Itse tiedostin oman homoseksuaalisuuteni noin 9-vuotiaana. Ne ensimmäiset signaalit eivät olleet seksuaalisia sanan varsinaisessa merkityksessä, pikemminkin ne olivat jonkinlaista tiedostumista siitä, että reagoin poikiin ja miehiin eri tavoin kuin naisiin ja tyttöihin. En pystynyt ollenkaan samaistumaan miespuolisten ikätovereideni (usein misogynistisiin) pillu- ja paneskelujuttuihin. Ihailin ja toisaalta tavallaan pelkäsin miehiä. Tunsin määrittelemätöntä ja voimakasta mielihyvää miesten katselusta ja reagoin hyvin voimakkaasti esimerkiksi miehen kehon luontaiseen ja partaveden sekaiseen maskuliiniseen tuoksuun. Muistan, miten tuon ikäisenä kerran kaupassa joku mies käveli ohitseni, tunsin tuon huumaavan tuoksahduksen ja lähdin hetkeksi seuraamaan tuoksuvanaa kuin hypnoosissa. Kahteentoista ikävuoteen mennessä olin jo vankemmin tietoinen siitä, että tunnen vetoa toisia poikia kohtaan. 13-vuotiaana aloin tosissani varmistua asiasta, koska ihastuin erääseen luokkatoveriini. Tämä poika oli suosittu ja urheilullinen, minä taas melko hiljainen ja vetäytyvä. Se oli sellaista ihastumisen ja ihailun sekoitusta. Muistan, millaista mielihyvää ja iloa tunsin aina hänet luokassa ja käytävillä nähdessäni. Poika oli hetero, joten minulle täysin saavuttamattomissa, mutta en minä niille tuntemuksille mitään mahtanut.
Koin kuitenkin tuolloin voimakkaasti, että nuo tuntemukset ovat vääriä ja "syntisiä". Yritin vuosien ajan mielessäni pakottaa itseni heteroksi. Visioin tulevaisuutta, jossa kohtaisin vihdoinkin naisen, johon tuntisin vetoa, perustaisin perheen hänen kanssaan ja asuisimme omakotitalossa jne. Uskoin vakaasti, että minulla on vain jokin ohimenevä vaihe, jonka jälkeen alkaisin normaalisti ihastua tyttöihin ja löytäisin lopulta itselleni vaimon. 14-15-vuotiaana tiedostuin kuitenkin entistä voimakkaammin siitä, etten pysty tuntemaan tyttöjä kohtaan mitään romanttista tai seksuaalista, vaikka kuinka olisin tahdonvoimalla koettanut pakottautua siihen. Tunsin tyttöjä ja naisia kohtaan toveruutta ja sielunveljeyttä, mutten mitään romanttista tai seksuaalista.
16-vuotiaana olin jo sen verran varma asiastani, että uskaltauduin kertomaan siitä lähimmille ystävilleni. He ottivat hyvin asian vastaan. Yksi heistä tosin selitti: "Toivoisin sinulle kyllä mahdollisuutta elää elämääsi heterona, olisi paljon helpompaa. Ehkä tämä on sinulla vain vaihe? Tosin miksipä olisit asiaa minulle kertonut, jos et kerran olisi siitä varma." No, lopulta hänkin hyväksyi asian. Tuona ikävuotena lopulta kävin sitten läpi tuskallisen ajatusprosessin, että kyse ei ole mistään ohimenevästä vaiheesta vaan romanttinen ja seksuaalinen kiinnostukseni todella kohdistuu ehdottomasti vain toisiin miehiin. Noihin aikoihin minulla oli myös ensimmäinen (tosin lyhyt) seurustelusuhde. Tuon seurustelusuhteen kautta viimeistään varmistuin siitä, kuka ja mikä olen. 17-vuotiaana olin jo hyljännyt kaikki ajatukset siitä, että ehkä vielä jonain päivänä pystyn kiinnostumaan naisista.
Tiedän useita homomiehiä, joilla on käytännössä identtinen kokemushistoria. Homoudesta tiedostuu tietynikäisenä (tämä vaihtelee paljonkin), yrittää painaa sen taka-alalle ja pakottautua heteronormatiivisiin skeemoihin ja ajatteluun, on tsiigailevinaan mimmejä jne. Se homoseksuaalinen himo ja kaipuu ei kuitenkaan katoa mihinkään. Sitä ei yksinkertaisesti voi tahdonvoimalla muuttaa. Toisen miehen läheisyyden kaipuu on "pahimmillaan" kuin voimakas nälkä. Sitä himoaa ja janoaa ja kun sitä saa ja kiinnostus on molemminpuolista, se tuntuu niin hyvältä, että sitä on mahdotonta sanoin kuvailla. Miestenvälinen romanttinen läheisyys ja maskuliinisen äijäenergian virtaaminen täyttää jonkin erittäin syvältä psyykestä kumpuavan tarpeen ja palsamoi sitä hellästi ja lujaotteisesti. Tässä ei ole välttämättä kyse seksistä, vaikka se onkin äärimmäisen tärkeä aspekti kokonaisuudessa. Olin nuorempana melko huikentelevainen tapaus ja petipartnerit vaihtuivat tiheään. Mieleeni jäi eräs kerta, kun iskin baarista suunnilleen ikäiseni miehen, jonka luokse lähdimme (hän asui lähellä) muutaman minuutin jutustelun jälkeen. Olin ensin ahnaasti ajatellut, että nyt sekstaillaan, mutta miehen kämpälle päästyämme vaistosin, että tässä tilanteessa on nyt jokin erityislaatuinen, hellänheleä energia, jossa seksuaalinen jännite ei ole se olennainen aspekti. Riisuimme alushoususillemme ja siirryimme sängylle. Menimme aivan kiinni toisiimme ja otimme toisistamme tiukan halausotteen. Oli hiljaista ja lämmintä. Halailimme ja silittelimme toisiamme hellästi. Koskettelimme toistemme kasvoja, selkää jne. Tätä hiljaista, hellää koskettelua jatkui monta tuntia. Minulla oli niin hyvä olo, että itkin hiljaa. Tämä minulle täysin tuntematon mies pyyhki hellästi kyyneliä poskiltani peukalollaan. Hän vain piti minua sylissä, siveli ja hyväili, ja kerrankin sain vain leijailla rauhassa maskuliinisessa energiassa, joka oli niin hyvää ja kaunista, että jokin tosi syvä ja tutkimaton kohta sielussani loihe laulamahan kuin seireeni.
Muistan edelleen nuo teiniaikaiset fiilikseni siitä, että homoseksuaalisuus on väärää ja likaista, kiellettyä, virhe, jotain mitä ei vaan saa olla. Sain ympäristöstäni myös paljon tällaista palautetta, joskin epäsuorasti, koska olin kaapissa 16-vuotiaaksi asti. Minua hellyttää muistella jälkeenpäin tuonaikaista itseäni ja ajatuksiani. Kaikkein kauneimmat kokemukseni elämässäni aikuisiällä ovat olleet tuollaisia yllä kuvatun kaltaisia läheisyyden hetkiä toisen miehen kanssa. Tiedostuin tästä asiasta n. 17-vuotiaana ja aloin vakavissani pohtia: miten mikään noin äärimmäisen hyvältä tuntuva, kaunis ja koskettava kokemus voisi olla väärin, likaista, kiellettyä ja virhe? Lopulta opin hyväksymään ja syleilemään itseäni sellaisena kuin olen. Olen homoseksuaalinen mies. Homoseksuaalisuus on vain yksi osa minua ja sitä kokonaisuutta, joka tekee minusta minut itseni, mutta se on erittäin merkittävä ja elämänkokemustani hyvin perustavanlaatuisella tasolla määrittävä osa. Likaisuuden, kiellettyyden ja vääryyden kokemukset olivat minulle ulkopuolelta virranneen palautteen ja painostuksen pohjalta luotuja harhakuvia. Minä olen juuri tällaisena oikea, rakastettava, kaunis ja hyvä.
Tältä pohjalta olen paljon miettinyt nykyistä transaktivismia ja tätä uutta homofobian muotoa, jonka mukaan on tuomittavaa olla tuntematta romanttista ja seksuaalista vetoa ihmisiä kohtaan, jotka kokevat olevansa vastakkaista sukupuolta (tai jokin hämärä välimuoto). Transaktivistit yrittävät sitkeästi ja itsepintaisesti lanseerata yleiseen konsensustodellisuuteen ajatusta siitä, että ihminen ei oikeastaan ole hänen fyysinen, sukupuolinen kehonsa vaan jokin subjektiivinen ja immateriaalinen kokemus sukupuolisesta olemisesta, joka lääketieteellisen muokkailun jälkeen materialisoituu siksi, mitä todellisuudessa on. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo on aivan täysin sairas ajatus. Seksuaalinen suuntautuminen muuntuu tässä hötäkässä joksikin sellaiseksi, joka kohdistuu tuohon ihmisen omaan kokemukseen omasta olemisestaan. Ei se toimi niin. Mieheys ja naiseus ovat konkreettista, aistittavaa, fyysistä olemista, jota ei voida essentiaalisesti muuttaa muuksi (kosmeettisesti korkeintaan). Mieheys ja naiseus ovat lihaa. Tietyllä tavalla järjestäytynyttä lihaa. Ihminen on hänen kehonsa. Ihminen on kiinni omassa lihassaan, muuttumattomassa sukupuolisessa essenssissään, josta ei tule katoamatonta ideologisoinneilla, tuntemuksilla ja raivoaktivismilla. Homoseksuaalisuus ei lakkaa olemasta, vaikka meillä räyhääkin nyt yhteiskunnassa ympäriinsä äänekäs ja huomattavan vaikutusvaltainen aktivistiporukka, jonka mukaan lihallinen oleminen on yhtä kuin tunne ja tunne on yhtä kuin lihallinen oleminen. Heterous ja homous eivät katoa koskaan. Myös transaktivistien täytyy jonain päivänä vihdoin ymmärtää ja hyväksyä tämä.
Seksuaalisuus on niin lihallista kuin minkään ylipäänsä on mahdollistakaan olla. Oikeasti, KENEN mielestä oli hyvä idea alkaa selitellä sellaista veretseisauttavaa skeidaa, että seksuaalinen suuntautuminen kohdistuu ihmisen immateriaaliseen kokemukseen omasta sukupuolestaan eikä fyysiseen kehoon ja kehollisuuteen? Ja miksi tällainen porukka on väkivalloin pihtiotteella kiinnittynyt sellaiseen liikehdintään, jonka koko tavoitteiden perustana on nimenomaan käsitys kahtiajakoisesta biologisesta sukupuolesta? Mitä ihmettä nämä tyypit oikein kuvittelevat lopulta saavuttavansa tällä infernaalisella rehaamisella? Kymmenen vuoden päästä ihmiset katsovat tätä aikakautta silmät ymmyrkäisinä, että miten hevonhelevetissä ihmisten oli edes mahdollista olla näin käsittämättömän sekaisin.
Ihminen voi kokea olevansa mitä tahansa, mutta hänen kuvitelmansa itsestään eivät muuta häntä muuksi kuin mitä hän todellisuudessa on. Liha ei lakkaa olemasta lihaa, tietyllä tavalla järjestäytynyttä lihaa ja kudosta, koki ihminen itsestään ja olevaisuudestaan mitä hyvänsä. Minusta nykyajassa on tosi hullunkurista se, että vaikka meillä on kehittyneempi tiede kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, ihmiset ovat edelleen aivan yhtä taikauskoisia kuin jotkut tuhansia vuosia sitten eläneet muinaiskansat. On taikauskoista ajatella, että ihmisen kokemus asiasta X muuttaisi asian X asiaksi Y. Kukaan ei ole sanonut, ettei ihminen saisi identifioitua biologisen sukupuolensa vastaisesti tai ettei ihmisen kokemus sukupuoliristiriidasta olisi todellinen hänelle itselleen. Päinvastoin, koko homman pointti on nimenomaan se, että TRANSSUKUPUOLISEN HENKILÖN KOKEMUS TRANSSUKUPUOLISUUDESTAAN ON HÄNELLE ITSELLEEN AIVAN ÄÄRIMMÄISEN TODELLINEN. Asiaan tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Ihmisen kokemus transsukupuolisuudestaan ei kuitenkaan muuta todellisuutta muuksi kuin mitä se on. Transidentifioituvasta naisesta ei oikeasti tule miestä tai miehestä naista, vaikka hän kuinka itkisi ja parkuisi. Transidentifioituvasta heteroseksuaalisesta naisesta ei tule homomiestä, vaikka hän kuinka ulvoisi ja rääkyisi. Tiettyyn rajaan asti on mahdollista muokkautua ulkoisesti sellaiseksi, että on "läpimenevä" kokemussukupuolensa edustajana, mutta sukupuolen perimmäiseen ulottuvuuteen (joka on lisääntymisbiologia) sillä ei ole minkäänlaista vaikutusta. Vaikka transaktivistit kuinka hakkaisivat päätään seinään, tämä asia ei tule koskaan muuttumaan miksikään.
Olen kyllästynyt tähän koko asiaan. Minua turhauttaa mutta toisaalta enimmäkseen huvittaa, että ihmiset ylipäätään jaksavat tehdä sukupuolesta niin jumalattoman ison numeron. Tälle nykyiselle sekoilulle ei näytä tulevan minkäänlaista päätepistettä. Milloin ihmiset väsyvät tähän? No, ovat toki jo väsyneetkin, ja tätä settiä on luvassa rutkasti lisää lähitulevaisuudessa. Jengi on kyllästynyt tanssimaan kaikissa tekemisissään ja sanomisissaan pienen porukan neuroosien tahtiin.
Ihminen saa pukeutua ja ilmaista itseään juuri sillä tavalla kuin haluaa. Se ei vaikuta fyysiseen todellisuuteen ja olemiseen mitenkään. Sukupuolet ja seksuaaliset suuntautumiset eivät lakkaa olemasta, vaikka kaikki maailman ihmiset kokisivat sukupuoliristiriitaa ja haluaisivat "korjata" sukupuolensa joksikin muuksi kuin mitä se on. Fyysinen todellisuus ei lakkaa olemasta, vaikka hamaan tappiin asti barrikadeilla rääkyisimme break the binary -banderolleja heilutellen.
Dress however you please. Call yourself whatever you like. Sleep with any consenting adult who'll have you. Live your best life in peace and security.
