Minkä ikäisenä tiedostin olevani homo?

Homoseksuaaleilta kysytään usein: "Minkä ikäisenä tiedostit olevasi homo?" Tämä on itse asiassa varmaan kaikkein yleisin yksittäinen homoseksuaaleille esitettävä kysymys homouteen liittyen.

Kysymykseen vastaaminen ei ole yksiselitteisen helppoa. Olen itse paikantanut ensimmäisten homoseksuaalisten tuntemusten ilmaantumisen siihen aikaan, kun olin noin 9-10-vuotias. Ne ensimmäiset signaalit eivät olleet sanan varsinaisessa merkityksessä seksuaalisia vaan pikemminkin eräänlaista määrittelemätöntä vetovoimaa, jota en osannut sanallistaa, mutta joka oli olemassa hyvin väkevänä. Aloin tiedostua siitä, että en pysty ihastumaan esimerkiksi luokallani oleviin tyttöihin. Muut pojat jauhoivat tytöistä koko ajan, mutta minua ei kiinnostanut. Kaveerasin tosin tyttöjen kanssa aktiivisesti, ja tytöt aina hyväksyivät minut osaksi porukoitaan. Poikaporukoissa en viihtynyt, vaikka minulla myös poikia kaverina tuolloin oli. Miehissä ja pojissa kuitenkin jokin vain veti puoleensa, vaikken osannut sitä vielä mitenkään sanallistaa tai jäsentää tai seksuaalissävytteiseksi mielenkiinnoksi hahmottaa. Muistan, miten eräs isäni tuttava kävi joskus meillä kylässä, ja hän oli minusta aivan satumaisen komea. Katselin häntä aina sanattoman ihailun vallassa ja ajattelin, etten ole ikinä nähnyt mitään niin kaunista (miehisessä mielessä).

Ensimmäisen kerran ihastuin luokallani olevaan poikaan 13-vuotiaana (olin siis seiskalla). Poika oli absoluuttisen hetero ja omissa kaveripiireissään hyvin suosittu, eli minulle kaikin mahdollisin tavoin saavuttamattomissa. En kuitenkaan mahtanut niille tuntemuksille mitään. Olin aivan huumaantunut, jos tämä poika joskus huomioi minua jotenkin tai hymyili minulle, vaikka tiedostinkin, etten ikinä voisi mitenkään "saada" häntä itselleni. Hellyttää muistella tätä. Ihastus lakkasi aikanaan, enkä sen jälkeen ihastunut enää luokallani oleviin poikiin. 13-14-vuotiaana (kasiluokalla) olin kuitenkin jo sen verran asioista tiedostunut, että pystyin nimeämään kokemani kiinnostuksen homoseksuaalisuudeksi. Tällöin voimakas seksuaalinen kiinnostus miehiin ja miehistä kiihottuminen oli myös jo täysin päivänselvää. Tuolloin oli vielä aika huonosti mitään pornosivustoja. Muistan jonkin sivuston (olen unohtanut nimen), jolla oli homoeroottisia novelleja, jotka luin varmaan sata kertaa. Kirjoitin eroottisia novelleja myös itse, tosin en julkaissut niitä koskaan missään. Oli myös muutamia kuvasivustoja, joita selasin. Yksi oli nimeltään ”Keskus-Video” tai jotain sellaista, ilmeisesti tuolloin Helsingissä sijainnut erotiikkaliike.

Ajatus siitä, että olen homo, oli tuohon aikaan todella ahdistava monestakin syystä. Sukuni ei tuolloin suhtautunut homouteen todellakaan mitenkään myötämielisesti, eikä suhtaudu edelleenkään. Homoille (erityisesti homomiehille) on ymmärtääkseni tyypillistä se, että kun nuorena tiedostuu homoseksuaalisista tuntemuksistaan, yrittää "pakottaa" itsensä ajatuksissaan heteroksi. Yritin minäkin. Mielikuvaharjoittelin kaikkea sellaista, että löydän itselleni vaimon, menemme naimisiin ja saamme lapsia. Yritin seksuaalisesti kiihottua naisista ja katselin joskus pornolehtiä ihan vain tässä tarkoituksessa. Muistan edelleen tarkalleen, millaisia kuvia eräässäkin pornolehdessä oli. Siellä oli yksi aukeama, jolla kaksi miestä suutelivat ja pitivät toistensa peniksiä käsissään. Kuva oli niin kiihottava, että meinasin läkähtyä aina sen nähdessäni. Pyrin kaikin voimin tukahduttamaan sen tuntemuksen ja keskityin katselemaan niitä naisten kuvia. Mitä tahansa teinkin, en vaan pystynyt pakottamaan viisaria värähtämään niistä naisten kuvista. En pystynyt pakottamaan itseäni kiinnostumaan tisseistä ja pilluista (homoutta on mahdotonta hakata ihmisestä pois, oli hakkaaja sitten homo itse tai joku muu).

15-16-vuotiaana aloin olla sillä tavalla varma asiasta, että pystyin myöntämään itselleni ja muille, mikä olen. Se ei todellakaan tullut ilmaiseksi, vaan tuo heteroksi pakottautuminen ajatusten tasolla kesti prosessina monta vuotta. Oli aina sellainen "kyllä tämä vielä menee ohi" -ajatusprosessi mielessä. Muistan, miten luin jostain koulukirjasta, että nuoruuteen saattaa kuulua ohimenevä homoseksuaalisuuden vaihe, mutta se menee yleensä ohi ajan myötä. Ajattelin, että minä olen varmaan sellainen. 15-vuotiaana oli kuitenkin aivan pakko kohdata se tosiasia, ettei kiinnostus miehiä kohtaan katoa, enkä voi pakottaa itseäni olemaan tuntematta sitä vetoa. Aloin kertoa silloisille kavereilleni asiasta. Ensin sanoin olevani biseksuaali, koska edelleen pidin kiinni siitä ajatuksesta, että pystyn vielä jonain päivänä kiinnostumaan naisista. Tiesin kuitenkin koko ajan sisimmässäni, etten ole biseksuaali, mutta kaapista tuleminen ensi alkuun bissenä oli helpompaa kuin täytenä homona tuleminen. Kaikki silloiset kaverini ottivat asian hyvin. Muutama myönsi myöhemmin, että asia oli alkuun ollut vaikea sulatella, mutta lopulta asia oli ihan itsestäänselvä.

Kuten todettua, ei sukuni suhtautunut homouutiseen kovin myötämielisesti. Monet tekivät selväksi, etteivät hyväksy tällaista "elämäntapaa" ja että minua pidetään yleisesti jotenkin kieroon kasvaneena. Eräs vanhempi sukulaiseni on uskossa (en tiedä tarkkaan, mihin ryhmittymään hän kuuluu) ja hän sanoi minulle monta kertaa rukoilevansa puolestani, että Jumala ottaisi tämän vääristymän pois minusta. Kuvitelkaa tuo lausuttuna Aina Inkeri Ankeisen äänellä. Ajatteli varmaan vain olevansa kiltti, huomaavainen ja jalomielinen. Kasvavalle ja identiteettikipuilevalle nuorelle teki kyllä eetvarttia kuunnella tuollaisia kommentteja. Aivan kuin siinä homoidentiteetin hyväksymisessä itsessään ei olisi ollut tarpeeksi tekemistä. En yhtään enää muista, mitä tuolle rukoilijatanttaralle vastasin, mutta lopulta päädyin vain välttelemään häntä visusti. Tympeä akka muutenkin, muutkaan sukulaiseni eivät oikein pidä hänestä, koska hän sekaantuu jatkuvasti muiden asioihin ja rakastaa juoruilua Ulla Taalasmaan tyyliin. Noh, nykyään sukuni suhtautuu homousasiaan aika neutraalisti. Asiaa ei koskaan oteta mitenkään puheeksi, ja miksi pitäisikään, minun yksityisasianihan se on. Kuulin kerran erään toisen sukulaiseni voivottelevan, kun minä en koskaan saa omia jälkeläisiä. Ei jälkeläisten saaminen elämän ainoa tarkoitus voi olla. Voin olla monin muin tavoin yhteiskunnallisesti hyödyksi, vaikken biologisia jälkeläisiä saakaan. Ja eikö meitä taaperra tällä planeetalla jo ihan tarpeeksi paljon ennestäänkin? Planeetta natisee liitoksissaan jo nyt väestömäärän paljoudesta johtuen. Ihmisten pitäisi olla kiitollisia meille homoille, jotka emme lisäänny (ja jotka emme ylipäätänsäkään pysty seksuaalisissa suhteissamme lisääntymään, vaikka haluaisimmekin).

En usko, että kovinkaan monelle homolle homoudesta tiedostuminen nuorena on mikään miellyttävä yllätys. Monet päätyvät tuohon kuvaamani kaltaiseen kurimukseen, jossa yrittää pakottautua heteroksi ja käyttää hirveästi energiaa asian märehtimiseen. Se ei tosiaankaan ole mitään herkkua. Edellisten sukupolvien homoista monet päätyivät kulissiheteroavioliittoon ja hankkivat perheen. Paljon traagisia kohtaloita. Tuo olisi minulle pahin mahdollinen painajainen, jonka ikimaailmassa voin kuvitella. Sitten on niitä, jotka tiedostuvat homoseksuaalisista tuntemuksista vasta vanhemmalla iällä. Tiedän paljon keski-ikää lähestyviä miehiä, joille tuli vasta neljänkymmenen rajapyykin ohitettua hieman yllätyksenä, että myös oma sukupuoli kiinnostaa. Olen keskustellut tällaisten miesten kanssa. Monet kertovat, että he periaatteessa tiedostivat homotuntemusten olevan piilevinä jossain olemassa, mutteivät uskaltaneet antaa itselleen lupaa niiden tulla selkeämmin esiin. Monet näistä selittävät olevansa biseksuaaleja, mutta yksi vaimon ja perheen hankkinut ja myöhemmin eronnut mies sanoi, että kyllä hän on aivan täysin homo. Hän kuvaili, miten "taustalla piilevä homous" oli lopulta vaan niin selvänä hänen edessään, ettei hän vaan voinut jatkaa itsensä kieltämistä ja asian alas painamista. Olisi täyttä helvettiä elää tuollaista elämää.

Minua on aina häirinnyt se, että homoseksuaalisuus on kokemuksena rinnastettu transsukupuolisuuteen. Homoseksuaalisuudella ei ole transsukupuolisuuden kanssa mitään tekemistä. Kyse on kahdesta täysin eri ilmiöstä. Huolimatta siitä, että homot usein ensireaktionaan ajattelevat olevansa jotenkin vääränlaisia homouden vuoksi, ei homoudessa ole kyse mistään sellaisesta, että kokee oman kehonsa vääräksi. Homoseksuaalisuus kohdistuu ihmisestä itsestään ulospäin, toisiin ihmisiin. Transsukupuolisuus kohdistuu ihmiseen itseensä ja muut ihmiset liittyvät siihen sillä tavalla, että transille aiheutuu dysforiaa, kun muut eivät kohtaa ja kohtele häntä hänen väärään kehoon harhailleen sukupuolisielunsa mukaisesti. Homo ei ajattele olevansa "väärä", kuten transit. *) On ollut alun perinkin koko transliikkeeltä idioottimaista takertua homojen oikeuksia ajavaan liikehdintään ja ajaa tavoitteitaan homojen siivellä. Homot eivät ole halunneet mitään muuta kuin elää rauhassa, transit pyrkivät muuttamaan koko yhteiskunnan oman maailmankuvansa mukaiseksi. Siinä transit ovat tehneet elämänsä mokan, kun he alkoivat määritellä homoseksuaalisuutta uusiksi transideologian pohjalta. Homoseksuaalinen kiinnostus kohdistuu toiseen ihmiseen, joka on samaa sukupuolta. Homoseksuaalinen kiinnostus ei kohdistu vastakkaista sukupuolta olevaan yksilöön, oli hänellä minkälainen identiteetti hyvänsä. Emme koe vetoa kenenkään genderperformanssiin ja immateriaaliseen sukupuolisieluun vaan toisiin samaa sukupuolta oleviin ihmisiin. Nykyajassa on jotenkin tragikoomista se, että vaikka tätä samaa virttä on veisattu vuosikymmenet, on jokaisessa ajassa aina oma porukkansa, jolle asiaa täytyy yhä uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan vääntää rautalangasta. Oli porukka ja aikakausi mikä hyvänsä, niin perustavoite lähtee aina siitä, että homot täytyy jollain keinolla eheyttää ja painostaa heidät sisällyttämään deitti- ja seksipooliinsa vastakkaisen sukupuolen edustajia.

*) Oma lukunsa ovat tietysti ne homoseksuaalit, jotka reaktiona homovihamieliseen ympäristöön kehittävät itselleen transidentiteetin. En käsittele ko. aihetta nyt kuitenkaan tässä sen enempää.

Jos transit tosissaan kuvittelevat voivansa vääntää homoseksuaalisuudesta identiteettiperustaisen ja genderperformanssiin kohdistuvan kiinnostuksen konseptin, niin I have news for you: ei tule tapahtumaan. Pankaa toisianne ja jättäkää homot rauhaan.

Olen oikeasti todella, todella kyllästynyt tähän kaikkeen. En jaksaisi miettiä näitä asioita jatkuvasti, mutta meni minne tahansa, törmää tähän asiaan jossain muodossa. Transeja ei pääse pakoon minnekään. Minulta on mennyt tämän asian takia pilalle muutamia tärkeitä ja rakkaita harrastuksia, koska genderspeshulit ovat tunkeneet ko. harrastuspiireihin ja tehneet kaikesta siellä oman show’nsa pronominivouhotuksineen ja moninaisuusvalistuksineen. Ei voisi vähempää kiinnostaa mennä vapaa-ajallaan johonkin itselleen mieluisaan juttuun ja joutua kuuntelemaan siellä ulinaa transfobiasta, ulossulkemisesta ja syrjinnästä. En yksinkertaisesti jaksa sietää genderspeshuleita ja heidän naurettavaa haihatteluaan, gendertuputustaan ja muita sukupuoliaan enää yhtään vitun missään. Muutenkin haluaisin vain elää kaikessa rauhassa joutumatta käyttämään aikaani kaikkeen transperseilyn vastustamiseen. Siitä unelmasta olen jo luopunut, että homot saisivat omat tilansa, tilaisuutensa ja deittiappinsa takaisin. Transit tunkevat niihin mitään kyselemättä ja valtaavat kaikki homojen aikaisemmat paraatipaikat itselleen. Ainoa keino on perustaa ja ylläpitää maanalaisia homoverkostoja, joihin transeilla ei ole mitään asiaa. Siitä aiheutuu ylimääräistä vaivaa, mutta eipä oikein muitakaan vaihtoehtoja ole. (Noihinkin verkostoihin ilmaantuu aina välillä jotain laupiaana samarialaisena esiintyviä wokemiehiä, jotka lässyttävät transinklusiivisuudesta ja siitä, miten transmiehet pitää ottaa osaksi homojen keskinäiskulttuuria. Hohhoh. Häivyn saman tien hippulat vinkuen joka ryhmästä, jossa joku alkaa mussuttaa tuollaista skeidaa.)

Homona eläminen on loppujen lopuksi aika jees, vaikka siinä joitain varjopuolia onkin. Voisin joskus myöhemmin kirjoittaa noista varjopuolista tarkemmin. Hyviä puolia homoudessa toki on enemmän. Paras puoli on se, kun saa koskea toiseen mieheen ja tehdä hänen kanssaan kaikenlaista kivaa, hehheh. Miehen lähellä oleminen on taianomainen kokemus. Sitä on vaikea sanallistaa, mutta jotain omituista magiaa siinä on, kun äijä pitää sylissä ja painaa rintaansa vasten. Puhumattakaan kaikesta muusta. On se kyllä aika hemmetin ihanaa, ei käy kieltäminen. Heterosuhteissa ei voi kokea mitään sellaista, mitä vain kahden miehen välillä voi toteutua ja tapahtua.

Oli aika muinen lasna, jolloin olisin antanut mitä tahansa voidakseni muuttua heteroksi. Aikuisiällä olen kuitenkin aina kokenut, etten ikimaailmassa vaihtaisi tätä kokemusta pois mistään hinnasta. Tässä on jotain niin arvokasta ja maskuliinisella tavalla herkkää, että se saa joskus miltei pakahtumaan jostain määrittelemättömästä onnen tunteesta. Oltiin homoudesta ja sen mahdollisesta "luonnottomuudesta" mitä mieltä hyvänsä, niin tässä kukaan ei vahingoitu millään tavalla. Rakkautta ei voi olla liikaa. Kyllä minä teistä äijänvonkaleista ja karvaturreista vaan niin tykkään, vaikka onhan teillä toki ne rasittavatkin puolenne! (Vai meillä? Mitään en myönnä...)

Sukupuolen ja seksuaalisuuden rinnastaminen toisiinsa on neliönmuotoisen palikan työntämistä pyöreään reikään

Yksi suurimmista nykyiseen trans- ja sukupuolihysteriaan liittyvistä ongelmista on se, että transsukupuolisuus on ilmiönä yhdistetty ja rinnastettu homouteen ja ylipäänsä seksuaaliseen suuntautumiseen.

Miksi se on ongelma? Koska kyse ei ole samanlaisista tai toisiinsa vertautuvista ilmiöistä. Transsukupuolisuus on minä- ja kehonkuvan radikaali häiriötila (tarkasteltiin sitä mistä vinkkelistä hyvänsä). Homous on seksuaalinen suuntautuminen. Nykyinen transliike on saavuttanut tämänhetkisen asemansa käytännössä kokonaan homojen, lesbojen ja biseksuaalien oikeuksia ajavan liikehdinnän reppuselässä roikkumalla. Olen kirjoittanut tässä blogissa jo paljon siitä, millaisia ongelmia tästä loisimisesta on seksuaalivähemmistöihin kuuluville aiheutunut, mutta tosiasiassa olen raapaissut vasta pintaa koko valtavassa vyyhdessä. (Naisten ja lasten oikeudet ja niiden murentaminen ovat tässä nimittäin aivan oma ulottuvuutensa, josta kirjoitan joskus myöhemmin. Jos aihe kiinnostaa, niin Radikaalifeministi-blogissa on useita hyviä kirjoituksia.)

Olen tässä mietiskellyt, mistä mahtaa johtua se, että yhä edelleen valtaväestö mielessään samaistaa transsukupuolisuuden homouteen, vaikka ihmiset alkavat olla näissä seksuaalisuusasioissa jo aika valistuneita. Tämä samaistaminen näkyy mm. siinä, miten sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat tahot jatkuvasti hokevat ja toistelevat hyvin samantapaisia argumentteja kuin ne, joita homojen ja lesbojen oikeuksia ajavat tahot ovat aikanaan vaikuttamaan pyrkiessään käyttäneet ("ei ole keneltäkään pois", "syrjityn vähemmistön ihmisoikeudet" jne.), ja nämä mantrat uppoavat valtaväestöön kuin veitsi voihin. Tiedän, että tästä samaistamisasiasta on tehty jonkin verran tutkimusta, mutta en ole jaksanut tarkemmin perehtyä, koska ainakin osa kyseisestä tutkimuksesta tulee gender- ja sukupuolentutkimuksen puolelta, ja siinä likaviemärissä en aio sekuntiakaan elämästäni aikaa viettää. (Toisekseen, sukupuolentutkimuksen kutsuminen tieteeksi on tieteen räikeää halventamista.)

Mutta pohditaanpa asiaa nyt hetki. Mitä yhteistä transsukupuolisuudella ja homoseksuaalisuudella on? Jos ajatellaan asiaa sosiaaliselta ja yhteiskunnalliselta kannalta, niin homoseksuaalisuus on jollain tapaa kiinteästi sukupuoliseen poikkeavuuteen liittyvä ilmiö. Ehdoton enemmistö maailman ihmisistä on heteroseksuaaleja, joten sikäli homoseksuaalit muodostavat vallitsevasta normista selkeän poikkeuksen. Kukaan ei vieläkään tarkalleen tiedä, mikä homoseksuaalisuuden "aiheuttaa" tai mistä se johtuu, mutta homouden evolutiivisista syistä on silti esitetty vaikka minkälaisia spekulaatioita, joista useimmat ainakin omaan korvaani kuulostavat erittäin järkeenkäyviltä. Esimerkiksi se, että homous on luonnon tapa rajoittaa holtitonta lisääntymistä ja väestönkasvua, tai se, että homojen yksilöiden olemassaolo ihmis- tai eläinyhteisöissä varmistaa sen, että jos vastasyntyneet vauvat tai ylipäänsä pienet lapset menettävät molemmat vanhempansa, joku on varmasti pitämässä heistä sen jälkeen huolta ja siten varmistamassa heidän henkiinjäämisensä. Tätä teoriaa tukee (homo)miesten kohdalla mm. se, että mitä enemmän poikalapsia äiti synnyttää, todennäköisyys homoseksuaalisen pojan synnyttämiselle kasvaa poika pojalta.

Tämä herttainen sarjakuva havainnollistaa tuota evolutiivisuusasiaa mahdollisimman yksinkertaisesti:

On siis osoitettavissa ainakin hyvin yleisluontoisella tasolla, että homoseksuaalisten yksilöiden olemassaololla on ainakin jokin yhteisöön syntyvien jälkeläisten eloonjäämisen varmistamiseen liittyvä tehtävä, vaikkei homoseksuaalinen parinmuodostus yhteisöihin suoraan jälkikasvua tuotakaan. Voitaneen kai ajatella niinkin, että jos homoseksuaalisuudella ei olisi kerrassaan minkäänlaista evolutiivista pointtia ja olisimme siten puhtaasti evolutiivinen ”virhe”, olisimme myös jo kauan sitten karsiutuneet pois koko biologisesta järjestelmästä sekä ihmis- että eläinlajeissa. Näin ei ole tapahtunut. Noh, oli miten oli, mikään tällainen spekulointikaan ei pyyhi pois sitä tosiseikkaa, että homoseksuaalisuus ON ehdottomasti sukupuolista ja seksuaalista poikkeavuutta, koska vain erittäin pienellä määrällä yhteisön jäsenistä romanttinen ja seksuaalinen kiinnostus kohdistuu saman sukupuolen edustajiin (joiden kanssa he eivät voi lisääntyä edes vahingossa).

Entä transsukupuolisuus sitten? En lähde spekuloimaan transsukupuolisuuden mahdollisia tarkoituksia ja syitä ym. sen syvällisemmin, mutta kuten homoudenkin kohdalla, myös transsukupuolisuus on jollain tapaa sukupuoliseen poikkeavuuteen liittyvä ilmiö. En ole tutustunut mihinkään prosenttiosuuksiin sen tarkemmin, mutta (ja nyt puhun niistä ns. aidosti transsukupuolisista ihmisistä, joiden sukupuoliristiriita on todellinen ja heidän psyykkisen hyvinvointinsa kannalta pahimmillaan hengenvaarallinen tila) jos homouden prosenttiosuuksiin vertaa, puhutaan suunnilleen samoista tai jopa paljon pienemmistä prosenttilukemista. Vanhoina aikoina, jolloin nykyisenlainen sukupuoli- ja transhysteria ei vielä ollut valloillaan, nämä transsukupuoliset henkilöt yksinkertaisesti hankkiutuivat tutkimuksiin ja hoitoihin, korjauttivat sukupuoltaan sen verran kuin oli mahdollista ja jatkoivat elämäänsä niin paljon sen kokemansa sukupuolen edustajina kuin mahdollista. Biologista sukupuolta ei silloin ollut, ei ole nyt eikä ole koskaan tulevaisuudessakaan mahdollista vaihtaa (tai "korjata"), mutta tuo kokemansa sukupuolen edustajan kaltaisessa kehossa eläminen oli näille ns. vanhan koulukunnan transsukupuolisille kuitenkin helpompi ja tuskattomampi tapa elää kuin yrittää hammasta purren elää sukupuolessa, joka ei tunnu omalta. Huomatkaa myös, että nämä yksilöt katosivat korjauksen jälkeen vähin äänin valtaväestöön ja sulautuivat sinne. He eivät riehuneet ja mekkaloineet barrikadeilla huutamassa koko yhteiskunnalle 24/7 maagisesta erikoisihmisyydestään ja uhkeista identiteeteistään, toisin kuin nämä nykyajan transtrenderit.

No niin, sekä homoseksuaalisuus että transsukupuolisuus ovat jonkinlaista sukupuolista poikkeavuutta. Kummallakin ilmiöllä on jotain tekemistä sukupuolen kanssa ja ne liittyvät siihen. Tähän ne yhtäläisyydet sitten käytännössä loppuvatkin.

Homoseksuaalinen ihminen havahtuu jossain kohtaa elämäänsä (yleensä viimeistään varhaisnuoruudessa) huomaamaan, että hänen omat romanttiset ja seksuaaliset tunteensa kohdistuvat yksinomaan oman sukupuolen edustajiin, toisin kuin melkein kaikilla hänen ympärillään. Myös minä olen käynyt läpi tämän vaiheen. Käsitteellisellä tasolla homoseksuaalinen ihminen ei koe minkäänlaista ahdistusta omasta sukupuolestaan ja kehostaan. Homo ei tässä koko skenaariossa sinänsä edes ajattele omaa sukupuoltaan tai kehoaan, vaan hänestä itsestään ulospäin suuntautuva sukupuolinen kiinnostus kohdistuu hänen oman sukupuolensa edustajiin, ei vastakkaisen. Tässä on kyse viehtymyksestä, ei introspektiosta. Homoseksuaalin kohdalla sukupuolinen poikkeavuus ei tarkoita sitä, että hän itse olisi (tai kokisi olevansa) sukupuolisesti poikkeava.

(Homoseksuaalisuudella ja transsukupuolisuudella saattaa kyllä olla jonkinlainen korrelaatio; esimerkiksi monet detransitioituneet naiset ovat kertoneet tajunneensa vasta sukupuolenvaihdoksensa jälkeen olevansa lesbonaisia, eivät transmiehiä. Huomatkaa myös, etten tietenkään tarkoita, etteikö homoseksuaali voisi kokea jonkinlaista omaan sukupuoleensa ja sukupuoli-identiteettiinsä liittyvää hämmennystä tai ahdistusta; tietenkin voi. Se, että kokee sukupuolestaan hämmennystä, ei kuitenkaan "vielä" ole transsukupuolisuutta eikä se tarkoita, että hämmentynyt ihminen automaattisesti olisi transsukupuolinen, toisin kuin transaktivistit aina kivenkovaan väittävät. En nyt kuitenkaan syvenny tässä tähän tämän enempää. Puhun homoseksuaalisuudesta ja transsukupuolisuudesta yleisellä, prototyyppisellä käsitteellisellä tasolla, en sillä tavalla, että yrittäisin sisällyttää kaiken ihmisissä ilmenevän variaation pohdintaan.)

Transsukupuolinen ihminen havahtuu jossain kohtaa elämäänsä huomaamaan, ettei hän koe oman kehonsa biologista sukupuolta omakseen. Hänellä on hyvin voimakkaita tuntemuksia siitä, että hänen kehonsa ja sukupuolensa on ihan täysin väärä, ja hän tuntee olevansa todellisuudessa vastakkaista sukupuolta. Tästä aiheutuu transsukupuoliselle henkilölle jatkuva ristiriitainen ja piinaava olotila, joka pahimmillaan lamauttaa ja rampauttaa hänet aivan täysin. En mene tässä tähän problematiikkaan sen tarkemmin, mutta korostan tässä nyt sitä, että transsukupuolisuus on ihmisen omaan itseensä kohdistuva tuntemus, ei muihin ihmisiin. Tämä on aivan täysin eri skenaario kuin homoseksuaalisuus tai ylipäänsä seksuaalinen suuntautuminen ihmisen ominaisuutena. Transsukupuolisuudessa on kyse ihmisen subjektiivisesta kehonkuvasta ja sen akuutista häiriötilasta. Se ei ole mitenkään sama asia kuin seksuaalinen suuntautuminen, eivätkä nämä kaksi siten ole rinnastettavissa toisiinsa millään tasolla. Transsukupuolisella ihmisellä on seksuaalinen suuntautuminen ihan samoin kuin kaikilla muillakin: hän on joko hetero, homo tai bi (tai aseksuaali, mutta ei mennä nyt siihen).

Huomaatteko eron näiden kahden ilmiön välillä?

Homoseksuaalisuus suuntautuu ihmisyksilöstä ulospäin ja kohdistuu toisiin ihmisiin.
Transsukupuolisuus suuntautuu ihmisyksilöön sisäänpäin ja kohdistuu häneen itseensä.

Homoseksuaali ei transsukupuolisen tavoin koe voimakasta halua tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi ja elää elämäänsä ikään kuin toisena ihmisenä, toisessa identiteetissä. Homoseksuaali ei transsukupuolisen tavoin ole koko ajan hämmentynyt ja ahdistunut siitä, että oma keho on jotenkin vääränlainen. Siinä kohtaa, kun LGB ja T niputettiin yhteen yhdeksi akronyymiksi, tehtiin kollektiivisesti erittäin perustavanlaatuinen erehdys. L, G ja B ovat seksuaalisia suuntautumisia ja ilmentävät toiseen ihmiseen kohdistuvia positiivisia tuntemuksia, toiseen ihmiseen kiintymistä, toisen ihmisen rakastamista. T on dramaattinen sukupuoli-identiteetin häiriötila, joka aiheuttaa ihmiselle itselleen kaikkea muuta kuin positiivisia tuntemuksia. Jos asiaa ajatellaan yleisellä tasolla Pride-humputtelun ja siihen kytkeytyvän poliittisen aktivismin viitekehyksessä, niin alun perin motiivi T:n lisäämiselle on varmastikin ollut ajatuksen tasolla jotain sellaista, että sukupuolensa korjanneet transsukupuoliset haluavat juhlia sitä "aitoa" itseään Priden tapaisessa värikkään iloisessa ja yhteisöllisessä kontekstissa. Tässä muodossa T:llä ei ole ollut LGB:hen tai kehenkään muuhunkaan ihmisryhmään negatiivista vaikutusta, koska T (kuten LGB:kin) juhli jotain sellaista, joka on merkittävästi parantanut hänen omaa elämänlaatuaan. Vähänpä osasivat tuon ajan LGB- ja T-aktivistit aavistaa, millaisiin mittasuhteisiin tuo Pride-humputtelu ja kaikki siihen liittyvä poliittinen möykkääminen tulisivat jonain päivänä vielä kasvamaan.

Mistä päästäänkin nykyiseen transhysteriaan tuhansine miljardeine gendereineen, identiteetteineen ja muine harhaisine fantasioineen. Kun LGB ja T on rinnastettu toisiinsa, on aikaansaatu ensinnäkin se, että valtaväestö (joka tietää LGB- ja T-asioista tuskin mitään) on mieltänyt ja edelleen mieltää transsukupuolisuuden joksikin seksuaalisen suuntautumisen muodoksi tai variaatioksi. Tämä estää valtaväestöä näkemästä sitä mitä todellisuudessa tapahtuu, ja tämä mahdollistaa osaltaan sen, että nämä nykyiset täysin kilahtaneet transtrenderit ja genderaktivistit saavat vapaasti riehua yhteiskunnassa ja esittää kaikenlaisia skitsofreenisia vaatimuksia niin paljon kuin ikinä mielivät, koska valtaväestö edelleen säyseästi ajattelee, että kyse on jostain "seksuaalivähemmistöjen liberaatiosta", kuten se LGB-aktivismin aikana vielä oli. Huomatkaa, että nykyinen Pride- ja sateenkaariaktivismi ei liity LGB-ihmisten oikeuksiin enää mitenkään. Se liittyy LGBTQ-akronyymin TQ-porukan vaatimuksiin (huomaa: VAATIMUKSIIN, ei oikeuksiin) ja sekoiluun.

Tämä uusi Pride-lippu itse asiassa kuvastaa nykytilannetta harvinaisen osuvasti.

Toisekseen on aikaansaatu se, että "sukupuolivähemmistöihin" (kuten he itse itseään Suomessa nimittävät) kuuluvilla ovat menneet seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli keskenään täysin sekaisin, eivätkä he enää ymmärrä mistä puhuvat, eivät ole ymmärtäneet pitkään aikaan. Seksuaalisia suuntautumisia on tasan kolme: heteroseksuaalisuus, homoseksuaalisuus ja biseksuaalisuus. Homoseksuaalisuus jakautuu miesten- ja naistenväliseen homoseksuaalisuuteen eli tavallaan toki seksuaalisia suuntautumisia voi ajatella olevan neljä. Jos seksuaaliset suuntautumiset niputetaan yhdeksi akronyymiksi, niin saadaan LGBS eli lesbian, gay, bisexual, straight. Koska nämä suuntautumiset voidaan käsitteellisesti erottaa toisistaan seksuaalisuuden alakategorioiksi, se luo mielikuvan, että seksuaalisia suuntautumisia voi olla vähän kaikenlaisia muitakin. LGBS kuvaa akronyymina objektiivista todellisuutta. T:llä ei ole mitään yhteistä tai edes tekemistä LGBS:n kanssa. T on aivan oma ja erillinen kategoriansa.

Mihin tämä on nyt sitten johtanut, kun Pride-aktivismi on vuodesta toiseen vain kasvanut kasvamistaan?

Meillä on aivan loputon, päivä päivältä kasvava lista vaikka minkälaisia täysin tuulesta temmattuja "seksuaalisia suuntautumisia". Joka ikiselle mahdolliselle jollain tapaa toiseen ihmiseen kohdistuvaan mielenkiintoon kytkeytyvälle tuntemukselle on kehitetty jokin sexual-päätteinen määritelmä. Ei tarvitse kuin googlata "list of different sexualities", niin alkaa Liisa Ihmemaassakin tuntua todemmalta ja järjellisemmältä kuin nämä sexual-psykoosit.

Mutta homma ei jää tähän (kunpa jäisikin).

Koska

a) transsukupuolisuus on ihmisten mielissä transaktivistien propagandalla saatu rinnastettua seksuaaliseen suuntautumiseen ja sotkettua nämä kaksi keskenään

b) hetken aikaa ehti jo vallita yleinen tietoisuus ja konsensus siitä, ettei seksuaalista suuntautumistaan voi valita tai muuttaa

c) biologisen sukupuolen merkitys on saatu transpropagandalla häivytettyä ihmisten mielistä,

on meillä nyt noiden seksuaalisuuksien lisäksi aivan jäätävä, täysin eksponentiaalisesti käsiin räjähtänyt kasa kaiken maailman seksuaalisten suuntautumisten ja sukupuoli-identiteettien hämäriä sekasikiöitä eli gendereitä.

Tätä tarkoitan sillä, kun sanon, että queer-, gender- ja transporukka on sekaisin.

Tätä tarkoitan sillä, kun sanon että uusi transaktivismi ja genderideologia ovat vaaraksi homoseksuaaleille. Nykymuotoinen oppi sukupuolesta "moninaisena" ja itsemäärittelyyn perustuvana ihmisen ominaisuutena pyyhkäisee realisoituessaan koko seksuaalisen suuntautumisen käsitteen kokonaan olemattomiin. Ja nyt ymmärtäkää kerta kaikkiaan tämä: se ei pyyhkäise olemattomiin vain homoseksuaalisuutta vaan MYÖS HETEROSEKSUAALISUUDEN. Jos sukupuolta määrittää kokemuksellinen identiteetti eikä fyysinen todellisuus, lakkaavat heteroseksuaalisuus, homoseksuaalisuus, naiseus ja mieheys olemasta. Tämä kuulostaa ihan pähkähullulta ja kaikin puolin parodialta, mutta tällaisia lakeja ihan oikeasti säädetään koko ajan kaikkialla länsimaissa. Juuri tästä tuossa Suomen sukupuolisekoilijoiden Oikeus olla -kampanjassakin on kyse. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla ja sateenkaarenvärisillä kivillä.

(Toki ihmisellä on oikeus olla – sekaisin. Mutta miksi koko yhteiskunta täytyy väkisin pakottaa leikkimään mukana siinä sinivaaleanpunavalkoisessa fantasiassa?)

Kun seksuaalinen suuntautuminen ja transsukupuolisuus rinnastetaan toisiinsa, niiden välinen raja hämärtyy ja ihmiset kadottavat kokonaan todellisuudentajunsa ja lopulta minuutensa (tai siis näin on jo tapahtunut). Katsokaa ympärillenne, tästä on merkkejä kaikkialla. Kun ihminen menee itsensä, identiteettinsä ja seksuaalisuutensa kanssa tarpeeksi solmuun ja sekaisin, hankkiutuu samanmielisten kuplaan ja on maailmanlaajuisesti mukana luomassa genderkaistapäiden raivohullua social justice -armeijaa, niin lopputulos on juuri sellaista kiiluvasilmäistä wokehurmosta ja hysteriaa, joka nyt riehuu valtoimenaan kaikkialla länsimaissa. Tämän takia meillä on nyt valtava joukko seonneita ihmisiä, jotka jauhavat girldickistä ja manpussysta ja painostavat homoja ja lesboja suuntautumisensa vastaiseen seksiin. Tämän takia meillä on valtava joukko seonneita ihmisiä, jotka hyökkäävät maailman tunnetuimman lastenkirjailijan kimppuun, kun hän sanoo: "Sex is real."

Transsukupuolisuuden rinnastaminen homouteen on vähän sama kuin rinnastaisimme anoreksian siihen, että joku pitää mustikkapiirakasta vaniljakastikkeella.