Queer-sarja:
Osa 1: (Intro) – "Kukaan ei halua vain yhtä makua"
Osa 2: Queer – Uuden ajan seksuaalimoraali teoriassa
Osa 3: Queer käytännössä – Queer-sankarin matka Ylen kuunnelmassa Jos koskettaisin toisen penistä
Osa 4: Queer käytännössä – Seksi ja trans -valistusoppaan nautintojen seisova pöytä
Muut Vergiliuksen arkun tekstit:
Muunsukupuolisuussarja:
Osa 1: Intro – Mistä muunsukupuolisuudessa on kyse?
Osa 2: Muunsukupuolisuuskeskustelun rönsyt #1: Sukupuolidysforia
Osa 3: Gender-käsite – Hyödyllinen sosiaalinen konstruktio (ja sen mutaatiot)
Osa 4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin
Kaikki Vergiliuksen arkun tekstit
Vergiliuksen arkun leffa- ja TV-sarja-arvostelut
”Queer theory is about liberation from the normal, especially where it comes to norms of gender and sexuality. This is because it regards the very existence of categories of sex, gender, and sexuality to be oppressive.” (Cynical Theories, s. 89)
Kun tavan kansalainen yrittää muodostaa käsityksen woke-liikkeen (johon queer olennaisena osana kuuluu) takana vaikuttavasta akateemisesta teoriaperinteestä ja sen perinteen eri haarautumista kumpuavista, osittain keskenään ristiriitaisistakin dogmeista (miksi esim. sukupuolen tulisi olla yksinomaan itsemäärittelyyn pohjautuva kysymys, mutta kun valkoinen henkilö haluaa luokitella itsensä mustaksi se nähdään törkeänä moraalisena rikkomuksena?), kohtaa hän äkkijyrkän tekstivallin, joka voi tuntua ylitsepääsemättömältä. Haasteena ei ole pelkästään materiaalin paljous vaan vähintään yhtä lailla sen usein harhailevan rönsyilevä ja epäselvyyden puolelle hapuileva tyyli.
Esimerkiksi queer-teorian superstaran Judith Butlerin Hankalan sukupuolen hiljattain läpikahlanneena en usko, että sen päättymättömät lauseet ja sarjalle toinen toistaan huterimpia totuusväittämiä rakennetut argumentit taivuttaisivat ainuttakaan vakavamielistä skeptikkoa Butlerin sukupuolifilosofiselle näkökannalle. Kyseisen kaltaiseen kirjalliseen tyyliin törmätessä (Butlerhan voitti aikoinaan palkinnonkin kuuluisan lukukelvottomasta tyylistään) tulee varmasti pohtineeksi, miten ihmeessä hänestä on tullut se feministisen teorian toteemi, joka hän tänä päivänä on.
Tiede (tässä tapauksessa kenties ”tiede”) tarvitsee popularisoijansa. Meidän onneksemme tutkijat Helen Pluckrose ja James Lindsay kirjoittivat parisen vuotta sitten kokonaisen kirjan, jossa he avaavat yleistajuisesti woken taustalla olevaa akateemista teoriaperinnettä ja siitä versovia, jatkuvasti muotoaan muuttavia poliittisia vaatimuksia. Heidän kirjaansa Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything about Race, Gender, and Identity – And Why this Harms Everybody (2021) on helppo suositella kaikille, jotka haluaisivat saada ilmiöstä selkoa joutumatta sitoutumaan kokonaiseen maisterin tutkinnon veroiseen aikasijoitukseen.
Harmillista kyllä kirjaa ei ole vielä suomennettu, joten tämä kirjoitus käyköön sen queeria koskevan osion esittelystä.
Suomessa Pluckrose ja Lindsay ovat tuttuja lähinnä ns. grievance studies -puijauksestaan, jossa he yhdessä filosofi Peter Boghossianin kanssa saivat läpi toinen toistaan poskettomampia mukatieteellisiä feikkiartikkeleita useissa merkittävissä amerikkalaisissa kulttuuri-, queer-, läski-, rotu- ja sukupuolentutkimukseen keskittyvissä tieteellisissä kausijulkaisuissa. Huijauksessa auttoi näille aloille keskeisen ranskalaisen postmodernismin ja kriittisen teorian arvokehikkojen, päähänpinttymien, muotisanojen ja kliseiden läpikotainen tuntemus ja hyödyntäminen.
Tarkoituksena oli paljastaa näiden tutkimusalojen usein kelvottomat akateemiset standardit. Julkaisuun ehtineet artikkelit käsittelivät mm. koirien välistä raiskauskulttuuria koirapuistoissa, lihomista vaihtoehtoisena kehonrakentamisen kulttuurina ja tekofallosten potentiaalia työkaluna taistelussa heteromiesten transfobiaa vastaan.
Queer-teoriaa, yhtä woken olennaisinta teoriahaaraa (ja sen poliittisten päämäärien ja käytännön muodostajaa) Pluckrose ja Lindsay esittelevät kirjan neljännessä luvussa teoriaperinteen keskeisimpien ajattelijoiden kautta. Itse kyseisiin ajattelijoihin perin pohjin tutustuneet saattavat löytää sen luonnehdinnoista puutteita – mikä on lähestulkoon väistämätöntä, kun kyseessä on kokonaisen teoriaperinteen ja akateemisten urien tiivistäminen yhteen kirjan lukuun – mutta ainakin itse voin sanoa (yli vuosikymmenen eri yliopistojen humanistisissa tiedekunnissa aikani marinoituneena) tunnistaneeni välittömästi kirjan piirtämän kuvan queeristä perustuen niihin lukuisiin aiheeseen liittyviin tieteellisiin artikkeleihin, akateemisiin luentoihin ja seminaariesitelmiin, joille tulin pakostakin altistuneeksi.
Queer-teorian oppi-isäksi Lindsay ja Pluckrose osoittavat ranskalaisen postmodernismin jättiläisen Michel Foucault’n (1926–1984), miehen, joka taannoin nimettiin aikakautemme viitatuimmaksi nimeksi humanististen tieteiden alalla. Kuten näin vaikutusvaltaiselta ajattelijalta sopii odottaa, hänen vallan luonnetta ja sen toimintamuotoja käsittelevä filosofiansa on vuosikymmenten saatossa imeytynyt syvälle kulttuuriseen maaperäämme. Tarkkasilmäinen sivustakatsoja voi nykyään helposti tunnistaa foucault’laiset tendenssit esimerkiksi valtavirtamedian tavasta puhua sellaisista asioista kuten seksuaalisuus ja etnisyys: nollasummapelinä enemmistön ja vähemmistön välillä, jossa aseena toimivat usein kieli ja sen kategoriat.
 |
| Michel-taatto itse. Älkää googlettako, mitä hänen väitetään harrastaneen tunisialaisilla hautausmailla. Kuva: Martine Franck, Magnum |
Modernin queer-teorian kannalta keskeisintä Foucault’ssa on hänen tapansa kyseenalaistaa seksuaalisuutta ja sukupuolta käsitteleviä termejä ja kategorioita: moniosaisessa seksuaalihistoriallisessa analyysissään Histoire de la sexualité (osat 1–3 julkaistu 1976–1984, 4. osa postuumisti 2018) hän esittää, että ne termit ja kategoriat – kuten hetero/homoseksuaali, johon palaamme piakkoin – joita me käytämme puhuessamme seksuaalisuudesta, eivät suinkaan ole ”pelkkiä faktoja” vaan lopultakin valtaapitävien konstruoimien diskurssien rakennelmia: hänen mukaansa tietystä aihealueesta puhuttaessa käytettävät termit (ja sitä kautta käsitteet) eivät voi olla täysin vapaita niiden ihmisryhmien arvoista, näkökulmista, maailmankatsomuksellisista rajanvedoista ja etupyrkimyksistä, joilla on ollut valta kyseiset termit laatia.
Kuulostaako vaikeaselkoiselta? Käydäänpä hitaammin läpi.
Edellä mainittua, Foucault’n ajattelulle keskeistä sanaa diskurssi (ja varsinkin sen englanninkielistä vastinetta discourse) käytetään usein arkikeskustelussa pelkkänä synonyyminä sanalle keskustelu, mutta queer-teoriassa (ja humanistisessa tutkimuksessa laajemminkin) termillä on oleellisesti tarkempi merkitys.
Mikäli termin haluaisi tässä yhteydessä tiivistää mahdollisimman lyhykäisesti, voidaan puhua vaikkapa vakiintuneista tavoista keskustella ja käsitellä tiettyjä aiheita. Voidaan puhua esim. ”suomalaisesta poliittisesta diskurssista”, ”taiteesta puhumisen diskurssista” tai ”maahanmuuttokeskustelun diskurssista”. Tässä termin merkityksessä kyse ei ole konkreettisista yksittäisistä keskustelutilanteista (joko varsinaisista puhetilanteista tai tekstimuotoisesta ajatusten vaihdosta kirjallisesti tai eri media-alustoilla) vaan näiden aihealueiden keskustelua yleisesti hallitsevista reunaehdoista ja käsitteistöstä.
Mitkä termit katsotaan soveliaaksi tiettyyn keskusteluun (tietyssä ajassa ja paikassa)? Samaten, mitä kysymyksiä tietyn aihealueen ympärillä käydyssä keskustelussa pidetään merkityksellisinä, mitä asiaan kuulumattomina? Ketkä saavat osallistua keskusteluun? Ja kenellä on valta vetää nämä rajat (ja miten he siitä hyötyvät)?
Tieteen termipankki kuvaa termiä Foucault’n käyttämänä seuraavasti:
Kielen hallinnan ja muokkaamisen keskeisyys queer-teorialle ja siitä kumpuavalle politiikalle on perua juuri siitä, miten yhteen kietoutuneena kielen ja vallan Foucault näkee.
Pluckrose ja Lindsay tähdentävät, että toisin kuin klassisessa vasemmistolaisessa ajattelussa (Marx) missä valta suuntautuu melko suoraviivaisesti ylhäältä (valtio, omistava luokka, kirkko) alaspäin, Foucault’n ajattelussa valta toimii enemmän kuin koko yhteiskunnan kattava verkko: koska valta-asetelmat ovat upotettuja itse kieleen, osallistumalla vallalla oleviin diskursseihin me tulemme kaikki samalla tukeneeksi ja ylläpitäneeksi niiden sisältämiä valta-asetelmia ja eriarvoistavia rakenteita. Kyseessä on salaliitto, johon kaikki osallistuvat, yleensä tietämättään. Koska me emme voi valita syntyvämme (tai nousevamme) niiden ulkopuolelle, vaan me kaikki synnymme tiettyyn sosiaaliseen ympäristöön, jossa ovat vallalla tietyt valtadiskurssit, pakotietä ei ole.
Kuten edellä olevasta luonnehdinnasta voi päätellä, Foucault tosiaan jättää filosofiassaan (varsin kyynisesti) hyvin vähän tilaa ihmisen positiivisemmille motivaatiovoimille, kuten totuuden kaipuulle, rakkaudelle, oikeudenmukaisuudelle ja rauhantahdolle. Vain lievästi karrikoiden voisi tiivistää, että kaikessa on lopultakin kyse vallasta. Vaikka Foucault’n ajattelulla on puolensa (se on etenkin hyvä työkalu tarkastella foucault’laisen filosofian seuraajia itseään!) sen radikaalin riisuva ja yksipuolinen ihmiskuva on omiaan luomaan hyvin omituisen ja vääristyneen maailmankuvan.
 |
Sen lyhyen ajan, kun modernit wokettajat käyttivät itsestään termiä 'woke', se viittasi siihen harvinaislaatuiseen valaistuneisuuden tilaan, jossa yksilö oli herännyt (= hänet oli yleensä koulutettu jonkin humanistisen tai yhteiskuntatieteellisen tutkinnon yhteydessä tai herännäisvasemmistolaisen sosiaalisen median toimesta) tietoiseksi esimerkiksi kieleen pesiytyneistä eriarvoistavista rakenteista, ja oli sen seurauksena velvoitettu tuomaan niiden ongelmallisuuksia jatkuvasti kaikkien tietoisuuteen ja kampanjoimaan niiden korvaamisen puolesta wokeiston uusilla, tiedostavammilla vaihtoehdoilla. Esimerkiksi värilliset ihmiset olivat nyt rodullistettuja, miehet ja naiset mies- ja naisoletettuja jne. Foucault’n johdonmukainen luenta saa tietysti miettimään, mikä mahdollistaisi tällaisen harvinaislaatuisen valaistuneisuuden tilan, astumisen valtadiskurssien ja niiden eri ”ongelmallisuuksien” ulkopuolelle, ja tarkastelemaan niitä ikään kuin Jumalan näkökulmasta. Tätä on ihmetellyt esimerkiksi hiljattain edesmennyt konservatiivifilosofi Roger Scruton uusvasemmiston ajattelijoita kritisoivassa teoksessaan Fools, Frauds and Firebrands: Thinkers of the New Left (2015). Miksei Foucault’n tarjoama vaihtoehtoinen (nyt vaivihkaa kenties jo itse omaksi valtadiskurssikseen noussut) tapa katsoa maailmaa ollut yhtä lailla hänen oman perspektiivinsä ja valtapyrkimystensä kyllästämä? Kuten pian asiaan palaamme, tarvittiin uskon hyppy uudelle, kyseenalaistamattomalle maaperälle. |
Tässä yhteydessä on tärkeää painottaa sitä queer-teorialle keskeiseksi muodostunutta piirrettä Foucault’n ajattelussa, että hänelle tosiaan edes tiede ei ollut vain hyväksi havaittu metodi luotettavan tiedon saavuttamiseksi meidän fyysisestä todellisuudestamme ja sen lainalaisuuksista, kuten kenties useimmat meistä sen mieltävät. Foucault’lle tiede oli lopultakin vain yksi vallan ja valtapyyteiden saastuttama diskurssi muiden muassa – diskurssi, joka ainoastaan sattuu (joskus 1800-luvulla kirkon ja kristinuskon kyseenalaistamattoman auktoriteetin lopullisesti syrjäyttäneenä) olemaan aikakautemme voimakkain valtadiskurssi, jonka kautta valtaapitävät usein oikeuttavat toimintansa.
Itse asiassa kirjoitussarjan viime osassa esitelty Bill Nyen tapa vedota tieteen auktoriteettiin (”the science says”, kuten hän asian ilmaisi) kun hän halusi suostutella katsojansa uskomaan hänen esittämäänsä sarjaan melko kyseenalaisia väittämiä, olisi Foucault’sta ollut kenties oiva, joskin hyvin karkea, esimerkki siitä, miten tieteen valtadiskurssia voidaan hyödyntää ihmisten manipuloimisessa.
Toinen havainnollistava esimerkki, joka varmasti avautuu tämän blogin lukijoille: alun perin transaktivistien lanseeraama, nykyään niin aktivistien, viranomaisten kuin tieteen tekijöidenkin ahkerasti käyttämä termi cis(sukupuolinen), termin trans(sukupuolinen) vastapari.
Nykyajan transaktivismia vähänkään tuntevat tietävät, että kyse on objektiivisen tieteellisen tiedon välittämisen sijasta vaivihkaa ideologista maailmankuvaa välittävästä termistä, joka tulee esim. rakenteellisesti vihjanneeksi jonkinlaiseen symmetriaan cis- ja transidentitettien välillä, vaikka vain toisessa on usein kyse vakavasta mielenterveydenongelmasta, jonka raskauttamana moni päätyy läpikäymään rankkoja ja riskialttiita lääketieteellisiä interventioita. Cis-termistä on laitavasemmiston yleisessä käytössä on myös kehkeytynyt suoranainen haukkumanimi – kuten someyhtiö X:ssäkin on huomattu – koska se viittaa etuoikeutetuksi (= käytännössä syntiseksi) määriteltyyn identiteettiin.
Ei liene yllättävää, että Foucault’n jalanjälkiä seuranneet queer-aktivistit olisivat hyvin selvillä kielen manipulatiivisista ja johdattelevista mahdollisuuksista ja sitä kautta osanneet valjastaa ne erityisen tehokkaasti omaan käyttöönsä.
Foucaultin mukaan, kun tiedemiehet alkoivat (osana 1600-luvun jälkeistä tieteellistä vallankumousta) tutkia sukupuolta ja seksuaalisuutta, he eivät suinkaan vain ”löytäneet” esimerkiksi asiaa nimeltä homoseksuaalisuus vaan tulivat rakentaneeksi sen tavalla, joka väistämättä palveli heidän tarpeitaan: patologisoiduksi poikkeamaksi yhteiskunnan valtavirrasta, normaaliksi ja terveelliseksi määritellystä heteroseksuaalisuudesta (jota he itse oletettavasti edustivat). Foucault’n seksuaalihistoriassa kyseinen tieteellinen seksuaalidiskurssi korvasi aiemmin vallalla olleen, kristinuskon määrittelemän tavan puhua ihmisen sukupuolielämästä, jossa samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteet nähtiin pikemminkin yksittäisinä syntiin hairahtumisina (tai pahimmillaan luonteenomaisena heikkoutena tiettyyn syntiin lankeamiseen) kuin perusteena heidän laajemmalle psykologiselle luokittelulleen.
Tässä kohdin on tärkeä myöntää, että myöskin tässä on käsillä totuuden siemen (wokeen liittyvissä teoriaperinteissä usein on juurikin se yksi totuuden siemen, jolla he saavat niin sanotusti jalkansa oven väliin): psykologian ja lääketieteen uusi tapa 1800-luvun lopulta alkaen puhua homoseksuaaleista erityisenä ihmistyyppinä epäilemättä vaikutti vuosikymmenten saatossa siihen, miten homot ja lesbot (tai omaa sukupuoltaan rakastavat ja haluavat miehet ja naiset) tulivat jatkossa näkemään itsensä. Eivät pelkkinä tiettyyn syntiin tai paheeseen hairahtuvina yksilöinä vaan ihmisryhmänä ja vähemmistönä, jolla on yhteisiä psykologisia piirteitä, yhteiskunnallisia haavoittuvaisuuksia ja siten kenties myös yhteisiä poliittisia tarpeita. Tällä ei voinut olla olematta vaikutusta myöhempään homojen oikeusliikkeen syntyyn.
Tietyissä hyvin rajoitetussa mielessä homoseksuaalisuus identiteettinä siis tosiaan syntyi samalla kun sana kehitettiin. Tähän vedoten modernit queer-aktivistit, kuten Seksuaalisuuden kirjossakin esiintynyt kulttuuriantropologi, saattavat nykyään väittää, että hetero-/homoseksuaalisuus itsessään olisi pelkkä sosiaalinen konstruktio (jota ilman me kenties eläisimme jonkinlaisessa täydellisen vapaassa, freudilaisessa polymorfisen perverssiyden kyllästämässä seksuaaliutopiassa).
 |
ONKO HOMOSEKSUAALISUUS SOSIAALINEN KONSTRUKTIO? Foucault’n radikaalia sosiaalikonstruktionismia edustavaa tulkintaa homoseksuaalisuuden synnystä vastusti esimerkiksi homohistorian veteraanitutkija Louis Crompton (1925–2009), joka totesi teoksessaan Homosexuality and Civilization (2003), että Foucault dramaattisesti liioitteli sen muutoksen äkkijyrkkyyttä, joka oli seurausta homoseksuaalisista suhteista puhumisen siirtymisestä kirkon vallan alta lääketieteen ja psykologian piiriin: termin kehittänyt Karl Heinrich Ulrich (ja muut aiheen varhaiset tutkijat) eivät Cromptonin mukaan suinkaan kehittäneet uutta käsitettä pelkästään omien ja muiden aikalaistensa kokemuksien pohjalta vaan yhtä lailla myös syvällisen klassisen ja postklassisen aikakauden tuntemuksensa perusteella: homoseksuaalisuuden käsite ei ilmaantunut maailmaan puhtaasti 1800-luvun tuotoksena vaan oli lopultakin osa laajaa kulttuurihistoriallista perintöä ja jatkumoa. Hänen mukaansa ajatus itse seksuaalisesta identiteetistä ei sekään ollut radikaalin uusi vaan esiintyi jo näytelmäkirjailija Aristofaneella sekä vaihtelevissa muodoissa myös muilla aikakausilla ja toisissa kulttuureissa. "Lihaa ja verta olevat homoseksuaalit eivät ilmestyneet olevaisiksi kuin taikasauvan heilautuksella [sinä hetkenä, kun termi keksittiin], heidät vain nähtiin eri tavalla", kuten Crompton asian teoksensa johdannossa tiivisti. (x. XIV) |
Ranskalaisen postmodernismin pääperiaatteet ja teemat
Kirjassaan Cynical Theories Pluckrose ja Lindsay tiivistävät alkuperäisen ranskalaisen postmodernismin, jonka pääajattelijoihin Foucault lukeutui, kahteen pääperiaatteeseen ja neljään teemaan (sivu 31). Ne ovat kaikki jossakin muodossa oleellisia sille, mistä lopulta kehittyi meidän tuntemamme queer-teoria (ja laajemmin woke). Ne ovat myös kaikki vaihtelevissa määrin läsnä jo Foucault’n ajattelussa, kuten saatoitte ehkä jo hahmottaa hänen ajattelustaan esittämästäni luonnehdinnasta.
Tässä vielä selvennykseksi heidän esittämänsä pääperiaatteet ja teemat. Teemojen sulkujen sisäiset täsmennykset ovat omia lisäyksiäni.
Periaatteet:
- Postmoderni tietoperiaate: ”Radikaali skeptisyys sen suhteen, onko objektiivinen tieto tai totuus saavutettavissa ja omistautuminen kulttuuriselle konstruktivismille.”
- Postmoderni poliittinen periaate: ”Uskomus, että yhteiskunta koostuu valtasysteemeistä ja -hierarkioista, jotka määrittävät sen, mitä voimme tietää ja miten.”
Teemat:
- Rajojen hämärtäminen (Foucault kyseenalaisti esim. seksuaali-identiteettien ja sukupuolen luonnollisuutta kiinnittämällä huomiota rajatapauksiin (intersukupuoliset) tai vetoamalla käsitteiden historiallisuuteen (homoseksuaalisuus/heteroseksuaalisuus). Siinä missä tämä oli Foucaultille, ainakin näennäisesti, lähinnä uteliaisuuden innoittama akateeminen harraste, myöhemmässä queer-teoriassa siitä tuli kehittymään suoranainen pääasiallinen, itsetarkoituksellinen ja julkilausuttu poliittinen päämäärä.)
- Kielen voima (Käytännössä kaikki on kielellisesti konstruoitua ja kieli taasen on valtasysteemien läpäisemä. Tästä juontuu queer-teoreetikkojen ja laajemman woke-vasemmiston pakkomielle kielen hallitsemiseen ja uusien, poliittisesti korrektien termien lanseeraamiseen. Sosiaalisia ongelmia ja epätasa-arvoa pyritään ratkomaan muuttamalla vallalla olevaa kieltä ja käsitteistöä.)
- Kulttuurirelativismi (Foucault itse oli keskittynyt lähinnä läntiseen maailmaan, mutta kyseenalaisti toki aikansa seksuaali- ja sukupuolimoraalin luonnollisuutta vertaamalla sitä aikaperspektiivistä käsin esim. muinaiskreikkalaisiin ja -roomalaisiin arvoihin ja käsityksiin.)
- Yksilön ja universaalin menetys (Yksilön ja universaalin ihmisyyden sijaan merkityksellisenä nähdään lähinnä erinäiset identiteettiryhmät, jotka kukin näkevät ja kokevat maailman hyvin eri tavalla (ja harjoittavat mahdollisesti omia vastadiskurssejaan). Universaaleja standardeja ei ole. Koska kaikessa on kyse vallasta, liberaalien puheet valistuneista ja vapaista yksilöistä ja yksilön oikeuksista ja vastuista nähdään kyynisesti (ainakin silloin kun ne aiheuttavat harmia wokeiston poliittisille pyrkimyksille) lähinnä yhdenlaisena valtadiskurssina, jonka tarkoitus on pohjimmiltaan pitää marginalisoidut ryhmät marginalisoituna ja turvata valtaapitävien ja etuoikeutettujen edut.)
Postmodernismin soveltava käänne ja varsinaisen queer-teorian synty
Ihmettelimme aikaisemmin, miten oli mahdollista, että Foucault itse kykeni näkemään sen, miten valta muovaa tapamme käsittää ja puhua asioista, ikään kuin Jumalan näkökulmasta, koko prosessin ulkopuolelta. Ihmettelimme myös, miten Foucaultin ja muiden Ranskan postmodernistien radikaalista tietoteoreettisesta skeptisyydestä ja pohjimmaisesta kyynisyydestä on voinut versoa nykyajan woken kaltainen, suorastaan militantista, oikeamielisestä itsevarmuudesta tunnettu liike.
Tämän kysymyksen tiimoilta löytyy Pluckrosen ja Lindsayn kirjan ydinhuomio: heidän mukaansa 80- ja 90-luvuilla tapahtui hyppy ns. ”soveltavaan postmodernismiin” niiden amerikkalaisten akateemikkojen keskuudessa, jotka olivat ottaneet ranskalaisten postmodernistien teoriakehykset käyttöönsä. Kyse oli tosiaan nimenomaan amerikkalaisesta ilmiöstä.
Päästäkseen yli alkuperäisten postmodernistien radikaalista skeptisyydestä juontuvasta ponnettomuudesta (liike lopulta lässähti loputtomaan dekonstruktioonsa* ja siitä seuranneeseen päämäärättömyyteen), ja mahdollistaakseen siten energisen ja itsevarman poliittisen aktivismin he nostivat sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien kokemukset eräänlaiseksi aksiomaattisiksi ydintotuuksiksi progressiivisen maailmankuvan ja aktivismin keskiöön, ja siten lopultakin kaiken tietoteoreettisen skeptisyyden ulottumattomiin.
Laventelin toim. huom. *dekonstruktio = hajotetaan jotain käsitteellisesti osiin ja kootaan osista uusi käsite.
Ranskalaisten postmodernistien nuorempien amerikkalaisten seuraajien mukaan johdonmukainen radikaali skeptisyys oli luksusta, johon Foucault’lla (ja Derridalla, Lacanilla ynnä muilla) oli varaa vain, koska he olivat itse olleet etuoikeutettuja valkoisia, länsimaisia miehiä. Joku voisi kai näsäviisaasti sanoa, että he kohdistivat oppi-isiinsä ja -äiteihinsä foucault’laisen valta-analyysin ja totesivat heidät itsensä oman diskursiivisen valta-asemansa sokaisemiksi.
Tämä rohkea ”uskon hyppy” kohti uusia, kyseenalaistamattomia aksioomia on toiminut nykyajan uusvasemmistolle käytännössä erinomaisena poliittisena dynamona, kun ottaa huomioon sen erityisen statuksen, joka on varsinkin sotien jälkeisessä Lännessä annettu sorretuille ja marginalisoiduille kansanosille – ja hyvästä syystäkin, ottaen huomioon natsi-Saksan ja lukuisten kommunististen ”työläisten diktatuurien” julmuudet sekä transatlanttisen orjakaupan historian ja Jim Crow -aikakauden rotusorron. Viimeistään 2000-luvulle tultaessa keskiverto hyvin kasvatettu länsimaalainen tuntee historiallisesti kovia kokeneiden vähemmistöjen kokemusten ja pyyteiden kyseenalaistamisen edes välillisesti hyvinkin kiusalliseksi.
Koska uusvasemmisto tukeutuu ja hakee legitimiteettiä usein juuri näistä yhteiskunnan valtavirran tunnustamista historiallisen sorron kokemuksista perustellessaan milloin mitäkin ajamaansa vähemmistöjä koskevaa politiikkaa, on niistä käytännössä muodostunut tehokas kilpi konservatiivista, oikeistolaista, liberaalia ja perinteistä talousvasemmistolaista kritiikkiä vastaan: koska näissä keskusteluissa vain toinen osapuoli joutuu kävelemään kananmunankuorilla yhteiskunnan keskeisten tabujen loukkaamisen pelosta, on vasemmiston ollut helppoa venyttää keskustelun reunaehtoja alati vasemmalle, esimerkiksi sisällyttämällä yhä useampia tekoja rasismiksi luokiteltavien asioiden piiriin tai määrittelemällä koko sukupuolen käsitteen uudestaan.
(Kuvion looginen pitkän aikavälin seuraus on luonnollisesti ollut se, että mukaan on ilmestynyt vastapuoli, joka ei niin tarkkaan välitä tabuista, saati keskiluokkaisen salonkikelpoisesta itseilmaisusta ylipäätään, mutta kirjoitettakoon perussuomalaisista lisää joskus toiste.)
Tietysti se, miten kyseisistä sorron kokemuksista voidaan johtaa milloin mitäkin woke-henkistä politiikkaa, on uusvasemmiston dominoimien yliopistojen (humanismi ja yhteiskuntatiede), mediatalojen ja vakiintuneiden kansalaisjärjestöjen melko vapaasti määriteltävissä. Foucault’laisesti ilmaistuna he määrittelevät (tai ainakin pyrkivät määrittelemään) vähemmistöistä puhumisen valtadiskurssin, johon meidän kaikkien olisi sopeutuminen.
Varsinaisen queer-teorian kehitykselle (ja siis osana tätä 80–90-luvun postmodernismin ”soveltavaa käännettä”) Pluckrose ja Lindsay nimeävät kolme elimellistä hahmoa, kaikki amerikkalaisia: kulttuuriantropologi Gayle Rubinin, filosofi Judith Butlerin ja kirjallisuudentutkija Eve Kosofsky Sedgwickin. Nämä kolme keskeistä queer-teoreetikkoa (”the fairy godmothers of queer theory”) olivat keskeisiä siinä, mihin muotoon radikaali LGBT-liike lopulta asettui 90-luvulla, ja koko valtavirran LGBT-liike viimeistään 2010-luvulle tultaessa.
 |
QUEER: Sana queer tarkoitti alun perin outoa ja eriskummallista mutta kehittyi 1900-luvun aikana silkaksi haukkumasanaksi feminiinisille miehille ja miehille, joiden tiedettiin, uskottiin tai väitettiin harrastavan homosuhteita. 1980-luvun loppupuolella radikaalit homoaktivistit ryhtyivät omimaan termiä omaan käyttöönsä positiivisena (nykykielellä ”voimaannuttavana”) nimikkeenä. Radikaalit homoaktivistit painottivat homojen erilaisuutta suhteessa valtaväestöön ja vastustivat siksi tasa-arvoista lainsäädäntöä esimerkiksi avioliiton, adoption ja armeijan suhteen, koska he näkivät ne heterovaltavirran keinoina sulauttaa heidät valtaväestöön. Valtaväestöön sulautumisen ja liberaalin tasa-arvon puolesta kampanjoivat homoaktivistit puolestaan leiriytyivät neutraalimman gay-nimikkeen alle. Tästä taustasta johtuen queer poliittisena liikkeenä ja identiteettinä viittasi (ja viittaa edelleen) siis nimenomaan radikaaliin LGB(TQIA+)-liikkeeseen, siitä huolimatta, että sitä käytetään nykyään yhä useammin pelkkänä yksioikoisena synonyyminä koko sateenkaariväelle. Useimmin kyse lienee silkasta ajattelun laiskuudesta (tai halusta luoda suussa sulavampi kattotermi koko sateenkaariväelle kuin LGBTQIA+ – ulkomaillahan termiä ”sateenkaariväki” ei pahemmin käytetä) mutta keskeisten aktivistien motivaationa voi toimia myös varsin juonikas pyrkimys vaivihkaa salakuljettaa ja sitoa radikaali queer-politiikka erottamattomaksi osaksi tavallisten lesbojen, homojen ja bissejen identiteettiä, niin ettei ryhmien välisiä eroja ja eturistiriitoja pystyttäisi enää huomaamaan. |
The Fairy godmothers of queer theory
Seuraavassa esittelyssä olen tiivistänyt Pluckrosen ja Lindsayn esittelyt kyseisen kolmen ajattelijan tuomasta keskeisestä vaikutuksesta queer-teoriaan muodostumiseen, josta olen sitten johtanut teorian keskeiset poliittiset ohjenuorat (niille annetut nimet ovat omasta kynästäni). Lainaukset heidän teksteistään ovat Pluckrosen ja Lindsayn valikoimia.
1. Queer-haltijatar: Gayle Ruben
 |
| “Gayle Rubin speaking at The GLBT History Museum in San Francisco on June 7th, 2012.” Kuva: Gerard Koskovich |
Gayle Ruben esitti esseessään Thinking Sex (1984) Foucault’n ajattelua mukaillen, että se mitä me pidämme moraaliselta näkökannalta hyvänä (tai huonona, pahana) seksinä on vain erinäisten ryhmien ja heidän etujaan ajamien diskurssien rakentamaa. Näin ollen esimerkiksi parillista, monogamista, samaa sukupolvea olevien ja kehojen välistä seksiä pidetään hyvänä/luonnollisena verrattuna ryhmäseksiin, polygamiaan, sukupolvien väliseen ja esineiden käytön kautta tapahtuvaan seksiin. Taustalla vaikuttaa hänen mukaansa ”seksinegatiivinen” tapa nähdä seksuaalisuus vaarallisena, kaaokseen johtavana voimana (Sattuneesta syystä Rubenia pidetään myös nykyajan seksipositiivisuuden alkuun panneena hahmona.)
Siinä missä Foucault’lle (joka keskittyi enemmän tapoihin kategorisoida ihmisiä kuin tapoihimme arvioida kokonaista erilaisten seksiaktien taksonomiaa) tämä näkemys juontui lähinnä hänen erityislaatuisesta historian luennastaan ja oli siten (ainakin näennäisesti) lähinnä akateeminen huomio, Rubenille keskeisin vaikutin väitteen takana oli poliittinen tarkoituksenmukaisuus.
Hänen mukaansa, mikäli me käsitämme (tai tarkemmin ilmaistuna päätämme käsittää) seksuaalisuuden ja sukupuolen (sekä biologisen että sosiaalisen) pelkiksi sosiaalisiksi konstruktioiksi, meidän on helpompi politisoida ne ja vaatia muutoksia. Kaikenlaiset käsitykset seksuaalisuudesta ja sukupuolesta luonnonilmiöinä hän tuomitsee ”seksuaalisena essentialismina”, esteenä ja hidasteena mahdollisimman tehokkaalle seksuaalipoliittiselle aktivismille.
”On mahdotonta ajatella rodun ja sukupuolen politiikkaa minkäänlaisella selkeydellä, niin kauan kuin näitä pidetään biologisina asioina sosiaalisten konstruktioiden sijasta. Samaan tapaan seksuaalisuus on poliittisen analyysin ulottumattomissa niin kauan kuin se käsitetään biologisena ilmiönä tai yksilöllisenä psykologian piirteenä.” (s. 10)
Väite voi tuntua meistä nurinkuriselta: eivätkö seksuaalisuus ja sukupuoli joko ole tai ei ole luonnonilmiötä – ainakin osin, ellei kokonaisuudessaan – riippumatta siitä, mikä sen poliittinen seuraus on? Mutta tässä on hyvä pitää mielessä foucault’laisen perinteen tietoteoreettinen skeptisyys, jossa tiede nähdään vain yhtenä (pohjimmiltaan mielivaltaisena tai ainakin vallan säätelemänä) valtadiskurssina muiden muassa.
Koska ns. soveltavassa postmodernismissa marginalisoitujen (queer-teorian tapauksessa erityisesti seksuaalisesti ja sukupuolisesti marginalisoitujen) sorto ja siitä johdettavat pyyteet nähdään ainoina kyseenalaistamattomina aksioomina, totuuksina ylitse muiden, voidaan erinäisiä totuusväittämiä, tieteellisiäkin, hyvinkin säädellä ja muokata queer-politiikan vaatimuksien edellyttämään muotoon.
Tieteeseen voidaan toki viitata silloin, kun se on poliittisesti pragmaattista (vaikkapa tuomalla jatkuvasti esiin se melko banaali tosiasia, että intersukupuolisia on olemassa). Tässä on kuitenkin kyse Foucault’n ajattelun mukaisesta poliittisesta valtapelistä, jossa kielen ja eri valtadiskurssien keinoja käytetään omien tavoitteiden saavuttamiseksi, ei tieteen tai minkään muiden periaatteiden johdonmukaisesta ja periaatteellisesta seuraamisesta. Mokomaan kotkotukseen oikeaoppinen queer-aktivistihan suhtautuu äärimmäisen skeptisesti.
Poliittinen imperatiivi #1: Normatiivinen antinormatiivisuus
Koska se, mitä me pidämme moraaliselta näkökannalta hyvänä (tai huonona, pahana) seksinä, on vain valtaapitävien eriarvoistavien diskurssien rakentamaa, queer-aktivisti promotoi marginaalisena pidettyjä seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisun käytäntöjä vähintään tasa-arvoisena (yleensä käytännössä parempina) kuin se mitä valtavirtayhteiskunta pitää normaalina, tavallisena tai haluttavana (queer-aktivistien lempiharrastus on sekoittaa nämäkin käsitteet keskenään). Se tapahtuu etupäässä yksipuolisen kiiltokuvamaisten, ”tiedostavien” mediarepresentaatioiden kautta niin uutisoinnissa kuin elokuvissa, TV-sarjoissa ja kirjallisuudessa, ja lopulta myös koulumaailman seksivalistuksessa. Mitä nuorempi valistuksen kohde, sen parempi!
Valtavirtaidentiteettejä voidaan käsitellä vastaavasti ”antikiiltokuvamaisesti”. Kaikki ovatkin varmasti huomanneet, miten roistot (varsinkin erityisen rumat ja halveksittavat) nykyajan elokuvissa ja TV-sarjoissa ovat melkein aina valkoisia heteromiehiä.
Koska oikeaoppinen queer-aktivisti pitää kaikkea seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvää valtarakenteiden kyllästämänä sosiaalisena konstruktiona – eikä esim. tieteeseen, muihin eettisiin periaatteisiin tai historiallisesti hyväksi todettuihin käytäntöihin ole siten vetoaminen – ja ainoa kyseenalaistamaton pyhä on marginalisoiduksi määriteltyjen sorto, voi queer-aktivisti ajautua promotoimaan lähestulkoon mitä tahansa.
Vaikka 90-luvulla ja 2000-luvun alussa fokus oli vielä (vielä varsin ymmärrettävästi) LHB-ihmisten kohtuuttoman negatiivisen imagon parantamisessa, heti kun saavutimme rahtusen valtavirtayhteiskunnan kunnioitusta, siirryttiin uusiin sorrettuihin ja marginalisoituihin, jotka ovat keskenään hyvin sekalainen ryhmä: esimerkiksi transsukupuolisiin (jotka on määritelty nykyään hyvin eri tavalla kuin vielä 20 vuotta sitten), muunsukupuolisiin, fetisisteihin, kinkyihin, polyamorikkoihin ja aseksuaaleihin.
Vaikka näiden ryhmien luonne ja poliittiset vaatimukset ovat hyvin erilaisia verrattuna LHB-ihmisiin (homojen, lesbojen ja bissejen hyväksyminen ja suvaitseminen ei esim. koskaan edellyttänyt sukupuoliahdistuneiden alaikäisten esteetöntä pääsyä kokeellisiin, kehoa lopullisesti muokkaaviin lääketieteellisiin hoitoihin) esitetään ne yksioikoisesti keskenään rinnastettavina ryhminä. Transoikeudet ovat yksinkertaisesti ”the new gay rights”, kuten asia on ulkomailla sisäistetty.
Koska kaikki seksuaali- ja sukupuoli-identiteetit ovat queer-teorian näkökulmasta yhtä lailla sosiaalisia konstruktioita ja siksi pohjimmiltaan tasa-arvoisia, kullakin tulee olla vuoronsa nauttia normalisoinnista, median kiiltokuvakäsittelystä ja poliittisista myönnytyksistä. Seurauksena on lähestulkoon nihilistinen poliittinen ikiliikkuja, jossa ainut kyseenalaistamaton arvo on valtasuhteiden ja arvohierarkioiden myllääminen.
Laventelin toim. huom. Juuri tätä yllä mainittua seikkaa olen paljon yrittänyt vääntää täällä blogissa rautalangasta. Trans-, queer- ja genderaktivistien perimmäinen poliittinen päämäärä ei ole selkeä heille itselleenkään: he pistävät yhteiskunnassa kaiken paskaksi ja vääntävät mustasta valkoisen silkasta paskaksi pistämisen ilosta ja vääntelemisen ilosta. Heille se, että he ovat ainakin näennäisesti onnistuneet julistautumaan "kaikkien aikojen syrjityimmäksi, sorretuimmaksi ja marginalisoiduimmaksi vähemmistöksi", on itsessään päämäärä, koska uhristatuksen kautta he saavat itselleen loputtomasti huomiota, etuuksia ja ennen kaikkea valtaa. Heitä myös ärsyttää homoseksuaaleissa (kaiken muun ohella) se, että homoseksuaalit kieltäytyvät olemasta uhreja, esiintymästä kärsivinä marttyyreina ja takertumasta uhri-identiteettiin. Homoseksuaalit viestittävät yhteiskunnalle kunnioittavansa ja arvostavansa itseään ja muita ihmisiä niin paljon, että pystyvät (pystymme) itse asettumaan kaikkien muiden kanssa tasavertaiseen asemaan vastuissa ja velvollisuuksissa – tarvitsematta pistää kaikkea paskaksi ja tehdä ympäröivien ihmisten ja ihmisryhmien elämästä sietämätöntä. Homot saivat tasavertaiset oikeudet siinä kohtaa, kun onnistuivat kärsivällisen ja rauhanomaisen neuvottelun kautta saamaan muut ihmiset ymmärtämään, etteivät homoseksuaalien oikeudet vaikuta muihin ihmisryhmiin tai yksittäisiin ihmisiin haitallisesti eivätkä ole keneltäkään pois. Kun yhteiskunta oli valmis myöntämään tämän, aukeni vihdoin kultainen tie homojen liberaatiolle ja sille aikakaudelle, jossa ketään ei enää vittuakaan kiinnosta, onko joku homo vai ei. Siinä pähkinänkuoressa koko homojen liberaatiopyrkimyksen syvin ydin. Me emme ole halunneet erottua muista vaan sulautua valtaväestöön. Transit, queerit ja genderspeshulit haluavat NIMENOMAAN erottua, olla uhreja, sorrettuja, syrjittyjä, erityisiä, huomattuja, marttyyreja.
Ei liene siis yllättävää, että nykyisin LHB-ihmisetkin joutuvat yhä enenevissä määrin queer-aktivistien hampaisiin, esimerkiksi silloin kun he eivät kelpuuta transihmisiä omien seksuaalisten halujensa piiriin: Brittien merkittävimmän valtavirran LGBT-järjestö Stonewallin toiminnanjohtaja vertasikin tällaisten lesbojen seksuaalisia rajoja etniseen syrjintään. (Tästä ”tilan antamisen politiikasta omissa haluissaan” on muuten luvassa lisää tekstisarjan seuraavassa osassa.) Monet Laventelin blogin lukijoista ovat varmasti kuulleet myös genitaalifetisisti-haukkumanimestä, joilla edistysmielisimmät uuden ajan LGBT-aktivistit leimaavat tällaisia tavallisia homoja ja lesboja, joille sanat homo ja lesbo vielä oikeasti merkitsevät jotakin.
Nyt, kun heidän poliittiset prioriteettinsa ovat muuttuneet, vanhan ajan homofobiset troopit näyttävät siis kelpaavan queereille mitä erinomaisimmin. Sain itsekin hiljattain kokea tätä modernia, edistyksellisempää homovihaa, kun eräs queer-identifioituva naishenkilö syytti minua misogyniasta, kun mainitsin, että tunnen seksuaalista halua ainoastaan biologisia miehiä kohtaan. Oi aikoja, oi tapoja!
QUEER KÄYTÄNNÖSSÄ (lyhyesti): YLEN HOMOTUTKA
Uuden ajan seksuaalimoraali kiteytyy harvassa kulttuurituotteessa paremmin kuin Ylen toissavuotisessa Homotutka-sarjassa. Sarjassa ”kulttuurintutkija, miesmalli, nahkahomo ja palstaviljelijä Antti Kauppinen vie homo-odysseialle vaniljapatriarkaatin rautaisten normien tuolle puolen. ”Suomen valtio-omisteisen Yleisradion tarjoilemassa podcast-sarjassa hän esittelee kuuntelijalle vähemmistön elämää ja historiaa ”sellaisena kuin se on” (tai tarkemmin sanottuna sellaisena, miten hän haluaa sen esittää) ja ”keskustelee vieraidensa kanssa myös siitä, miten eri queer-sukupolvet muuttavat maailmaa ja laventavat olemisen ja elämisen tapoja”.
Vaikka sarjaa sen ohjelmakuvauksen mukaan esitellään meille homo-odysseiana, käy hyvin nopeasti ilmi, että sen näkökulma on nimenomaan queer-aatteeseen (ja wokeen laajemmin) palavasti uskovan, seksibileissä viihtyvän nahkahomon: niin avokätisesti hän ryöpyttää kuuntelijaa sellaisilla queer-aktivistien moraalisilla dogmeilla kuin 'normittamisen', 'binärismin' ja 'vaniljan' paheellisuudella, 'vähemmistöstressistä', 'turvallisen tilan periaatteista' (vinkki: niiden kuuluu olla turvallisia vain oikein ajatteleville) ja 'epäbinäärisistä vessoista' puhumattakaan.
(…no, kaipa Ylenkin ohjelmahankkijat olisivat alkaneet kakistella, mikäli olisi käynyt ilmi, että tarjolla olisi homo-odysseian sijasta nimenomaan fettari- ja nahkahomo-odysseia – eikä fetisismillä tässä tapauksessa tarkoiteta mitään pikkutuhmia rooli- ja sitomisleikkejä vaan sellaisia asioita kuin nyrkkinainti, seksipartnerin tukehduttaminen ja ruumiinaukkoihin virtsaaminen, kuten Kauppinen meitä sarjansa toisen jakson alussa valistaa. Ei ihme, että Yle halusi mainostaa sarjaa pelkkänä homo-odysseiana.)
Kauppinen tavoittelee verbaaliakrobatiallaan kepeän humoristista ja elämäniloista tyyliä, mutta hänen lähestulkoon taukoamaton riviensä välistä tihkuva karsastuksensa ns. ”normittavaa, vaakamamboavaa heteroyleisöä” kohtaan on sen verran päälle käyvää, että on vaikea olla tulematta siihen johtopäätökseen, että jotain olisi vuosien varrella jäänyt pahasti hampaankoloon.
Se, että hän ja hänen eetoksensa saivat nyt Ylen (epäilemättä verrattain avokätisesti rahoittaman) podcast-sarjan verran tilaa saarnata Suomen kansalle hyvin erikoista näkökulmaansa ja ”tavan vaniljoita” kohtaan tuntemaansa halveksuntaa – ja että esimerkiksi hänen ihannoimaansa Tom of Finlandia on nyt kunnioitettu ison budjetin elämänkertaelokuvalla ja mittavalla ja katukuvassa näkyvällä näyttelyllä Helsingin Kiasmassa, lähestulkoon Muumit-tasoisesta oheistuotetarjonnasta puhumattakaan – ei näytä mitenkään hillinneen hänen ilmeistä kaunaansa seksuaalista valtavirtaa kohtaan, pikemminkin vain lietsoneen sitä entisestään.
Kauppisen mukaan tällaisissa valtavirtayhteiskunnan eli ”loputtoman ketkun ja erilaisuutensa hyväksyville vähemmistöille ikuisen kateellisen vaniljapatriarkaatin” Touko Laaksosen kaltaista nahkahomoa kohtaan esittämissä kunnianosoituksissa on kyse vain ”myrkystä imelästä piikistä nimeltä kulttuurinen omiminen”.
…selvä juttu.
Sarja tarjoaa oivan esimerkin uuden ajan seksuaalimoraalille erityislaatuisesta yhdistelmästä kukkahattuenergistä moralisointia ja itsetarkoituksellista seksuaalirajojen venyttämistä jo sen ensi minuuteilla kuvatussa episodissa, kun Kauppinen kertoo hänen fetisistikaverinsa koettelemuksesta Tom of Finlandin Taidehallin näyttelyssä: hänen vanhempi tuttavansa oli nähnyt näyttelyssä aikoinaan AIDS:iin kuolleen kumppaninsa kuvan, jossa kyseinen henkilö oli harrastamassa ryhmäseksiä keskellä metsää toisten miesten kanssa. Vanhempi herra oli luontevasti unohtunut siihen kuvan äärelle muistelemaan vanhempia aikoja, kun pari räkättirastasta saapui paikalle tärvelemään nostalgisen hetken:
"Tavan vaniljapatriarkaatin vallanvaalijat, eli ihan tylsät vaakamamboon tyytyväiset rivikansalaiset" (Mistä hän sen tiesi? Heillähän olisi voinut olla farkkujensa alla vaikka mitkä anustapit ja lateksipikkuhousut) ilmeisesti osoittivat kuvaa sormillaan ja "räjähtivät aivan hysteeriseen hihitykseen".
Myönnettäköön ensin, että kyseistä vanhempaa homomiestä kohtaan on itse asiassa helppo tuntea myötätuntoa. Kenties ”vaakamamboon tyytyväiset rivikansalaiset” olisivat voineet ottaa huomioon vanhemman miehen epätodennäköisen mutta periaatteessa mahdollisen henkilökohtaisen yhteyden johonkin teoksessa esiintyvään mieheen – eikä Tom of Finlandin näyttelyyn tulo pelkästään osoittelemaan ja hihittelemään sekään kieli järin kypsästä asennoitumisesta – mutta Kauppisen sydänjuuria myöten järkyttynyt reaktio kertoo siitä, että kyse oli hänelle jostain paljon enemmästä kuin yhdestä onnettomasta yhteensattumasta: ”Mä voin vain kuvitella sen mun kaverin tunteen, kun maa aukeaa ja sydän tipahtaa ihan loputtoman jäiseen tuskaan.”
Jos helmikaulakoruja olisi ollut hollilla, niihin olisi toden teolla tarrauduttu. ”Vaakamamboon tyytyväiset” seksuaaliplebeijit eivät tienneet, että Tompan humoristisiin kuviin, tässä tapauksessa metsässä kuvattuun ryhmäseksisessioon, ei saisi suhtautua huumorilla, vaan niissä ollaan pyhän äärellä...
Yhdestä asiasta olen kuitenkin Kauppiselle ja hänen sarjalleen kiitollinen. Sarjan toisessa jaksossa on kohta (jonka sattumoisin koin olevan hyvä hetki lopettaa sen kuuntelu) jossa hän toteaa, että ”Monilla tavoin nahkahomoilla on todella paljon enemmän yhteistä fetissiheteroiden kanssa kuin tavan monogaamis-vaakamamboavien homojen kanssa. Todella monella tavalla. Siis todella monella tavalla. Siis todella monella tavalla.” (Hän tosiaan toisti sen kolme kertaa.) Vaikka Homotutka-sarja syyllistyykin siis yhteen nykymedialle tyypilliseen maneeriin ja salakuljettaa tavalliset homot, lesbot ja bisset queer-kattotermin alle (ja sitä kautta poliittisen queer-aatteen alle), Kauppinen tulee kuitenkin sentään ohimennen myöntäneeksi, etteivät fettareiden, queerien ja muun LGBTQIA+-sopan toiveet ja päämäärät välttämättä ole yksi yhteen tavallisten homojen, lesbojen ja biseksuaalien toiveiden kanssa.
Oi kunpa hekin kaikki tajuaisivat sen ja muistaisivat tuoda sitä enemmän esille! Haluan julkisen ja näkyvän avioeron tästä porukasta.
Tapaus "kesäkurpitsa muunsukupuolisen maikan peräaukossa" Aalto-yliopiston kuvataidekurssilla on erinomaisen havainnollistava esimerkki queer-teorian "normatiivisen antinormatiivisten" asenteiden leviämisestä kautta yhteiskunnan salonkikelpoisempien kerrosten – niin kyseisen henkilön arvostetulta Koneen säätiöltä nauttiman rahoituksen kautta kuten niiden lukuisten puolustuspuheiden, joita maamme kulttuurikerma on performanssin puolesta esittänyt. Sikäli kun paremmistomme on esittänyt epäilyksiä sen suhteen, onko ylipäätään sopivaa, että Onlyfans-esiintyjänä toimiva taiteilija tyydyttää ilmiselviä taipumuksiaan itsensäpaljasteluun altistamalla nuoria opiskelijoita omille masturbaatiovideoilleen, on se tapahtunut lähinnä vasemmistomuodikkaan turvallisen tilan diskurssin kautta.
Ja koko itsensäpaljastelua opiskelijanuorten edessä puolustellaan feminismillä ja patriarkaatin ja miehisen katseen vastustamisella! Sanoisin, että viimeistään nyt parodiahorisontti on ylitetty... Mutta ollaan rehellisiä: se tapahtui jo kauan sitten.
2. Queer-haltijatar: Judith Butler
 |
| ”University of California, Berkeley.” Butlerin oma edustuskuva. |
Toisena on tämänkin blogin lukijoille taatusti tuttu, jo edellä mainittu filosofi Judith Butler, joka samaten Foucaultia myötäillen esitti teoksessaan Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity (1990), että sellaiset kategoriat kuin ”mies”, ”nainen”, ”heteroseksuaali” tai ”homoseksuaali” eivät ole missään mielessä vakaita saati perustu mihinkään ennalta-olevaan ja todelliseen – ne ovat vain rooleja, joita me ajaudumme toteuttamaan ja toisintamaan (Butler käyttää tässä yhteydessä kielitieteestä noukittua termiä ”performoida”) ennalta olevien sosiaalisten odotusten ja paineiden eli ”normatiivisuuden” ajamana.
Toisin sanottuna, sukupuoli on Butlerille jotain, mitä ihminen tekee, ei jotain mitä hän on. Hänen mukaansa esimerkiksi sekä dragqueen, transnainen että konservatiivinen kotirouva kukin performoivat sukupuolta ”nainen”, kukin vain omalla tavallaan – vaikkakin tällä hetkellä näistä ”gendereistä” vain gender nimeltä kotirouva nauttii normatiivista asemaa, jolla on seksuaali- ja sukupuoliproletariaatin puolelle asettautuneille queer-teoreetikoille tiettyjä poliittisia implikaatioita.
Meidän päiviemme woke-aktivismin kannalta Butlerissa on olennaisinta se, miten hänen katsotaan täydellisesti dekonstruoineen sekä biologisen (tuomalla esiin sen aika banaalin faktan, että intersukupuolisia on olemassa) että sosiaalisen sukupuolen (erinäisellä postmodernisteille tyypillisellä käsitekikkailulla – mikä on helppoa, onhan genderissä eli sosiaalisessa sukupuolessa itsessään kyse alle vuosisadan vanhasta, melko puhtaasta sosiaalisesta konstruktiosta). Kyseinen radikaali dekonstruktio tuli jättäneeksi jälkeensä tyhjän tilan moderneille transaktivisteille määritellä sukupuoli kokonaan uudestaan puhtaasti identiteettipohjaiseksi, eli ainoastaan henkilön ilmoittamaan sukupuoli-identiteettiin perustuvaksi. Tästä käytännössä ilmoitusperustaisesta sukupuolikäsityksestä on kyse myös Suomen hiljattaisessa translain uudistuksessa.
Hivenen lisää Butlerin osasta nykyajan gender-ajattelun kehityksessä ja etenkin intersukupuolisten käytöstä sen retorisena savupommina voitte lukea toisen tekstisarjani kolmannesta osasta.
Poliittinen imperatiivi #2: Rajojen hämärtäminen ja venyttäminen ”sukupuolen hankaloittamisella”
Butlerin kirjassaan myymä varsinainen poliittinen projekti, eli sukupuolen ”hankaloittaminen”, käsitti sen ”keinotekoisten” rajojen koettelun ja kyseenalaistamisen esimerkiksi leikin, parodian ja camp-estetiikan avulla. Tarkoituksena oli luoda tilaa epätyypillisille yksilöille seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisun saralla. Foucault’n alkuperäiselle visiolle uskollisesti Butler ei nähnyt mahdollisena astua aidosti ulos niistä diskursseista, joihin olemme syntyneet (Butler puhuu tässä yhteydessä ”sukupuolen käytöstä itsesäätelevästä fiktiosta”). Hän katsoi, että normatiivisuuden rajoja saatetaan ainoastaan venyttää ja hämärtää toistuvalla rajojen rikkomisella yllä mainituin keinoin.
Queer-aktivistien kielellä tällaisessa toiminnassa voisi olla kyse ns. gender fuckingista (verbi). Substantiivien tasolla tällaiselle toiminnalle omistautuneet tyypit saattavat kutsua itseään vaikkapa genderqueereiksi, pelkästään queereiksi... Tai nykyisin yhä useammin muunsukupuolisiksi.
Elinvoimaisinta kauttaan Butlerin(kin) innoittama queer-alakulttuuri eli suurkaupunkien taidepiireissä joskus 90-luvulla. Niinä aikoina kyse oli vielä jostain aidosti rajoja rikkovasta ja leikkisästä (ja verrattain harmittomasta) sukupuolianarkistisesta alakulttuurista. Tänä päivänä, saavutettuaan vankkumattoman aseman kulttuurieliittimme piireissä, toiminnan kokonaissävy on saanut didaktisia ja holhoavan hyväntahtoisia sävyjä, jossa ei suvaita poikkipuolista sanaa: Varo mikroaggressioita! Kunnioita toisten pronomineja! Tiedosta turvallisen tilan periaatteet!
Varhaisemmat sukupuolirajojen rikkojat, kuten virkistävän anarkistinen dragqueen Divine (1945–1988) reagoivat tavan tallaajien poikkipuolisiin sanoihin ja reaktioihin hyvin eri tavalla, eivät ainakaan uhriutuneet niistä, (verbaalisesti) turvallisten tilojen vaatimisesta puhumattakaan.
Mitä tällainen queer-henkisesti politisoitunut sukupuolen estetiikka käytännön tekojen tasolla sitten käsittää? Lähestulkoon aina on kyse räikeimmistä vastakkaiseen sukupuoleen yhdistetyistä koruista tai vaateparsista (esim. leopardikuviot ja riippukorvakorut miehillä) tai molempien sukupuolten tyylien mahdollisimman ristiriitaisesta yhdistelystä (Conchita Wurstin kokoparran ja glamoröösin iltapuvun yhdistelmä on tällä saralla klassikko). Normien vastaisena plussana päällä olisi hyvä olla vähintään huomattava ylipaino.
Kuten huomaatte, muunsukupuolisuuden ja queer-identiteetin viestiminenkin nojaa siis loppujen lopuksi vahvasti sukupuolen tunnistettavaan, binääriseen luonteeseen. Kuinka muuten yksilö osaisi pukeutua vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin tai tunnistaa naisten ja miesten vaateparret, jotta voisi sekoitella niitä mahdollisimman ristiriitaisesti keskenään? Miten olisi mahdollista rikkoa sukupuolinormeja, ellei pystyisi erottamaan naista miehestä?
Koska yksinomaan miehiin yhdistettyjä vaateparsia on nykyään äärimmäisen vähän, naispuolisilla muusu- ja queer-paroilla on huomattavasti vähemmän tilaa ilmaista omaa valistunutta erityislaatuaan. Moni päätyykin kirimään miespuolisten heimolaistensa ansaitsematonta etulyöntiasemaa heittäytymällä aivan toisaalle: yksinkertaisen outoon, avaruusolentomaiseen tai sirkuspellemäiseen pukeutumisen ja ehostuksen estetiikkaan.
Eräs valistussarjakuvan hahmo muusu-identiteettiä esittelevästä opuksesta Näkymätön sukupuoli ilmaiseekin asian suoraan: ”Haluan näyttää enemmänkin joltain olennolta ulkoavaruudesta.” (s. 28)
 |
| “Rachel Dolezal speaking at Spokane civil rights rally, May 2015.” Kuva: Aaron Robert Kathman |
Wokettajia sivusilmällä seuraavat eivät voi olla hämmentymättä liikkeen eri sääntöjen ja kehotusten ristiriitaisuuksista. Yksi näistä mainittiinkin jo tämän kirjoituksen alussa: Miksi esim. sukupuoli on niin tavattoman hämärä asia, ja miksi sitä voi vaihtaa halutessaan tuosta vain vaikka vain ilmoittamalla asiasta, mutta jos henkilö haluaa vaihtaa etnistä ryhmäänsä, hän syyllistyy pahimmanlaatuiseen moraaliseen rikkomukseen? Kuvassa vasemmistolaisaktivisti Rachel Dolezal, joka joutui progressiiviseen kirkonkiroukseen, kun paljastui, että hän oli valkoinen henkilö, joka identifioitui mustaksi (ja oli muokannut ulkoasuaan sen mukaiseksi). Dolezalin tarinaan voi tutustua vaikkapa katsomalla Netflix-dokkarin The Rachel Divide (2018).
Pluckrosen ja Lindsayn mukaan nämä ristiriitaisuudet pohjautuvat niihin eri teorian haaroihin, joiden kautta progressiivinen vasemmisto on määritellyt sukupuolen ja rodun (Yhdysvalloissa tosiaan puhutaan arkikielisesti rodusta, eli ”race”): sukupuolen käsitteistö kuuluu queer-teorian valtakuntaan ja rotu kriittisen rotuteorian valtakuntaan. Siinä missä queer-teoria on uskollisempi ranskalaisen postmodernismin äärimmäiselle tietoteoreettiselle skeptisyydelle, kriittisessä rotuteoriassa esim. mustien ja valkoisten välistä eroa pidetään yksioikoisen selkeänä ja visusti turvassa kaikenlaiselta postmodernilta käsitehorjuttelulta ja -hämärtelyltä, ainakin mitä tulee käytännön politiikkaan. Erot johtuvat pohjimmiltaan näiden teorioiden kehittymishistorioiden eroista, joihin vaikuttivat eri kansalaisoikeusliikkeiden eriävät olosuhteet, päämäärät ja näkökulmat. Kyse on lopultakin käytännön politiikan vaatimuksien seurauksesta Yhdysvaltain hyvin spesifissä kontekstissa (joka on sitten maahantuotu aivottomasti sellaisenaan suoraan Eurooppaan).
Akateemiselta aktivistivasemmistolta voisi ehkä odottaa pyrkimystä näiden ristiriitaisuuksien yhteen sovittamiseen jonkinlaiseksi ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi – kuten voisi odottaa keltä tahansa vakavasti itsensä ottavalta yhteiskunnalliselta toimijalta - mutta kuten tulemme näkemään, niissä piireissä ristiriitaisuuksia ei välttämättä pidetä pelkästään epätoivottavina…
3. Queer-teorian haltijatar: Eve Kosofsky Sedgwick (1950–2009)
 |
| “Eve Kosofsky Sedgwick at her home in New York City.” Kuva: David Shankbone |
Viimeisenä merkittävänä queer-teorian perustajahahmona Pluckrose ja Lindsay mainitsevat queer-feministisen kirjallisuudentutkija Eve Kosofsky Sedgwickin, joka tuomitsi teoksessaan Epistemology of the Closet (1990) toisen merkittävän ranskalaisen postmodernistin, Jacques Derridan (1930–2004) erityiset kiinnostuksen kohteet: binääriset kategorioinnit. Otettakoon näistä esimerkkinä vaikkapa mies/nainen, yö/päivä, oleva/olematon.
Ranskalaiseen postmodernismiin kuuluvalle radikaalille tietoteoreettiselle skeptisyydelle tyypillisesti Derrida argumentoi, että sanat viittaavat ainoastaan toisiin sanoihin, eivät mihinkään kielen ulkopuolella olevaan: ”Tekstille ulkoista [merkitystä] ei ole”, kuten hänen kuuluisa lausahduksensa suomennos menee (selventävä sanalisäys Pluckroselta ja Lindsaylta). Se, miten me arvotamme asioita, on siis kielen sisäisten suhteiden tulosta, ei seurausta vuorovaikutuksesta tai viittaussuhteista ulkomaailman materiaalisten olosuhteiden kanssa (jotka ovat kuin ovatkin heidän mukaansa ehkä olemassa, mutta loppujen lopuksi meidän tavoittamattomissamme).
Derridan mukaan se, miten merkitys rakennetaan / miten se rakentuu, toteutuu esimerkiksi juuri näiden vastakohtaisten, ”binärististen” käsiteparien kautta. Siinä missä useimmat meistä olisivat ehkä taipuvaisia pitämään käsitteitä kuten yö/päivä ja mies/nainen tasapuolisina käsitepareina, Derrida näkee niiden suhteen epäsymmetrisenä ja arvottavana: toinen (hänen mukaansa maskuliiniseksi kodifioitu) käsite hallitsee eli nähdään positiivisena, vahvempana tai haluttavana suhteessa sen vastapariin. Se on tietysti hyvin ongelmallista laajemmalle poliittiselle liikkeelle, joka on nostanut tasa-arvon kaikkien muiden arvojen yläpuolelle.
Derridan ajattelua soveltaen Sedgwick esittää kirjassaan, että 1800-luvulla syntynyt eriarvoistava binäärinen käsitepari heteroseksuaali/homoseksuaali olisi syrjäyttänyt sitä edeltävän käsiteparin mies/nainen ja noussut länsimaisen ajattelun perustavanlaatuiseksi eriarvoistavaksi käsitepariksi, joka on asettanut muotin kaikille muille eriarvoistaville sosiaalisille kaksijaotteluille. Hänen teoksensa ensimmäisellä sivulla asia todetaan suoraan: ”Tämä kirja argumentoi, että ymmärryksemme lähestulkoon mistä tahansa länsimaisen kulttuurin aspektista on, ei ainoastaan vaillinainen, vaan keskeiseltä sisällöltään rikkinäinen siinä määrin, kun siihen ei ole sisällytetty kriittistä analyysia modernista homo/heteroseksuaali-määrittelystä.”
Kuten ehkä olette jo arvanneet, tästä queer-teorian haarasta juontuu se usein rivien välistä (tai suorasanaisesti) ilmaistu väite, jonka mukaan ”binärismissä” olisi jotain itsestään selvästi moraalisesti kyseenalaista – mistä puolestaan kumpuaa queer-aktivismin ilmiselvä rakkaus kaikenlaisia (usein tieteellisesti varsin kyseenalaisia) spektrejä kohtaan, joita pitkin ihmiset on ripoteltu tasaisen summittaisesti (otettakoon esimerkkinä vaikkapa Bill Nyen Seksuaalisuuden kirjossa esitellyt erinäiset sukupuolen ja seksuaalisuuden spektrit) mielivaltaiselta vaikuttavalla tavalla, josta on vaikea tehdä mitään johtopäätöksiä.
Tosiasiassa seksuaalisuus, ja varsinkin sukupuoli-identiteetti, korreloivat tietysti hyvin selvästi biologisen sukupuolen kanssa.
Poliittinen imperatiivi #3: Asian nimeltä binärismi ja määritelmien vastustaminen ylipäätään. Aseina olemassa olevien ristiriitojen säilyttäminen, ajoittain pyrkimyksenä suoranainen sekavuus
Koska merkityssisältöinen kategorisointi ja erinäisiin binärismeihin sortuminen on lähtökohtaisesti eriarvoistavaa ja siten ongelmallista ja sortavaa, Sedgwick näkee ratkaisuna ymmärrettävyyteen ja käsitettävyyteen pyrkimisen sijasta epäselvyyteen ja käsittämättömyyteen pyrkimisen. Miten tiettyjä ihmisryhmiä voidaan ylipäätään sortaa ja syrjiä, mikäli meidän on vaikea edes hahmottaa sitä, missä kyseisen ryhmän rajat ovat ja missä suhteessa he loppujen lopuksi eroavat valtaväestöstä?
Kirjassaan Sedgwick pyrkii tähän vaikeaselkoisuuteen klassisilla postmodernistisilla keinoilla: esim. hämärtämällä käsitteiden homo- ja heteroseksuaalisuus rajoja kiinnittämällä huomiota niiden keskinäiseen riippuvuuteen (yhtä käsitettä ei olisi ilman toista) ja siihen, miten ihmisten seksuaalikäyttäytyminen ei aina ole yksi yhteen heidän ilmoittamansa identiteetin kanssa (jotkut heteroksi itseään kutsuvat homostelevat silloin tällöin ja päinvastoin...eli onko heteroja ja homoja todella edes olemassa?). Nämä taktiikat muodostivat sapluunan tulevalle queer-teoreettiselle kirjallisuuden (ja muun median) tutkimukselle, joka tyypillisimmässä muodossaan käsittää homomotiivien (tai muiden seksuaalisten epänormatiivisuuksien) etsimisen kirjallisuuden ”cishetero-oletettujen” hahmojen käyttäytymisen rivien välistä.
Yleisemmällä poliittisella tasolla Sedgwick peräänkuuluttaa seksuaalivähemmistöjen etuja ajavalta aktivismilta liikkeen sisäisten ristiriitaisuuksien säilyttämistä: sortavien ja ongelmallisten, määrittävien rajaviivojen piirtämisen välttämiseksi aktivistien ei tulisi yrittääkään sovittaa yhteen aktivistipiireissä esiintyviä eri käsityksiä, vaikkapa sellaiseen keskeiseen kysymykseen liittyen kuin mitä seksuaalinen suuntautuminen itse asiassa on.
Tästä esimerkkinä hän antaa Epistemology of the Closetin julkaisuvuonna homoaktivistien piirissä esiintyneen vähemmistönäkökannan (homoseksuaalisuus on jotain, mitä vähemmistö ihmisistä on) ja universalisoivan näkökanta (kaikki sijoittuvat jonnekin välimaastoon seksuaalisuuden spektrillä, eli kaikki ovat ”vähän homoja”). Moderneja valtavirran LGBT-aktivisteja seuranneet ovatkin ehkä huomanneet näiden kahden näkökannan yhä jatkuvan rinnakkaiselon heidän puheissaan. Se ei ole vain sattumaa.
Ristiriitaisuus ja epäselvyys on queer-teorian näkökulmasta vapauttavaa siinä mielessä, että se estää mahdollisesti sortaviksi ja rajoittaviksi muodostuvien binärististen kategorioiden muodostumisen ja niiden luutumisen ihmisten toimintaa rajoittaviksi käsitteiksi. Se on myös reaalipoliittisesti oiva puolustuskeino: sitä, mitä ei voi ymmärtää, on vaikea kritisoida. Queer-teoreetikoilla onkin kokonainen työkalupakki eri postmodernistisia hiusten halkomisen ja käsitekikkailun keinoja, joilla he voivat epävakauttaa ja hämärtää (”to queer” tai suomeksi ”pervottaa”) milloin mitäkin.
Pluckrose ja Lindsay mainitsevatkin näistä pervottamisen (englanniksi ”to queer”) kohteista mm. sellaiset asiat kuin ajan ja historian (Time Binds: Queer Temporalities, Queer Histories, Elizabeth Freeman, 2010) ja elämän ja kuoleman (Animacies: Biopolitics, Racial Mattering and Queer Affect, Mel Y. Chen, 2012). Molemmat ovat muuten akateemisesta teossarjasta nimeltä Perverse Modernities. Oikeesti.
Viiden vuoden takaisessa Ylen 'Trans-Perjantaissa' maan pahaa-aavistamattomat Pirjot ja Markot saivat aimo annoksen queeria suoraan kasvoilleen, kun heidät yllätti yhtäkkisesti ja vailla varoitusta, kesken Ylen salonkikelpoisen Perjantai-keskusteluohjelman, muunsukupuoliseksi identifioituvan taiteilija Illusia Juvanin miestissienpuristeluvideo. Ohjelman osion oli tarkoitus jollakin tavalla avata transsukupuolisuutta laajemmalle yleisölle, mutta toisin kävi. Sekä itse taiteilijan habitus, hänen työnsä että niiden sijoittaminen ohjelmaan edustivat moneen tapaan ajattelua hämärtävää queeriä tyylipuhtaimmillaan.
Itse miestissien puristelun jälkeen queer hyppäsi silmille heti ilmeisimmillään taiteilijan sukupuolen ilmaisun estetiikassa: miespuolinen henkilö ”hankaloitti sukupuolta” koreilemalla mustalla huulipunalla ja kynsilakalla. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä (se on itse asiassa jo aika tylsää ja kliseistä) ovathan taiteilijat koetelleet sukupuolinormeja pukeutumisellaan maailman sivu. Se, missä kohtaa hänen yrityksensä menee täysöveriksi, suoranaiseksi rumuudessa piehtaroimiseksi, ovat hänen varsinaiset, Ylen ohjelmassakin esitellyt teoksensa: 2010-luvun ”rohkealle” taiteelle tyypillisesti queer-estetiikkaan on (mallikkaan intersektionaalisesti) yhdistetty läskiaktivismi ja sille ominainen liikakilojen esineellistävä korostaminen, jossa lähennellään jo ruumiskauhun estetiikkaa.
Kyseisessä ”taiteessa” kliinisessä sairaalavalotuksessa kuvatut, kuolleen lailla kalpeat ja löysät, tarkoituksella ”ulospullautetut” (vatsamakkarat, huulet, posket) ruumiinosat yhdistetään erotisoiviin vaateparsiin ja asetelmiin ilmiselvässä epätoivoisessa yrityksessä provosoida jonkinlainen ruumiillinen reaktion yleisöltä, joka on ehtinyt jo turtua kaikkeen.
Taiteilija Illusia on mediassa puhunut, että hänen taiteensa on reaktio hänen nuoruudessaan kokemaansa koulukiusaamiseen, mutta tätä kuvamateriaalia katsoessa ei voi olla päätymättä siihen johtopäätökseen, että näin dehumanisoimalla itse itsensä, tekemällä itsestään jonkinlainen Silent Hillin hirviö, hän on lopultakin liittynyt omien kiusaajiensa joukkoon. Ylipainoista ja sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevaa ihmistä voidaan kuvata myös tavalla, joka tuo esille ja korostaa hänen ihmisyyttään ja ihmisarvoaan. Esimerkkejä länsimaisesta taiteesta kyllä löytyy.
Kokonaisuutta ajatellen kyseessä on tietysti ansa: yleisön tarkoitetuksi osaksi jää joko naureskella hermostuneen hyväksyvästi ”humoristisille” teoksille (ja siihen osaansa alistuen jatkaa omien luonnollisten ja terveiden vaistojensa ja kauneudentajunsa kuolettamista) tai langeta ilmaisemaan teosten herättämää vastenmielisyyttä vaikkapa sosiaalisessa mediassa – ja sekös vasta on taiteilijalle oiva tilaisuus todeta maan olevan yhä syvän taantumuksellisuuden vallassa: ”Meillä on vielä niin paljon tehtävää!” ”Valtion on kipeästi satsattava lisää queer-taiteeseen ja -valistukseen...”
Ottamalla tähän kantaa olen itse tietenkin langennut samaan ansaan, mutta eipä kukaan ole täydellinen.
Illusian selittämätön ja irrallinen osio ohjelman kokonaisuudessa tulee myös palvelleeksi queer-aatetta laajemmalla metatasolla, missä kenties näkyi Ylen ohjelmatuottajienkin kädenjälki: miten ihmeessä sukupuolettomaksi itsensä esittelevä Illusia ja hänen miestissienpuristelunsa liittyvät transsukupuolisuuteen? Ne haastateltavat, joita esitellään häntä ennen ja hänen jälkeensä kärsivät kuitenkin ilmeisesti klassisesti ymmärretystä sukupuolidysforiasta, johon kuuluu voimakas tahto transitioitua vastakkaiseen sukupuoleen. Tätä yhteyttä ei tarkemmin esitellä. Ja kun itse transsukupuolisuuskin oli (uskoakseni ainakin vielä ohjelman tekovuonna 2017) vielä varsin vieras ilmiö kansakunnan Pirjoille ja Markoille, kokonaisvaikutelmaksi jäi tuskin muuta kuin sedgwickiläinen käsittämättömyys.
Ja sekös queer-aktivisteille sopii: sitä, mitä ei voi ymmärtää, on vaikea kritisoida. Tavan kansalaisille jää tehtäväksi vain kuunnella, uskoa ja kovaan ääneen ihastella läskienpullistelu- ja mällit naamalle -taidetta eikä jäädä miettimään asioita turhan perusteellisesti, niin että niistä voisi mahdollisesti jotain ymmärtääkin.
Lopuksi:
Queer-aktivistien ja LHBT-ihmisten edut olivat yhteneväisiä vain ohimenevästi
Vaikka englanninkielistä sanaa ”queer” tosiaan käytetään yhä useammin pelkkänä synonyyminä koko ns. sateenkaariväelle, sillä on tosiasiassa aika vähän yhteistä sen kanssa, miten useimmat LGBT-ihmiset näkevät itse itsensä. Puhtaimmillaan identiteettinimike ”queerilla” (joka on yleensä siis se aakkosrimpsun viides kirjain) ei viitata siihen, mitä yksilö on vaan siihen, mitä hän tekee: sitoutumista queer-teorian peräänkuuluttamiin arvoihin, normien horjuttamiseen, seksuaali- ja sukupuoli-identiteetin epämääräisyyteen, määrittelemättömyyteen ja liukuvuuteen edestakaisin niiden moninaisilla eri spektreillä.
Itseni kaltaisille homoseksuaaleille, joille oma seksuaalisuus on hyvin selkeä ja vakaa asia – ja jolle painostaminen seksuaaliseen epämääräisyyteen poliittisena hyveenä merkitsee siten lopultakin painostamista vain uudenlaiseen, tällä kertaa ”edistysmielisempään” kaappiin – queer-teoria ajaa selkeästi oman ihmisryhmäni etujen vastaisia asioita.
Laventelin toim. huom. En voisi enempää tätä allekirjoittaa. Trans-, queer- ja genderaktivismi on vain homoseksuaalien eheytystä progressiivisuudeksi naamioituna. Mitä nopeammin homoseksuaalit kautta maailman kollektiivisesti ymmärtävät tämän, sitä nopeammin pääsemme irtautumaan tästä irstailevien sekopääpervojen kapinallisesta eheytysliikkeestä takaisin siksi, mitä alun perinkin olemme olleet: LHB-ihmisiä, jotka vain haluamme rakastaa ketä haluamme ja elää rauhassa.
Queer-teoria ei ole pelkästään negatiivinen ilmiö. Kuten on ehkä käynyt ilmi, siellä täällä itse teoriassa on hyviä havaintoja – jotka yleensä vain viedään absurdeihin äärimmäisyyksiin asti. Joillekin yksittäisille seksuaalisesti ja sukupuolikokemukseltaan epämääräisille ja kategorisoinnista ahdistuville henkilöille queer voi jopa tuntua luontevalta ja vapauttavalta identiteetiltä, jota en toki haluaisi heiltä kieltää. 90-luvulla ja 2000-luvulla, ennen kuin se alkoi saada nykypäivän holhoavan moralistisia ja didaktisia piirteitä, queerin alun perin seksuaalianarkistinen henki saattoi myös toimia innoituksen lähteenä monille aidon raikkaille ja omaperäisille kulttuurituotteille (yläpuolinen kuva usein queeriksi tituleeratun ohjaaja Gregg Arakin vuoden 1995 elokuvasta The Doom Generation).
Mutta koska queerteoria ei pohjimmiltaan nojaa mihinkään vankkaan, vakaaseen ja konkreettiseen, vaan päinvastoin tähtää ikuiseen diskursiivisien valtasuhteiden, määritelmien, raja-aitojen mylläämiseen ja yleiseen epämääräisyyteen, se on huono, ellei peräti katastrofaalinen kehikko kokonaisten tulevien sukupolvien seksuaalimoraalin ja maailmankatsomuksen muovaajaksi.
Laventelin toim. huom. Niinpä. Queerteoria ei identiteetin ja elämän rakentamisen viitekehyksenä yritäkään tarjota kenellekään mitään pysyvää ja kestävää vaan pelkkää väliaikaista, kestämätöntä, anarkistisesti värittynyttä räyhäämistä, oman itsensä jatkuvaa narsistista ylikorostamista ja perverssiä kehonsilvontaa initiaatioriittinä porukkaan kuulumiseksi. Kun nykyajan queernuoriso lopulta saavuttaa tietyt kriittiset ikävuodet, joissa on pakko alkaa miettiä omaa elämää ja tulevaisuutta syvemmällä tasolla, he huomaavat hukanneensa elämänsä parhaat vuodet johonkin, mistä ei jäänyt heille jäljelle yhtään mitään. Aktivistit eli "ystävät" ovat kaikonneet, pahimmassa tapauksessa myös omat läheiset ovat kaikonneet. Jäljellä pelkät savuavat rauniot ja oma silvottu keho.
Valtavirran LGBTQIA+-aktivismia yhä tukevien LGBT-ihmisten olisi hyvä pyrkiä, ellei Q:n suoranaiseen pudottamiseen koko aakkosrimpsusta, niin ainakin suhtautumaan hyvin negatiivisesti sanan käyttämiseen yksinkertaisena kattoterminä koko sateenkaariväelle. Yleistyvä käytäntö tulee samaan aikaan sekä piilottaneeksi queerien pohjimmaisten uskomuksien haitallisuuden varsinaisille LGBT-ihmisille että perverssillä tavalla valjastaneeksi meidät tiedostamattomiksi rivisotilaiksi ajamaan liikkeen valjuja ja moraalisesti kyseenalaisia päämääriä.
Itse olen onnellisesti katkaissut yhteyteni valtavirran LGBT-aktivismiin ja queerien touhuihin ylipäätään, eikä paluuta ole.
Tämän tekstisarjan kahdessa seuraavassa osassa katson tarkemmin tapausesimerkkien kautta, miten queer ja sen sisältämät ideat tulevat ilmaistuksi aikamme luotettujen auktoriteettien kulttuurituotteissa, aina Yleisradiosta aloittaen. Minkälaiseen käytökseen queer-eetos kannustaa ja mitä mahdollisia ongelmia siinä on?
Kun queer-teoreetikot saarnaavat rajojen vedot ja kategorisoinnin ongelmalliseksi, he tarkoittavat sitä. Videolla amerikkalainen filosofi Derrick Jensen siteeraa epäuskoisille opiskelijoille queer-teorian ydinnimien lausuntoja sellaisista asioista kuten pedofilia ja insesti.
