Tänään luvassa Vergiliuksen arkun sukupuolipohdintojen neljäs ja viimeinen osa. Tämä neljäs osa on kaikkein pisin (yhteensä 19 liuskaa kuvineen), joten kannattaa lukea vaikka useammassa osassa, jos ei kerralla jaksa kaikkea. Olen linkannut oheen myös Vergiliuksen toisen juttusarjan, joka ilmestyy paraikaa Sametin (Musta orkidea) blogissa, aiheena queer. Linkkaan kaikki queer-sarjan tekstit myös näihin omassa blogissani julkaistavaan muunsukupuolisuusteksteihin, kunhan ne ovat ilmestyneet.
Laventelin toim. huom. Vergilius pyytää vielä erikseen mainitsemaan, että queer-sarjan kaikki neljä osaa ovat kyllä jo valmiita, mutta julkaisussa voi vielä kestää jonkin aikaa.
Muunsukupuolisuussarja:
Osa 1: Intro – Mistä muunsukupuolisuudessa on kyse?
Osa 2: Muunsukupuolisuuskeskustelun rönsyt #1: Sukupuolidysforia
Osa 3: Gender-käsite – Hyödyllinen sosiaalinen konstruktio (ja sen mutaatiot)
Osa 4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin
Queer-sarja:
Osa 1: Queer - Uuden ajan seksuaalimoraali (ja sen evankelistat)
Ja pidemmittä puheitta:
Vieraskynä 4/4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin
Väittelyssä modernin ”self-ID-tyylisen” sukupuolen määrittelyn mielekkyydestä genderkriittiset tahot puhuvat usein, jokseenkin nenäkkäästi, uskomuksesta ”sukupuolisieluihin”. Tällä viitataan siihen, kun sekä varsinainen biologinen sukupuoli että minkäänlainen koherentti, klassillinen käsitys sukupuolirooleista ja jopa feminiinisestä/maskuliinisesta ruumiin ja pukeutumisen estetiikasta (käsityksiin joihin wanhan ajan transsukupuolisuus nojautui) on suljettu sukupuolen määrittelyn kriteeristön ulkopuolelle, jäljelle tosiaankin väistämättä jää pelkkä sisältötyhjä sukupuolinimike, johon yksilö itse-identifioituu.
Sukupuolinimeke, joka on samaan aikaan sisällöttömyydessään merkityksetön että selittämättömästi jotenkin pohjattoman merkityksellinen, vaaditussa kyseenalaistamattomuudessaan peräti pyhä, jota kohti kartesiolaisesti ”väärään kehoon syntynyt” yksilö ilmoittaa tuntevansa tuskallista, polttavaa kaipuuta.
(Tässä yhteydessä olisi tietysti helppo naureskella progressiivisille aktivisteille, jotka suhtautuisivat muissa yhteyksissä pilkallisen ylenkatseellisesti tähän klassisen länsimaiseen [lopultakin kristinuskosta juontuvaan] käsitykseen ruumiin ja sielun dualismista, mutta pysykäämme asialinjalla.)
Toki puheet ”väärään kehoon syntymisestä”, mihin tämä ajattelu juontuu, eivät alkujaan olleet yksioikoinen totuusväite vaan pikemminkin sukupuolidysforiaa kokevan yksilön kokemuksia maallikoille kouriintuntuvasti viestivä metafora – joka siinä tarkoituksessa myös ehkä palveli tarkoitustaan. Mutta viimeistään 2020-luvulle tultaessa metafora on niin ajattelemattomasta käytöstä luutunut, että se on luonnollistunut jäykäksi opinkappaleeksi.
Jotkut self-ID:hen perustuvia ”trans naiset ovat naisia” -tyylisiä sloganeja messuavat transaktivistit ja heidän ”allynsa” kyllä ehkä haastettaessa myöntäisivät, että kyseessä on lopultakin melko tilannekohtainen opinkappale (Kathleen Stock puhuu kirjassaan tähän liittyen immersiivisestä fiktiosta), johon löytyy poikkeuksensa mitä tulee esimerkiksi naisten urheiluun, vankiloihin tai vaikkapa kohdunkaulansyövän seulontoihin. Mutta koska nämä poikkeukset halutaan (juuri nykyvasemmiston kilpailullisen kohteliaisuuden kulttuurista johtuen) häivyttää näkyvistä, seurauksena on yhä useammalle tässä kulttuurissa kasvaneelle vaikutelma yksioikoisesta totuusväitteestä.
Näin on kyse etenkin lasten ja neuroepätyypillisten, kategoriseen ajatteluun taipuvaisten nuorten tapauksessa; he kun eivät voi mitenkään ymmärtää aikuisten maailman lainalaisuuksia, joihin saattavat kuulua tällaiset tilannekohtaiset poliittiset totuudet, ”valkoiset valheet”, meidän leikkimme keskenään ristiriitaisilla merkityksillä ja määritelmillä…
Kun minulta kerran kysyttiin, mitkä uskonnolliset dogmit muistuttavat lähinnä tätä nykyään valloilla olevaa käsitystä ”sukupuolisieluista”, ensimmäisenä ei mieleeni tullut mikään yksittäinen uskonkappale tai uskonto vaan eräs suosittu fantasiasarja. Onhan kristinuskon oppi sielusta kuitenkin pakostakin varsin hajanainen, ellei ristiriitainenkin, johtuen uskon kaksituhatvuotisesta hajaannuksen ja kirkkokuntienkin sisäisen kiistelyn historiasta. Yksittäinen fantasiasarja sen sijaan on saattanut ilmaantua näyttämölle suurin piirtein yhtä äkillisesti ja keinotekoisesti kuin Julia Seranon myötä nykymuotoonsa mutatoitunut oppi sukupuoli-identiteetistä ja sen yksinomaisesta ensisijaisuudesta sukupuolen määrittelyssä.
Samalla tavalla kuin meillä kaikilla on nykyään oma sukupuoli-identiteettimme (koko ”cissukupuolisuuden” käsitekin itse asiassa nojaa siihen) Philip Pullmanin fantasiasarjassa Universumien tomu (His Dark Materials) jokaisella ihmisellä on oma eläinhahmoinen daimoninsa, jonka laji paljastaa jotain olennaista hänen persoonallisuudestaan. Tässä yhteydessä on sangen mielenkiintoista huomata, että daimoni on yleensä myös vastakkaista sukupuolta ”omistajansa” kanssa, mikä viitannee Jungin hahmottelemaan teoriaan animuksesta ja animasta. Ensimmäisessä on kyse naisen tiedostamattomasta (ehkä torjutusta) maskuliinisesta puolesta, jälkimmäisessä miehen tiedostamattomasta feminiinisestä puolesta.
Pullmanin idea pohjautuu ainakin osittain antiikissa yleiseen uskomukseen suojelushengistä, jollainen jokaisella ihmisellä katsottiin olevan syntymästä kuolemaan. Ajatus henkiolennosta tai ihmisen ”korkeammasta minästä” löydetään jo Sokrateen elämästä kertovasta kirjallisuudesta (alapuolella maalaus Socrate et son démon, Eugène Delacroix, 1838), mutta sen juurten uskotaan ylettyvän varhaisempaan kansanperinteeseen.
Kyseessä on side ja yhteys johonkin toiseen mutta samalla henkilökohtaiseen, joka avaa näkymiä, johon pelkkä tietoinen, tarkasteleva ja laskelmoiva mieli ei yletä. Tässä muodossaan suojelushenget toimivat ehkä suurpiirteisenä vertauskuvana alitajunnalle: sille minuutemme syvemmälle osalle, joka on ”toinen” tiedostavalle mielelle, ja josta monet oivaltavimmat ideamme, vaivihkaiset sisäiset varoituksen äänemme ja innoittavimmat kutsumuksemme selittämättömästi kumpuavat.
Katkelma Uuno Kailaksen runoelmasta Mestari Amedé (Uni ja kuolema, 1931), jossa nousevat pintaan kulttuurimme pohjavirtaan jääneet kreikkalais-roomalaiset käsitykset. |
Kuten yllä olevasta Delacroix’n maalauksesta saattoi jo arvata, kristinusko omaksui jotain ajatuksesta omaan uskomusjärjestelmäänsä, kuten se omaksui monia muitakin osia kreikkalaisroomalaisesta maailmankuvasta ja uskomusperinteestä. Kirkkoisä Augustinus (354–430 jKr.) yhdisti geniuksen aikanaan kristinuskon oppiin jokaisella ihmisellä olevasta kuolemattomasta sielusta, mikä tuli sitoneeksi sen osaksi meidän päiviimme asti yltänyttä uskonnollista perinnettä.
Kuten esimerkiksi filosofi Francis Fukuyama kertaa teoksessaan Identity (2018), kristinuskon sielun introspektiivinen, ”keskusteleva ja tutkiskeleva” yhteys Jumalan kanssa oli vuosituhannen ajan se kehys, jonka sisällä meidän nykylänsimainen, monikerroksinen (ja siinä monikerroksisuudessaan kenties ympäristönsä ja jopa itsensä kanssa kohtalokkaassa ristiriidassa oleva) minä-käsitys ja -suhde lähti hiljalleen muotoutumaan.
On totta, että esimerkiksi antiikin tragedioiden sankarit olivat hekin lähestulkoon lajityypillisesti mahdottomien ristiriitojen rikkiriepomia hahmoja, mutta niiden draama pohjautui lopultakin tilanteisiin, jossa yksilöt joutuivat keskenään ristiriitaisten, perimmäisimmältä luonteeltaan yhteisöllisten velvoitteiden ristipaineeseen. Esim. Sofokleen Antigone joutui valitsemaan kahden eritasoisen yhteisöllisen velvollisuutensa välillä: uskollisuutensa poliksensa maallista auktoriteettia kohtaan ja sekä perheyhteisön että jumalien odottamaa velvoitetta haudata vanhurskaita tapoja noudattaen omaa kaupunkivaltiotaan vastaan kapinoinut perheenjäsenensä. Meille nykylänsimaalaisille niin keskeiseksi huolenaiheeksi muodostunutta kysymystä todellisen minämme luonteesta ja velvoitteesta pysyä sille uskollisena niistä on vaikea löytää.
Kristinuskon myötä paitsi ihmisen toiminta myös hänen sydämensä tila tuli saamaan suorastaan kohtalokasta painoarvoa – olihan aidolla uskolla sekä velvoittavia että pelastavia ominaisuuksia, joiden vaikutus ulottui aina tuonpuoleiseen asti (ja tiedämmehän, että kristinuskon Jumala, toisin kuin vaikka Juppiter, välitti paitsi ihmisten teoista myös mitä suurimmassa määrin hänen ajatuksistaan). Harva historian käänne havainnollistaa tätä (aidon ja oikeaoppisen) uskon velvoittavaa sisäistä ääntä niin kuin Martti Luther 95 teeseineen, joiden kautta hän uhmasi koko Euroopan suurinta mahtia, jonka hän katsoi poikenneen Raamatun oppien viitoittamalta tieltä. (s. 38)
Tästä voimme erottaa sen alkion, josta länsimaisen individualismin kehitykselle elimellinen käsitys ihmisen todellisesta minästä (true self) lähti itämään, johon kytkeytyy velvoite olla sille uskollinen ja toteuttaa sitä. Laajimmin sisäistetyssä nykymuodossaan tässä yhteydessä voidaan puhua Maslowin itsensä toteuttamisesta (self-actualisation).
Rousseaulla itsellään sattui olemaan erityinen viehtymys tiukkaotteisiin vanhempiin naisiin (sanotaan se suoraan, hän oli poikasesta asti kiihottunut selkäsaunoista), mitä hän poti, pohti ja luotasi ennennäkemättömän intensiivisesti koko länsimaisen lukeneiston silmissä vuosien 1782–1789 välillä julkaistussa kuusiosaisessa kirjasarjassaan Tunnustuksia (Les Confessions).
Jo teossarjan nimi itsessään tulee piirtäneeksi samalla sekä yhteyden että (kenties itsetietoisen) uraauurtavan eron menneeseen; olihan kirkkoisä Augustinuksen, siihen mennessä länsimaisen kulttuuripiirin kuuluisimman omaelämänkerrallisen teoksen titteli juuri latinaksi samainen Confessiones (397–400).
Vaikka teosten tunnustuksellisessa (heh) läpikotaisuudessa on paljon samaa, sekä teosten implisiittinen yleisö (Augustinuksen Jumala vastaan Rousseaun maallinen lukijakunta), niiden suhtautuminen omiin tunnustettuihin normirikkomuksiin (kristillinen synnintunto vastaan usko ihmisen luonnolliseen hyvyyteen, jonka korruptoitunut yhteiskunta on ehkä kierouttanut) ja valittu aihealue (kirjoittajan jumalsuhde vastaan ilmeisen itsetarkoituksellinen, yksityiskohtainen selonteko kirjoittajan maallisista kokemuksista, mielipiteistä ja tunteista) erottavat ne toisistaan tavalla, jolla tuli vuosisatojen saatossa olemaan syvällinen vaikutus siihen, miten eurooppalaiset tulivat näkemään ja kokemaan oman identiteettinsä, todellisen minänsä ja siihen liittyvät moraaliset velvollisuudet.
“This is the powerful moral ideal that has come down to us. It accords crucial moral importance to a kind of contact with myself. with my own inner nature, which it sees as in danger of being lost, partly through the pressures towards outside conformity, but also because in taking an instrumental stance to myself, I may have lost the capacity to listen to this inner voice.” (Ethics of Authenticity, s. 29)
Ja tästä Fukuyama jatkaa itse:
“This was part of the moral revaluation that began with Luther. The traditional Christian understanding of the inner self saw it as the site of original sin: we are full of evil desires that lead us to contravene God’s law; external social rules, set by the Universal church, lead us to suppress these desires. Rousseau followed Luther, but flipped the latter’s valuation: the inner self is good or at least has the potential for being good; it is the surrounding moral rules that are bad. For Rousseau, freedom is not just the moral choice to accept moral rules; it becomes the full expression of the feelings and emotions that constitute the authentic inner self. These feelings and emotions are often best expressed in art.” (s. 53)
Luonnollisesti harva meistä on lukenut Rousseaun Tunnustuksia (tai edes kuullut niistä). Mutta merkkiteokset ovat usein merkkiteoksia, koska ne ovat kasvattaneet syvät juuret, jotka puskevat esiin uutta kasvustoa, josta ei välttämättä enää tunnista alkuperäänsä: teoksen jälkimainingeissa syntyi kokonainen kirjallisuuden alalaji, alkaen Dideron Rameaun veljenpojasta ja Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä, joissa (todellisesti tai poseeratusti) herkkää individuaalisuuttaan potevat taiteilijasielut pyrkivät toteuttamaan uskollisesti todellista, autenttista itseään suvaitsemattoman ja porvarillisen ahdasmielisen yhteiskunnan puristuksissa.
Näiden teosten tapa käsittää yksilöllisyys ja yksilön suhde yhteiskuntaan muodostui laajalti vaikutusvaltaiseksi, ensin juhlitun, romanttisen taitelijaihmisen hahmon muodostumisessa, ja viimeistään nyt, 60-luvun kulttuurivallankumouksen saavutettua kypsimmän vaiheensa, siinä miten me kaikki näemme itse itsemme, autenttisuudella ja yksilöllisyydellä massasta erottautumiseen pyrkivine some-profiileinemme. Ranskalainen filosofi Pascal Bruckner on tiivistänyt aikakautemme eetoksen seuraavasti: ”Me elämme aikakautta, jolloin konformismin on ilmaistava itseään kapinoinnin kielellä. Me kaikki kapinoimme, vaikka se olisikin vain supermarketissa.”
Laajasta historiallisesta perspektiivistä katsoen Näkymättömän sukupuolen säästelemättömän tunnustukselliset, verenlihaiset selonteot omasta elämästä ja todellisesta minästä, joka on vaarassa nuutua ja näivettyä kuoliaaksi valtayhteiskunnan normien puristuksissa, ovat selvää jatkumoa rousseaulaiselle perinteelle, jossa oman autenttisen, sisäisen minän paljastamisessa lukijalle on luettavissa tiettyä itseisarvoista, pakottavaa välttämättömyyttä. Ja tähän itseisarvoiseen välttämättömyyteen sisältyy luontevasti vastaava implisiittinen vaade lukijoita kohtaan tuntea myötätuntoa, ellei suorastaan tukea (tai kenties nykykielellä affirmoida) heille uskaliaasti paljastettua, uhanalaista ja katoamisen vaarassa olevaa uniikkia persoonaa.
Siinä jotain pääpiirteitä modernin sukupuoli-identiteetin teorian kannalta olennaisesta, länsimaisen ”henkilökohtaisen mystiikan” ja identiteettikäsityksen historiasta.
Eroja on toki viljalti:
Nykyajan gender-aktivistit eivät tietenkään keskustele sukupuoli-identiteettinsä kanssa samalla tavalla kuin Sokrates tai Pullmanin fantasiasarjan hahmot daemoniensa kanssa (he eivät tosin jätä tilannetta käyttämättä puhua menemään niistä kaikille muille, jotka sattuvat olemaan kuulolla), eivätkä he uhraa niille kuten muinaiset roomalaiset geniilleen (lukuun ottamatta ehkä terveitä rintoja ja kiveksiään). He eivät samaista sukupuoli-identiteettiään kristinuskon sieluun, ja sen iänkaikkista kohtaloa jumaluskoon ja sen oikeaoppiseen toteuttamiseen (vaikka näkevätkin muiden uskon ilmoittamaansa sukupuolinimikkeeseen ja sen mukaisen, sitä affirmoivan käytöksen, olevan, ellei iänkaikkisen elämän niin ainakin elämän ja kuoleman kysymys).
Ja vaikka sukupuoli-identiteetin käsitteeseen kuuluu rousseaulaisen valistusajan perinteen peruja oleva näkemys autenttisen, konformistisen yhteiskunnan puristuksissa olevan yksilöllisyyden ja ihmisen todellisen minän ilmaisemisen, julkituomisen ja suvaitsemisen itseisarvoisuudesta, on se – tiivistettävissä kun se on yksittäisiin (lähes tai täysin sisältötyhjiin) identiteettinimikkeisiin – pohjattomasti alkuperäänsä köyhempi. Tähän sisältötyhjyyteen palaamme pian, ja siihen miksi niin moni erehtyy luulemaan sen takana piilevän todellista syvyyttä.
Sukupuoli-identiteettiä ja gender-ajattelua ei siis voi samaistaa näppärästi mihinkään yksittäiseen historiasta löydettävään uskonnollis-filosofiseen perinteeseen. Se on pikemminkin, hyvin laveasti katsoen, yksi uusimmista lenkeistä pitkässä jatkumossa käsitekehyksiä ja harjoitusperinteitä, joiden kautta länsimainen ihminen on vuosisatain halki kehittänyt introspektiivistä, tutkiskelevaa, syventävää ja itseään kehittävää minä-suhdettaan ja louhinut itselleen uskonnollistyyppisiä vahvoja ilmestyksenomaisia kokemuksia (jotka saattavat sitten sysätä liikkeelle minä-suhteemme kehityksen seuraavan vaiheen).
Tästä laveasta perinteestä meille individualistiseen kulttuuriimme syntyneille länsimaalaisille on aikojen saatossa muodostunut paitsi keino menestyä modernissa yhteiskunnassamme, sen työ- ja seuraelämän ”ekspressiivistä yksilöllisyyttä” korostavien odotusten puristuksissa myös sisäsyntyiseltä tuntuva tarve itsessään.
Notkean modernin (engl. liquid modernity) aikakautenamme, kun sellaisia asioita kuin uskonto, kansallisuusaate, paikalliset ja ammatti-identiteetit, filosofiset aatekunnat, varsinaisesta, perustavanlaatuisesta biologisesta sukupuolesta puhumattakaan on (”kuolleiden valkoisten miesten” kyhääminä sortorakenteina) vuosikymmenet horjutettu, ”debunkattu”, karnevalisoitu, trivialisoitu ja problematisoitu, saattaa sukupuoli ja sen pohdinta (nimenomaan nykyisessä, köyhdytetyssä, keinotekoisessa ja lopultakin sisällöttömässä muodossaan) näyttäytyä monelle nuorelle vakavasti otettavimmalta ja varmimmalta jäljellä olevalta rakennusaineelta, johon omaa identiteettiä kootessaan ja kehittäessään voisi tarttua.
Ensimmäinen on puhtaasti se pinnallinen vaikutelma, joka muodostuu käänteen kautta: moni asiaan perehtymätön saattaa erehtyä uskomaan, että modernissa sukupuoli-identiteetin käsitteessä olisi jotain todella kouriintuntuvaa, vakavasti otettavaa ja merkityksellistä pohjautuen puhtaasti niihin sosiaalisiin rangaistuksiin, joita käsitteeseen skeptisesti suhtautuva ihminen saattaa nykypäivänä joutua kärsimään: hän saattaa menettää työpaikkansa, tulla ulossuljetuksi omasta yhteisöstään tai kokea maineensa likaamisen aikakautemme voimakkaimmilla leimanimillä: natsi, foobikko, äärioikeistolainen, TERF jne.
Nämä ovat rangaistuksia, jonka tasoisia on yleensä varattu lähinnä yhteisönsä pyhimpien ja merkityksellisimpien arvojen rikkojille, arvojen, joita historia on oletettavasti perin pohjin koetellut, ja jotka on siten todettu kestäviksi. Ei liene ihme, että moni eksyksissä oleva nuori lähtee etsimään identiteetilleen tukea tällaisesta, ilmeisesti suurta arvostusta ja suojelua nauttivasta käsitteestä.
Toinen juurisyy on pintaa syvemmällä. Ja se on ne (loppujen lopuksi hyvin laihat) yhtäläisyydet, mitä sukupuolen (sekä eksponentiaalisesti moninaistuvien uusien seksuaali-identiteettien) pohdiskelulla todella on laajemman eilispäivän identiteettityön, ”mystiikkaa muistuttavan sisäisen tutkimusmatkailun” ja minä-suhdetta rakentavien psykologisten prosessien kanssa.
Siinä missä esimodernille ihmisille henkinen kurkottelu ylös sielunelämän, jumalien ja suojelushenkien viitoittamille korkeammille tasoille saattoi toimia kanavana henkilökohtaisille, suuria tunteita herättäville ilmestyksenomaisille näyille ja paljastuksille, moderni LGBT-aktivisti saattaa tosiaan kokea jotain etäisesti samanlaista pohtiessaan sukupuoltaan ja seksuaalisuuttaan.
Vaikka vertaiskuvainnolliset suunnat ovat täsmälleen päinvastaiset, molemmissa on kyse monitasoisesta, syvyyssuuntaisesta psykologisesta prosessista tärkeän ja merkityksellisen äärelle – tai ainakin kohti jotain, joka saattaa herättää pysäyttävän suuria tunteita, joilla on toisinaan voima peräti muuttaa kokonaisen ihmiselämän suunta. Saattaahan sieltä oman psykoseksuaalisen liememme pohjimmaisista sedimenttikerroksista löytyä (seksipositiivisen itsetarkoituksellisesti kauhomalla, siivilöimällä ja ruoppaamalla) vaikka mitä jännittäviä sattumia: vaikkapa cupioseksuaalisuus, vaippafetissi tai genderfluiditeetti…
Seksipositiivisuuden aikakautenamme, kun seksuaalinen pidättyväisyys on yhdistetty äärioikeistoon ja ”autoritäärisen persoonallisuuden kehittymiseen” (katsokaa vaikka millaisella äärimmäisellä epäluulolla meidän lehdistömme suhtautuu nofap-liikkeeseen) tällainen eroottinen tutkimusmatkailu ja ”vapautuminen” kaikista pidäkkeistä ei ole pelkästään sallittua, se on lähestulkoon velvollisuus. Ei siis liene ihme, että sukupuolen ja seksuaalisuuden pohdiskelusta – samoamisesta niiden loputtoman moninaisella spektrillä tai tähtikartalla, ja sen puntaroimisesta minne kukin meistä olisi täsmälleen sijoitettavissa niissä – on muodostunut mystiikan korvike raivoateistisille ja -vasemmistolaisille nykysukupolville.
Niin, tunteeko kukaan oikeistolaista muunsukupuolista?
MUUNSUKUPUOLISTEN ILMESTYKSET
Muunsukupuolisten suuria tunteita herättäneihin, ilmestyksenomaisiin havahtumisiin voi tutustua vaikkapa Näkymättömän sukupuolen sivuilta. Kaksi esimerkkiä: Miespuolisen muunsukupuolisen nr. 11 kokemus tapahtui eräällä ikimuistoisella bussimatkalla. Hän oli omien sanojensa mukaan ”tunkenut” paitansa rintataskut ”täyteen kamaa”, ja pukenut toisen paidan vielä peitoksi kokonaisuuden päälle. Kyseinen asukokonaisuus sai hänet tajuamaan, että ”helkkari, mulla on tissit! Pää meinasi räjähtää.” (s. 137)
Naispuolisen muusu nr. 5:n kokemus koskee hänen esiteiniaikojensa lempielokuvaa, Disneyn Mulania. Animaatioelokuvassa on eräs kohtaus, jossa saamme nähdä haavoittuneen, lääkintäteltassa vammoistaan toipuvan päähenkilön sidotut rinnat. Se oli muusu nr. 5:lle jotenkin ”tosi vahva ja tunnepitoinen kohtaus”, tavalla jonka merkityksellisyys paljastui hänelle vasta kypsemmällä iällä. (s. 81)
Tässä välissä on toki myönnettävä, että esimerkiksi homoseksuaalien elämänkokemuksista lukiessa saattaa usein törmätä samankaltaisella vahvalla kielellä kuvattuihin seksuaalisen heräämisen hetkiin. Muunsukupuolisten ja homoseksuaalien ”heräämiskokemusten” välillä on kuitenkin merkittävä ero. Siinä missä homoseksuaalisuuden tiedostamiseen johtaa (tai siihen vähintään välttämättömänä osana kuuluu) havahtuminen samaan sukupuoleen kohdistuvaan seksuaaliseen viehätykseen (jonka luonteen ihmiset yleisesti ottaen ymmärtävät ja jota voidaan muuten myös mitata ihan tieteellisestikin), muunsukupuolisten havahtumisen kokemusten luonne on dramaattisella tavalla epämääräisempi.
Miettikäämme vaikka näitä kahta Näkymättömän sukupuolen tarjoamaa esimerkkiä. Miksi sidottujen rintojen herättämien suurten tunteiden pitäisi olla merkki siitä, että henkilö olisi jotain muuta sukupuolta kuin nainen? Eikö olisi loogisempaa ajatella, että kyseessä olisi pikemminkin herääminen jonkinlaiseen oman kehon kurittamiseen perustuvaan masokistiseen taipumukseen? Ja mitä ihmettä sen pitäisi tarkoittaa, että joku herää siihen, että ”hänellä on tissit”, sen takia, että hänen rintataskunsa ovat täynnä tavaraa? Jos ne tissit ovat merkki muunsukupuolisuudesta, niin miksi ihmeessä niin moni muunsukupuolinen haluaa niistä eroon?
Onko kenties kyse jostain hyvin kimurantista havahtumisesta jonkinlaisiin aivorakenneperäisiin intersukupuolisiin ”haamutisseihin”?
Kysymyksiä on loputtomiin, mutta uskaltaisin sanoa, että ainakin yksi asia on selvä: jonain aikaisempana vuosikymmenenä tällaiset hyvin valjut kokemukset olisivat johtaneet mitä todennäköisimmin aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin. Ja niihin ei ainakaan olisi kuulunut oman biologisen sukupuolen kiistäminen, puhumattakaan vaatimuksista muille olla sitä havaitsematta.
Asian laita olisi ehkä toisin, mikäli tällainen nykyvasemmiston suosima progressiivinen ja seksipositiivinen sukupuoli- ja seksuaalipohdiskelu tehtäisiin klassisen viisauden hengessä, mihin kuuluisi tietty pelonsekainenkin kunnioitus tätä perustavanlaatuista elämänvoimaa kohtaan, jolla varomattomasti leikkimällä voi pahoin haavoittaa itseään, ja mikäli se johdattaisi nuoren psykologian, taiteen, mytologian tai vaikkapa jungilaisten arkkityyppien luotaamien ihmiselämän suurten kysymysten äärelle. Mutta koska se on erottamattomasti kytkeytynyt radikaalivasemmistolaisille tyypilliseen keskenkasvuiseen fantasiaan inhimillisestä rajoittamattomuudesta, on se allerginen kaikelle kohtalokkaalle, tummanpuhuvalle, monimieliselle, paradoksaaliselle ja rajoittavalle, mitä todelliseen viisauteen ja itsetuntemukseen myös yleensä kuuluu.
Toisaalta me tiedämme, että modernissa gender-ajattelussa nämäkin laihat valaistumisen rippeet ovat loppujen lopuksi täysin valinnaisia ja siten lopultakin tyhjää täynnä. Jälleen kerran: transnainen voi olla vaikka parrakas siitossonni, transmies synnyttäjä-imettäjä, eikä kenelläkään pitäisi olla mitään sanomista sitä vastaan. Ja kuten olemme käyneet läpi, se, mitä muunsukupuolisuus sitten on, on alusta asti ollut sitäkin tyhjempää.
Kirjailija Lionel Shriver, joka lienee Suomessa tunnetuin kulttuurisen omimisen käsitettä epäkunnioittaneesta kannanotostaan, kritisoi kovalla kädellä tätä modernia, pinnallista ja sekavaa ”itseidentifikaation” kulttuuria Unherdille antamassaan haastattelussa ja tulee samalla verranneeksi sitä aiempien sukupolvien ”rousseaulaisempaan” (oma ilmaisuni), rikkaampaan tapaan rakentaa ja ilmaista omaa identiteettiä. Haastattelun kimmokkeena toimi Hollywoodin muunsukupuolisen ikoni Ezra Millerin yhä epävakaammaksi, sekavammaksi ja jopa väkivaltaiseksi käyvä elämä. Sattumoisin Miller identifioituu myös queeriksi ja polyamoristiksi.
Shriver näkee yhteyden Millerin kaoottisen ”identiteettielämän” ja hänen ilmeisen, oman käyttäytymisen ja tunne-elämän säätelyn vaikeuksien välillä, ja esittää Millerin tapauksen edustavan kiteytetyssä muodossa nykyajan nuorten aikuisten mielenterveyden ongelmia laajemminkin.
Shriverin mukaan, siinä missä aikaisemmille sukupolville identiteetin rakentaminen oli eräänlainen paljon laajempi, jatkuva henkilökohtainen projekti, joka käsitti sellaisten asioiden kehittämistä kuin omien juurien tuntemusta, itsehallintaa, itseluottamusta ja jonkinlaista käsityksen muodostamista omista henkilökohtaisista päämääristä sekä tarvittavien kykyjen harjaannuttamista niiden päämäärien saavuttamiseksi, moderni ”itseidentifikaatioon” perustuva identiteetin malli käsittää lähinnä sen ”jo fantastisen ja esivalmiin” henkilön löytämisen, joka ihminen jo on, ja sen toteuttamisen ja esiin tuomisen maailmalle.
Paradoksaalisesti se jo valmis ja fantastinen ihminen löytyy tietysti ulkopuolisesta maailmasta, sieltä bongattavista ja ikään kuin ostoskärryihin noukittavien erinäisten identiteettinimikkeiden muodossa. Ne nimikkeet voivat sitten käsittää jotain yhdistelmää hiljattain ilmaantuneista seksuaali- ja sukupuolinimikkeistä tai vaikkapa itsediagnosoiduista mielenterveyden ongelmista. Shriver paikantaa tämän modernin ”itseidentifikaation” kulttuurin ohukaisuuden jo sitä ilmaisevaan kielioppiin: ilmaisuun ”identifioitua joksikin” (identify as).
Muunsukupuolisen identiteetin tapauksessa tällainen ympäristöstä noukittu ohuen ohut identiteetti sitten merkitsee, Shriver jatkaa, käytännössä lähinnä kokoelmaa poskettomia maskuliinisuuden ja feminiinisyyden pinnallisimpia kliseitä ja stereotypioita. Ezra Millerin tapauksessa räikeitä meikkikokonaisuuksia ja vaikkapa leopardikuvioituja asusteita.
Koska moderni ”itseidentifikaation” kulttuuri vaatii kanssaihmisiä sitten teeskentelemään mukana näiden paperinohuiden identiteettinimikkeiden kanssa – jopa siinä määrin, että Millerin tapauksessa lehdistö on alkanut editoimaan sukupuolineutraaleja pronomineja jälkijättöisesti toisten ihmisten hänestä esittämiin lausumiin (eli niiden lausumien suoranaiseen väärentämiseen) – seurauksena on irtautuminen fyysisestä todellisuudesta ja vääjäämättä epätoivoinen psykoseksuaalinen teutarointi sen rajojen ja lainalaisuuksien uudelleen löytämiseksi.
Shriver syyttää ongelmasta vanhempien jälkikasvulleen antamia malleja ja rajoja, jotka ovat joko liiallisessa vapaakasvatuksellisuudessaan lähes olemattomia tai silkassa naiivissa typeryydessään yksinkertaisesti huonoja ja toimimattomia. Täysteilauksen saa erityisesti amerikkalainen hyvän mielen hokema ”sinusta voi tulla ihan mitä vain haluat”, joka tulkitaan nykyään mitä ilmeisimmin kirjaimellisimmassa mahdollisessa muodossaan.
Supersankari Hulkia muistuttavilla ruumiinrakenteilla TERFien mielenosoituksia öristen terrorisoivat transidentifioituvat biologiset miehet eivät ole edes tämän kehityksen äärimmäisin ilmentymä: ”Ei ole mikään ihme, että nykyään on olemassa ihmisiä, jotka identifioituvat kissoiksi.” Brittiläinen sanomalehti The Telegraph tietääkin kertoa, että nykyään edistyksellisen identiteettikasvatuksen läpikäyneet lapset saattavat identifioitua eri eläinlajien lisäksi vaikkapa taivaankappaleiksi tai hologrammeiksi. Ja näitä identiteettejä joudutaan myös affirmoimaan opettajien taholta.
Lapset menestyvät, kun heillä on rajoja, Shriver tiivistää. ”Täydellinen vapaus on eräänlainen helvetti.”
SUKUPUOLI JA VÄKIVALTA
Hyytävä, teini-ikäisestä sosiopaatista ja joukkomurhaajasta kertova We Need to Talk About Kevin (2011) oli yksi Ezran merkittävimmistä varhaisista elokuvarooleista. Se perustui myös sattumoisin Shriverin samannimiseen kirjaan. Shriverillä olikin henkilökohtainen tilaisuus tutustua nuoreen, ”lupaavaan ja lahjakkaaseen” näyttelijään elokuvan kuvausten yhteydessä, mikä lienee myötävaikuttanut hänen halukkuuteensa kommentoida nuoren miehen sen jälkeisiä kehitysvaiheita.
Yksi Millerin tapauksen esiin nostamista kysymyksistä, mikä oikeastaan ansaitsisi kokonaan oman kirjoitelmansa, on se, miten hänen varsinaista sukupuoltaan hämärtävä sukupuoli-identiteettinsä mahdollisesti vaikutti siihen, miten hänen todellisia väkivallantekojaan on käsitelty mediassa. Vuoden 2020 keväällä Miller kuvattiin kuristamassa hänen kohtaamaansa nuorta naista reykjavikilaisen baarin ulkopuolella, jonka jälkeen Miller syöksi naisen kaulasta pitäen maahan.
Oliko julkinen muunsukupuolinen identiteetti sen taustalla, että hänen uransa selvisi teosta melko vähäisin vaurioin? Se, että miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa pidetään yleisesti erityisen tuomittavana väkivallan muotona, johtuu kuitenkin sukupuolten eroista esimerkiksi lihasmassassa ja pituudessa – ei ehostukseen tai pukeutumiseen tiivistettävistä identiteettinimikkeistä.
Jäämme innolla odottamaan sukupuolentutkijoiden selvitystä aiheesta…
Ja koska, kuten olemme jo käyneet läpi, esimerkiksi juuri muunsukupuoliseen identiteettiin vetoa tuntevat näyttävät mitä ilmeisimmin olevan erityisen psykologisesti haavoittuvassa asemassa olevia, ja jotka siten kaipaisivat kipeästi juuri klassisen identiteettityön tarjoamaa tukevampaa, sisällöllisempää ja loppujen lopuksi vahvistavampaa kehystä oman identiteettinsä rakentamiseen, tulee kyseinen sukupuoli-identiteetin käsitteen ympärillä pyörivä itseidentifikaation kulttuuri jättämään vanaveteensä rumaa jälkeä. Pelkään pahoin, että monien aihealuetta seuranneiden aavistama detransitioituneiden nuorten aalto tulee olemaan vain jäävuoren huippu.
LOPUKSI
Näkymätön sukupuoli -kirjan kansikuva havainnollistaa erinomaisesti muunsukupuolisten omia, normatiivisiksi nousevia kauneusihanteita. |
Mikäli muunsukupuolisuudessa olisi kyse vain uudesta alakulttuurista, jossa omistauduttaisiin ryhdikkään äänekkäästi sukupuolinormeista ja -odotuksista irtisanoutumiseen ja joka voisi siten tarjota sosiaalisen turvasataman ja ”sukupuolirauhan” kaikille niille, jotka syystä tai toisesta tuntevat sukupuoliasioista pakonomaista ahdistusta, voisin nähdä sen positiivisena ilmiönä. Ehkä se voitaisiin nähdä vain uusimpana sarjassa androgyynisyyttä ihannoivien nuorisokulttuurien jatkumoa, joita meillä länsimaissa on sentään ollut ainakin 60-luvulta lähtien.
Ikävä kyllä, siinä tehtävässä uusi alakulttuuri on jo auttamattomasti epäonnistunut. Yhä useammin saamme lukea muunsukupuolisten haastatteluista, että heitä vaivaavat nyt omat sukupuolitetut kauneusihanteensa ja norminsa.
Ylen henkilökuvassa (9.5.2022) naispuolinen muunsukupuolinen valittaa, että muunsukupuolinen on ennakko-oletettavasti ”hoikka, valkoinen ja androgyyni henkilö”, malli, johon hän itsekin tunsi paineita mahtua. Voima-lehden haastattelussa (2.7.2021) samainen muunsukupuolinen kertoo, että hänelle on sanottu ”sekä transyhteisön sisältä ja ulkoa”, että hän on ”väärällä tavalla muunsukupuolinen, kun en toisinna niitä odotuksia mitä meille laitetaan”. Jo aikaisemmin mainitsinkin erään toisen muunsukupuolisen, perheenäidin, joka sanoi haaveksivansa rintojensa irti leikkaamisesta, jotta hän yltäisi paremmin muunsukupuolisten ulkonäköihanteisiin (Yle 28.11.2021). Kehollisesta sukupuolidysforiasta hän samalla ilmoitti kärsivänsä vain ajoittain.
Vaikka toteaisimme yhdessä muunsukupuolisuuden epäonnistuneeksi ratkaisuksi sukupuoliahdistuneiden ongelmiin – uusi kategoriahan synnyttää vääjäämättä uusia rajoja, uusia ihanteita, uusia paineita – hyväntahtoinen lukija saattaa silti heidän tunteisiin vetoavia henkilötarinoita lukiessaan olla taipuvainen myöntymään muunsukupuolisten poliittisiin vaatimuksiin. Eiväthän ne yksittäistapauksina ajateltuna tunnu välttämättä kovinkaan kohtuuttomilta. Tässä välissä meidän on syytä muistuttaa itseämme kahden ydinvaatimuksen koko laajuudesta.
Lääketieteellisissä hoidoissa ei ole kyse pelkästään yksilön henkilökohtaisesta itsemääräämisoikeudesta, kuten meille usein väitetään. Asia koskee myös niitä toivovan läheisiä (jotka joutuvat katsomaan vierestä, kun usein moniongelmainen nuori ihminen tekee korvaamatonta vahinkoa omalle ruumiilleen) hoitoja tekeviä lääkäreitä (jotka joutuvat lääketieteen etiikan vastaisesti tärvelemään tervettä kehoa ja tarpeeksi pitkälle vietynä tekemään hänestä elinkautisesti hormonilääkitystä ja mahdollisesti muutakin hoitoa tarvitsevan potilaan) ja kaikkia yhteiskunnan jäseniä laajemminkin, julkisten varojen leväperäisen käytön muodossa. Vanhanajan ”portinvartijuus” tulee säilyttää transhoitojen saantiehtona ihan trans-identifioituvien omien etujen turvaamisenkin kannalta.
Sivumennen todettakoon, että kyse ei ole vain leikkauksista ja hormonihoidoista. On hälyttävää, että aikakautena, jolloin muinaisista kauneusihanteista juontuvia, korsettien ja jalkojen sitomisen kaltaisia tervettä ruumista tärveleviä keinoja pidetään itsestään selvästi esimerkkeinä menneiden aikojen barbariasta, me olemme kuitenkin valmiita hiljaa hyväksymään esimerkiksi trans- ja muunsukupuolisidentifioituvien teinityttöjen rintojen sitomisen. Tavasta saatetaan mainita ohimennen muunsukupuolisten henkilökuvissa, ilman minkäänlaista mainintaa tai pohdintaa sen terveyttä uhkaavasta vahingollisuudesta.
Kaikki kulttuurit tuntevat jaottelun miesten ja naisten välillä. Biologinen sukupuoli on yksi perustavanlaatuisimmista kategorioista, joita ihminen oppii tunnistamaan jo elämänsä ensimmäisinä elinvuosina. Kun ottaa huomioon, että ihminen kykenee tunnistamaan toisen yksilön biologisen sukupuolen pelkästään tämän kasvoista lähes 100 %:n tarkkuudella silloinkin, kun kohteen hiukset, ehostus ja kasvojen mahdollinen karvoitus on poistettu näkyvistä – joiden avulla sukupuolta voisi mahdollisesti kulttuurisesti signaloida – on syytä olettaa, että kyseessä on ihmislajin kognitiivinen kyky, joka on ohjelmoitu syvälle geeneihin.
On paljastavaa, että kaikesta puheesta ”sukupuolen määrittämisen” mielivaltaisuudesta huolimatta, myös esimerkiksi Näkymättömän sukupuolen muunsukupuoliset ovat helposti tunnistettavissa kuviensa perusteella heidän itse ilmoittamansa ”syntymässä määritellyn” sukupuolen edustajiksi siitäkin huolimatta, että monet heistä ovat käyneet läpi biologista sukupuoltaan hämärtäviä lääketieteellisiä hoitoja.
Se mitä tarvitaan, on lisääntyvä suvaitsevaisuus yksilöllistä sukupuolen ilmaisua kohtaan ja ylipäätään heitä, jotka syystä tai toisesta tuntevat neuroottista ahdistusta sukupuoliaiheesta. Mutta se ei voi tapahtua rajattomuuden ja postmodernin hahmottomuuden hengessä, onhan sillä hengellä ollut eittämätön osansa raiteiltaan suistuneen nykyhetkemme luomisessa. Tarvitaan rakkautta, rajoja ja sallivuutta oikeassa suhteessa – mikä ei olekaan mikään helppo tehtävä.