, vaikka opettaminen instituutiona sinänsä onkin julkista ja opettaja julkisen vallan käyttäjä.

Usein tunnutaan ajattelevan, että kun yhteiskunnassa havaitaan jokin epäkohta tai ryhdytään tavoittelemaan jotain laajempaa yhteiskunnallista, sosiaalipoliittista tai ajatusmaailman muutosta, ujutetaan se asia jossain muodossa kouluihin ja valjastetaan kätevästi opettajat levittämään sen ilosanomaa. Näin luodaan yhteiskunnallista muutosta: indoktrinoimalla tulevaisuuden tekijät ja päättäjät "oikeisiin" tapoihin ajatella, ja tehdään se siinä ikävaiheessa, kun he ovat vielä mahdollisimman alttiita vaikutuksille ja kykenemättömiä aidosti kyseenalaistamaan heitä ohjaavia auktoriteetteja. Tommi Kinnunen virkkoi Ylen artikkelissa vuonna 2023 (aiheena opettajien työuupumus, josta Kinnunen on puhunut ja kirjoittanut laajemminkin):

"Opettajan on aika vaikea tukea oppilasta, jos oma reppu on aivan tyhjä. Mikä tahansa yhteiskunnallinen ongelma havaitaan, se kirjoitetaan opetussuunnitelmaan ja odotetaan, että opettajat hoitavat sen kuntoon. Eli jos nuoret lihovat tai eivät perusta yrityksiä, se on opettajan moka."

Tuota ujuttamistaktiikkaa on Suomessa uskomattoman menestyksekkäästi käyttänyt mm. Seta, joka on hiljalleen hivuttanut ideologisen sukupuolen moninaisuuden eetoksensa opetussuunnitelmiin kaikilla kouluasteilla ja järjestämällä valtakunnallisella tasolla lukemattomia "moninaisuuskoulutuksia" ja puuhastelutyöpajoja, joissa mm. opettajat ja opettajiksi opiskelevat aivopestään Setan moninaisuussanastoon, termistöön ja ajattelutapoihin. Setan erittäin vahvan yhteiskunnallisen vaikutusvallan ja statuksen takia opettajat luottavat sokeasti Setaan auktoriteettina, eikä heille tule edes mieleen, että Setaa tai sen levittämiä opetuksia olisi mahdollistakaan kyseenalaistaa. Olen itse henkilökohtaisesti keskustellut opettajien kanssa, jotka silmät sädehtien selittävät Setan moninaisuus- ja suvaitsevaisuusmantroja juuri siinä muodossa kuin ne voi kuka tahansa Setan sivuilta käydä lukemassa. Erään opettajan pään sain käännettyä pienellä valistuskeskustelulla, mistä olen edelleen helvetin tyytyväinen (yksikin pisara voi saada maljan vuotamaan yli).

Myös muita yhteiskunnallisesti merkittäviä ammattikuntia, kuten lääkäreitä ja mielenterveysammattilaisia, Seta vie kuin pässiä narussa. Onneksi kriittisiä ääniäkin löytyy. Saanen esitellä armoitetun idolini: lääkäri Heidi Wikström.

"Sukupuolidysforia, mitä se oikeastaan onkaan, miten sitä pitäisi hoitaa, vai pitäisikö? Tähän lääkärikunta joutuu vähitellen ottamaan kantaa, ja asiaan kohdistuu melkoinen ristiveto. Äskettäin Lääkärilehdessä oli kaksiosainen potilastapaus aiheesta. Lähes henkeä pidättäen odotin ratkaisuosan ilmestymistä. Kun se sitten julkaistiin, se oli loistava. Sen lukemalla saa käsityksen Pandoran lippaasta, joka aukeaa, kun nuori ihminen tuo esille toiveen sukupuolen korjauksesta.

.Minulle on tullut vaikutelma, että sukupuoli-identiteetti-ongelmavyyhdissä me lääkärit olemme hieman jääneet voimakkaiden kansalaisjärjestöjen jalkoihin. Niiden kannanotoissa esiintyy yksinkertaistamista, mutta potilastapauksen kautta näemme, että kyseessä on mutkikas asia. Tuo tapausselostus on myös ryhtiliike: lääkärien pitää päättää lääketieteellisistä asioista, kuten hoitolinjoista, eikä jättää huutoäänestyksille tilaa."

Lääkärilehti: Lääkäreitä ei viedä kuin pässiä narussa (Heidi Wikström)

Kun googlaa esimerkiksi hakusanoilla "opettajien kokemuksia sukupuolesta", listaa Google saman tien koko joukon tutkimuksia ja opinnäytteitä suomalaisista yliopistoista ja nimenomaan sukupuolen moninaisuuden ja sen huomioimisen viitekehyksessä. Minulla sattui olemaan hieman ylimääräistä aikaa, joten kävin jonkin verran noita tutkielmia läpi ja kokosin parhaita paloja tänne. Google Scholarista löytyy myös loputtomasti tekstimassaa aiheesta. Kävisin kernaasti noita tutkimuksia lävitse vähän laajemminkin.

Jo pikaisella klikkailulla ja selailulla huomaa, että karkeasti arvioiden 95 %:ssa mm. suomalaisista opinnäytetutkimuksista (pääasiassa pro graduja) on teoreettiseksi viitekehykseksi asetettu sosiokonstruktivismi, fenomenografia, diskurssintutkimus, intersektionaalisen feminismin teoriat ja muut vastaavat akateemiset häkkyrät, jotka keskittyvät tarkastelemaan maailmaa ja sen ilmiöitä nojatuolispekuloinnin periaatteella (ja usein tutkimusnäyttökin koostuu pääasiassa sen pohdiskelusta, millainen maailma kenties olisi, jos tämä ja tuo asia olisivatkin näin eivätkä niin tai noin; ensin kuvataan vallitsevat olosuhteet oman aineiston pohjalta ja sitten visioidaan kappaletolkulla sitä, millainen maailman pitäisi olla). Tässä nyt joitain otteita viimeisten 5-6 vuoden aikaikkunalla:

Kotiharju, Emilia 2020: Opettajien kokemuksia sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden huomioimisesta ja näkyväksi tekemisestä alakoulun opetuksessa. Helsingin yliopisto. Tutkielma ei ole netissä luettavissa, mutta tässä ote abstractista:

"Sisällönanalyysin avulla ryhmittelin aineistossa esiintyvät sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden huomioimisen ja näkyväksi tekemisen keinot viiteen eri yläluokkaan, jotka olivat myönteinen suhtautuminen moninaisuuteen, homotteluun puuttuminen, binäärisen sukupuolijaon hajottaminen, kriittinen keskustelu sukupuoli- ja seksuaalinormeista sekä moninaisten identiteettimallien tarjoaminen. Tutkimuksen tulokset tarjoavat opettajille tietoa siitä, millaisin konkreettisin keinoin opetuksessa voidaan huomioida tai tehdä näkyväksi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus ja minkälaisia asioita tulisi ottaa huomioon näitä teemoja käsitellessä."

Kunnari, Anna 2020: Luokanopettajien käsityksiä sukupuolesta, sukupuolten tasa-arvosta ja sukupuolitietoisesta opetuksesta. Turun yliopisto. Ote abstractista:

"Yleisesti ottaen opettajat olivat tietoisia sukupuoleen liittyvistä asioista ja ilmiöistä, mutta tieto ei vielä täysin näkynyt asenteissa. Tämä ilmeni esimerkiksi siinä, että opettajien käsityksissä oli tunnistettavissa sekä kaksijakoiseen että moninaisempaan sukupuolikäsitykseen liittyviä ajatuksia. Sukupuolitietoisen opetuksen toteutuminen riippuu siis paljon yksittäisestä opettajasta ja hänen tiedoistaan ja taidoistaan. Vaikka vaatimus sukupuolitietoisesta opetuksesta on kirjattu perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin ja vaatimus sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisestä tasa-arvolakiin, yksittäinen opettaja voi kuitenkin toteuttaa opetustaan melko vapaasti. Yksi keino vaikuttaa opettajien sukupuolitietoisuuteen on kehittää opettajankoulutusta sekä opettajien lisä- ja täydennyskoulutusta."

Päätännössä Kunnari kirjoittaa:

"Sukupuoli on moninainen käsite, josta voidaan tunnistaa sekä biologinen että sosiaalinen ulottuvuus. Yksilön kokemus omasta sukupuolestaan voi poiketa hänen biologisesta sukupuolestaan. Sosiaalisen sukupuolen näkökulmasta sukupuoli ei siis rajoitu kahteen toisilleen vastakkaiseen mies- ja naissukupuoleen, vaan sukupuolia on yhtä monta kuin kokemuksia sukupuolesta on. Intersukupuolisuus puolestaan osoittaa sen, ettei sukupuolta voi biologisestikaan jakaa vain kahteen luokkaan.

(...)

Ymmärrys sukupuolen moninaisuudesta on kasvanut yhteiskunnassa vähitellen. Myös opettajien käsityksissä näkyi ajatus eräänlaisesta kollektiivisesta muutoksesta sukupuoleen liittyvässä ajattelussa. Sukupuolikäsitteen nähtiin laajentuneen. Vaikka opettajien sukupuolikäsityksiä voi osittain kuvailla binäärisiksi, kaksijakoinen sukupuolikäsitys tuomittiin kuitenkin vanhanaikaiseksi ajattelutavaksi. Tätä ristiriitaa selitettiin haastatteluissa sillä, että sukupuoleen liittyvät käsitykset ovat niin syvään juurtuneita, että ne ovat osittain tiedostamattomia.

(...)

Sukupuolistereotypioita pyrittiin koulun arjessa ehkäisemään myös välttämällä sukupuolittavia toimintatapoja, kuten oppilaiden jakamista ryhmiin sukupuolen mukaan tai sukupuolittavaa puhetta. Yrityksistään huolimatta opettajat kuitenkin kokivat, etteivät he pysty vaikuttamaan oppilaiden sukupuolirooleihin. Oppilaiden sukupuolikäsitykset koettiin erittäin konservatiivisiksi ja kaksijakoisiksi. Opettajat esimerkiksi kokivat oppilaiden itse luovan ja ylläpitävän tiukkoja sukupuolirooleja. Tämä näkemys on ristiriidassa sen kanssa, että opettajat kuitenkin tiedostivat yhteiskunnan vaikutuksen yksilön sukupuoli-identiteetin rakentumiseen.

(...)

Opettajan omien sukupuolikäsitysten nähtiin vaikuttavan siihen, miten hän toteuttaa sukupuolitietoista opetusta. Opettajat kokivat tärkeäksi sen, että opettaja pohtisi ja tiedostaisi omat käsityksensä ja arvonsa. Koulun arjessa ei kuitenkaan nähty olevan aikaa esimerkiksi tasa-arvokeskustelulle. Opettaja kohtaa nykypäivän peruskoulussa paljon erilaisia haasteita. Opettajan työhön liittyvien vaatimusten kasvu voi aiheuttaa sen, ettei sukupuolitietoista opetusta pidetä erityisen tärkeänä. Myös käsitys siitä, että sukupuolten tasa-arvo toteutuu jo Suomessa, voi vaikuttaa sukupuolitietoisen opetuksen toteuttamiseen."

Tuokko, Irina 2020: Opettajien käsitykset sukupuolitietoisesta opetuksesta ja sukupuolen moninaisuudesta perusopetuksen vuosiluokilla 1–6. Jyväskylän yliopisto. Ote abstractista (jouduin hieman stilisoimaan kehnoa kieliasua joissain kohdin):

 "Opetussuunnitelman velvoitteesta lähestymistavaltaan sukupuolitietoiseen opetukseen huolimatta on opetus edelleen hyvin sukupuolineutraalia, eivätkä sukupuolitietoiselle opetukselle katsotut kriteerit täyty luokkahuonearjessa. Suuri osa opettajista kokeekin, ettei omaa sukupuolitietoisesta opetuksesta tai sukupuolen moninaisuudesta tarpeeksi tietoa toteuttaakseen opetussuunnitelman velvoitteita. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että sukupuolten tasa-arvoa rakentaakseen ja sukupuolivähemmistöjen hyvinvointia tukeakseen perusopetuksen tulee olla aidosti sukupuolitietoista, mikä vaatii opettajilta laajempaa tietoa ja ymmärrystä yhteiskunnan segregaatiota luovista rakenteista. Erityisesti huomiota tulisi tulevaisuudessa kiinnittää koulujen tasa-arvosuunnitelmien laadintaan, opettajankoulutukseen sekä opettajien täydennyskoulutukseen."

Päätännössä Tuokko kirjoittaa (kieliasua stilisoitu):

"Aineistosta voidaan todeta, että lähes 90 %:lla opettajista keinot ohjata oppilaita tunnistamaan omat vahvuutensa ja rakentamaan oppimispolkunsa ilman sukupuoleen sidottuja roolimalleja ovat hyvin yksipuoliset ja suppeat, ja niitä leimasi passiivisuus ennemmin kuin aktiivinen toiminta. Kysymyksen asettelua on myös syytä pohtia. Olisiko kysymyksestä saatu kattavampia ja tietoisempia vastauksia, jos olisi kysytty suoraan, kuinka toteutat sukupuolitietoista opetusta luokkahuonearjessasi? Aikaisempaan tutkimustietoon pohjaten tutkimuksessa tehtiin kuitenkin päätelmä, että sukupuolitietoisuus on käsitteenä kysymyksessä esitettynä liian abstrakti. Siksi sukupuolitietoisuus käsitteenä avattiin jo tutkimuslomakkeen alkupuolella ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden aihetta koskevat linjaukset esitettiin sitaattien muodossa ennen avokysymyksien esittämistä. Näin pyrittiin varmistamaan, että kaikilla vastaajilla on sama käsitys siitä, mistä puhutaan."

Kyselylomakkeessa lukee seuraavaa:

"Sukupuolitietoisessa opetuksessa opettaja tiedostaa käsityksensä sukupuolesta ja sukupuolen moninaisuudesta. Sukupuolitietoinen opetus perustuu herkkyydelle tunnistaa yksilöllisyys ja persoonallisuus jokaisessa oppijassa. Sukupuolitietoisessa opetuksessa tunnistetaan sukupuolittavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia rakenteita ja puretaan niitä.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet velvoittavat antamaan tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Jokaiseen oppilaaseen tulee suhtautua yksilönä. Tämä edellyttää kunkin oppilaan erityispiirteiden ymmärtämistä. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa 2014 käytetty käsite "sukupuolen moninaisuus" pitää sisällään kaikki sukupuolet ja sukupuoli-identiteetit ja sukupuolen ilmentämisen muodot. Jokaisen ihmisen ja koulussa jokaisen oppilaan ja lapsen sukupuolikokemus on omanlaisensa."

Toinen ote päätännöstä (kieliasua stilisoitu):

"Onkin oleellista pohtia, kuinka keskustelun kautta voi täyttää opetussuunnitelman velvoitetta lisätä tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Yleinen puhe erilaisuuden hyväksymisestä ilman sukupuolinäkökulmaa ei itsessään luo tietoa sukupuolen moninaisuudesta oppilaille, eikä näinkään myös mahdollisesti sukupuolivähemmistöön kuuluvalle oppilaalle, jonka sukupuoli-identiteetin rakentumista opetuksen tulisi tukea. Olisikin tärkeä tietää, millainen tietotaso opettajilla todellisuudessa on sukupuolen moninaisuudesta. Mikäli tietoa ei ole tai mikäli omattu tieto ei ole ajantasaista, on aiheesta myös vaikea keskustella tarkoituksenmukaisesti luokassa."

Parviainen, Laura 2020: Opettajien erilaiset sukupuolikäsitykset verrattuna POPS 2024:n sukupuolikäsityksiin. Tampereen yliopisto. Ote abstractista:

"Opettajilla ilmenee kolmea eri sukupuolikäsitystä, joista sukupuoliessentialismi ja sukupuolineutraalius edustavat aikaisemman koulun ja aikaisempien opetussuunnitelmien sukupuolikäsityksiä ja sukupuolitietoisuus nykyisen opetussuunnitelman sukupuolikäsitystä. Opettajat katsovat, että sukupuolitietoisuudesta voi joustaa, jos se ei sovi omaan arvomaailmaan. On siis merkillepantavaa, että opetussuunnitelman noudattaminen sukupuolisuuteen liittyen on joidenkin opettajien mielestä mielipidekysymys. Suuri osa opettajista ei tiennyt, mitä sukupuolitietoisuus tarkoittaa. Sukupuolesta ja sukupuolitietoisuudesta pitäisi siis tarjota enemmän tietoa opettajakoulutuksessa sekä jo työelämässä oleville opettajille."

Ote päätännöstä:

"Opettajankoulutuksessa olisi tärkeää lisätä tietoisuutta ja täydennyskouluttaa jo työelämässä olevia opettajia, jotta opetussuunnitelmassa määrätty käsitys sukupuolesta toteutuisi opetuksessa ja koulun arjessa. Vaikka en analysoinutkaan aineistoa perustuen vastaajien ikään, on kuitenkin huomattavissa, että käsitykset sukupuolesta tai halukkuus opettaa sukupuolitietoisesti eivät ole ikään sidonnaisia. Useampi opettaja kertoi, kuinka paljon ajatus sukupuolesta on muuttunut jopa vuosikymmeniä kestäneen uran aikana, mutta silti halukkuus esimerkiksi uuden puhuttelutavan oppimiseen oli suuri, koska se nähtiin merkityksellisenä ja tärkeänä.

(...)

Opettajien puheissa ilmenee erimielisyyttä siitä, mistä sukupuoliroolit aiheutuvat. Joidenkin mielestä roolit ovat biologian määrittelemiä, kun taas osa ajattelee roolien olevan opittuja ja opetettuja. Voidaan olettaa, että jos opettaja ajattelee roolien olevan synnynnäisiä, hän myös kohtelee lapsia vahvistaen samalla rooleja, koska ei näe muuta vaihtoehtoa lapsen kasvulle kuin kasvaa sukupuolen mukaiseen rooliin. Sukupuolirajoja rikkova käyttäytyminen nähtiin sukupuoliessentialistisessa diskurssissa yksittäisenä poikkeuksena, joka ei saa muutettua käsitystä tytöille ja pojille ominaisesta käytöksestä. Jotkut opettajat kannustavat näkymättömän sukupuolirajan ylitykseen ja jotkut taas osallistuvat sen ylläpitämiseen. Raja ei ole yksiselitteinen, koska aikojen saatossa se on liikkunut, korottunut ja madaltunut eri asioissa. Sukupuoli ja sukupuoliroolit nähdään sekä kasvua tukevana että hankaloittavana asiana. Hankaluuksia sukupuolen ja roolien nähdään aiheuttavan silloin, jos ne eivät vastaa koettua sukupuolta, tai jos lapsi ei mahdu ahtaisiin rooleihin. Sukupuoliessentialistisessa diskurssissa niiden nähdään antavan selkeyttä ja raamit lapsen kasvulle, etenkin sellaiselle, joka kipuilee sukupuolensa kanssa. Toisten opettajien mielestä erot tyttöjen ja poikien välillä näkyvät selkeästi, kun taas toisten mielestä eroja on enemmän yksilöiden välillä. Lapset ovat kuitenkin suhteellisen samanlaisia eri kouluissa, joten eniten eroavaisuudet tai niiden puute näkyvät opettajan omissa ajatuksissa. Kokemus sukupuolten eroavaisuudesta ei siis välttämättä perustu todellisuuteen, vaikka yksilölle se olisikin totta."

Kivirasi, Claudia 2023: Peruskoulun opettajien käsitykset sukupuolen moninaisuudesta ja sukupuoliroolien laajuudesta. Tampereen yliopisto. Ote abstractista:

"Tulokset osoittivat, että opettajien puhetavat sukupuolen moninaisuudesta ja sukupuolirooleista olivat moninaisia, ja sukupuolta ymmärrettiin eri tavoin. Osassa käsittämistavoissa näkyivät yhteiskunnan normit ja odotukset liittyen sukupuoleen, mikä välittyi sukupuolen ymmärtämisenä kahtiajakoisena ja biologiaan pohjautuvana. Osassa puhetavoissa taas välittyi sukupuolen hahmottaminen sosiaalisena konstruktiona ja moninaisena ilmiönä. Jatkotutkimuksissa olisi hyödyllistä ottaa huomioon myös intersektionaalinen näkökulma, sillä sukupuoli risteytyy monien eri ominaisuuksien kanssa."

Alaluvussa 4.2 Kivirasi mainitsee keräämäänsä aineiston (kyselylomake, johon on vastannut 20 opettajaa eri puolilta Suomea) esittelyn yhteydessä:

"Aineisto soveltuu tähän tutkimukseen, sillä sitä on mahdollista lähestyä sosiaalisen todellisuuden rakentumisen näkökulmasta kulttuurisia ja kielellisiä merkityksenantoja tarkastellen. Tämä soveltuu myös tutkimukseni diskurssianalyyttiseen menetelmään, sillä aineistossa painottuu sukupuolen rakentuminen ja luominen kielellisten diskurssien kautta. Opettajien käyttämillä sanavalinnoilla on merkittävä vaikutus sukupuolen rakentumisessa aineistossa. Vastauksista on havaittavissa moninaisia sukupuoleen liitettyjä määrittelyjä, joita voi tulkita diskurssianalyysissa korostettujen erilaisten merkitysjärjestelmien kautta."

Kivirasi on eritellyt aineistosta kolme päädiskurssia ja niiden aladiskurssit sen mukaisesti, millainen kuva sukupuolirooleista ja sukupuolen moninaisuudesta vastauksissa rakentui:

1) Moninaisuuden sivuuttamisen diskurssi: "Puhetavassa sukupuolen erilaisista ilmenemismuodoista ei muodostu tärkeää teemaa, sillä valmiina oleva sukupuolijako näyttäytyy toimivana. Sukupuolen binäärisyydestä muodostuu normatiivinen tapa käsittää sukupuolta, sillä puhetavassa toistuu sukupuolen jakaminen tyttöihin ja poikiin, mikä näyttäytyy asiana, jota opettajat eivät työssään koe olennaisena osana pohtia. Sukupuolen moninaisuudesta ei muodostu todellista ilmiötä, vaan binääriset sukupuolet näyttäytyvät itsestään selvinä."

2) Moninaisuuden kieltämisen diskurssi: "Sukupuoleen liittyvän keskustelun tunnistetaan olevan muutoksessa kohti moninaisempaa, mutta puhetavassa välittyy vastareaktio tätä kohtaan. Sukupuolen moninaiset ilmentämisen muodot näyttäytyvät uhkaavina tai haitallisina, sillä ne kyseenalaistavat ja vievät pohjaa selkeäksi koetulta kahtiajaolta. Moninaisuus ja binääriset sukupuolet näyttäytyvät toisilleen vastakohtaisina ilmiöinä, joiden on vaikea olla olemassa yhtä aikaa."

3) Moninaisuuden lisäämisen diskurssi: "Puhetavassa välittyy tavoite muutokseen, jossa oman toiminnan kriittinen tarkastelu on tarpeellista. Sukupuolesta rakentuu tärkeä osa koulumaailmaa, mutta sen merkitystä pyritään viemään uuteen, vapaampaan suuntaan. Tämä näkyy siten, että puhetavassa pyritään välttämään oma-aloitteista sukupuolittamista, sukupuoleen liitettyjen oletusten uusintamista sekä sukupuolen tarpeetonta korostamista. Puhetavassa sukupuoli tyypillisesti hahmotetaan liikkuvaksi dikotomisen jaon sijaan. Myös sukupuolen erilaisten ilmenemismuotojen suhde toisiinsa näyttäytyy tasavertaisena."

Ote tutkielman päätännöstä:

"Puhetapoja sukupuolen moninaisuudesta ilmeni moninaisuuden laajentamisen diskurssissa, mutta tällöinkin moninaisuus näyttäytyi ilmiönä, jonka huomioonottamiseen on aktiivisesti kiinnitettävä huomiota sekä sukupuolen kahtiajakoa on tarkasteltava kriittisen tietoisesti, jos sen purkamiseen pyritään. Tämä osoittaa, ettei sukupuolen moninaisuus ole vielä vakiinnuttanut paikkaansa osana sukupuolen hahmottamista yhteiskunnassa.

(...) 

Sukupuoli myös toimii sosiaalisesti tärkeänä kategoriana hahmottaa ympäröivää maailmaa, itseään ja muita ihmisiä, minkä vuoksi sukupuolen jättäminen pois puhetavoista voi olla vaikeaa tai siihen on kiinnitettävä aktiivisesti huomiota. Toisaalta kieltä ja vallitsevia käsityksiä on mahdollista muuttaa, mikä on näkynyt esimerkiksi tavoissa puhua seksuaalivähemmistöistä. Ei ole siis mahdotonta, että tulevaisuudessa sukupuolineutraalit tai moninaisuutta sallivat ilmaisutavat yleistyisivät. Kieli ja todellisuus toimivatkin molempiin suuntiin: todellisuuden muuttuminen näkyy kielessä sekä kielen muuttaminen muuttaa myös tapoja käsittää asioita ja ilmiöitä.

(...) 

Moninaisuuden kieltämisen diskurssissa sukupuoli rakentui samaan aikaan sisäsyntyisenä että ulkopäin ohjautuvana: sukupuoli on sekä biologinen ja muuttumaton että myös vääränlaisille vaikutuksille, kuten moninaisuuspuheelle, altis. Tässä kuvastuu sukupuolen määrittelyn muuttaminen vastaamaan perinteistä käsitystä sukupuolesta. Moninaisuuden salliminen ja siitä kertominen näyttäytyvät epäneutraalina ja aktiivisena valintana, kun taas binäärisyyden vaaliminen näyttäytyy passiivisena ja neutraalina. Kuitenkin passiiviseltakin vaikuttava teko on myös aktiivinen valinta: tällöin aktiivisesti pitäydytään tietynlaisessa tavassa hahmottaa sukupuolta ja vahvistaa normatiivisia käsityksiä."

Koivisto, Aada & Mantela, Eevi 2024: Opettajien näkemyksiä sukupuolen moninaisuudesta sekä sukupuolitietoisuudesta ja sen toteuttamisesta kouluympäristössä. Turun yliopisto. Ote abstractista:

"Tuloksista voidaan huomata, että kaikki opettajat pitivät sukupuolitietoista kasvatusta tärkeänä ja kokevat sen parantavan tasa-arvoa. Opettajien ja oppilaiden omien asenteiden koettiin vaikuttavan sukupuolen moninaisuuden huomioimiseen kouluympäristössä. Haastateltavat kokevat koulutuksen puutteen ja oman tiedon puutteen merkittäväksi haasteeksi sukupuolitietoisen kasvatuksen toteuttamisessa. He eivät olleet saaneet koulutusta sukupuolitietoisesta kasvatuksesta opiskeluaikanaan tai työelämässä. Opettajien tiedostamattomat tavat jakaa oppilaita ryhmiin sukupuolten perusteella vaikuttavat sukupuolitietoisen kasvatuksen toteutumiseen. Myös koulun rakenteelliset tekijät kuten sukupuolinormien perusteella jaetut pukuhuoneet ja vessatilat koettiin haasteelliseksi, koska ne eivät huomioi sukupuolivähemmistöjä eivätkä tue tasa-arvon toteutumista kouluympäristössä."

Päätännössä Koivisto ja Mantela kirjoittavat:

"Osa haastateltavista kokee ongelmana myös sen, että kaikki opettajat eivät pidä sukupuolitietoista kasvatusta tärkeänä. Haastateltavat kokevat myös itse syyllistyvänsä tiedostamattaan jaottelemaan oppilaita tyttöihin ja poikiin. Osa haastateltavista koki oppilaiden jakamisen ryhmiin sukupuolten perusteella syrjivänä. He korostivat oppilaiden huomioimista enemmän yksilöinä kuin sukupuolen perusteella. Haastateltavat toivovat koko henkilökunnalle yhteneväisiä käytäntöjä esimerkiksi koulutuksen tai oppimateriaalien muodossa. Sukupuolitietoista kasvatusta pitäisi tuoda kouluihin kouluttamalla opettajia. Koulutukseen osallistumisen pitäisi olla pakollista, jotta kaikilla olisi samanlaiset näkemykset sukupuolitietoisen kasvatuksen toteuttamisesta. Vaikka sukupuolitietoinen kasvatus ei kaikkien opettajien mielestä ole yhtä tärkeää, voisi koulutus tuoda opettajille uudenlaisia näkökulmia sen toteuttamiseen." 

Anttila, Noora 2025: Opettajien tiedontarpeet sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta. Oulun yliopisto. Ote abstractista:

"Tutkimusten tulosten mukaan opettajat kaipaavat sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden huomioivaa oppimateriaalia, selkeämpiä linjauksia opetussuunnitelmaan siitä, miten aiheita opettaa sekä keinoja vaikuttaa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyviin asenteisiin. Kyselyssä kartoitettiin vastaajien henkilökohtaisia tiedontarpeita, mutta analyysivaiheessa opettajien vastauksissa näkyi selvä kahtiajako sen suhteen, keneen opettajat kokivat tiedontarpeen kohdistuvan: osa toivoi esimerkiksi lisäkoulutuksia oman osaamisensa kehittämiseksi, mutta osa koki koulutuksien olevan tarpeen lähinnä muille opettajille. Vastauksissa näkyi myös tutkittavien käsityksiä siitä, kuinka laajana aiheena he pitävät sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta ja kuinka kokonaisvaltaista sen huomioiminen koulun arjessa tulisi olla."

Ote päätännöstä:

"Laaja-alainen käsitys sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta ja tarve sen laajempaan huomioimiseen oppimateriaaleissa voi kertoa tutkittavan pitävän aihetta tärkeänä. Jos taas opettajan oma asenne sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan on kielteinen tai asioiden opettaminen on opettajan omia arvoja, normeja tai vakaamusta vastaan, voi olla helpompaa todeta aiheen olevan niin marginaalinen, ettei sen läpi käymiseksi tarvita esimerkiksi laajaa representaatiota oppimateriaaleissa.

(...)

Oppimateriaaleja käsittelevissä vastauksissa oli myös tulkinnallisempia vastauksia, joissa peräänkuulutettiin neutraalia tietoa aiheesta ja mainittiin esimerkiksi “Seta ja muut” materiaalien tuottajina. Tutkittava ei ole avannut vastauksessaan tarkemmin, mitä hän on tarkoittanut puhuessaan neutraalista tiedosta. Kyselyn muissa vastauksissa tuli esille esimerkiksi kokemus siitä, että mediassa “hehkutetaan” liikaa wokea, eli valveutuneisuutta ja yhteiskunnallista tiedostamista liittyen esimerkiksi vähemmistöihin, syrjintään ja vihapuheeseen.

(...)

Tutkimustulosteni valossa olisi perusteltavaa pohtia keinoja, joilla kehittää opettajien koulutusta ja lisäkoulutusta niin, että se antaisi opettajille paremmat valmiudet toteuttaa seksuaalikasvatusta sekä huomioida sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden. Nämä teemat olisi syytä huomioida myös oppimateriaaleja tehdessä ja valikoidessa koulun käyttöön, sillä opettajien työn suunnittelu ja opetus on Suomessa hyvin oppikirjasidonnaista, joten oppikirjojen sisällöllä on suuri vaikutus siihen, miten seksuaalisuutta käsitellään.

(...)

Toivonkin, että tutkimukseni tulokset voisivat herättää keskustelua sateenkaarinuorten asemasta koulujen toteuttamassa seksuaalikasvatuksessa. On luonnollista, että jos koulun seksuaalikasvatus keskittyy cis- ja heteronormin toisintamiseen, eivät käsiteltävät aiheet kohtaa sateenkaarinuorten tiedontarpeiden kanssa. Jokaisen nuoren tulisi saada tietoa esimerkiksi itselleen sopivista ehkäisykeinoista ja tässä asiassa heteronormatiivinen opetus jättää sateenkaarinuoret haavoittuvaan asemaan. Kasvattajat ovat koulussa jokaista lasta ja nuorta varten ja jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus turvalliseen koulupolkuun. Tämän tulisi koskea myös sateenkaarioppilaita."

Mitä johtopäätöksiä jo tämän suppean otannan perusteella voidaan tehdä? Näissä riittäisi pureskeltavaa kymmeneksi erilliseksi tekstiksi, mutta tässä nyt joitain ajatuksia ja pointteja: 

1. Ensinnäkin: tämänkaltaisia tutkimuksia on aivan loputtomasti, ja lisää julkaistaan joka vuosi kuin painepesurilla ampuen. Koko sukupuoliaihe (ja nimenomaan feminististen teorioiden ja setalaisen diskurssin viitekehyksessä) näkyy olevan akateemisissa piireissä eri tiedekunnissa aivan uskomattoman suosittu, suorastaan ehtymätön kultakaivos. Tiedän muutamien väitöskirjojen aiheesta olevan tekeillä.
2. Lähes kaikki tätä aihetta tutkineet ja siitä opinnäytteensä kirjoittaneet ovat naisia (tai "naisoletettuja", kuten nykyään kuuluu sanoa). En toistaiseksi ole törmännyt yhteenkään miehen tästä aiheesta tekemään opinnäytetyöhön; tai jos olen, ei miessukupuolta ole voinut etunimestä päätellä. (Jokunen muusunimi on tullut vastaan, ja nehän ovat usein tarkoituksella sukupuolineutraaleja: Sumu, Usva, Ruska, Utu-Taival, Loimu jne.) Peräänkuulutus: jos löydät miehen tekemän tutkimuksen tai opinnäytteen, käy linkkaamassa kommentteihin, niin luen ja analysoin sen.
3. Opettajien asenteita ja tietoisuutta sukupuolen moninaisuudesta kartoittavan tutkimuksen peruslähtökohdaksi muotoillaan usein se, että yhteiskunnassa on pakottava uudistamistarve koskien "vanhentuneita" ja "perinteisiä" käsityksiä sukupuolesta, koska maailma muuttuu kiivaaseen tahtiin ja sukupuoli on murroksessa. Opetussuunnitelma sisältää paljon muutakin maailman muutokseen liittyvää, mutta suurelle osalle porukkaa nimenomaan nämä sukupuoliuudistukset tuntuvat olevan aivan jäätävä päähänpinttymä ja pakkomielle. En voi kuin ihmetellä, mistä tuo intergalaktiset mittasuhteet saanut obsessio oikein kumpuaa. Sukupuoli-ideologiaan tunnutaan suhtautuvan kuin johonkin kosmiseen vapahtajaan tai kristusenergiaan, jonka tuuttaamisen ja levittämisen mahdollisimman laajalle tulee olla kaikkien elämän kokoaikainen kiintopiste ja kaiken toiminnan lähtökohta.
4. Uudistamistarvetta perustellaan lähes joka tutkielmassa sillä, että sukupuolen moninaisuuden teemat on kirjattu opetussuunnitelmiin, jotka siis ovat opettajia velvoittavia ja heidän työtään määrittäviä asiakirjoja. Uudistamistarpeiden perustelujen yhteydessä mainitaan usein tasa-arvon toteutumisen päämäärä, tietoisuuden lisäämisen tarve tai se, että mikään opetussuunnitelmaan kirjattu ei ole mielipidekysymys. (Eikö jo se, että opetussuunnitelmaa jatkuvasti uudistetaan, kerro omaa kieltään siitä, että se on tuhansien eriävien mielipiteiden muodostama kompromissi?) Myös termi "sateenkaarioppilas" vilahtelee siellä täällä, mutta mitenkään ei tarkemmin määritellä sitä, kuka ja mikä tämä heiveröinen, lasienkelimäinen ja jatkuvaa erityishuomiota ja paapomista tarvitseva taruolento varsinaisesti on. Tässä tullaan taas siihen ongelmaan, että kun niputetaan kaikki seksuaalisuus- ja sukupuoli-ilmiöt yhdeksi kimpuksi, jonka alle sijoitetaan kaikki mahdollinen ja mahdoton, ei pystytä enää erottamaan, mistä kukakin alkaa tai mihin päättyy. Myös se unohtuu, että kun jatkuvasti vouhotetaan vain erityisistä lapsista ja heidän tarpeistaan, jäävät niin sanotut normot (yli 90 % väestöstä) varjoon ja heidän tarpeensa huomioimatta. Tuleeko kenellekään edes mieleen, että perustaviksillakin saattaisi olla jotain erityistarpeita, ei vain haurailla lasienkeleillä? Joissain tutkielmissa puhutaan kyllä mm. tyttöjen ja poikien osaamistasojen eroista, jotka nekin ovat ikiaikaisen vanha pedagogisen tutkimuksen aihe, mutta tässä otannassa ne tutkimukset eivät nyt olleet keskiössä. Toki olisi kiinnostavaa tehdä sellainenkin tutkielmakatsaus.
5. Opettajien vaikutusvalta havaitaan, tunnustetaan ja nostetaan usein erikseen jalustalle: korrelaatio opettajien myötämielisyyden tai vastahankaisuuden suorasta vaikutuksesta lasten ja nuorten asennekasvatukseen, kouluviihtyvyyteen tai kokemuksiin näkymättömyydestä ja syrjimättömyydestä osoitetaan selkeästi ja lukemattomin eri sanankääntein.
6. Tutkielmissa ei problematisoida tai kyseenalaisteta moderneja sukupuolioppeja moninaisuuskäsityksineen millään tavalla. Sen sijaan ne esitetään ikään kuin itsestään selvinä ja kyseenalaistamattomina uusina totuuksina, Mooseksen kivitauluina, joiden omaksuminen uudeksi totuudeksi ja maailmankuvaksi on jokaisen opettajan virka-, kansalais- ja ihmisvelvollisuus. Kenellekään ei ilmeisesti tule edes mieleen, että noita käsityksiä ylipäätään voisi tai saisi jotenkin kyseenalaistaa, mikä kertoo omaa kieltään Setan pöyristyttävästä yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta. "Intersukupuolisuus osoittaa sen, ettei sukupuolta voi biologisesti jakaa vain kahteen luokkaan", kirjoittaa Anna Kunnari (2020), mikä on aivan suoraan Setan ohjesääntökirjasta, jonka teeseissä (käskyissä) kupataan tyhjiksi kaikki mahdolliset sukupuolen liitännäisilmiöt ja komorbiditeetit biologisen sukupuolen käsitteen hämärtämiseksi. Jos muuten ihan tarkkoja ollaan, niin intersukupuolisuus nimenomaan osoittaa sen, että biologinen sukupuoli on kaksijakoinen ja nimenomaan jaoteltavissa vain kahteen luokkaan.
7. Myöskään sitä ei kyseenalaisteta, että nuo setalaiset opit on lanseerattu yhteiskunnan kaikkiin rakenteisiin hyvin nopealla aikataululla ja pohtimatta lainkaan pitkäaikaisvaikutuksia (juhasipilämäiseen "säädetään nyt tällainen laki ja katsotaan mitä tapahtuu" -tyyliin). Ongelmiksi artikuloidaan tiedon, ajan tai täydennyskoulutuksen puute, opettajien vanhanaikaiset asenteet, muutosvastarintaisuus tai yleinen välinpitämättömyys ja piittaamattomuus. Joissain tutkielmissa on suoria lainauksia kyselytutkimuksista kerätyistä opettajien kommenteista, joissa soraäänet tai tietämättömyyden ilmaukset nimetään suoraan "vanhanaikaisuudeksi", "tiedon puutteeksi" tai "muutosvastahakoisuudeksi", eli niitä ei tulkita neutraalisti vaan tutkijan omista ennakkoasenteista ja intresseistä käsin (mikä nyt ei sinänsä ole tieteellisesti kestämätön tapa tulkita aineistoa, tiede kun ei koskaan voi olla täysin objektiivista, mutta se tekee tutkielmasta joka tapauksessa perimmältään asenteellisen). Sukupuolen moninaisuuden eetos on kyseenalaistamaton totuus ja sen kuuluu olla vallitseva asiaintila, ja kaikki eetokseen mukautumaton tai siihen toistaiseksi perehtymätön on poikkeustilaa, joka täytyy korjata. Opettaja, joka ei vastauksessaan osoita syleilevänsä sukupuolen moninaisuutta tai vähintään osoita kiinnostusta ja alttiutta ottaa lisää tietoa ja täydennyskoulutusta vastaan, on automaattisesti persona suspecta, persona difficilis tai kääkkä ja muinaisjäänne, jonka olisi tarpeen mukautua uuteen systeemiin ollakseen ihanteiden mukainen ja ajan hermolla oleva, ei-vanhanaikainen opettaja. En tosin ole nähnyt väitteitä siitä, että haluttomuus tai tietämättömyys korreloisi suoraan ammatillisen kompetenssin puutteen kanssa, mutta sukupuolen moninaisuuden omaksuminen uudeksi maailmankuvaksi ikään kuin uuden aikakauden kyseenalaistamattomana ihmisvelvollisuutena saa tutkielmissa poikkeuksellisen paljon painoarvoa. Problematisoinnin puute ja taustasyiden tarkemman selvittelyn ja pohtimisen olemattomuus häiritsevät minua.
8. Ratkaisuksi tiedon puutteelle ja edistystä hidastavien asenteiden ongelmalle tutkielmissa esitetään lähes poikkeuksetta opettajien lisä- ja täydennyskoulutusta sekä oppimateriaalien muokkausta moninaisuusopetusten mukaisiksi. Päämääräksi on asetettu se, että "sukupuolen moninaisuuden hahmottamisen täytyy vakiinnuttaa paikkansa yhteiskunnassa", mutta vielä emme kuitenkaan ole siinä pisteessä, joten paljon on työtä tehtävänä, että saadaan tämä takapajuinen ja rautakaudelle jämähtänyt yhteiskunta vihdoin valmiiksi. Myös kielen merkitys osana sosiaalisen todellisuuden rakentumista mainitaan ja tunnustetaan; kysymykset kielen vallasta lukeutuvat diskurssintutkimuksen piiriin ja juontuvat diskurssintutkijoiden ajatuksista (näitä on sukupuolentutkimuksessa soveltanut mm. Judith Butler). Tällaista tarkastelutapaa soveltanut Claudia Kivirasi puhuu erikseen "moninaisuuden kieltämisen diskurssista", jossa jopa silkka passiivisuus on tulkittavissa aktiiviseksi normatiivisten sukupuolikäsitysten vahvistamiseksi ja siten moninaisuuden epäsuoraksi (tai miksei ihan suoraksi) kieltämiseksi. Jos siis ei erikseen osoita ajattelevansa setalaisittain ja näkyvästi edistä sukupuolen moninaisuuden eetosta tarkoin määritellyllä ja rajatulla tavalla, on jo syyllistynyt pyhien uskonkappaleiden kieltämiseen, kerettiläisyyteen, pakanuuteen ja harhaoppisuuteen. Olet syntinen ja paha, vaikket tekisi mitään.

HUOM. Päivittänen tätä listaa vielä hieman myöhemmin.

Koko ajatus siitä, että omana itsenä olemisen teemaa pitäisi kaikissa maailman kouluissa korostaa nimenomaan Priden, Setan, sukupuolen moninaisuuden ja transvouhotuksen ilosanoman levittämisen kautta, on mielestäni häiritsevä – ja se olisi ihan samalla tavalla häiritsevä, vaikka viitekehys olisi jokin aivan muu (esim. uskonlahko, pro-ana, poliittisen puolueen pakkotuputus). Jostain syystä juuri sukupuolikultti on saanut niin järjettömän paljon vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä, että saadaan jostain jääkiekkopelipaidastakin valtakunnallanlaajuinen ja viikkojen mittainen pöyristelykohu aikaiseksi. Miten niin on päässyt tapahtumaan? Etsin vastausta tähän niin kauan, että löydän sen. On äärimmäinen määrä tapoja hahmottaa ja luokitella erityisyyttä, omanlaisuutta ja moninaisuutta: miksi nimenomaan sukupuoli-, moninaisuus-, queer- ja transteema on se pyhä lehmä, joka pitää survoa kaikkien kurkuista kirnuamalla alas vaikka väkisin? Noista tutkielmista on abstrahoitavissa jonkinlainen ideaali lasten ja nuorten opettajakunnasta, joka hahmottaa maailman "edistyksen" ja "tasa-arvon edistämisen" kautta, ei esimerkiksi maailman pysyvien rakenteiden, lainalaisuuksien ja ilmiöiden ymmärtämisen kautta. Ikään kuin koulun tehtävä olisi vain levittää agendaa, ei pysähtyä sen äärelle, mikä on staattista, pysyvää ja katoamatonta. Opettajan ydintehtävä on opettaa perustaidot ja auttaa oppijoita hahmottamaan pysyviä rakenteita, ei tulla valjastetuksi jonkin tietyn, tarkoin rajatun ideologian airueksi ja äänitorveksi.

Jos olet skeptinen opettaja ja luet tätä: älä anna tuon värikkään, iloittelevan ja koreilevan sateenkaari-, trans-, queer- ja genderhumpan hämätä itseäsi. Se on pelkkä stiiknafuulia, joka yrittää metelöimällä ja värikkäällä humputtelulla peittää allaan piilevän mustan, hyhmäisen, verta vuotavan ja kolkon todellisuuden. Älä suostu tukemaan misogynististä silvontakulttia, me vanhan koulukunnan tervejärkiset LGB- ja T-ihmisetkään emme tue. Jos et ole skeptinen opettaja vaan tuet sokeasti sukupuoli- ja transhumputtelua, olet muropakettitutkinnolla varustettu idiootti. Kasvata selkäranka ja hanki aivot.

Rapakon toisella puolella (Amerikka, Kanada) näyttää vallinneen myös jo vuosien ajan ajatus, että tuo autenttinen omana itsenä olemisen ajatus tulee ulottaa myös opettajien omaan itseilmaisuun: ilmeisesti tässä on ajatuksena, että opettajan esimerkin kautta lapset ja nuoretkin sitten rohkaistuvat ilmaisemaan omia identiteettejään ja sukupuolikokemuksiaan vapaammin, ja taas maailma on hieman valmiimpi. Tiktok ja muut somet ovat täynnä amerikkalaisia ja kanadalaisia parikymppisiä sinitukkaopettajia sateenkaarikorviksineen ja septumeineen, jotka somettavat luokkahuoneista ja livertelevät gendermantroja ja sitä, miten kertovat aina koulupäivän alussa päivittäin vaihtuvat pronomininsa oppilaille ja laittavat heidät laatimaan itselleen pronominikyltit rintaan jne. Seinät on tietysti tapetoitu sateenkaari- ja translipuilla ja muulla Pride-krääsällä, koska täytyyhän koululuokan olla "kaikille turvallinen tila". Jos minulla olisi lapsi ja tietäisin hänen opettajansa touhuavan luokkahuoneessa vastaavaa, järjestäisin hänet kotikouluun tai yksityisopetukseen välittömästi.

Noista sinitukkaopettajista toki myös – kuten genderkilareista yleensäkin – paistaa heidän mielenterveystilanteensa kilometrien päähän. Kenellekään ei tule edistysmielisyyden tiimellyksessä edes mieleen, ettei opettajuus ole mikään psykopaateista, pervoperteistä tai mielenterveydeltään järkkyneistä tapauksista vapaa professio. Minulle ei aukene, millä tavalla esimerkiksi Kayla Lemieuxin (kanadalainen Oakville Trafalgar -lukion opettaja, joka sai vuonna 2022 mediahuomiota oheisella ladyfiilistensä ilmentämisellä lukion luokkahuoneympäristössä, stunning and brave) kaltaisen autogynefiilin keikistely luokkahuoneessa edistää sukupuoltaan ja sukupuolikokemustaan pohtivan lapsen tai nuoren identiteetin kehitystä tai mitään muutakaan. Maailma nyt vain on mennyt sellaiseksi, ettei kukaan saa pihahtaakaan näiden pervojen avoimen fetissien esittelyn edessä vaan kaikkien pitää kumartaa heitä ja hokea kuorossa, että keisarin vaatteet ovat upeat.

Ilmeisesti tämä on sitä vapautta olla oma itsensä ja toteuttaa uniikkia sukupuolikokemustaan haluamallaan tavalla? Totta tosiaan, aivan ennenkuulumattoman mahtava esikuva ja samaistumiskohde kasvaville nuorille. Tuohon itsemääräämisoikeuteen näyttää sisältyvän muiden pakottaminen sietämään jatkuvaa epämukavuutta ja pakottautuminen statistin rooliin toisen uhkeassa genderperformanssissa, joka kuitenkin tarvitsee aina oman yleisönsä, koska validaatio. AGP-miehet myös lähes poikkeuksetta näyttävät saavan (tai avoimesti jopa myöntävät saavansa) kiksejä ja kokevan gendereuforiaa sen tiedostamisesta, että muut heidän ympärilläään kokevat epämukavuutta; kyseessä on heille eräänlainen valtapeli, joka täyttää heidän narsistisia henkisiä tarpeitaan ja tyydyttää heidän häiriintyneitä fetissejään.

Toki tuo heebo nyt on ääriesimerkki ja yksittäistapaus, mutta kuvaa silti mielestäni hyvin sitä asenneilmaston muutosta, jota kouluihin on läntisessä maailmassa lähes väkipakolla istutettu: korostetaan yksilönvapautta ja jokaisen "vapautta ilmentää itseään juuri sellaisena kuin on", koska jokaisen kokemus itsestään ja sukupuolestaan on ainutlaatuinen ja milloin mitäkin. Se "vapaus olla mitä on" voidaankin tulkita sitten hyvin eri tavoin ja laajasti, ja aina löytyy joku häiriintynyt sekopää, jolle ylilyönnit ovat itsetarkoitus ja keino vetää huomio itseensä (vrt. Lilly Contino). Mihin kaikki terve järki, yleiset käytöstavat, toisten huomioon ottaminen ja asiallisuus ovat maailmasta kadonneet? En halua tällaista maailmaa, jota nykyliberaalit, intersektionalistit ja wokeporukka yrittävät väkivalloin rakentaa ja ylläpitää. En halua, että minut homoseksuaalina ja "sateenkaari-ihmisenä" liitetään näihin muutospyrkimyksiin. En koskaan "sateenkaarioppilaana" kaivannut kouluun mitään erityistä seksuaalisuuteni ylikorostamista: maininta terveystiedon tunnilla riitti oikein hyvin, ja jo silloin elettiin mielestäni maailman mittakaavassa hyvin edistyksellisiä aikoja. Maailma on sitten niiden päivien tullut aivan täysin hulluksi. Kaipaan sitä tolkun aikaa, jota elettiin vielä 20-30 vuotta sitten. Nykymaailma on aivan perseestä.

Mitä kouluun ja opettamiseen/opettajiin tulee, niin nykyaika korostaa voimakkaasti yksilöllisyyttä ja yksilön erityistä huomiointia, ja kouluissakin on vallalla ajatus jokaisen oppilaan/opiskelijan kohtaamisesta omana ainutlaatuisena yksilönään. Tämä on kaunis ajatus ja niin pitääkin olla: tietenkin jokainen tulee kohdata sellaisena kuin hän on ja kunnioittaa häntä omana, erillisenä, ainutlaatuisena yksilönään. Näiltä yksilöllisyyden korostajilta unohtuu kuitenkin lähes aina se, että kouluissa opetetaan massoja: siis yksi opettaja opettaa kerrallaan 15-40 lapselle samaa asiaa. Jos jokaisen yksilöllisyys, erityisyys ja omanlaisuus kaikkine erityisherkkyyksineen, autismikirjoineen, ADHD:ineen, turvaruokineen, sukupuolifiiliksineen, theriankokemuksineen, turvallisine tiloineen, stimmauksineen ja milloin mine erityistarpeineen täytyisi joka tilanteessa tulla erikseen huomioiduksi, pitäisi jokaisella lapsella olla luokassa kolme henkilökohtaista avustajaa. Opettajat ovat jo lähtökohtaisesti mahdottoman tehtävän edessä, mutta tämä niin sanottu tutkimustieto sukupuolen moninaisuuden lisäämisestä ja opettajien tietämättömyydestä lisää entisestään vettä myllyyn. Kuinka paljon yhden ammattikunnan edustajia voidaan kuormittaa ja heidän työnkuvaansa sisältyvän vastuun määrää kasvattaa ilman, että kamelin selkä katkeaa?

Kukaan ei myöskään ole kieltämässä keneltäkään oikeutta ilmaista itseään ja identiteettiään haluamallaan tavalla, mutta miksi siihen pitää aina sotkea se, että kyseessä on mahdollisesti blokkereita ja korjaushoitoa vaativa translapsi tai ihmisen kehoon syntynyt kissa? 20 vuotta sitten puhuttiin indigolapsista, nykyversio siitä on translapsi tai therian. "Translapsi" on sitä paitsi mielisairaan vanhempansa (useimmiten äitinsä) harhaisen mielen tuotosta, aivan kuin indigotkin. Voisiko lasten kohdalla joskus vain antaa asioiden olla, kuten ennen vanhaan tehtiin? Me kaikki kasvoimme aikanamme ulos lapsuutemme ja nuoruusikämme vouhotuksista ja huomionkerjuutempauksista. Älkää oikeasti jaksako.

Kauniit ajatukset ja ideat kosahtavat koulumaailmassa aina kiviseinään, koska käytäntö vain äärimmäisen harvoin taipuu kauniisiin visioihin, vaikka visiot olisivat miten hyvää tarkoittavia hyvänsä. Todellisuuskaan ei (yhä edelleenkään) muutu muuksi sanamagialla, opettajien pakkoaivopesulla ja lisäkoulutuksilla, oppikirjojen muokkaamisella ideologisiksi indoktrinaatiomateriaaleiksi ja tuottamalla tutkimusta, jossa visioidaan tarunhohtoinen utopia, jossa todellisuuden kieltäminen tekee meidät autuaiksi.

Homofobia ei ole kadonnut mihinkään, se on vain muuttanut muotoaan

Puhutaanpa tänään hieman homofobiasta ja sen ilmenemismuodoista nykyajassa. Olen alkanut koostaa tätä postausta jo aikoja sitten, ja haluan nyt rykäistä tämän ulos ennen vuoden vaihtumista 2026:een.

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! ❤️ 

Tämä teksti ei nyt ole systemaattinen katsaus homofobian historiaan, vaikka nimi antaisikin vähän niin ymmärtää. Teksti on väläys nykyhetkeen siitä perspektiivistä, miten itse homomiehenä hahmotan sitä murrosta, jonka olen omana elinaikanani nähnyt valtaväestön suhtautumisessa homoseksuaaleihin, sekä kaikkea siihen liittyvää poliittista päätöksentekoa. Kuulun itse siihen kohderyhmään, johon tuo murros, sitä koskevat poliittiset päätökset ja aatemaailman muutos liittyvät, joten vaikka en itse ole enää pitkiin aikoihin ottanut valtavirtaiseen "homoaktivismiin" juuri osaa (jos siis tätä blogia ei epäsuorasti lasketa sellaiseksi), kaikki ne muutokset ovat suoraan kytköksissä minun ja viiteryhmäni toimijuuteen ja mahdollisuuksiin, mitä tulee parinmuodostukseen ja sen juridiikkaan.

Tarkoitukseni on osoittaa, että vaikka homoseksuaalit ovat länsimaissa saavuttaneet hyvin laajan hyväksynnän viimeisen 20-30 vuoden aikana, ilmenee suhtautumisessa meihin edelleen paljon hienovaraista ja laskelmoitua syrjintää, jonka me itse kyllä havaitsemme mutta jota on vaikea suoraan osoittaa sellaisille valtaväestön edustajille, jotka eivät ole erikseen perehtyneet sateenkaariaktivismin, LGBTQIA-vouhotuksen ja sateenkaariliikkeessä vallan ottaneen genderideologian historiaan ja erikoistermistöön.

Kaksi oheista kuvaa ilmentävät pointtiani pähkinänkuoressa. Ensimmäinen on jostain 1970-1980-luvun taitteesta, jolloin homo- ja lesboaktivismi oli puhdasta homo- ja lesboaktivismia ilman kaikkia nykyään siihen liitettyjä intersektionaalisuusteemoja ja identiteettipolitiikkaa. A day without lesbians is like a day without sunshine.

Toinen kuva on 2020-luvulta eli nykyajasta. A day without trans lesbians is like a day without sunshine.

Valistuneet (ne, jotka tuntevat genderideologian teesit ja retoriikan) hahmottavat silmänräpäyksessä, mitä tässä tapahtuu (miehet tunkemassa itseään 'lesbon' sanakirjamääritelmään). Ns. valistumattomat – eli valtaväestön edustajat ("cisheterot"), jotka eivät ole tarkemmin perehtyneet sateenkaariteemojen asiasisältöön, käsitteistöön ja kehityskulkuihin – eivät kuitenkaan hahmota muuta kuin sen, että jaahas, siinä on taas tuota värikästä ja aina yhtä kiukkuista sateenkaariporukkaa vaatimassa uusia ihmisoikeuksia sekä "yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa". Suurin osa valtaväestön edustajista ei lähtökohtaisesti kykene erottamaan toisistaan harmaan sävyjä tai ilmiöiden rajoja, eikä heiltä voi sellaista odottaa tai vaatia: heidän silmissään me kaikki olemme yhtä ja samaa sakkia, joiden oletetaan ajavan yhtäläisesti samoja poliittisia tavoitteita.

Hieman taustaa yleisesti:

Homofobia-termiä on käytetty psykologisena terminä noin 1970-luvun alusta alkaen. Termin loi 60-luvun lopulla amerikkalainen psykologi George Weinberg, eli se on sinänsä suhteellisen uusi, mutta homoseksuaaleihin kohdistuneet ennakkoluulot, syrjintä, vastenmielisyys, halveksunta, pelko, vaino ja väkivalta (sekä toisen maailmansodan aikaan järjestelmällinen massamurha) ovat ilmiöinä ikiaikaisen vanhoja. Lähes kaikki kulttuurit ovat ainakin jossain vaiheessa pyrkineet estämään homosuhteet, tai homoseksuaalisuus on tulkittu jotenkin omituisesti (esim. feminiiniset kastraattirakastajat, miehen täydellinen alistaminen ja häpäiseminen raiskaamalla hänet eli alentamalla hänet naisen asemaan ja niin edespäin). Homojen sortohistoriaa on tutkittu ja siitä on kirjoitettu varsin runsaasti, ja vaikka länsimaissa on viimeisten noin 20 vuoden aikana otettu valtavia harppauksia homoseksuaalien oikeuksien edistämisessä, on homoseksuaalisuus yhä edelleen kriminalisoitu 64 valtiossa, joista 12:ssa homoudesta (tai sen "toteuttamisesta") napsahtaa tänä päivänäkin kuolemanrangaistus tai ilmainen lentokurssi pilvenpiirtäjän katolta.

Mainittakoon, etten itse ole ikinä erityisemmin pitänyt homofobia-termistä. Sana fobia on kokenut nykyajassa hieman samankaltaisen inflaation kuin esim. narsisti ja muut vastaavat psykologian termit, joilla sinänsä on omat vakiintuneet merkityssisältönsä mutta joita on ylikäytetty niin paljon, että alkuperäinen merkitys on vääristynyt tai liudentunut. Transaktivistit nimeävät aina "fobiaksi" kaiken mahdollisen heidän asiaansa kohtaan esitetyn maltillisenkin kritiikin, asialliset kysymykset, kulmien kurtistelun ja eri mieltä olemisen, mikä jo itsessään hämärtää fobia-käsitteen perusmerkitystä, joka on 'irrationaalinen pelko'. Samaan tapaan nykyihmiset herkästi leimaavat kenet tahansa vastenmielisesti käyttäytyvän ihmisen narsistiksi ("No se on sellanen narsisti"; "Mun ex on ihan täys narsistipaska" jne.), vaikka käsitteen perusmerkitys ei ole yleisesti kuka tahansa kusipää vaan se tarkoittaa narsistista persoonallisuushäiriötä, joka on psykiatrinen ilmiö ja persoonallisuuden ja psyyken parantumaton vinouma, joka alkaa kehittyä jo varhaislapsuudessa.

Se, että joku on tavalla tai toisella kusipää, ei vielä tarkoita, että hän on narsisti siinä psykiatrisessa merkityksessä. Samoin, jos joku esittää esimerkiksi transihmisiä tai homoja kohtaan jonkinlaista kritiikkiä, se ei vielä tarkoita, että hänellä olisi fobia transihmisiä tai homoja kohtaan. Lopullisen totuuden paljastaa aina henkilön asennoituminen ja suhtautuminen, joka on pääteltävissä muistakin tekijöistä kuin siitä, mitä hän faktisesti sanoo tai miten hän viiteryhmän edustajista puhuu. Mitään tuomiota fobisuudesta ei kenellekään voi pelkän yksittäisen kommentin, asiallisen kysymyksen tai vaikka satunnaisen läpänheiton perusteella vielä langettaa. Olen lukemattomia kertoja nähnyt mm. transien raivoavan täysin asiallisten kysymysten esittäjille, ettei "jo valmiiksi syrjittyjen transihmisten tehtävä" ole "kouluttaa ilmaiseksi transfobisia ja tietämättömiä cissuja", että "ottakoot itse selvää, google on ilmainen". Jos pelkkä täysin asiallisten kysymysten esittäminen on transfobiaa, ollaan aika kaukana siitä irrationaalisen pelon alkumerkityksestä.

En toisaalta usko sitäkään, että vastenmielisyyden kokeminen jotakin ihmisryhmää kohtaan olisi aina nimenomaan pelkoa; se on usein sekoitus ennakkoluuloja, stereotypioita, projisointia, aiempia negatiivisia kokemuksia tai ihan vain puhdasta vastenmielisyyttä. Minulla on paljon empiiristä kokemusta esim. junttiheteromiesten homovieroksunnan kanssa diilaamisesta mutta myös siitä, miten heidän ennakkoluuloinen suhtautumisensa muuttuu, kun he tutustuvat minuun ja havaitsevat, että olen tuiki tavallinen jantteri, joka ei tavallisuudessaan ja arkipäiväisyydessään vastaa lainkaan junttiheteromiesten mielikuvia siitä, millaisia kotkottavia kanoja, kimakkaäänisiä töyhtöhyyppiä tai kuola valuen jok'ikisen vastaan kävelevän miehen haaroväliä tuijottavia seksipetoja homomiehet ovat.

En osaa sanoa, mikä olisi homofobiaa parempi termi kuvaamaan yleisesti ennakkoluuloisia ja syrjiviä asenteita homoja kohtaan, joten käytettäköön termiä paremman puutteessa. Homovastaisuus ehkä voisi toisinaan toimia, mutta toisaalta pelkkä homojen vieroksuminen ei sinänsä toimi synonyymina suoranaiselle homojen vastustamiselle. Se, että vastustaa homoseksuaalisuutta ilmiönä esim. uskonnollisista syistä, ei vielä tarkoita homoseksuaalisten henkilöiden vastustamista, samoin kuin vaikka huumeiden vastustaminen ei tarkoita narkkareiden ja alkoholistien vastustamista henkilöinä (ontuva vertaus, mutta ymmärtänette pointin). "Olkoot homot rauhassa homoja, kunhan homostelevat keskenään eivätkä minua yritä tulla iskemään" on erittäin yleinen junttiheteromiesten kommentti koko aiheeseen, mikä aina saa minut nauramaan partaani. Kysyin kerran eräältä tämän kommentin heittäneeltä portsarilta: "Ajatteletko olevasi kyllin hyvännäköinen, että joku homo haluaisi sinut iskeä?" Portsari hiljeni aiheesta tämän jälkeen.

All in all, homofobia on ilmiönä laaja, enkä mene tässä nyt sen historiaan ja eri ilmenemismuotoihin tämän syvemmin. Jos aihe kiinnostaa, siitä löytyy googlaamalla loputtomasti luettavaa. Kaikki myös tuntevat ainakin kristilliskonservatiivien Raamatulla ja Jumalan sanalla perustellut tuomitsevat näkemykset homoseksuaalisuudesta, mistä Suomessa ovat ilmentymiä ainakin Aito Avioliitto -järjestön tyyliset toimijat ja Päivi Räsäsen tavoin uskovat poliittiset vaikuttajat. Maailman mittakaavassa kuitenkin esim. Suomessa on homoseksuaaleilla paremmat oltavat kuin koskaan koko maailmanhistoriassa: syrjintä homouden perusteella on laissa kielletty, homoilla on oikeus mennä naimisiin ja perustaa perhe. Tuorein homojen oikeuksien edistämiseksi säädetty lakiuudistus on äitiyslaki, joka astui voimaan vuonna 2019.

Esimerkkejä Aito Avioliitto -tyylisten järjestöjen tuottamasta homovastaisesta propagandasta.

Ja nyt varsinaiseen asiaan:

Mainitsin aiemmin nykypäivän homofobian, josta olen tässä blogissa puhunut useita kertoja aikaisemminkin eri yhteyksissä. Nykypäivän homofobiaa edustavat toki myös nuo Aidot Avioliitot ja vastaavat, mutta homoihin ja lesboihin kohdistetaan negatiivista painetta ja syrjintää myös aivan toisesta suunnasta, joka poliittisella spektrillä ei sijoitu oikealle laidalle (kuten kristilliskonservatiivit) vaan vasemmalle eli siihen sektoriin, joka on aiemmin ansioitunut nimenomaan heikompien puolustajana, ihmisoikeuksien edistäjänä, yhteiskunnallisen ja taloudellisen tasa-arvon varmistajina jne. Tarkoitan nyt tietysti genderideologian ja transaktivismin levittäytymistä kaikkiin sateenkaarijärjestöihin, politiikkaan ja lainsäädäntöön asti ja mitä kaikkea siitä on seurannut.

Transaktivismi ja sen mukanaan tuoma sukupuolen moninaisuuden eetos ovat merkittävästi vaikuttaneet esimerkiksi siihen, miten homofobiaa ilmentävä retoriikka ja käsitteet ovat muuttaneet muotoaan, vaikka perusidea – että homoudessa on jotain väärää ja tuomittavaa, joka pitää poistaa ja hävittää – ei ole sinänsä kadonnut mihinkään. Nykyajan moderni homofobia pohjautuu siihen perusajatukseen, että vaikka homoja/lesboja kohtaan ei sinänsä esitettäisikään suoraan meihin kohdistuvia loukkaavia kommentteja tai muuten arvosteltaisi tai estettäisi elämäntyyliämme, pyritään homoseksuaalisuus ikään kuin häivyttämään ja hämärtämään käsitteellisellä tasolla. Paradoksaalista on, että genderideologia esiintyy edistyksen lainahöyhenissä ja on mukamas edistävinään myös homoseksuaalien asiaa, vaikka tosiasiassa (kun toimintaa ja ajatusmaailmaa tarkemmin tarkastelee) se toimii aktiivisesti homoja vastaan hyvin kieroilla ja hienovaraisilla tavoilla. Tietämätön valtaväestö ei huomaa tuota kieroutta ja hienovaraisuutta, koska siihen liittyy paljon kaasuvalottamista ja sitä, ettei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä vaan kuorrutetaan todellisia pyrkimyksiä pinkkipesevällä retoriikalla.

Toistan pääteesini: homoseksuaalisuus yritetään nykyajassa häivyttää käsitteellisesti. Tämä on suoraa seurausta siitä, miten genderideologia ja transliike on pyrkinyt määrittelemään uusiksi miehen ja naisen käsitteet siten, että ne irrotetaan biologisesta alkuperästään ja saatetaan ihmisen itsemäärittelyn alaisiksi. Kun määritellään uusiksi mies ja nainen, määrittyvät samalla uusiksi myös kaikki niiden liitännäiskäsitteet. Oikeat homot eivät hyödy tai kostu mitään siitä, että homoudesta väännetään heteroutta, mustasta valkoista, neliöstä ympyrä ja pohjoisesta etelä. Päin vastoin, se turmelee meidän asiamme ja viestimme tavalla, joka ei koskaan voi vaikuttaa yhtä haitallisesti heteroenemmistöön, jota edustaa lähes 100 % ihmisistä.

Tässä muutama esimerkki siitä, mitä se tarkoittaa ja miten se ilmenee käytännössä:

"Erosin lesbovaimostani, koska hän petti minua. Nyt hän on transitioitunut ja olemme menneet uudelleen naimisiin miehenä ja vaimona."

 

"Transnaisena oleminen ei tee aviomiehestäsi homoa. Se tekee hänestä miehen, joka rakastaa vaimoaan."

Toim. huom. Tämä on todennäköisesti satiiria, mutta ihan aitoja vastaavia julkilausumia on vaikka millä mitalla.

"Kyllä, vaimollani on penis ja imen sitä joka päivä. Olen silti hetero!"

Olen nähnyt varmaan satoja, ellen jopa tuhansia samankaltaisia ulostuloja, joissa heterosuhteen (biologinen mies + biologinen nainen) tai homosuhteen (biologinen mies + biologinen mies / biologinen nainen + biologinen nainen) osapuolet tai jompikumpi hymyhuulin julistavat, että koska toinen tai molemmat osapuolet on/ovat transidentifioituvia, se muuttaa parisuhteen joko heterosuhteesta homosuhteeksi tai päin vastoin. Eli "homosuhde" ei tarkoita kahden biomiehen tai kahden bionaisen parisuhdetta vaan mitä tahansa suhdetta, jossa on biomies ja bionainen, joista toinen on transidentifioituva. Homopariskunta, jossa toinen osapuoli on trans, alkaakin julistaa olevansa nyt heteropari, koska toinen osapuoli on transnainen/transmies. (Jos olet uusi täällä etkä ymmärtänyt tästä kappaleesta yhtään mitään, niin älä huoli, ei ymmärtänyt kukaan muukaan, kun alkoi tarkemmin perehtyä sukupuolisekoiluun.)

Huomaatteko, mitä tapahtuu? Homoseksuaalisuuden todellinen olemus ja perustavanlaatuinen ilmenemismuoto yritetään häivyttää vääntämällä heterosuhteista homosuhteita ja homosuhteista heterosuhteita. Tämä on kätketty ja laskelmoitu henkisen väkivallan ja homovastaisuuden ilmenemismuoto. Kun pelkästään identifioitumalla johonkin sukupuoleen saadaan muutettua koko parisuhdekonstruktion perusmääritelmää ja saadaan muut vielä uskomaan siihen, se hämärtää sitä, mitä homous ja heterous ja niihin liittyvä parisuhdemuodostus on. Se ei poista sitä (koska sitä on mahdotonta poistaa), mutta se hämärtää ja sotkee ihmisten käsitykset ja yhteiskunnallisen keskustelun ja tekee asioista vaikeammin hahmotettavia. Tämän vuoksi homojen autenttisten poliittisten tavoitteiden ajamisesta tulee vaikeaa, koska kun ihmisiä on tarpeeksi aivopesty transretoriikalla, he eivät enää hahmota, kuka ja mikä homo on ja mitä homoseksuaalisuus itse asiassa tarkoittaa.

Tähän väliin huomautettakoon, että tietystä näkökulmasta ajatellen on tavallaan samantekevää, miten kukin määrittelee itseään: kokeilunhalu ei vielä määritä mitään tai ketään. Jos esim. heteromies haluaa kokeilla kullin imemistä muuten vain, ei se kullin imemisen akti hänestä homoa tee. Mutta jos hän on seksuaalisesti kiinnostunut pääasiassa miehistä, niin ei hän silloin heterokaan ole. Hän voi väittää olevansa, mutta jos hän on suorastaan suhteessa mieskehoisen kanssa ja vieläpä systemaattisesti harjoittaa suuseksiä tuon mieskehoisen kanssa, ei hän nyt vittu soikoon ole hetero. Sillä, miten näitä juttuja määritellään, on meidän homoseksuaalien kannalta elimellistä merkitystä, koska sillä on konkreettisia vaikutuksia meidän elämäämme ja oikeuksiimme. Me tiedämme, keitä ja mitä olemme; meidän kohdallamme ei ole kyse satunnaisesta kokeilunhalusta; me emme voi valita tai ”identifioitua” tästä pois, vaikka haluaisimme. Se, miten näistä asioista puhutaan, vaikuttaa meihin suoraan, eikä sille vaikutukselle voi viitata kintaalla. Siitä on voitava käydä yhteiskunnallista keskustelua ilman että leimakirveet alkavat lennellä ja fobiasyytökset kajahdella.

2010-2020-luvulla valtavirtaistunut genderideologia ja transaktivismi perustuvat hyvin paljon kielen, käsitteiden ja määritelmien kanssa kikkailemiseen. Helen Joyce on puhunut ja kirjoittanut aiheesta paljon (suosittelen ihan kaikkea, missä Helen Joyce edes vilahtaakin, mm. YouTubesta löytyy paljon haastatteluja). Kun jokin asia halutaan muuttaa tai muokata uuteen uskoon, täytyy ensin muokata uusiksi käsitteet, joilla tuosta asiasta ja sen liitännäisilmiöistä puhutaan ja joilla niihin voi viitata. Genderideologian tapauksessa se tarkoittaa sitä orwellilaista uuskieltä, jota esim. Seta materiaaleissaan tuuttaa ihmisille suut ja silmät täyteen. Uuskielen motiivina ovat uskomukset siitä, että kun kieltä ja käsitteitä tarpeeksi kauan muutetaan ja toistellaan uusia totuuksia uutena normaalina, niin todellisuus ikään kuin muuttuu lopulta siinä mukana; mikä taas perustuu mm. Michel Foucaultin ja Judith Butlerin kaltaisten diskurssintutkijoiden ajatuksiin siitä, että kieli muovaa todellisuutta ja valtasuhteita. Transit ihan tosissaan uskovat, että kun he tarpeeksi kauan jaksavat toistaa kuun olevan juustoa, ihmiset alkavat lopulta uskoa siihen ja käyttäytyä henkilökohtaisessa elämässään sen mukaisesti (eli pariutua transien kanssa ilman mitään ennakkoluuloja, "preferenssejä" ja "fetissejä").

Homoseksuaalisuuden kannalta tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun ensin on sotkettu ja dekonstruoitu miehen ja naisen käsitteet, se muovaa myös seksuaalisuuskäsitteet uuteen uskoon. Eli käsitteellinen häivyttäminen ikään kuin edeltää itse ilmiön häivyttämistä ihmismielistä ja kollektiivipsyykestä. (Dekonstruktio tarkoittaa suunnilleen sitä, että otetaan jokin olemassa oleva käsite, hajotetaan se osiin ja kootaan osista sitten uusi/uudistettu käsite.) Kukaan ei ole voinut välttyä huomaamasta, että mies- ja nainen-käsitteet olleet etenkin viimeisen ~10 vuoden ajan erittäin voimakkaan dekonstruktion kohteena, mistä loogisesti seuraa, että seksuaalisuuskäsitteetkin käyvät lävitse samanlaista linkousta. Mitä se tarkoittaa? Homojen alistamista sijaiskärsijöiksi. (Enkä sano tätä nyt uhrina vaan ärtyneenä hinttinä, joka ei jaksaisi loputtomiin diilata saman paskan kanssa, joka on vain kiedottu eri käärepaperiin.)

Eli siis: se, mitä homoseksuaalisuus ytimeltään ON ja mitä se TARKOITTAA, yritetään nykyajassa hiljalleen hivuttaa ja vääristellä tarkoittamaan JOTAIN MUUTA KUIN MITÄ SE ITSE ASIASSA ON. Tämä toteutuu käytännössä niin, että homoja syrjivät ja homoutta tuomitsevat asenteet verhotaan käsitekikkailulla ja uuskielellä yrittäen saada ne näyttämään siltä, että ne ovatkin jonkin toisen vähemmistöryhmän (= sukupuoleltaan moninaisten transspektrin ihmisten) oikeuksien edistämistä, yleistä tietoisuuden lisäämistä ja ymmärryksen laajentamista. Tästä hyvä esimerkki on se, miten transaktivistit ovat alkaneet puhua homoseksuaalisuudesta "genitaalipreferenssinä", jopa "seksuaalisena rasismina", ja homoista "genitaalifetisisteinä". Suomen eturivin transaktivistit (jotka ovat tosin muutaman viime vuoden ajan olleet enimmäkseen poissa barrikadeilta; taisi iskeä aktivismiväsy) ovat nimenneet homoseksuaalisuuden "fetissiksi, josta on creepyä toitottaa". Lesbous on "kullifobiaa", koska "penikset ovat olemassa meidän nautintoamme varten, eivät siksi että ahdistuisimme niistä". Homomiehiä on soimattu "vaginavastaisuudesta" ja "peniskeskeisyydestä". Eturivin aktivisteilla on paljon hännystelijöitä ja seuraajia ja siten vaikutusvaltaa mm. yleisen mielipiteen ja mielikuvien luonnin suhteen.

Kun menee lukemaan mitä tahansa nykyajan sateenkaarinuorten keskusteluketjuja, huomaa heti, että porukka on aivan sekaisin siitä, mitä mikäkin tarkoittaa ja mitä se heidän itsensä kohdalla ehkä tarkoittaa. Ihminen jäsentää todellisuuttaan ja identiteettiään sanojen ja kielen avulla, ja kun jäsentämiseen tarkoitettu kieli ja termistö sotketaan, myös identiteetin rakentaminen ja todellisuuden jäsentäminen vaikeutuu tai siitä tulee jopa mahdotonta. Tämä on erityisen kriittistä etenkin (sateenkaari)nuorten kohdalla. On suuri määrä hämmentyneitä homo- ja lesbonuoria, jotka ovat kriittisessä elämänvaiheessa menneet täysin solmuun ja sekaisin kaikesta genderuuskielestä, jota heille on valtakunnan toimijoilta, aivopesukoulutuksista, sateenkaarimateriaaleista (aivopesun tasolta täysin verrattavissa esim. Jehovan todistajien lippulappusiin) ja aktivistipiireistä tuutattu vuosikaudet. Sen sijaan, että he hyväksyisivät itsensä kehittyvänä homoseksuaalina, jonka ei tarvitse muuttua voidakseen olla homo, he omaksuvat ajatuksen transiudesta ja alkavat vieroksua kehoaan ja vihata itseään. Monet X- ja Y-sukupolven homot ja lesbot ovat sanoneet (myös minä), että ovat äärimmäisen kiitollisia, että varttuivat aikuisiksi aikana, kun transsekoilu ei vielä ollut muodissa; moni heistä olisi hypännyt hyvin herkästi mukaan transjunaan kohti kastraatiokylää, jos se siihen aikaan olisi ollut valtavirtaa. Aivojen etuotsalohko kehittyy noin 25-vuotiaaksi asti, eli kaikki sitä ennen tehdyt päätökset ovat alttiita sille, että niitä katuu verisesti myöhemmin.

(Kuusi vuotta vanha postaus, mutta yhä edelleen äärimmäisen ajankohtaista.)

Päällisin puolin noiden käsitesotkijoiden ja transien motiivit ainakin yrittävät olla hyvää tarkoittavia ja jaloja: hyvin yleinen heiltä kuultu väite on, että kun saadaan ihmiset paremmin ymmärtämään sukupuolen moninaisuutta, se "avartaa lopulta kaikkien ajattelua ja lisää sitä kautta tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta". "Me yritetään levittää jotain, jolla me halutaan helpottaa muiden elämää", heidän voi kuulla lausuvan (ks. kohta 5:46 tästä paneelikeskustelusta). Yksi ihan konkreettinen esimerkki tästä on se, kun pokkana väitetään, että transmiehen ja naisen suhde ei itse asiassa ole lesbosuhde vaan heterosuhde, tai transnaisen ja miehen suhde ei ole homosuhde vaan heterosuhde (vrt. aiemmat esimerkit). Tai niin päin, että kun heterosuhteessa toinen osapuoli omaksuu transidentiteetin, heistä tuleekin taikaiskusta homopari/lesbopari. Eli ajatellaan, että se jotenkin avartaa ihmisten ajattelua ja helpottaa kaikkien elämää, kun homosuhde voikin olla heterosuhde ja päin vastoin, simsalabim! On täysin unohdettu se, että menneinä vuosikymmeninä homouden tuomitseminen lähti nimenomaan siitä, ettei homojen pariutumista ja avioliittoa voida nähdä heteropariutumiseen ja heteroavioliittoon rinnastuvina konsepteina, koska Jumala loi Eevan ja Aatamin, ei Ilmaria ja Jalmaria, Raamattu sanoo sitä ja tätä, homous on luonnonvastaista, homot eivät voi lisääntyä keskenään, homomies on väärään vartaloon sujahtanut nainen ja lesbo väärään vartaloon sujahtanut mies jne. (Kyllä, tuo "homo on väärässä vartalossa" on sekin ikiaikaisen vanha ajatus ja selitys homoudelle, ei todellakaan mikään modernien transien uunituore neronleimaus.) Kun homot vihdoin ja viimein ovat saaneet yhteiskunnan vakuutettua siitä, etteivät homopariutuminen ja homoavioliitto uhkaa heteroenemmistöä yhtään millään tavalla tai vähennä heteroavioliiton arvoa ja merkitystä instituutiona (lue: homopariutuminen ja homoavioliitto saavat olla konsepteina olemassa), kaartaakin pian takavasemmalta äänekäs porukka sinitukkia, septumeja ja AGP-mörisijöitä, jotka louskuttavat leukojaan siitä, miten homoliitto onkin itse asiassa heteroliitto ja heteroliitto homoliitto, jos toisella ko. liitossa on jokin jänskä gender tai seksistinen identiteettiperformanssi.

Miten voi olla mahdollista, että valtaväestö on vain nielaissut nämä transien horinat sellaisinaan, kakistelematta? 

Yksi keskeinen ihmisryhmä, joka on joutunut voimakkaan painostuksen ja henkisen väkivallan kohteeksi tähän ilmiöön liittyen, ovat translesket (trans widows), joista enemmistö on naisia, mutta myös miehiä löytyy. Heillä on runsaasti kokemuksia, jotka eivät pahimmillaan kestä päivänvaloa; siis että heidän AGP-kaapista tulleet aviomiehensä ovat munankuoren rikkoutumisen* jälkeen alkaneet selitellä olevansa lesbosuhteessa ja jotkut myös edellyttäneet kumppaniltaan, että hänen pitää jatkossa omaksua itselleen lesbonaisen identiteetti, koska hän "ei ole enää heterosuhteessa". Suomessa ainakin kirjailija Selja Ahava on kirjoittanut kirjankin aiheesta. Tosin Ahavan ex-mies Zoe, joka myös on kirjoittanut kirjan kokemuksestaan omasta näkökulmastaan, ei ymmärtääkseni ollut missään vaiheessa vaatinut Ahavaa jäämään suhteeseen kanssaan.

*Transit käyttävät metaforista ilmaisua "my egg cracked" siitä, kun he ymmärtävät oman transiutensa ja alkavat toteuttaa transidentiteettiä esim. vaihtamalla nimensä ja pronomininsa, hakeutumalla transtutkimuksiin ja aloittamalla transhoidot.

Koko sukupuolen moninaisuus -ideologia rääkyvine ja uskomattoman tuottoisine aktivisteineen on hiljalleen päässyt muovaamaan yleistä käsitystä homoseksuaalisuuden olemuksesta sellaiseksi, että kun joku homo-Petteri jossain omaksuu itselleen transnaisen identiteetin ja julistaa nyt olevansa miehistä kiinnostunut nainen, se mukamas tipauttaa hänet pois homoseksuaalien ja homomiesten kategoriasta, koska hänestä on nyt tullut hetero-Petriina. Suomessa Mona Bling on tällaisesta tapauksesta hyvä esimerkki:

"Olen voinut rauhassa ”hehkuttaa” seksuaalista suuntautumistani, koska olen heteronainen. Kun kerron käyneeni miehen kanssa treffeillä tai jaan heteroystävieni vauvauutisen, se ei aiheuta kalapaliikkia." 

(Kalabaliikki kirjoitetaan muuten b:llä, Mona. Toimittajan uskottavuutta syö, jos kompuroi sivistyssanojen oikeinkirjoituksessa. Ja et ole heteronainen vaan feminiininen homomies, joka tykkää meikata ja pukeutua kolttuun ja jolla on kovin suuret luulot itsestään. Se, että sinua ympäröivät ihmiset eivät alleviivaa tätä sinulle joka kerta kun hehkutat heille "heteronaiseuttasi" ja ylipäätään sietävät hehkutustasi kohteliaisuudesta, ei tarkoita että he oikeasti ajattelisivat sinun olevan heteronainen; he tietävät, että jos he sanoisivat mitä oikeasti ajattelevat, he olisivat viidessä minuutissa cancellaatiokampanjasi kohteena. Peloita ja hallitse!)

(Tiedoksi muuten Monskusta, jos et ole seurannut hänen edesottamuksiaan aiemmin: Monsku laittoi muutama vuosi sitten tulille laajan cancellaatiokampanjan Aleksi Valavuoresta liittyen Valavuoren lausuntoihin transurheilijoista naisurheilussa. Kun Valavuori teki Monskun hyökkäyksestä omilla somealustoillaan julkisen ja Valavuoren kannattajat tulivat antamaan joukolla Monskulle kurinpalautusta, oli Monsku laittanut Valavuorelle anelevan viestin, jossa hän pyysi Valavuorta poistamaan Monskuun liittyvät postauksensa, koska hän "ei tiennyt Valavuoren olevan niin vaikutusvaltainen".

Monsku on hyvä esimerkki myös siitä, miten gender-regimen kautta näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa saaneet koulukiusaajamentaliteetilla varustetut kusipäät mielellään hakeutuvat kiusaamaan ja piinaamaan itseään heikompia, kun eivät uskalla hyökätä voimakkaampien ja vaikutusvaltaisempien kimppuun (ja jos uskaltavatkin, he tietävät, että transyhteisön minionit rientävät heti joukolla heidän tuekseen soihtuja ja talikoita heiluttelemaan). Kun näin odottamatta käykin, ryhdytään matelemaan ja anelemaan armoa toisen edessä, että enhän minä voinut etukäteen tietää, että oletkin minulle liian voimakas vastustaja ja pystyt iskemään takaisin. Tarvittaessahan Valavuoren kaltainen hahmo voisi vaivatta liiskata Monskun kuin inisevän itikan.

Kyvytön pelkuri ja selkärangaton nynny.

Nämä ihmisperseet oikeuttavat itselleen muiden kiusaamisen, vainoamisen ja canceloimisen sillä, että muka itse edustavat jotain yhteiskunnan haavoittuvinta vähemmistöä. "Saan oikeutetusti piinata muita, koska olen itse systeemisen sorron uhri." Tosipaikan tullen – kun joku haastaakin heidät ja he jäävät alakynteen – paljastuu täydellinen substanssin ja itsevarmuuden puute sekä se, ettei heistä ole oikeasti mihinkään muuhun kuin tyhjänpäiväiseen räkyttämiseen ja uhkailuun. Hah.)

Olen nähnyt tuota samaa skeidaa eri valtasomeissa ja kohdennetuilla forumeilla viime vuosina aivan helvetisti – siis että transidentiteetti mukamas taikaiskusta muuttaa henkilön seksuaalisen suuntautumisen pudottamalla hänet kategoriasta A ja sisällyttämällä hänet kategoriaan B. Tässä on esimerkki Tiktokista jostain suomalaisesta MtF-transista (jonka tili on julkinen, joten en tee mitään hyvien tapojen vastaista julkaistessani nämä kuvakaappaukset täällä):

”Kun ennen transitioitumista tapailit heteronaisia ja ihmettelit mikä täs mättää... Kunnes tajusit olevas nainen JA lesbo. Simsalabim."

"Kun ensin tajuat olevasi Hetero mies, sitten Bi mies, sitten tajuat olevasi nainen ja lopuks tajuat olevasi Lesbonainen ja viimein ymmärrät mitä tarkoittaa ONNELLISUUS."

Tyyppi on siis heteromies, joka deittaili heteronaisia, kipuili identiteettinsä ja seksuaalisuutensa kanssa, havaitsi kiinnostuksen myös miehiin, omaksui lopulta itselleen transidentiteetin, muokkautui naisen näköiseksi ulkoisesti ja väittää nyt olevansa lesbo. Siis lesbo, joka tarkoittaa biologista naista, joka on eksklusiivisesti kiinnostunut vain toisista biologisista naisista, ei miehistä missään muodossa Anna mun kaikki kestää. Klassinen hetero-AGP vauhdissa; näitä samankaltaisia tapauksia tuntuu tunkevan ovista ja ikkunoista, ja he ovat myös monilta osin onnistuneet brändäämään itsensä ja viiteryhmänsä kaikkein syrjityimmäksi transspektrin ihmisten ryhmäksi. Eihän oikeiden lesbojen syrjintä ole yhtään mitään näiden AGP-mekkomiesten "syrjinnän" rinnalla.

Sen väittäminen, että naisen näköiseksi kosmeettisesti muokkautunut heteromies on yhtä kuin lesbo, on ehkä homofobian ultimaattisin mahdollinen multihuipentuma. En pysty kuvittelemaan enää tästä homofobisempaa konseptia. Muistatteko, kun joskus 20-30 vuotta sitten heteromiehet vitsailivat, että ovat "lesboja miehen ruumiissa"? Katsoin joskus kauan sitten L-Koodia, ja siinä oli kokonainen jakso omistettu tälle läpändeerokselle. Ero nykyajassa ja tuossa ajassa tosin on, että kaikki tiedostivat sen olevan hahhah-hassunhauskaa ja sellaisena luokattoman paskaa läpändeerosta, jolle ei kukaan jaksa nauraa edes kohteliaisuudesta. Kuka olisi tuolloin arvannut, että 20 vuoden päästä "mieslesboista" on väännetty uusi normaali? Mietin joka päivä, mitä ihmettä tapahtui, että valtaväestö alkoi yhtäkkiä ottaa nämä kilarit joka asiassa kuolemanvakavasti.

"Mutta mikäs tässä tarkalleen ottaen mättää", saattaa joku nyt miettiä. Miksei MtF-heterotrans saa kokea ja väittää olevansa lesbo tai FtM-heterotrans kokea ja väittää olevansa homomies? Mitä pahaa siinä on, miten se on keneltäkään pois? Miten se vaikuttaa kenenkään elämään? Hehän vain ovat omia, autenttisia itsejään, eikö niin? Ketä se haittaa, mitä he kokevat ja väittävät olevansa? Annetaan kaikkien kukkien kukkia! You are what you say you are!

Väännetään rautalangasta:

Koska homoseksuaalisuus tarkoittaa ytimeltään seksuaalisen vetovoiman kohdistumista yksinomaan ja eksklusiivisesti saman biologisen sukupuolen edustajia kohtaan, ei missään olosuhteissa vastakkaisen biologisen sukupuolen edustajia kohtaan.

Homoseksuaalisuudessa ei ole kyse "identiteetistä" siinä mielessä kuin esim. transit ja muunsukupuoliset omaksuvat itselleen mielessään jonkin modernin jännägenderin ja sukupuoli-identiteetin, joka sijaitsee puhtaasti heidän korviensa välissä ja jota he sitten ryhtyvät representoimaan muulle maailmalle puheillaan, pukeutumisellaan, eleillään, mielenkiinnonkohteillaan, tekemisillään ja poliittisella aktivismillaan. Tämä oli kaikille päivänselvää vielä 10-15 vuotta sitten, ennen kuin genderliike tuli sotkemaan pakkaa niin, ettei kukaan saa enää mistään mitään tolkkua eikä missään ole päätä, ei häntää. 

Homoseksuaalisuus on konkreettisen seksuaalisen (ja romanttisen) mielenkiinnon kohdentumista konkreettista kehollisuutta ja lihallisuutta kohtaan, joka ei koskaan ole homomiehelle nainen tai lesbolle mies, vaikka kyseinen tapaus kuinka eniten maailmassa kokisi olevansa vastakkaista sukupuolta tai jokin sukupuolisekasikiö. Sukupuolenkorjaushoitojen läpikäyminen ja (varsinkaan) henkilötietojen muuntelu ei missään vaiheessa muuta sitä ihmisen alkuperäistä eli biologista kehollisuutta vastakkaiseksi tai sekamuodoksi, vaikka hän kävisi kaikki mahdolliset hoitotoimenpiteet läpi ja vaikka hän kuinka onnistuneesti muistuttaisi ulkoisesti kokemussukupuolensa yksilöä. Homoseksuaalin mielenkiinto ei kohdistu kehoon, jonka lihallinen essenssi on se vastakkainen. Piste. Ja surkea totuus paljastuu aina viimeistään siinä kohtaa, kun housut otetaan pois. Siinä ei ihmisoikeuksista rääkyminen, fetissiksi nimeäminen ja kaasuvalottaminen kokeilemaan ladydiquen tai muusutussun erilaista suutuntumaa auta mitenkään.

Se, että heterotrans väittää olevansa homosuhteessa ja lesbo, kuten tuo Tiktok-duckface, ei ole vain äärimmäisen loukkaavaa, halventavaa ja solvaus meitä oikeita homoseksuaaleja ja koko sortohistoriaamme kohtaan. Se on yksinkertaisesti epätotta, ja se irvokkaasti vääristää homoseksuaalisuuden ontologisen ytimen eli sen mitä homous on, jos uudessa maailmanjärjestyksessä kuka tahansa voi olla mitä tahansa vain "identifioitumalla" niin. Homoksi ei voi identifioitua: sinä joko olet homo tai et ole. Tai sitten olet bi, mikä on OK; älä vittu soikoon väitä olevasi hetero tai homo, jos kerran olet bi (teet siinä hallaa sekä heteroille että homoille, et vain itsellesi). Jos kuka tahansa hetero on homo vain sanomalla niin, lakkaa homoseksuaalisuus käsitteellisellä tasolla tavallaan olemasta. Jos heterosuhde on homosuhde, koska osapuolet sanovat niin ja toisella heistä on jännägender, homoseksuaalisuutta ei käsitteellisellä tasolla voi olla siinä muodossa kuin se tähän asti on ymmärretty. Ja juuri tämähän tuntuu olevan noiden genderistien vaiettu tavoite eli sitä nykyajan homofobiaa. Genderistit puhuvat "antigenderistä", mutta näillä mainituilla perusteilla voitaisiin aivan yhtä hyvin alkaa puhua "antihomosexualista".

Niinä aikoina historiassa, kun homoseksuaaleja on vainottu, teloitettu ja annettu jääpiikkilobotomioita ja karmeita eheytyshoitoja, eivät homot ole joutuneet taistelemaan oikeudesta saada pariutua ihmisen kanssa, jolla on joku vitun harhainen jännägender. Jos homoudesta eheytyminen olisi ollut niin yksinkertaista, että olisi ottanut itselleen kumppanin tietynlaisella jännägenderillä ja siten paennut eheytystä ja jääpiikkiä, mihin mitään homoaktivismia olisi koskaan tarvittu?

Kun kaikki on kaikkea ja mikään ei ole mitään, viedään homoseksuaaleilta hiljalleen mahdollisuudet kuvata seksuaalisuuttaan valideilla käsitteillä. Tämä on homofobian uusi muoto, josta puhuin/puhun: homoutta ei yritetä "poistaa", mutta sen sijaan se yritetään vääristää. Edistysmielisten voi nähdä suoltavan mm. sellaisia puheita, että homoseksuaalisuuden määritelmä on "vanhentunut" ja se täytyy "päivittää" vastaamaan nykykäsityksiä ja -ilmentymiä. Olen nähnyt jopa homojen itsensä muutamien kertojen selittävän tällaista tuubaa. Tämä ei millään tavalla palvele meitä oikeita homoseksuaaleja, vaikka edistysmieliset kuinka haluaisivat itse uskotella itselleen niin. Miksi te ette vittu soikoon kuuntele, kun huudamme tätä asiaa teidän korviinne? Biologinen fakta ei voi olla "vanhanaikainen" ja "päivitystä tarvitseva", koska fakta ei ole koskaan varsinaisesti alkanut mistään eikä se tule päättymään mihinkään, se vain on ja pysyy.

Lisää transien käsitesotkentaa: queer straight sex. Kun tavallinen ja arkisen harmaa heterous ei ole tarpeeksi jänskää ja ihmeellistä, pitää vääntää siitä queeria, niin on heti muiden silmissä mielenkiintoisempi ja provosoivampi.

"MTF-top- ja FTM-bottom-suhteissa on jotain radikaalilla tavalla kaunista!

Se on queereinta heteroseksiä, mitä voi olla! Rakastan sitä transiloa, kun poikapilluuni penetroidutaan tyttöpeniksellä sillä tavoin, että genitaalimme tuntuvat täydellisiltä sellaisina kuin ovat ja antavat meille suurta mielihyvää. Olen niin kiitollinen siitä, että pystyn kokemaan tällaista seksiä, ei ole mitään sen vertaista: En tarvitse lelua, voimme olla iho ihoa vasten ja voin ottaa hänen tyttöpeniksensä syvälle sisälleni. Seksiin ei tarvita cisihmisiä, jotta se voi tuntua miellyttävältä.

Huikkaus kaikille transtyttö-topeille ja vertaistranspoika-bottomeille!"

Transnainen ottaa heteromieheltä poskeen: "Kyseessä on heteroseksuaalinen teko."

"Jos heteromies on traumatisoitunut siitä, että hänelle suuseksiä antanut henkilö on transnainen, tämä trauma todennäköisesti johtuu siitä, että yhteiskunta on kertonut hänelle kyseessä olleen homoseksuaalinen teko.

Lakataan lähettämästä miehille sitä valheellista viestiä, että on homoseksuaalista olla transnaisen kanssa."

Vaikka genderistit ja transaktivistit kuinka väittäisivät itselleen ja yhteiskunnalle, että heteroseksuaalinen ja homoseksuaalinen kiinnostus on pelkkää traumaa ja uudelleenohjelmoitavissa väittämällä esim. heteromiehelle, että häneltä poskeen ottanut biologinen mies kokee olevansa nainen ja kyseessä oli siten heteroseksuaalinen akti, ei se vaikuta mitenkään siihen biologiseen todellisuuteen, jossa 99 % maailman ihmisistä elää. Yksi osa kaiken käsitesotkemisen seurausta onkin se, että toisen huijaaminen suuntautumisen vastaiseen seksiaktiin pyritään tulkitsemaan jonkinlaiseksi huijaajan oikeudeksi ja toisen osapuolen mahdollinen torjuva reaktio (ennen tai jälkeen) on vain "traumaa" asiasta, jota "yhteiskunta on hänelle väittänyt". Rape by deception (raiskaus petoksen avulla) muuttuu uudessa maailmanjärjestyksessä tapahtumaksi, jossa raiskaaja (trans, joka huijaa cissun suuntautumisensa vastaiseen seksiin) on tilanteessa lapsipuolen asemassa ja uhri, kun taas sen hyväksikäytetyn täytyy vain kohdata oma traumansa siitä, että akti tuntui hänestä epämiellyttävältä, koska yhteiskunta on aivopessyt hänet tulkitsemaan sen tietyllä tavoin. Yhteiskuntako sen päättää, kenestä tulee hetero, kenestä homo ja kenestä bi ja miten kaikkea siihen liittyvää sitten tulkitaan? Wow, enpä olisi uskonut. (Samaan aikaan jännägenderit ja transius ovat kuitenkin sataprosenttisen sisäsyntyisiä ilmiöitä, eivätkä niihin vaikuta mitenkään mitkään ulkopuolelta tulevat vaikuttimet tai yhteiskunnallinen suhtautuminen. Homous on arbitraarista ja muuttuilevaa, mutta gender/trans staattista ja muuttumatonta.)

Tuo koko ajatus siitä, että toinen ihminen olisi luvallista houkutella suuntautumisensa vastaiseen seksiin yhtään millään verukkeella, on jo lähtökohtaisesti aivan helvetin sairas ja kieroutunut, ja ihmettelen, miksei tästä asiasta puhuta äänekkäämmin ja kriittisemmin. Ehkä asia on vain liian häpeällinen ja tabu siksi, koska tilastollisesti suuri osa transien surmista liittyy tilanteisiin, joissa transprostituoidun yllätyspenis paljastuu heteromiesasiakkaalle seksinostotilanteessa. Tätä (transprostituoitujen ahdinkoa) myös transit kaikkialla käyttävät todisteena joka paikassa rehottavasta trans genocidesta. Olen ihan koko ajan ihmetellyt, miksi tuo huijatun seksin oikeuttamisen teema on niin näkyvä osa koko transliikettä ja sen poliittisia tavoitteita, kun otetaan huomioon, millaisiin äärimmäisiin vaaratilanteisiin se voi johtaa. Ja miten sairas ylipäätään on ajatus siitä, että toinen ihminen voidaan painostaa seksiin jollain verukkeella tai huijata suuntautumisensa vastaiseen seksiin oikeuttamalla se itselleen jännägenderillä.

Katsotaan vielä muutamia homofobiaesimerkkejä. Homofobian ilmenemismuodot nimittäin ovat moniaat. Yksi ikiaikaisen vanha ilmiö on se, kun heteroseksuaalit kummastelevat, miksi lesbonainen ensin kieltäytyy seksistä ja suhteista miehen kanssa ja sitten alkaa seurustella maskuliinisen tai androgyynin naisen kanssa. Tällaisia ulostuloja näkee myös sosiaalisessa mediassa tasaisin väliajoin, tähän tyyliin:

"Lesbot kirjaimellisesti sanovat, etteivät he koe miehiä viehättäviksi, ja sitten alkavat deittailla naista, joka näyttää mieheltä ja käyttäytyy kuin mies. Make it make sense."

Yhä uudestaan ja uudestaan lesbot ovat joutuneet selittämään, että maskuliinisuus tai androgyynisyys naisessa on täysin eri asia kuin mieskehon biologiset toiminnot, joita kohtaan lesbonainen ei tunne seksuaalista vetoa. Sama homomiehillä, jotka tykkäävät feminiininistä homoista (twinkeistä): ei se, että tykkää sekstailla esim. feminiinisesti käyttäytyvän, siron ja karvattoman miehen/pojan kanssa tarkoita sitä, että kokisi vetoa varsinaista naisen anatomiaa kohtaan. On outoa, miten vuosituhannesta toiseen on niin uskomattoman vaikeaa selittää näin äärimmäisen yksinkertaista asiaa heteroseksuaaleille, joilla kuitenkin on itsellään se eksklusiivinen kiinnostus vastakkaisen sukupuolen biologiaa kohtaan ja joiden pitäisi siten edes teoriassa kyetä jotenkin samaistumaan siihen, mitä se tarkoittaa ja miltä se tuntuu, kun se toinen (heteron tapauksessa oma) kehollisuus ei vaan kiinnosta, kiihota, nappaa, houkuttele tai vedä puoleensa. Juuri tässä on villakoiran ydin: biologia toimii puoleensa vetävänä mekanismina (eikä sitä voi itse kontrolloida tai muuttaa muuksi), kaikki muu on representaatiota ja kymmenen maailmankaikkeuden päässä biologisesta perusolemuksesta. Se ei tarkoita, että representaatio olisi merkityksetön seikka, mutta ratkaiseva se ei ole. Biologia on se, mikä ratkaisee.

Ei toki ole yksinomaan genderliikkeen toiminnan suoraa seurausta, että ihmisten mielissä olla mies/nainen ja olla miesmäinen/naismainen tai käyttäytyä/pukeutua miesmäisesti/naismaisesti menevät sekaisin, mutta gendersekoilu ja käsitesotkeminen lyövät suoraan bensaa liekkeihin siihen ajatteluun, että konseptit [olla mies] ja [olla nainen] eivät ole ensisijaisesti biologista ja lihallista todellisuutta vaan jotain rooleja, vaatetusta, identiteettikokemuksia, androgynian ja äärimmäisen konformismin spektriä, käyttäytymistä, luonteenpiirteitä ja mielenkiinnonkohteita.

Sitten ovat tietysti heteromiehet, jotka uivat lesbonaisten liiveihin: "Tavoitteeni transitioitua on se, että minusta tulisi viehättävä cislesbonaisten silmissä." Homofobiaa ei ole vain homojen solvaaminen tai halventaminen vaan myös painostaminen heterosuhteisiin ja -seksiin milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Transit aina väittävät, ettei kukaan painosta ketään mihinkään ja että kaikilla on aina valinnanvapaus. Jos tämä alla oleva ei ole epäsuoraa lesbojen painostamista, niin MITÄ SE SITTEN ON?

"Tuntemattomat oikeinsukupuolittavat minua jo suurimman osan ajasta. Yhtä asiaa en vain vielä ole saavuttanut: saada cislesboilta huomiota. Matchaan hyvin transbianien kanssa, ja olen ihan onnellinen siitä, mutta cislesbot loistavat poissaolollaan enkä voi estää itseäni miettimästä, miksi. Voi johtua siitä, että erikseen tähdennän olevani trans, minkä teen siksi, koska olen operoimaton. Ehkä post-opina tuntuisi paremmalta vain piilottaa transius. Mietin, voisikohan minua paremmin onnistaa siinä kohtaa cislesbojen suhteen.

Onko täällä post-op-tyttöjä, joilla käy paremmin flaksi cislesbojen kanssa sen jälkeen, kun olette piilottaneet transiutenne?"

Lesbot ovat jo ennen genderliikkeen laajempaa valtavirtaistumista olleet tämän systemaattisten transnaisten (lue: hetero-AGP:iden) painostuksen kohteena. Tästä käytetään nimitystä cotton ceiling (homomiehillä vastaava on boxer ceiling). Ilmiö ei ole uusi, mutta mitä laajemmalle transliike leviää, sitä valtavirtaistetumpaa ja yleisesti hyväksyttävämpää lesbojen painostamisesta tulee.

Newsflash, joka on nimenomaan newsflash, koska ei vain tunnu menevän transidentifioituville henkilöille jakeluun, vaikka sitä huutaisi megafoniin ad nauseaum:

Heteromies ei voi olla lesbo, eikä heteronainen voi olla homomies. Ei ole mitään keinoa, jolla heteromiehestä voisi tulla lesbonainen tai heteronaisesta voisi tulla homomies.

OPETELKAA ELÄMÄÄN SEN KANSSA.

Mitäs vielä. Netin transforumit ovat pullollaan tätä samaa settiä, olen joskus kuukausia sitten käynyt nakkaamassa tänne editoriin nämä kuvakaappaukset.

Kun homoseksuaali kieltäytyy heteroseksistä: "Se saa minut tuntemaan itseni vähemmän naiseksi."

"Olisi kiva saada neuvoja, koska olen nähnyt tätä pötyä viime aikoina ja se on saanut minut pois tolkuistani.

Olen translesbo, joka on aktiivisesti yrittänyt päästä sisään deittisceneen, mutta olen epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Saan kerta toisensa jälkeen saman vastauksen ("sori, olen homoseksuaali"). Tuntuu, että se syö minua aina sisältäpäin.

Miksi cislesbot käyttävät tätä asiaa tekosyynä? Jos he ovat lesboja, heillä ei pitäisi olla ongelmaa deittailla toista naista. Se tosiasia, että he suoraan hyppäävät tuohon aivan kuin en koskaan voisi olla lesbo, että siihen ei tule koskaan mahdollisuuttakaan.

Se saa minut tuntemaan itseni vähemmän naiseksi.”

No yhyy. Tämä postaus (ja lukemattomat samankaltaiset) vahventaa quiet part out loud -tyyliin ainakin yhden epäilyksen: homoseksuaalin ("cislesbon" tai "cishomon") vamppaamisen yhtenä tarkoituksena on saada validaatiota ja vahviketta transin omalle sukupuolikokemukselle. Tämän homot ovat toki tunnistaneet jo iät ja ajat, ja taas kerran paljastuvat transien sairaalloiset ajatusvääristymät. Deittailun ja seksin hakemisen luonnollinen lähtökohta ei ole siinä, että toinen on onnistuneesti painostettu toimimaan toiselle jonain rekvisiittana ja lavaste-esineenä, validoimaan harhaisia mies- tai naisfiiliksiä tai paikkaamaan rikkonaisuuden kokemusta. Se on jotain aivan muuta. Läheisyyden ja rakkauden tarpeet on tuossa transvääristymässä aseistettu manipuloinnin ja vallankäytön välineiksi, narsistisiksi tarpeiksi, joissa toinen nähdään pelkkänä välineenä ja hyödykkeenä oman edun saavuttamiseksi.

Jos deitti- tai seksiseura ei yhtään mistään tahansa syystä kiinnosta jotakuta, toisen pitää vain hyväksyä se ja elää sen kanssa ja jatkaa seuranhakua, kunnes löytää sellaisen, joka potentiaalisesti kiinnostuu hänestä. Kukaan (henkilö tai viiteryhmä) ei ole koskaan missään tilanteessa velvollinen osoittamaan romanttista tai seksuaalista kiinnostusta ketään kohtaan tai vastaamaan sellaisiin ehdotteluihin myöntävästi. Olen aina kummastellut tuota transien ulinaa siitä, etteivät he, nämä, ne ja nuo kiinnostu heistä. Miksi muiden pitäisi kiinnostua heistä tai yhtään kenestäkään? Jos ei kiinnosta, niin sitten ei kiinnosta, deal with it. (Samaan aikaan transit huutavat, miten aseksuaalisuus on legit ja valid.)

Toisaalta sitten taas transit suuttuvat heistä kiinnostuville henkilöille (joita on olemassa), koska tulkitsevat kiinnostuksen aina pohjautuvan fetissiin, ja heitä transit nimittelevätkin mairittelevasti "chasereiksi". Tämä on yksi suurimmista paradokseista koko asiassa: transit torjuvat ne, jotka potentiaalisesti olisivat heistä kiinnostuneita, ja keskittyvät jahtaamaan niitä, joita eivät voi koskaan saada. Toisaalta sekin tavoite, jolle he ovat koko elämänsä pyhittäneet (tulla oikeasti mieheksi/naiseksi), on jo lähtökohtaisesti utopistinen ja mahdoton, joten kaipa se sama katkera sarka heijastuu luonnollisesti tähänkin asiaan.

Tässä vielä esimerkki tuosta aiemmin käsittelemästäni teemasta: "Minua ei pidetä heteroseksuaalina, koska tyttöystäväni on transsukupuolinen." Eli 26-vuotiaan cissumiehen vuodatus siitä, miten hän näkee itsensä heteroseksuaalina, koska kokee "vain feminiiniset henkilöt viehättäviksi". Huoh.

"Pahoittelut, jos aiheesta on jo puhuttu täällä, etsin vain neuvoja, koska asia häiritsee henkilökohtaisessa elämässäni.

Olen 26-vuotias cismies, joka on suhteessa 28-vuotiaan transnaisen kanssa, joka on elämäni rakkaus. Olemme olleet suhteessa vuosia, enkä voi kuvitella elämääni ilman häntä. Osa perheestäni ja ystävistäni ei vain hyväksy suhdettamme, he näkevät minut homomiehenä, nöyryyttävät ja yrittävät nolata minut siitä syystä. He yrittävät myös vähätellä maskuliinisuuttani.

Pidän itseäni heteroseksuaalina, koska koen aika lailla vain feminiiniset henkilöt viehättäviksi. Olen ennen nykyistä suhdetta ollut poikien kanssa, jotka eivät olleet trans mutta olivat feminiinisiä. Silti minua edelleen kutsutaan homoksi tai fagiksi.

Pidin suhteeni salassa vuosia juuri siitä syystä, että kun toisin sen ilmi, pahimmat pelkoni kävisivät toteen.

Inhoan sitä, miten paljon ennakkoluuloja tyttöystäväni kohtaa ja miten paljon paskaa minun pitää kohdata tämän takia. Mitä minun on kerrottava näille ihmisille? En halua leikata ihmisiä elämästäni, mutta tämä on raivostuttanut minua todella viime aikoina."

Newsflash for you: feminiininen henkilö ei ole yhtä kuin nainen, you fucking idiot. On uskomatonta, että niin suuri osa ihmisistä on täysin kadottanut ymmärryksen siitä, kuka ja mikä on nainen tai mies. Mitä ihmeen rotanmyrkkyä juomaveteen tai kemikaalivanoihin on laitettu, että se on saanut porukan näin pois raiteiltaan?

Ja toisekseen: miksi välität niin paljon siitä, mitä muut sinusta ja suhteestasi ajattelevat? Keskity siihen suhteeseen itseensä ja näytä vaikka keskisormea nimittelijöille ja arvostelijoille. Et ole suhteessa sen takia, että saisit ympäröivältä yhteisöltä jatkuvaa positiivista feedbackia ja arvostusta vaan siksi, että voisit jakaa arkea ja elämää sen henkilön kanssa, jonka kumppaniksesi valitsit. Iloitse enemmän hänestä ja välitä vähemmän muiden mielipiteistä. Sellaista tilannetta ei tule koskaan, että saisimme muilta koko ajan osaksemme pelkkää hyväksyntää ja paapontaa; se on normaalia elämää. Kun lakkaat nöyristelemästä ja kerjäämästä muilta hyväksyntää, omakin elämänlaatusi paranee huomattavasti.

Tällainen transforumien makupala vielä: "Minuun sattuu, kun joku sanoo, etten ole oikea nainen, mutten itsekään pidä toisia transnaisia naisina."

"Miksi tunnen itseni niin tekopyhäksi?

Pre-op-transnaisena tiedän tosiaankin, miten loukkaavaa on, kun joku kertoo minulle etten ole oikea nainen, erityisesti silloin kun harrastamme seksiä. Naiset ovat ottaneet minulta suihin ja sitten kertoneet, etteivät vain voi enää jatkaa, koska olen liian mies sieltä alhaalta.

Vastikään minulla oli ensimmäinen seksuaalinen kontakti toisen translesbon kanssa, ja minulla alkoi olla samanlaisia fiiliksiä. Etenkin kun olimme yhdynnässä, ajattelin koko ajan että harrastan seksiä miehen kanssa. Rehellisesti ajattelen, että olen tekopyhin tyyppi maailmassa tällä hetkellä. Haluan vain piiloutua ja satuttaa itseäni taas kerran. Olen hämmentynyt ja vain haluan kuolla."

 Ja jälleen kerran transien kaksien rattaiden ratina kaikuu hiekkatiellä.

No niin, tässä tuli nyt kahlattua useita esimerkkejä; matskua olisi runsaasti lisääkin, mutta säästetään se myöhemmäksi. Pääpointit tulivat nyt kuitenkin käydyksi läpi.

Tässä vielä retorinen vertailu menneiden aikojen oikeistolaisesta homofobiasta ja nykyajan vasemmistolaisesta homofobiasta, jotka ovat samaa paskaa eri paketissa, vain niiden retorinen ilmenemismuoto on eri. Molempien tahojen mielestä homojen painostaminen heterosuhteisiin on suotavaa ja hyväksyttävää, painostuksen tulokulma vain on eri.

Kristilliskonservatiivit:

• "4000 vuotta vanhat pyhät kirjoitukset tuomitsevat homoseksuaalisuuden ja pitävät sitä luonnonvastaisena ja kauhistuksena, joten kahden saman sukupuolen edustajan romanttista rakkautta ja seksuaalista kanssakäymistä ei missään muodossa voida sallia."
• "Jos homoseksuaalisuus hyväksytään, se johtaa homoseksuaalisuuden lisääntymiseen väestössä. Homouden hyväksymisen heikentää perinteistä avioliittokäsitystä ja ydinperhettä."
• "Homomiesten tulisi totutella heterosuhteisiin maskuliinisten tyttöjen kanssa."
• "Lesbot ovat sisäisesti rikkonaisia ja heidän lesboutensa kumpuaa ongelmallisesta isäsuhteesta, joka voidaan kyllä kohdata ja jota voidaan käsitellä konversioterapiassa."
• "Homoseksuaali ei kenties mahda homoudelleen mitään, mutta hänen tulee pidättäytyä toteuttamasta seksuaalisuuttaan kaikissa sen muodoissa, mikäli hän haluaa olla kristitty."

Genderideologia, transaktivistit, intersektionaaliset feministit ja wokettajat:

• "Homous täytyy päivittää, koska vanhentuneet käsitykset homoseksuaalisuudesta ovat syrjiviä ja ulossulkevia. Homoseksuaalisuuden määritelmää täytyy laajentaa ja väljentää, jotta se olisi kaikille inklusiivista."
• "Homous on genitaalipreferenssi ja -fetissi. Homojen tulee avartaa mieltään erilaiselle ja moninaiselle kehollisuudelle."
• "Homomiehiä täytyy kouluttaa perehdyttämällä heitä työpajoissa oikeanlaiseen vaginan käsittelyyn."
• "Lesboilla on kullifobia, josta he kyllä voivat oppia halutessaan eroon. Peniksissä ei ole mitään pelottavaa tai ahdistavaa."
• "Homomiehellä ja lesbonaisella ei ole oikeutta tietää treffikumppaninsa biologista sukupuolta ainakaan ennen sänkyyn päätymistä. Sukupuoleltaan moninaisilla ihmisillä ei ole velvollisuutta paljastaa jalkovälinsä sisältöä ennen sänkyyn menoa, ja jos sinne asti päädytään ja homoseksuaali kieltäytyy seksistä transihmisen kanssa jalkovälin perusteella, se on syrjintää, sortamista, ulossulkemista, identiteetin kieltämistä ja ihmisoikeuksien rikkomista."

Vaikka nykyaika on homoseksuaaleille monilla tavoin helpompaa kuin useat menneet vuosikymmenet (tai vuosisadat), joudumme edelleen diilaamaan sellaisten homofobian ilmenemismuotojen kanssa kuin painostaminen, gaslightaaminen (kaasuvalottaminen), vähättely, patologisointi, tuomitseminen, nimittely ja arvostelu. Erityisesti lesbot ovat tämän systemaattisen painostamisen kohteena, vaikka myös homomiehet saavat siitä osansa. Tästä scheissesta on aivan turhaa yrittää vääntää jotain sukupuoleltaan moninaisten ihmisten tasa-arvotaistelua, kun koko moninaisuuden eetos lähtee siitä, että jonkun muun pitää lakata olemasta sitä mitä on ja luopua omista oikeuksistaan, jotta genderspeshulit voivat alkaa olla enemmän sitä mitä "kokevat" olevansa. (Korostan, etten tarkoita tällä väheksyä transihmisten kokemuksia. Heidän kokemuksensa ei kuitenkaan anna heille mitään veto-oikeutta jaella mahtikäskyjä ja esittää vaatimuksia muille vähemmistöryhmille yhtään mistään asiasta.)

Historian saatossa käydyt homojen ihmisoikeustaistelut eivät ole tapahtuneet siksi, että me homot saisimme oikeuden solmia parisuhteen perustuen siihen, millainen identiteetti (lue: jännägender) jollakulla on. Siinä on aina ollut kyse nimenomaan siitä, että se biologiseen sukupuoleen pohjautuva parisuhdemuodostus saisi tulla näkyväksi, luvalliseksi ja juridisesti päteväksi. Sen on ollut mahdollista tapahtua siitä yksinkertaisesta syystä, ettei homoseksuaalisuus vahingoita ketään millään tavalla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näkymisen ja luvallisuuden myötä meidän tulisi kestää meihin kohdistuvia eheyttämisyrityksiä, painostamista, vähättelyä ja koko homoseksuaalisuuden konseptin uudelleenmäärittelyä, jotta homoudesta saataisiin väännettyä jokin inklusiivinen konsepti.

Homoseksuaalisuus on jo peruslähtökohdaltaan täysin eksklusiivinen konsepti, eikä siitä koskaan mitään muuta tulekaan.

Ja muistakaa: on OK olla bi.

Minulla on näille nykyajan homoeheyttäjille neuvo, jonka olen useita kertoja aiemminkin heille lausunut, ja lausun sen taas kerran: pariutukaa keskenänne. Olette itsekin onnellisempia, kun jätätte homot rauhaan. Löydätte lajitovereistanne sitä hyväksyntää (lue: validaatiota), jota haette nyt koko ajan saavuttamattomilta tahoilta, joiden liiveihin yritätte keinolla millä tahansa uida. Me homppelit emme ole uudelleenmääriteltävissä tai eheytettävissä (koska meissä ei ole mitään rikki), emmekä kaipaa riesaksemme enää yhtään enempää painostamista ja syyllistämistä kuin olemme jo joutuneet ihmisryhmänä kollektiivisesti kokemaan. Kiitos ja näkemiin.

Lopuksi:

Väitöskirjatutkija Juha Hyrkäs on kirjoittanut vastikään Facebook-sivullaan nasevasti seuraavaa:

"Pitkä lesbo-otsikko

Kun miehenä syntynyt, mekkoon pukeutuva mies, joka ei halua muuttua naiseksi, koska hänen puolisonsa, joka on syntynyt naiseksi, tykkää paljon peniksistä, käyvät kouluissa Setan nimissä kertomassa, mitä on olla lesbopari.

No tulihan sitä asiaa.

Minun missipäivityksessäni ei taistella kruunusta eikä koroista, vaan sanoista. Siitä, kuka saa nimetä kenet ja millä luvalla. Ensimmäinen asia: minusta ei saa käyttää termiä cis-mies. Minä olen mies. Piste. Olen homo, mutta se ei tee minusta mitään alaluokkaa, etuliitteellistä versiota miehestä. “Cis” on muiden keksimä leima, ei minun identiteettini. Ironista kyllä, juuri ne, jotka väittävät taistelevansa luokitteluja vastaan, luokittelevat ensimmäisinä ja aggressiivisimmin.

Suomi ehti ennen tätä uutta, kiiltokuvamaista transideologiaa pitkälle yhdenvertaisuudessa. Nyt mennään vauhdilla taaksepäin. Kaikki pitää lokeroida, nimetä, sertifioida ja hierarkisoida. Oikeat termit oikeille ihmisille – ja väärät ihmiset väärille paikoille. Fetissistä on tullut identiteetti, mutta seksuaalisesta suuntautumisesta on tehty kiusallinen sivulause, josta olisi kohteliasta vaieta. Homo saa olla olemassa, kunhan ei puhu mieheydestä. Ja varsinkaan ei saa vaatia sitä itselleen. Lesboksikin tullaan sillä, että vaimon miespuolinen puoliso laittaa mekon päälleen. Lesbous syntyy garderobista, ei sukupuolielimistä.

Väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa tehdessäni olen törmännyt ilmiöön, josta vaietaan järjestelmällisesti. Sateenkaarikodittomuuden suurin ongelma ei ole valtio, kadut tai edes Päivi Räsänen. Suurin ongelma on sateenkaariyhteisö itse. Kodittomat sateenkaari-ihmiset suljetaan ulos omasta yhteisöstään. He eivät ole tarpeeksi edustavia, tarpeeksi trendikkäitä, tarpeeksi hyviä Pride-kuvastoon. Inklusiivisuus päättyy siihen, kun ihminen haisee köyhyydeltä eikä sponsorilta.

Mieluummin liputetaan Prideissä teini-ikäisten heteroiden kanssa kuin autetaan oikeita ihmisiä. Viime vuonna Priden teemana olivat maahanmuuttajat. Ulkomaisia sateenkaari-ihmisiä houkutellaan ja juhlitaan, mutta omat jätetään kylmästi kadulle. Tämä ei ole rasismia, tämä on havainto. Se kertoo siitä, ketkä ovat hyödyllisiä ja ketkä kiusallisia.

Kun puhutaan hyväksikäytöstä, kuva muuttuu vielä rumemmaksi. Monet kukkahattutädit ja -sedät taputtavat innosta, kun maahan saadaan lisää salskeita nuoria miehiä. Miksi? Koska heitä voi käyttää. Ulkomaalainen mies nähdään alistettavana, eksoottisena hyödykkeenä, ei ihmisenä. Ja kaikkein äänekkäimmin tätä kehitystä puolustavat ne, jotka syyllistyvät siihen itse. Hyveet huudetaan megafoniin, teot tapahtuvat kulisseissa.

Nyt yhteiskuntaa yritetään hallita termeillä, hyveillä ja pinkkipesulla. Lopputulos on Priden kuolema ja todellisen epätasa-arvon synty. Joillakin on oikeus kaikkeen, toisilla ei mihinkään. Joitakin saa syrjiä, toisia ei. Ja yksi asia on tullut minulle kodittomuuden myötä kiistattoman selväksi: homo ei saa kutsua itseään mieheksi Suomessa. Se on liian uhkaavaa, liian vanhanaikaista, liian vähän brändättävää."

Ihanaa, että Suomessa on muutama muukin homomies, joka jaksaa möykätä tätä hulluutta vastaan.