Transaktivismin paradoksit (osa 3): Tosielämän Näkymättömät Ninnit

Lueskelin aikani kuluksi tätä Apu-lehden artikkelia, jossa on haastateltavana transaktivisti Valo Vesinauris (Vesikauris). Haastattelu on julkaistu 6.10.2023. Olen kirjoittanut tästä henkilöstä ja hänen edesottamuksistaan eri yhteyksissä usein aiemminkin, mutta en kokonaisen haastattelun pohjalta.

Paradoksi 1: Niin tai näin, aina väärinpäin
Paradoksi 2: "Minut pakotetaan olemaan trans!"
Paradoksi 3: Tosielämän Näkymättömät Ninnit

(Tässä tekstissä on niin monta paradoksia, etten keksinyt niille mitään yhteistä nimittäjää otsikkoon, joten mennään Ninnillä. Heh.)

Taustatietoja: 28-vuotias Valo identifioituu muunsukupuoliseksi ja kuvaa haastattelussa heräämistään omaan identiteettinsä, kun oli kuullut puhuttavan muunsukupuolisuuden käsitteestä joskus nuorempana ja päätynyt tutkailemaan aihetta Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen (SMOK) sivuilla. Valo kuvaa tätä kokemusta suureksi oivallukseksi: siellä puhuttiin hänestä! Lisäksi Valo kuvailee haastattelussa transihmisiin kohdistuvaa syrjintää ja sen eri ilmenemismuotoja (nämä ovat erityistä dataa sikäli, että tulevat transien itsensä suusta) sekä tekemäänsä monipuolista vaikuttamistyötä transihmisten oikeuksien ja näkyvyyden jne. edistämiseksi. Haastattelu päättyy Valon haaveiluun siitä, että hän saisi joskus vielä korjata juridisen sukupuolensa sellaiseksi kuin itsensä tuntee; mies tai nainen kun eivät vaihtoehtoina vastaa Valon sukupuoli-identiteettiä. Valo toivoo, että hän voisi joskus vain elää tavallista elämää tarvitsematta joutua taistelemaan itsensä ja läheistensä ihmisoikeuksien puolesta.

Haastattelussa ei sinänsä ole mitään uutta ja ihmeellistä, sillä Vesinauris on jauhanut nämä samat lätinät eri yhteyksissä useita kymmeniä (satoja) kertoja aiemminkin. Iänikuiset mantrat syrjinnästä, näkymättömyydestä ja fobiasta, joita sadat transaktivistit ennen Vesinaurista ovat toistelleet ja tulevat hänen jälkeensä toistelemaan. Olen viime aikoina taas kerran miettinyt, miksi tämä sama ulina jatkuu identtisenä aina vaan, vaikka transihmisiä on viimeisen 5-10 vuoden aikana hyysätty enemmän kuin yhtäkään toista vähemmistöryhmää. Vaikka translaki (eli sukupuolen itsemäärittelylaki) on Suomessakin säädetty kohta jo vuosi sitten voimaan ja kuka tahansa voi nyt vaihdella juridista sukupuolitietoaan sydämensä kyllyydestä (joskin "vain" vuoden välein), yhä edelleen samat aktivistit jatkavat samojen virsien veisaamista siitä, miten heitä syrjitään ja marginalisoidaan eikä heidän oikeuksiaan ole huomioitu jne. En tiedä, onko minulla tähän asiaan enää mitään tuoreempaa sanottavaa kuin olen aiemmissa teksteissä jo sanonut, mutta Vesinauriin haastattelussa on joitakin kohtia, joita haluan hieman tarkemmin tarkastella ja pohtia.

Mitä Suomen uudistettuun translakiin tulee, niin transien mukaanhan homma on jätetty puolitiehen, mikä mainitaan myös haastattelussa:

Transyhteisöllä on monta tavoitetta Suomessa. Yksi oli eduskunnan hyväksymä sukupuolen vahvistamista koskeva lakiuudistus. Vaikka se hyväksyttiin, on siinä transyhteisön mukaan puutteita, kuten se, että alaikäisillä ei ole oikeutta korjata juridista sukupuoltaan.

– Orpon hallitusohjelmassa ei mainita sateenkaari-ihmisiä yhdelläkään sanalla. Tämä on mielestäni huolestuttavaa ja kertoo karusti siitä, ettei nykyisenlaista hallitusta kiinnosta lainkaan edistää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia seuraavien vuosien aikana.

Muita tämänhetkisiä tavoitteita on translasten ja nuorten itsemäärittely, syrjintään ja transvihaan puuttuminen sekä muunsukupuolisten olemassaolon tunnustaminen. Pikkujuttuja, Valo hymyilee.

Siinä onkin konkreettisia esimerkkejä niistä transaktivistien vaatimuksista, joita he seuraavaksi ryhtyvät ajamaan, tai ajavat nyt jo. Transien alaikäisten itsemäärittelyä ja transiuttamisen edistämistä koskevat muutospyrkimykset ovat muualla maailmassa (mm. Amerikassa) jo paljon pidemmällä kuin mihin niiden suhteen on Suomessa päästy kovasta yrityksestä huolimatta. Huolimatta siitä, että detransitioitujien määrä on maailmalla ja myös Suomessa jatkuvassa kasvussa (minkä suomalaiset mediat ovat myös pikkuhiljaa alkaneet huomioida ja tuoda detransitioitujien ääniä yhä enemmän esiin, joskin usein anonymiteetin suojissa), transaktivistit sitkeästi jatkavat alaikäisten transiuttamisen normalisoimisen ja helpottamisen projektiaan eivätkä suostu debatoimaan asiasta muiden kuin itse tarkoin valitsemansa "opposition" kanssa (lue: oppositio joko on samaa mieltä transien kanssa tai ei uskalla esittää kuin korkeintaan hyvin varovaista kritiikkiä, koska sillä ei ole näistä asioista tarpeeksi tietoa; transit pystyvät näissä tilanteissa aina huutamaan heiveröisen kritiikin sammuksiin vanhoilla vakimantroillaan). Sametti on useita kertoja peräänkuuluttanut blogissaan ja striimeissään transaktivisteja väittelemään kanssaan ja argumentoimaan hänet suohon, mutta sirkat vain ovat sirittäneet ja sirittävät edelleen.

Ei nyt kuitenkaan syvennytä alaikäisten transiuttamista koskeviin hankkeisiin sen syvemmin, koska ne ovat itsessään niin laaja aihe, että niitä täytyisi käsitellä aivan erikseen. (Asia on myös paljon monimutkaisempi kuin että siinä olisi vain kyse ”ihmisoikeuksista”.) Sen sijaan mietityttää tuo "syrjintään ja transvihaan puuttuminen". Niin kauan kuin jaksan muistaa, ovat transit syyttäneet muita ihmisryhmiä (myös homoseksuaaleja, joiden ihmisoikeusliikkeessä ovat loisineet itse asiassa aivan alusta saakka) ja yhteiskuntaa syrjinnästä, fobiasta, vihasta, marginalisoinnista ja siitä, etteivät muut ihmiset ja yhteiskunta "tunnusta heidän olemassaoloaan". Hämäräksi ja epäselväksi kuitenkin jää joka kerta se, miten transien ja sukupuoleltaan moninaisten syrjintä käytännössä ilmenee. Tähänkin transeilla on omat vakivastauksensa, jotka löytyvät myös Vesinauriin haastattelusta, hän esimerkiksi mainitsee "kohtaavansa vihapuhetta ja häirintää", minkä lisäksi hän kuitenkin "saa myös tukea ja kannustusta" ympäröiviltä ihmisiltä. Tässä muita mainintoja aiheesta:

– Yhä täytyy tehdä töitä, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että on olemassa muitakin kuin miehiä ja naisia. Näkymättömyyden rinnalla tulee se, ettei oteta vakavasti. Transihmisille naureskellaan, ja meitä pilkataan.

Valon mielestä olisi hyvä, että kuva trans­­ihmisistä eri medioissa olisi moninaisempi kuin vain ne muutamat, jotka asiasta puhuvat. – Mutta se ei ole kaikille turvallista, eikä siten mahdollista. 

Turvattomuutta luo erilainen häirintä, ulossulkeminen, pelko perheenjäsenten reaktioista, väkivallan uhka, ennakko­luulot ja ongelmat vaikkapa terveyden­huollossa.

Valo toivoo aktiivista kaikenlaiseen sukupuolisyrjintään puuttumista.

– Usein transvastaisuudesta tehdään hymyissä suin vitsi, läppä, vaikka se ”läppä” on satuttavaa ja ihmisarvoa loukkaavaa. Toivoisin siihen puututtavan matalalla kynnyksellä. Pitäisi kyseenalaistaa omia ennakkoasenteitaan muita kohtaan ja sitä, minkälaisia oletuksia muiden sukupuolesta tekee.

Kun tästä haastattelusta nyt poimii näitä ydinkohtia ja vetelee niistä piuhoja yhteen, niin transien/Vesinauriin mukaan transien syrjintä ilmenee mm. seuraavilla tavoilla:

• Valtaväestön ihmiset eivät ole ymmärtäneet, että on olemassa muitakin kuin miehiä ja naisia. Tästä seuraa sukupuoleltaan moninaisille ihmisille kokemus näkymättömyydestä, mikä johtaa siihen, ettei heitä oteta vakavasti.
• Transihmisille naureskellaan ja heitä pilkataan.
• Mediassa esitetty kuva transihmisistä on liian kapea. Aihetta esillä pitäviä ihmisiä on julkisuudessa liian vähän. Asiasta puhuminen julkisesti ei ole kaikille turvallista eikä siten edes mahdollista, joten transit ovat ajautuneet tässä asiassa tavallaan noidankehään.
• Erilainen häirintä, ulkopuolelle sulkeminen, pelko sukulaisten reaktioista, väkivallan uhka, ennakkoluulot ja ongelmat terveydenhuollossa aiheuttavat transihmisille kroonista turvattomuutta.
• Transihmisten kohtaamaan syrjintään ei puututa tarpeeksi laajasti ja aktiivisesti.
• Transvastaisuudesta tehdään vitsi ja läppää ja nauretaan päälle.
• Valtaväestön edustajat eivät riittävästi kyseenalaista omia oletuksiaan ja ennakkoasenteitaan transihmisiä kohtaan.

Näiden väittämien purkaminen osiin ja tarkasteleminen kriittisesti vaatisi useiden blogitekstien sarjan, mutta koetetaan nyt tiivistää joitakin pointteja. Ensinnäkin tuo väittämä, että ”on olemassa muitakin kuin miehiä ja naisia”. Kaikki lähtee tästä ideologisesta aksioomasta, joka pohjautuu ideologisiin käsityksiin asioiden määrittelystä, ihmisten luokittelujärjestelmistä ja niistä seuraavista debateista koskien sitä, mitä oikeuksia kenellekin kuuluu tai ei kuulu. Tässä transien rakentamassa massiivisessa sukupuoli-infernossa ajattelu rakentuu sen varaan, että mies voi olla nainen, nainen voi olla mies, on olemassa muitakin kuin miehiä ja naisia ja jotkut eivät ole miehiä tai naisia ollenkaan, ja niin edelleen ja niin edelleen. Kuten on jo moneen kertaan todettu, on koko narratiivi itsessään niin sekava, harhainen ja todellisuudenvastainen, että siitä on mahdotonta kenenkään ottaa mitään tolkkua – edes transit itse eivät kykene tähän, koska julkisuudessa pyörivien eri aktivistien selityksetkin ovat jatkuvasti ristiriidassa keskenään, vaikka he ammentavatkin materiaalin ulostuloihinsa samoista lähteistä.

Ihmisiä ja ihmisryhmiä on pakko luokitella jotenkin. Yhteiskunta ei voi toimia, jos jokainen saa julistaa olevansa mitä tahansa eikä kenellekään voida millään perusteella asettaa mitään sääntöjä ja rajoituksia. Ihmisenä oleminen ei voi olla pelkkiä oikeuksia, siihen kuuluu myös velvollisuuksia ja rajoitteita, jotka ovat olemassa jostain hyvästä syystä, eivät kenenkään kiusaamiseksi. Ihminen ei voi myöskään olla olematta mitään ("sukupuoleton", "ei-binäärinen"). Sen sanominen, että on muitakin kuin miehiä ja naisia, on aivan yhtä järjellistä kuin sanoisi että on olemassa muitakin kuin mustikkapiirakkaihmisiä, kuten esimerkiksi mansikkaleivos-, suklaamuffinssi- ja vadelmasorbetti-ihmisiä. Tai että on olemassa maallisen maailman tavallisia ihmisiä ja lisäksi keiju-, haltia-, tonttu-, peikko- ja yksisarvisihmisiä. Lahkojen ja kulttien uskomusrakennelmissa on tyypillistä kuvata uskovia itseään jonain valittujen joukkona, jolle annetaan jokin nimi tai useita nimityksiä, ja sitten erottaa itsensä ja muu maailma tuolla nimiretoriikalla toisistaan ja ylläpitää erottautumista. Suomessa on kristillisiä lahkoja, jotka kutsuvat itseään ”Jumalan lapsiksi” ja puhuttelevat toisiaan ”veljinään ja sisarinaan” (tämä nyt vain yksi esimerkki). Heaven’s Gate -kultin jäsenet uskoivat olevansa jotain avaruuden muukalaisia, jotka ovat vierailijana ihmiskehoissa; he eivät puhuneet itsestään ensimmäisessä persoonassa (minä olen, minä teen) vaan käyttivät itsestään ja kehoistaan nimitystä ”vehicle” (kulkuneuvo): tämä kulkuneuvo on, tämä kulkuneuvo tekee. (Jos joku ei tiennyt, niin Heaven’s Gaten jäsenet tekivät joukkoitsemurhan vuonna 1997.)

Transien retoriikassa on ”muunsukupuolisia”, ”sukupuoleltaan moninaisia”, ”ei-binäärisiä” ja ”sukupuolettomia” ihmisiä, millä he perustelemasta päästyään perustelevat sitä, että on ”muitakin kuin miehiä ja naisia”. Ihminen ei kuitenkaan voi olla biologiselta essenssiltään mitään muuta kuin mies tai nainen, eikä mikään määrä kielellistä kikkailua ja ihmisoikeusaktivismia tule koskaan muuttamaan tätä. Jo pelkästään tämän faktan toteaminen on transien mukaan syrjintää ja fobiaa, koska se nakertaa pohjaa heidän uskomusrakennelmaltaan, jota he pitävät vuorenvarmana totuutena ja uuden, uljaan, tasa-arvoisen maailman perustana. Jostain syystä transien erikoisidentiteetit myös tarvitsevat muilta ihmisiltä jatkuvaa ja päättymätöntä legitimointia ja validointia tuntuakseen heille itselleen todellisilta; jos legitimointia ja validointia ei tule, on se transien retoriikassa "näkymättömäksi tekemistä". Kenen mielestä tällaisessa olemisen tilassa voi olla mitään tavoiteltavaa? Miksi pitää tieten tahtoen tehdä ainoasta elämästään itselleen niin vitun hankalaa? Ei yhdenkään ihmisen olemassaolo ja identiteetti ole kiinni siitä, mitä muut ihmiset siitä ajattelevat ja miten siihen suhtautuvat. Näkymätön Ninni on satu, fiktiivinen tarina. Ja tarinassakin Ninni oli koko ajan olemassa, vaikka hän olikin tätinsä kaltoinkohtelun seurauksena muuttunut näkymättömäksi.

Edustaa aika massiivista järjen köyhyyttä reväistä tyhjästä jokin omituinen ja todellisuudenvastainen ihmisyyden kategoria, asettaa itsensä tuohon kategoriaan, julistaa ympäröivälle yhteisölle tuohon kategoriaan kuulumistaan ja sitten syyllistää yhteisöä siitä, etteivät he ota kyseistä henkilöä vakavasti. Tämän syyllistämisen ja mielenpahoittamisen pohjalta koko epätyydyttävän prosessin sitten julistetaan olevan ”syrjintää” ja ”marginalisointia”. Transien mukaan syrjintä on sitä, etteivät muut ihmiset ota heidän karviaismarjahyytelö-, tyrnimarjakiisseli- ja punaherukkahyydykeidentiteettejään riittävän vakavasti, vaikka osoittaisivatkin heitä kohtaan normaalia peruskunnioitusta, joka sisältyy kaikkeen sosiaaliseen peruskanssakäymiseen. On toki totta, että mieheys ja naiseus ovat konkreettista, lihallista, lisääntymisbiologista todellisuutta, mutta mitään näiden kahden ulkopuolista ihmisenä olemisen ulottuvuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa. Tämän toteaminen ei voi yhtään mitenkään päin olla syrjintää, marginalisointia, fobiaa, pilkantekoa, transvastaisuutta, vitsiä, läppää, väkivallan uhkaa ja ennakkoluuloa, koska todellisuus ei voi olla väärässä omasta luonteestaan. Jos joku pahoittaa siitä mielensä, niin se on kaikilla kuviteltavissa olevilla tasoilla ja aspekteilla täysin hänen oma ongelmansa, ei ympäröiviin ihmisiin ulkoistettavissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö voisi kunnioittaa näihin kuvitteellisiin sukupuolikategorioihin samaistuvia ja julistautuvia ihmisiä, aivan samoin kuin voimme peruskunnioittaa ketä tahansa, jolla on erilainen tai harvinainen uskomusjärjestelmä, ideologia, identiteetti tai mikä hyvänsä vastaava. Kaikilla meillä on elinpiirissämme vähintään joku yksi henkilö, jolla on täysin erilainen maailmankatsomus ja mielipiteet kuin meillä, mutta voimme silti kunnioittaa toisiamme ja tulla toimeen; sukupuoleltaan (mielestään) moninaiset ihmiset eivät muodosta tästä perussäännöstä minkäänlaista poikkeusta, vaikka kuinka kovasti haluavat itselleen niin uskotella.

Mitä tulee transvastaisuudesta väännettyyn läppään (missä sitä btw ilmenee ja miten?), niin olen usein pohtinut sitä, miten niin hätkähdyttävän monet (lue: lähes kaikki) transidentifioituvat ihmiset ovat niin äärimmäisen herkkiä loukkaantumaan joka asiasta ja ottamaan kaikesta itseensä. He suorastaan imevät ympäristöstään jotain kuviteltuja loukkauksia ja sitten rypevät ja vellovat niissä. Tästä on onneksi muutamia piristäviä poikkeuksia (esim. Blaire Whiten kaltaiset poikkeusyksilöt). Itseironia ja kyky nauraa itselleen loistavat poissaolollaan kaikissa transien ulostuloissa. Heidän on mahdotonta nähdä harmaan sävyjä tai olla samaistamatta itseään kuviteltuihin loukkauksiin, koska he suhtautuvat itseensä ja kuviteltuun erikoisihmisyyteensä kuolemanvakavasti ja suorastaan sairaalloisen egosentrisesti. Jos joku jossain heittää transihmisistä tai transvastaisuudesta jotain läppää, niin mitä sitten? Kaikista ihmisryhmistä heitetään joskus jotain läppää, eikä maailma ole siihen kaatunut. Täysin tarkoitushakuinen vihapuhe ja kansanryhmää vastaan kiihottaminen ym. järjestelmällinen toiminta on asia erikseen, mutta miksi siitä pitää vääntää jokin maailmanluokan eksistentiaalinen ongelma, että joku jossain ”heittää transihmisistä läppää”? Homoista ja lesboista on heitetty erilaista läpändeerosta (usein pohjautuen esim. homomiesten feminiinisiin attribuutteihin kuten neitimäiseen käytökseen) maailman sivu, eikä läpändeeros tosiaankaan ole aina ollut mitenkään hyväntahtoista. Homot ovat myös itse heittäneet kyseisenlaista läppää itsestään vahvalla itseironialla höystettynä. Maailma ei ole siihen romahtanut ja homot ovat aina osanneet nauraa itselleen ja ymmärtäneet sen, ettei mikään ihmisryhmä muodosta mitään läpändeerosvapaata saareketta, jota ei kukaan koskaan missään parodioisi tai esittäisi jotain stereotypiapohjaisia yleistyksiä ym. (Toki homoja ja lesboja on kautta aikain ihan aidosti ja systemaattisesti syrjitty raadollisilla tavoilla, joista ei voi puhua samana päivänäkään näiden nykyajan transien kitinän kanssa.)

Minusta näyttää siltä, että transeja loukkaa enemmän ajatus siitä, että joku jossain tekee heistä pilkkaa tai heittää heistä läppää kuin se varsinainen pilkka ja läppä itsessään. Yhyy, joku tuolla jossain nauraa minulle ja pilkkaa minua, yhyy, elämäni on sirpaleina. Ylipäätään ajatus siitä, että oma identiteetti on niin hauras, että se luhistuu jos joku jossain vääntää pilkkaa tai satiiria ko. identiteetistä, kertoo hyvin paljon kyseisen ihmisen resilienssistä yleisesti. Tämä resilienssin puute tuntuu läpäisevän koko nykyajan sateenkaariporukan (lue: näiden sukupuoleltaan moninaisten speshulihmisten) hyvin laajalla skaalalla. Heissä on hyvin vähän niitä, jotka ymmärtäisivät itseironian olevan itse asiassa parasta lääkettä tuohon krooniseen uhriutumisessa vellomiseen. Kasvattakaa nyt helvetti ne pallit, samperin nynnyt, ja lopettakaa tuo naurettava marttyyroiminen ja kynnysmattona makaaminen. Kukaan ei tule teitä mistään pohjamudista ylös kiskomaan, itse teidän täytyy oma perseenne sieltä nostaa.

Ihan itseään transit saavat syyttää myös siitä, jos mediassa esitetty kuva heistä on liian kapea. Kukaan ei ole käskenyt heitä muuttumaan toistensa kopioiksi aakkosmafiaan liittymisen jälkeen – niin he vain silti tekevät, eikä tästä juuri ainakaan Suomessa ole poikkeuksia (jos tarkastellaan niitä transeja ja muusuja, jotka heiluvat julkisuudessa ja toimivat näkyvinä järjestövaikuttajina). Varsinkin transidentifioituvien naaraiden puheet ja somekirjoittelut kuulostavat läpeensä siltä kuin he kaikki olisivat nielaisseet initiaatioriittinä jonkin aakkosmafian manuaalin, jossa annetaan supertarkat ohjeet siitä, miten kultissa tulee käyttäytyä ja mitä saa ja ei saa julkisesti sanoa. Sitten he toteuttavat kaikella olemisellaan ja somepostailullaan tuon manuaalin ohjesääntöjä, jauhavat samoin sanankääntein samoja juttuja ja niin edespäin. Jos haluaa omaan viiteryhmäänsä diversiteettiä, niin sitä pitää itse luoda, ei odottaa että joku muu niin tekee. Niinhän minäkin tässä homppelina olen tehnyt jo kolmen vuoden ajan omasta viiteryhmästäni käsin. En tiedä, millä tavalla olen ehkä muuttanut tai ollut muuttamatta kollektiivista kuvaa Suomen homomiehistä, mutta ainakin olen tehnyt jotain asioiden muuttamiseksi omalta osaltani enkä vain maannut maassa ulisemassa, että miksei kukaan tee mitään. En myöskään tosiaankaan kuvittele olevani jotenkin virheetön, täydellinen ja kaikissa sanomisissani oikeassa. Minussa on paljon puutteita ja vikoja, mutta asiakeskustelussa puhun pääasiassa omasta puolestani, en ole edes yrittänyt yleistää näkemyksiäni koko homoyhteisössä (jos sellaista nyt enää on olemassakaan) vallitsevaksi yleiseksi totuudeksi. Lukuun ottamatta tietysti sitä tosiasiaa, että homomiehet ovat romanttisesti ja seksuaalisesti kiinnostuneita toisista miehistä, eivät naisista, oli heillä millainen identiteetti ja kehonmuokkailun lopputulos hyvänsä. Tämä on fakta. Faktan toteaminen ei ole syrjintää.

Sitten vielä tuosta, että valtaväestön edustajat eivät riittävästi kyseenalaista omia oletuksiaan ja ennakkoasenteitaan transihmisiin liittyen. Mitä tämä edes on tarkoittavinaan? Kyseenalaistaa omia oletuksiaan ei tarkoita sitä, että ottaa nöyrästi toisilta mahtikäskyjä vastaan ja nielaisee ne sellaisenaan, kuten transyhteisössä tunnutaan kuvittelevan. Siihenhän se aina heidän tapauksessaan kilpistyy: koko ympäröivä yhteisö on saatava omaksumaan ja todeksimyöntämään transagendan pyhät teesit siitä, että koko sukupuoliasia on nyt heidän uskomustensa mukainen, piste. Ja sehän nimenomaan on asian kyseenalaistamista, ettei purematta niele transien väitteitä itsestään ja fantasiasukupuolistaan vaan asettaa ne kyseenalaiseksi ja tarkastelee niitä kriittisesti. Niinhän muidenkin ihmisryhmien edustajien kohdalla tehdään, kun keskustellaan ihmisoikeuksista. Myös koko tieteellinen maailmankuva perustuu kriittisyyteen ja asioiden kyseenalaistamiseen niin kauan, että voidaan muodostaa niistä todeksi perusteltuja uskomuksia. Tämä pätee myös lakien säätämiseen: ensin pitää poissulkea mahdolliset haitat, sitten vasta säätää se laki. Suomessakin käytiin jäätävät debatoinnit homoiltoineen ja lehtikirjoitteluineen ennen tasa-arvoisesta avioliittolaista äänestämistä ja sen jälkeen säätämistä; transithan olivat heti tämän lainsäätämisen vanavedessä kuola valuen omia ”oikeuksiaan” vaatimassa ja homojärjestöihin levittäytymässä, vaikkei pölykään ollut ehtinyt vielä laskeutua.

Ennakkoasenteetkaan eivät (ainakaan yleensä) synny aivan tyhjästä. Mutta mitä tarkoitetaan ennakkoasenteilla? Jos minulla homomiehenä menee hermot transidentifioituvaan naiseen, joka julistaa olevansa homomies ja vaatii pääsyä minun ja lajitoverieni seksuaalisen itsemääräämisoikeuden piiriin kermakakkuidentiteettinsä varjolla, sillä ei ole mitään tekemistä minkään ennakkoasenteiden kanssa. Se ”ennakkoasenne” on tässä tapauksessa transien näkökulmasta yksinkertaisesti yhtä kuin homoseksuaalisuus (jonka transit ovat vääntäneet seksuaalisesta suuntautumisesta identiteetiksi, jonka kuka tahansa voi omaksua). Homoseksuaalinen mies on heidän perspektiivistään ennakkoluuloinen, jos ei halua seksikumppanikseen naista, jolla on miesidentiteetti. Tässä päädytään taas tilanteeseen, jossa transit käyttävät hyperbolisia käsitteitä tilanteissa, joilla ei ole pohjimmiltaan (tai pintatasollakaan) mitään tekemistä noiden hyperbolien varsinainen merkityssisällön kanssa. Transit ovat esimerkiksi selittäneet, että homous on ”seksuaalista rasismia”. Fobia taas tarkoittaa irrationaalista pelkoa. Kuinka moni meistä tuntee fobiaksi luokiteltavaa irrationaalista pelkoa transeja kohtaan? Tuskin kovin moni. Lähinnä tulee mieleen voimakas halu vältellä kyseisiä ihmisiä kuin ruttoa, mikä kumpuaa ihan silkasta itsesuojeluvaistosta ja halusta käyttää aikansa johonkin kehittävämpään. Nämä taas juontuvat ihan suoraan siitä, miten transit itse ovat käyttäytyneet. Ennakkoasenteet voivat olla niin positiivisia, neutraaleja kuin negatiivisiakin, mutta yleensähän ennakkoasenteista puhutaan, kun ne ovat (tai niiden oletetaan olevan) negatiivisia. Näiden liittäminen seksuaalisuuteen on kuitenkin tilanne, jossa kulkee aika selkeä raja; seksuaalisuus on intiimeintä mahdollista, mitä kaksi ihmistä voivat keskenään tehdä, ja seksuaalinen itsemääräämisoikeus on ainakin teoriassa niin yleinen ja ratkaiseva ihmisoikeus, että kaikenlainen sen murentamisen yrittäminen on aivan silkkaa tajunnanräjäyttävää idiotismia. Sille on syynsä, että seksuaalirikoksista säädetään varsin rankkoja rangaistuksia. Siihen ei kaivata mitään sinitukkaisia punkeromuusuja ja peruukkimekkomiehiä lässyttämään genitaalipreferensseistä ja niiden mahdollisesta syrjivyydestä. Aina on se vaihtoehto, joka tuijottaa heitä koko ajan naamaan viiden senttimetrin etäisyydeltä: pankoot toistensa kanssa. Problem solved.

Koko asia on kahtalainen, kun puhumme syrjinnästä ja ennakkoasenteista. Jos joku ei halua deittailla ja sekstata esimerkiksi sairaalloisen lihavien ihmisten kanssa, syyllistyykö hän sairaalloisen lihavien ihmisten syrjintään? Onko syrjintää olla haluamatta seksiä tietynlaisen/tietynkehoisen ihmisen kanssa? Yhtäältä transmanuaalien mukaan ”on OK olla haluamatta seksiä transihmisen kanssa, mutta jos sulkee transihmiset pois deitti- ja seksipoolistaan transihmisyyden takia, se on transfobiaa”. Toisaalta taas ne ihmiset, jotka preferoisivat nimenomaan transihmisiä deittailu- ja seksikumppaneina, syyllistyvät transmanuaaleissa ”transihmisten seksualisointiin ja fetisointiin” (eli jonkin sortin syrjintään) ja transit nimittävät heitä ”chasereiksi” eli jahtaajiksi. Tässähän ei ole sinänsä mitään ihmeellistä tai poikkeavaa minkään muunkaan ihmisryhmän kohdalla. On esimerkiksi olemassa paljon sellaisia, joilla on läskifetissi ja jotka nimenomaan haluavat fyysisesti massiivisen (seksi)kumppanin. Eivätkö he sitten käytännössä syyllisty käänteiseen syrjintään ja ole chasereita, kun preferoivat tietynlaisia ihmisiä nimenomaan tietynlaisen kehollisuuden vuoksi? Transien logiikan mukaan se on nimenomaan näin. Voisimme esittää samoja rinnastuksia kymmenistä tai jopa sadoista eri ihmisryhmistä (esimerkiksi tietyn väriset, tietyn pituiset, tietyn ikäiset, vammaiset…) täysin samalla logiikalla, eikä se muuttaisi perusaksioomaa yhtään miksikään. Ihmisen fundamentaaliset fysiologiset ominaisuudet eivät lakkaa olemasta, koska joku jossain päättää julistaa niin ja vaatii muilta osallistumista omaan immersiiviseen fiktioonsa. Jostain absurdista syystä transihmisillä on sellainen kollektiivinen uskomus/kuvitelma, että he muodostavat kaikesta normaalista ihmisdynamiikasta jumalallisen poikkeuksen eivätkä heihin päde samat säännöt ja lainalaisuudet kuin muihin. Eli taas kerran näitä kinuski-, toffee-, hasselpähkinä- ja salmiakki-ihmisiä.

Summa summarum: On syrjintää ja transfobiaa olla haluamatta deittailua, suhdetta ja seksiä transihmisten kanssa, mutta deittailun, suhteen ja seksin haluaminen heidän kanssaan on fetisointia, jahtaamista ja transfobiaa. Sille on jokin syy, ettei joku koe seksuaalista viehtymystä tai vetovoimaa sairaalloisen ylipainoisiin tai muulla tavalla tietynlaiseen kehollisuuteen. Sille on jokin syy, ettei joku koe seksuaalista viehtymystä tai vetovoimaa juuri transihmisiä kohtaan. Tässä eivät auta ennakkoasenteiden purkutalkoot tai erilaiset modernit eheyttämisyritykset identiteettipolitiikan varjolla. (En tiedä, kuinka monta miljoonaa kertaa minun pitää tämä itsestäänselvyys argumentiksi artikuloida, ennen kuin popcorn-, perunalastu- ja suolatikkuihmisille menee jakeluun.) Se ei tule koskaan johtamaan mihinkään muuhun kuin kaikkien perinpohjaiseen vittuuntumiseen ja entistä voimakkaampiin – tadaa – negatiivisiin ennakkoasenteisiin transporukkaa kohtaan. Ihan itse ovat oman kuoppansa kaivaneet. Joka toiselle kuoppaa kaivaa…

Ulkopuolisella ei pitäisi olla valtaa määritellä sitä, onko ihmisen kokemus omasta sukupuolesta uskottava. Oletusten tekeminen on Valon mukaan inhimillistä, eikä kaikkea voi osata heti. Mokia sattuu jokaiselle, mutta on eri asia, miten niihin suhtautuu.

– Piittaamattomuus ei ole ok. Jos kiinnostaa olla transihmisten puolella, haluaa oppia kömmähdyksistään. Ihmisten olisi tärkeää olla valmiita ottamaan palautetta omasta toiminnasta.

Kukaan ei ole väittänyt, etteikö ihmisen kokemus omasta sukupuolestaan olisi tai voisi olla ”uskottava”. Tuolla sukupuolikokemuksella ei vain ole mitään vaikutusta fyysiseen todellisuuteen tai muiden ihmisten todellisuuskäsityksiin, vaikka ihminen tykönään kuinka tuntisi tai uskoisi niin ja yrittäisi vääntää mustasta valkoista ja neliöstä ympyrää asian muuttamiseksi. On Vesinauriilta ja transeilta ylipäätään aika paksua esittää, että muiden pitäisi olla valmiita ottamaan palautetta omasta toiminnastaan, kun heillä itsellään ei ole aikomustakaan tehdä niin missään asiassa. Kaikki heille annettu palaute huudetaan fobiana sammuksiin ja rauhanomainen keskustelu päätyy aina sylkiroiskuavaan huutoon puuttuvista oikeuksista ja milloin mistäkin. Sama pyörä pyörii aina vaan.

Mitä tulee piittaamattomuuteen, niin eikö kaikkein tavoiteltavin yhteiskunnallisen hyväksymisen muoto ole nimenomaan se, ettei kukaan ns. piittaa sinusta ja identiteetistäsi tippaakaan? Homot ovat aina halunneet ja tavoitelleet sitä, että homous olisi yhteiskunnallisesti niin hyväksytty ja normaali asia, ettei kukaan jaksaisi tehdä siitä kummempaa numeroa ja homot saisivat elää rauhassa. Nimenomaan se, ettei kukaan jaksa piitata juuta tai jaata, on ainakin minun maailmankatsomuksessani merkki siitä, että asia hyväksytään. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö muiden kohtaamaan aktuaaliseen syrjintään ja kiusantekoon (jos sellaista havaitsee) tulisi puuttua – sellainen piittaamattomuus ei tietenkään ole OK. Vesinauriin kontekstissa tämä kuitenkin tarkoittaa nimenomaan pyyteetöntä transihmisten maailmantuskan keskittämistä ja nostamista jalustalle omassa toiminnassaan ja tekemisessään. Kuinka moni jaksaa ajaa toisten puolesta loputtomiin jotain hahmotonta ja harhaista aktivismia, josta ei itse hyödy millään tavalla (paitsi keräämällä jotain hetkellisiä hyvepisteitä)? Transit itse aina väittävät taistelleensa homoseksuaaleille heidän ihmisoikeutensa, mistä homojen täytyy olla heille ikuisessa kiitollisuudenvelassa, vaikka he aktivismillaan kirjaimellisesti pyrkivät pyyhkäisemään homoseksuaalisuuden pois kollektiivitodellisuudesta. Transit ovat myös 2000-lukua edeltäneen ajan loistaneet poissaolollaan Pride-kulkueista ym. homoaktivismista, ja heidän edustuksensa niissä on rajoittunut käytännössä dragqueeneihin ja muihin sirkuspelleihin höyhenissään ja hepenissään. Kun homot ovat antaneet homoliikkeen kolonisaatiosta ja muusta perseilystä vuoden 2010 jälkeisenä aikana transaktivisteille palautetta, niin eipä ole paljoa näkynyt valmiutta olla ottamassa palautetta vastaan omasta toiminnasta, naisista ja tytöistä ja heidän oikeuksistaan nyt puhumattakaan. Jos transeilla on niin julmetun jäätävä tarve saada muut tarkastelemaan omaa toimintaansa suhteessa transihmisiin kriittisemmin, niin kannattaisi näyttää itse siitä esimerkkiä ja vilkaista joskus itse sinne peiliin päin.

Valo listaa vaikeita asioita, joita hän toistuvasti kohtaa, koska on transihminen ja naiseksi usein mielletty: näkymättömyyden kokemus, se miten huonosti yhä ymmärretään, että on olemassa muitakin sukupuolia kuin mies ja nainen, lomakkeet, sukupuolittava kieli, tytöttely...

Ja sitten on ne vessat ja pukuhuoneet, jotka aina nousevat esiin, kun aiheesta keskustellaan julkisuudessa. Viime­keväisen translakiuudistuksen käsittelyn aikaan jotkut sen vastustajat sanoivat olevansa huolissaan siitä, että uudistuksen myötä miehet voisivat muuttaa sukupuolimerkintänsä ja hakeutua vaikka uimahalleissa naisten puku­huoneisiin. Valon mielestä tällaisissa asenteissa ei ole kyse huoli naisten turvallisuudesta.

Lässyn lässyn lää. Jos sukupuolisekoilijat jotain ovat, niin eivät ainakaan näkymättömiä. Tosielämän Näkymättömät Ninnit joukolla pohtimassa, mikseivät harhakuvitelmat realisoidu todellisuudeksi, vaikka he väittävät niiden olevan todellisuutta. Nämä loputtomat genderspeshulien haastattelut ja muut artikkelit ovat siitä konkreettinen todiste. Sukupuolisekoilijat ovat aivan joka paikassa eri medioissa, ohjelmissa, paneelikeskusteluissa ja milloin missäkin paraatipaikoilla julistamassa oman erikoisihmisyytensä jumalallista ilosanomaa koko maailmalle. Miten kenellekään voi tulla edes mieleen esittää, että heillä a) ei olisi ylipäätään tarpeeksi medianäkyvyyttä (oltiin sen niin sanotusta yksipuolisuudesta mitä hyvänsä) tai b) voisi kaiken nykyisen vouhotuksen jälkeen olla jotain mandaattia esittää kokevansa itsensä ”näkymättömiksi”? Aivan kaikki yhteiskunnan keskeiset instituutiot ovat transien, genderspeshulien ja muunsukupuolisten vallassa. Mistä tuo paljon jauhettu näkymättömyyden kokemus heille aiheutuu? Vesinauriin mukaan pääsyy tähän ongelmaan on kolmannen, määrittelemättömän juridisen sukupuoli-identiteetin puuttuminen Suomen lainsäädännöstä. Suomen laki ei tunnusta mielikuvitussukupuolten olemassaoloa, ergo, Valo Vesinauris on Näkymätön Ninni. Entä sitten, jos/kun sellainen laki säädetään? Voin kertoa teille, että kitinä ei lopu siihen. Se ei tule loppumaan koskaan, tai ainakaan niin pitkään aikaan kuin sukupuolisekoilijoiden turpia ei saada tukittua ja keskittämään heidän huomiotaan johonkin muuhun asiaan.

Tuohon vessa- ja pukuhuoneasiaan olisi toki paljon painavaa sanottavaa, mutta en pitkitä tätä tekstiä nyt enempää syventymällä siihen. Jatketaan vaikka kommenteissa. Se mainittakoon, että toki sanomattoman huvittavaa Vesinauriilta on väittää, että miesten tunkemisella naisten vessoihin ja pukuhuoneisiin ei olisi mitään tekemistä naisten turvallisuuden kanssa. Naiset itse purkavat omat ihmisoikeutensa pois siinä lujassa uskossa, että tekevät jotain ennennäkemättömän hyvää ja jaloa ja ”edistävät ihmisoikeuksia”. Itkeäkö vai nauraa, kas siinä pulma. Vesinaurishan ehdotti tuossa jokin aika sitten, että ratkaisuksi ”sotkeviin cismiehiin” unisex-vessoissa pitäisi perustaa miehille vessakouluja, joissa opetetaan heitä asioimaan vessoissa sotkematta ja muita häiritsemättä. Ai että, kun pääsisi kärpäsenä katossa seuraamaan jotain Vesinauriin vessakoulua ja miesten reaktioita niissä (jos siis osallistumisprosentti olisi enemmän kuin nolla). Vesinauris selittämässä värisevällä ja hennolla äänellään "cismiehille", miten miesten pitää kusta, paskoa ja miten miestenvessojen käytöskoodeista täytyy uudelleenohjelmoitua siten, etteivät naiset ahdistu miesten läsnäolosta omissa intiimitiloissaan. Nobelin rauhanpalkinto odottaa.

– Nyt saavutetut edistysaskeleet eivät ole kiveen hakattuja, vaan niitä pyritään jatkuvasti murentamaan ja viemään pois niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen vastustajat ovat aktiivisia vaikuttajia ja pelkään, että heillä on enemmän energiaa ja että he saavat jatkuvasti laajemmin tukea kuin ihmisoikeuksien puolustajat.

Valon mukaan se, että hän ja yhteisönsä muut jäsenet kohtaavat entistä enemmän vihapuhetta saattaa johtua kevään eduskuntavaaleista sekä siitä, että translakiuudistuksen myötä aihe oli totuttua useammin esillä myös perinteisessä mediassa. Valon mukaan puhe on väkivaltaisempaa, sävy on koventunut.

– Sonnan määrä on lisääntynyt ja siitä on tullut entistä julmempaa.

Missä tuota "sontaa" on ja millaista se käytännössä sisällöltään on? Millä tavalla se on väkivaltaisempaa, kovempaa ja julmempaa kuin joskus aiemmin? Olen (suurimmaksi osaksi aika löyhästi) seurannut eri someissa käytävää transaiheista keskustelua, ja suuri osa "sonnasta" on samankaltaista asioiden kyseenalaistamista ja päivittelyä kuin esim. minun blogitekstini. Tokihan minun tekstini ovat transien näkökulmasta sontaa kaikki tyynni, mutta he eivät ajattelee näitä asioita esitettyjen pointtien ja argumenttien painon vaan sävyjen kautta. Kun keskustelun sävy ei miellytä, vastapuoli mielletään "sortajiksi" ja "vihaajiksi" ja tätä olkiukkoa vastaan sitten kiihkeästi puolustaudutaan tai uhriudutaan eri media-alustoilla. Yhä edelleenkään objektiivisesta todellisuudesta puhumisessa ei ole mitään julmaa, syrjivää tai ennakkoluuloista. Sekään ei ole julmaa, jos joku jossain tekee jotain harmitonta pilaa tai naureskelee stereotypioille tai sille, että joku on vain ihan vitun tyhmä hakatessaan päätään seinään täysin päivänselvissä asioissa. Transeilla on tässäkin asiassa oma lehmä tukevasti ojassa. Miten he itse "cisihmisistä" ja esimerkiksi homoseksuaaleista ja naisista puhuvat? Kuvittelevatko he, että homoista on kaiken ihmisryhmänä kollektiivisesti kokemansa paskailun jälkeen mukavaa ja toivottavaa, että meistä puhutaan "genitaalifetisisteinä", joilla on "syrjivät ja ulossulkevat preferenssit"? Tai että naisista on mukavaa ja toivottavaa, ettei heistä puhuta enää kollektiivisesti naisina vaan synnyttäjinä, menstruoijina, kohdullisina ja ihmisinä, joilla on kuukautiset? (Onko joku muuten jossain koonnut listaa kaikista transien käyttämistä nimityksistä liittyen naisiin ja tyttöihin?) Miten helvetin syvällä perseessä se oma pää voi olla, ettei näe hirttä omassa silmässään näin päivänselvissä asioissa? Kaikkein naurettavinta on, että tuota uuskieltä käyttäessään transit ovat ihan oikeasti tosissaan ja kuvittelevat sen kuvastavan uutta maailmanjärjestystä, jossa transius on pyyhkäissyt kaiken sukupuolifundamentaalisen olemattomiin, ettei transeille tule vahingossakaan paha mieli.

Valo on tottunut tekemään vaikuttamis­työtä, mutta kertoo jatkuvasti itsekin miettivänsä, kertoako olevansa muun­sukupuolinen ja korjatako väärin­sukupuolittamista. Konservatiivisilta, äärioikeistolaisilta ja kristillisiltä, uskontoon nojaavilta ihmisiltä tulee hänelle ja muille todella paljon viha­kirjoittelua.

– Sosiaalisessa mediassa transihmisiin kohdistettu kiusaaminen, maalittaminen ja uhkailu on lisääntynyt viime vuosina voimakkaasti ainakin itsellä ja omassa yhteisössä, kuvailee Valo monien syitä vaieta omasta sukupuoli-identiteetistään.

– Kellään ulkopuolisella ei pitäisi olla valtaa määritellä sitä, onko ihmisen kokemus omasta sukupuolesta uskottava. Myös kolmannen sukupuolimerkinnän käyttöönottoa pitää edistää, Valo sanoo.

Yhteiskunnallisen syrjinnän muotoja on Valon mukaan esimerkiksi se, kun virallisissa lomakkeissa kysytään, onko täyttäjä mies tai nainen, koska juridisia sukupuolia Suomessa on vain kaksi.

Jos Valonauris olisi tottunut tekemään vaikuttamistyötä, hän ei käyttäytyisi kuin 7-vuotias kakara, jolle äiti sanoo kaupan karkkihyllyllä, ettei tänään ole karkkipäivä. Uskottavaan vaikuttamistyöhön ei sisälly jatkuva uhristatukseen ripustautuminen ja sen survominen kokoaikaisesti muiden kurkuista alas. Jos transit keskustelisivat asioista neutraalisti ja näkemyksiään asiallisesti argumentoiden, ottaen myös vastapuolen argumentit huomioon ja pyrkien kompromisseihin, heillä olisi nykykeskustelussa paljon enemmän vaikuttavuutta nykyiseen verrattuna. Homot ovat saavuttaneet ihmisoikeutensa keskustelemalla asiallisesti ja perustelemalla, eivät huutamalla ja mesoamalla. Ja taas kerran muistutan, että homous ei vahingoita ketään mitenkään. Siinä sen salaisuus.

Haluaisin ihan tosissaan nähdä esimerkkejä tuosta, miten sosiaalisen median keskustelussa transeja "kiusataan, maalitetaan ja uhkaillaan". Transien mukaanhan väärien pronominien ja puhuttelumuotojen käyttäminen (edes vahingossa) on murhaan verrattavaa väkivaltaa ja transien kroonisen maailmantuskan ydinsyy. Toisaalta esimerkiksi J.K. Rowlingille (ja monille muille naisille) ladatut kymmenettuhannet tappouhkaukset ovat täysin mitätön sivuseikka, jolle voi viitata kintaalla, koska transeilla itselläänhän on tässäkin asiassa mielestään erioikeuksia verrattuna muihin ihmisiin ja ihmisryhmiin.

Lopuksi tahdon vielä korostaa, että vaikka puhun transien kokemuksista ja selityksistä kovaan ja suomivaan sävyyn, minun ei sinänsä ole tarkoitus tuomita tai edes vähätellä heidän tuntemuksiaan. En myöskään missään tapauksessa väitä, etteivätkö transit kokisi ihan aitoakin syrjintää eri tilanteissa (esimerkiksi työnhaussa tai vastaavissa). Johonkin pitää vetää raja keskusteltaessa siitä, mikä tulkitaan syrjinnäksi ja mikä ei. Tässä on myös se massiivinen ongelma, ettei transeilla näytä olevan edes ameeban vertaa kognitiivista kapasiteettia hahmottaa sitä, miten vakavista ja kauaskantoisista asioista puhumme, kun teemme valtion lakeihin niin dramaattisia muutoksia kuin he ovat jatkuvasti vaatimassa. He perustelevat kaikkia lakimuutosvaatimuksiaan marttyyripositiosta käsin tunnepitoisilla argumenteilla ja horinoilla heille kuuluvista ja vielä toteutumattomista ihmisoikeuksista ja syyllistävät yhteiskuntaa siitä, etteivät muut ihmiset jotenkin osallistu tarpeeksi transien ihmisoikeuksien edistämiseen. Mitä tähän tulee, niin yhteiskunta on nähdäkseni osallistunut transien "ihmisoikeuksien" edistämiseen jo niin laajasti ja perinpohjaisesti, etten oikein enää keksi, mitä tässä voitaisiin tehdä enempää. Jumalauta, heidän mukavuudekseen ja tarpeidensa tyydyttämiseksi säädetään lakeja. Millä ihmeen perusteella se on syrjintää, näkymättömäksi tekemistä ja kieltäytymistä tunnustaa jonkun olemassaolo?

Ulkopuolisen on itse asiassa aika mahdotonta jotenkin yrittää "määritellä sitä, onko toisen kokemus sukupuolesta uskottava", koska koko asia perustuu transien subjektiivisiin tuntemuksiin, joita ei voi tieteellisesti tai konkreettisesti mitenkään selkeästi kuvata tai todentaa. En minä tai kukaan muukaan voi kiistää sitä, jos joku kokee olevansa vaikka Uppo-Nalle-ihminen. Kaikki asiaan liittyvä suodattuu julkiseen keskusteluun ja debatteihin olevaiseksi transien omien kertomusten kautta. Ei voida olettaa, että muita ihmisiä jaksaisi loputtomiin kiinnostaa kuunnella tiettyjen ihmisten sukupuolimärehdintää. Transit itsekään eivät voi mitenkään olettaa, että he aina ja kaikkialla kokisivat pelkkää hyväksyntää ja ihmiset aina suhtautuisivat heihin ja heidän hankkeisiinsa ylenpalttisen suopeasti ja tsempaten. On uskomattoman naiivia kuvitella maailman olevan sellainen, että kaikki olisivat aina jonkin tietyn ihmisryhmän hankkeista ja pyrkimyksistä samaa mieltä, varsinkin kun tullaan pattitilanteisiin, joissa ryhdytään purkamaan muilta ihmisryhmiltä oikeuksia ja suojauksia pois, että yhdellä promillella olisi kivempaa larpata jotain identiteettiä.

Sinä transidentifioituva henkilö, joka mahdollisesti luet tätä ja olet nielaissut nuo transaktivistien uhrinarratiivit ja rakentanut koko elämäsi niiden varaan:

Et koskaan tule elämään sellaisessa pehmoisessa untuvamaailmassa, jossa et joskus kokisi jonkinlaista epämukavuutta, sosiaalista hyljeksintää, ennakkoluuloisuutta ja jopa ulossulkemista. Se on vain tavallista ja normaalia elämää, kuten meillä kaikilla muillakin. Mitkään kolmannet sukupuolimerkinnät ja muut idioottimaiset lakimuutokset eivät tule tässä teitä auttamaan millinkään vertaa; hetken se kenties lämmittää, kuten paukkupakkasella housuihin kuseminen, mutta hetken päästä on taas aivan yhtä kylmä tai kylmempi kuin äsken. Tilannettasi helpottaa taatusti, kun opettelet tarkastelemaan asioita laatikon ulkopuolelta, otat enemmän vastuuta omasta henkisestä hyvinvoinnistasi ja lakkaat edellyttämästä muilta ihmisiltä loputonta hyysäämistä ja paapomista. Vain kakarat ajattelevat näin, ja heille se suotakoon, koska he ovat kakaroita. Kasva sinä aikuiseksi, kuten me muutkin olemme tehneet.

Vieraskynä 4/4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin

Tänään luvassa Vergiliuksen arkun sukupuolipohdintojen neljäs ja viimeinen osa. Tämä neljäs osa on kaikkein pisin (yhteensä 19 liuskaa kuvineen), joten kannattaa lukea vaikka useammassa osassa, jos ei kerralla jaksa kaikkea. Olen linkannut oheen myös Vergiliuksen toisen juttusarjan, joka ilmestyy paraikaa Sametin (Musta orkidea) blogissa, aiheena queer. Linkkaan kaikki queer-sarjan tekstit myös näihin omassa blogissani julkaistavaan muunsukupuolisuusteksteihin, kunhan ne ovat ilmestyneet.

Laventelin toim. huom. Vergilius pyytää vielä erikseen mainitsemaan, että queer-sarjan kaikki neljä osaa ovat kyllä jo valmiita, mutta julkaisussa voi vielä kestää jonkin aikaa.

Muunsukupuolisuussarja:

Osa 1: Intro – Mistä muunsukupuolisuudessa on kyse?
Osa 2: Muunsukupuolisuuskeskustelun rönsyt #1: Sukupuolidysforia
Osa 3: Gender-käsite – Hyödyllinen sosiaalinen konstruktio (ja sen mutaatiot)
Osa 4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin

Queer-sarja:

Osa 1: Queer - Uuden ajan seksuaalimoraali (ja sen evankelistat)

Vergiliuksen arkun blogi

Ja pidemmittä puheitta:

Vieraskynä 4/4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin

TRANSSUKUPUOLISUUS JA TRANSHUMANISMI

Ihmissielun asemaa ajava ”aave” muinaisesta anime-elokuvasta Ghost in the Shell (1995). Elokuvan (ja TV-sarjan, mangan jne.) maailmassa aaveet voidaan siirtää rutiininomaisesti (kyborgi) ruumiista toiseen, minkä seurauksena ruumis alkaa sarjan maailmassa muistuttaa pelkkää asua, jonka omistaja voi vaihtaa tai muuttaa miten haluaa kulloisenkin mielijohteensa tai maksukykynsä mukaan.

Tällä on tiettyjä loogisia seuraamuksia myös sukupuolenvaihdosten suhteen, mikä konkretisoituu tarinan viime metreillä: kun päähenkilö majuri Kusanagin (itse asiassa valtion omistama) kyborgiruumis tuhoutuu tarinan dramaattisessa loppuratkaisussa, hänen työparinsa Batou joutuu etsimään sille korviketta mustasta pörssistä. Siinä missä tunnetummassa anime-elokuvassa vaihdannaiskeho on nukkemaisen pienen tytön ruumis, alkuperäisessä mangassa se on ”chick with a dick” -tyylinen tapaus (Japanissa puhuttiin silloin ns. ”newhalfeista”), mistä ammennetaankin ennalta-arvattavasti aikakaudelle tyypillistä jätkähuumoria: siinä, missä Batou panikoi huolimattomuuttaan, Majuri Kusanagi, jonka alkuperäinen ihmisruumis on jo kauan sitten tuhkattu tuuleen, suhtautuu uuteen keholliseen todellisuuteensa lähinnä käytännönläheisen ja arkisen viileästi: ”Kävely tuntuu oudolta…”

Vaikka meidän omalla 2020-luvullamme ei vielä ole kokonaisia, keskenään vaihdettavia kyborgiruumiita, kun yhä useampi joka tapauksessa näyttää elävän merkityksellisimmän osan elämästään netin virtuaalimaailmassa, Ghost in the Shellin kaltaisen kyberpunkin visio omasta ruumiista pelkkänä asuna (tai avatarina), on alkanut tuntua luontevammalta yhä useammalle. Ajatuksen viehätys oman kehon vaihtamisesta tällä tavalla arkipäiväisesti yhdestä toiseen kytkeytyy tietysti paitsi maslowilaisen itseaktualisaation maksimointiin myös ihmisen ikiaikaiseen unelmaan saada oma sisäinen, ”todellinen minä” muiden näkemäksi. Tähän hartaaseen toiveeseen perustuu esimerkiksi Tuhkimon viehätys, joka eri muunnelmineen lienee maailman laajalle levinnein ja suosituin kansansatu.

Toistaiseksi tällaista cyberpunk-tulevaisuutta odottaa tietoisesti lähinnä pieni teknoutopistien piiri. Useimmille aivoihin asennettavat sirut ym. edustanevat yhä lähinnä dystooppisia horisontteja (ja kyberpunkin alagenre William Gibsonin Neurovelhon päivistä asti on perinteisesti luokiteltu juuri dystooppiseksi). Mutta kun ajatusta ”myydään” trans-diskurssiin kuuluvilla tunteisiin vetoavilla kertomuksilla rikkirepivästä sukupuolidysforiasta, väärään kehoon syntymisestä ja kehystyksellä uuden sukupolven suurena ihmisoikeustaistona, on yhä useampi valmis luopumaan varautuneisuudestaan mitä tulee luonnollisen ja terveen kehon radikaalia muokkaamista kohtaan – jopa alaikäisten suhteen. Tästä trans-diskurssin synkästä potentiaalista tien päällystäjänä kohti varsinaista transhumanismia on kirjoittanut runsaasti esim. ”reaktionäärinen feministi” Mary Harrington.

Väittelyssä modernin ”self-ID-tyylisen” sukupuolen määrittelyn mielekkyydestä genderkriittiset tahot puhuvat usein, jokseenkin nenäkkäästi, uskomuksesta ”sukupuolisieluihin”. Tällä viitataan siihen, kun sekä varsinainen biologinen sukupuoli että minkäänlainen koherentti, klassillinen käsitys sukupuolirooleista ja jopa feminiinisestä/maskuliinisesta ruumiin ja pukeutumisen estetiikasta (käsityksiin joihin wanhan ajan transsukupuolisuus nojautui) on suljettu sukupuolen määrittelyn kriteeristön ulkopuolelle, jäljelle tosiaankin väistämättä jää pelkkä sisältötyhjä sukupuolinimike, johon yksilö itse-identifioituu.

Sukupuolinimeke, joka on samaan aikaan sisällöttömyydessään merkityksetön että selittämättömästi jotenkin pohjattoman merkityksellinen, vaaditussa kyseenalaistamattomuudessaan peräti pyhä, jota kohti kartesiolaisesti ”väärään kehoon syntynyt” yksilö ilmoittaa tuntevansa tuskallista, polttavaa kaipuuta.

Jos valtavirran LGBT-aktivisteja on uskominen, meillä kaikilla on tämä tyhjä nimike (tai ainakin täsmälleen niin tyhjä kuin transkokemusta poteva haluaa), asia nimeltä ”sukupuoli-identiteetti”, samalla tavalla kuin meillä on psyyke, seksuaalisuus, minäkuva tai vaikkapa umpisuoli. Se sukupuoli-identiteetti puolestaan saattaa sitten olla ”nainen” tai ”mies” tai yksi lukemattomista muista mahdollisuuksista meidän uudessa sukupuolen taksonomiassamme: muunsukupuolinen, sukupuoleton, genderfluid, genderqueer, two spirit…

(Tässä yhteydessä olisi tietysti helppo naureskella progressiivisille aktivisteille, jotka suhtautuisivat muissa yhteyksissä pilkallisen ylenkatseellisesti tähän klassisen länsimaiseen [lopultakin kristinuskosta juontuvaan] käsitykseen ruumiin ja sielun dualismista, mutta pysykäämme asialinjalla.)

Toki puheet ”väärään kehoon syntymisestä”, mihin tämä ajattelu juontuu, eivät alkujaan olleet yksioikoinen totuusväite vaan pikemminkin sukupuolidysforiaa kokevan yksilön kokemuksia maallikoille kouriintuntuvasti viestivä metafora – joka siinä tarkoituksessa myös ehkä palveli tarkoitustaan. Mutta viimeistään 2020-luvulle tultaessa metafora on niin ajattelemattomasta käytöstä luutunut, että se on luonnollistunut jäykäksi opinkappaleeksi. 

Jotkut self-ID:hen perustuvia ”trans naiset ovat naisia” -tyylisiä sloganeja messuavat transaktivistit ja heidän ”allynsa” kyllä ehkä haastettaessa myöntäisivät, että kyseessä on lopultakin melko tilannekohtainen opinkappale (Kathleen Stock puhuu kirjassaan tähän liittyen immersiivisestä fiktiosta), johon löytyy poikkeuksensa mitä tulee esimerkiksi naisten urheiluun, vankiloihin tai vaikkapa kohdunkaulansyövän seulontoihin. Mutta koska nämä poikkeukset halutaan (juuri nykyvasemmiston kilpailullisen kohteliaisuuden kulttuurista johtuen) häivyttää näkyvistä, seurauksena on yhä useammalle tässä kulttuurissa kasvaneelle vaikutelma yksioikoisesta totuusväitteestä.

Näin on kyse etenkin lasten ja neuroepätyypillisten, kategoriseen ajatteluun taipuvaisten nuorten tapauksessa; he kun eivät voi mitenkään ymmärtää aikuisten maailman lainalaisuuksia, joihin saattavat kuulua tällaiset tilannekohtaiset poliittiset totuudet, ”valkoiset valheet”, meidän leikkimme keskenään ristiriitaisilla merkityksillä ja määritelmillä… 

Kun minulta kerran kysyttiin, mitkä uskonnolliset dogmit muistuttavat lähinnä tätä nykyään valloilla olevaa käsitystä ”sukupuolisieluista”, ensimmäisenä ei mieleeni tullut mikään yksittäinen uskonkappale tai uskonto vaan eräs suosittu fantasiasarja. Onhan kristinuskon oppi sielusta kuitenkin pakostakin varsin hajanainen, ellei ristiriitainenkin, johtuen uskon kaksituhatvuotisesta hajaannuksen ja kirkkokuntienkin sisäisen kiistelyn historiasta. Yksittäinen fantasiasarja sen sijaan on saattanut ilmaantua näyttämölle suurin piirtein yhtä äkillisesti ja keinotekoisesti kuin Julia Seranon myötä nykymuotoonsa mutatoitunut oppi sukupuoli-identiteetistä ja sen yksinomaisesta ensisijaisuudesta sukupuolen määrittelyssä.

Samalla tavalla kuin meillä kaikilla on nykyään oma sukupuoli-identiteettimme (koko ”cissukupuolisuuden” käsitekin itse asiassa nojaa siihen) Philip Pullmanin fantasiasarjassa Universumien tomu (His Dark Materials) jokaisella ihmisellä on oma eläinhahmoinen daimoninsa, jonka laji paljastaa jotain olennaista hänen persoonallisuudestaan. Tässä yhteydessä on sangen mielenkiintoista huomata, että daimoni on yleensä myös vastakkaista sukupuolta ”omistajansa” kanssa, mikä viitannee Jungin hahmottelemaan teoriaan animuksesta ja animasta. Ensimmäisessä on kyse naisen tiedostamattomasta (ehkä torjutusta) maskuliinisesta puolesta, jälkimmäisessä miehen tiedostamattomasta feminiinisestä puolesta.

UNIVERSUMIEN TOMU

Sarjan maailmassa pitää valtaa katolista kirkkoa muistuttava teokraattinen Magisterium, joka pitää daimoneita ongelmallisena. Yksi sarjan roistoista, kiehtovan monimutkainen tiedenainen Marisa Coulter (ylempänä) kehittää teknologiaa Magisteriumin laskuun, joka mahdollistaisi ihmisen erottamisen hänen daimonistaan. Operaatiolla on kaiketi jonkinlainen teologinen oikeutuksensa, mutta sen käytännön poliittinen tarkoitus on ihmisen erottaminen hänen syvemmästä, todellisesta luonnostaan, jonka kautta Magisteriumi saa tuotettua itselleen helpommin hallittavia alamaisia, jotka ovat vailla todellista valinnanvapautta.

Tähän maailmaan istutettuna Coulter voitaisiin ehkä nähdä eräänlaisena daimoni-eheytysterapeuttina. Niin kuin on monien todellisten eheytysterapeuttien laita, myös hänellä itsellään on vakavia ongelmia oman daimoninsa kanssa, jota hän kaltoinkohtelee ja pahoinpitelee (olisiko kyse peräti sisäistetystä ”daimonifobiasta”).

Alemmassa kuvassa on sarjan päähenkilö, Lyra Belacqua, jonka daimoni elää sarjan ajan aikuisuutta edeltävässä jatkuvassa muutostilassa, eläinhahmosta toiseen. Mikäli Universumien tomun maailmassa olisi lasten transhoitojen puolesta kampanjoivia aktivisteja, heidän tavoitteensa olisi ehkä kemiallisesti pysäyttää hänen teini-ikään kuuluvan, kivuliaan mutta välttämättömän identiteettikehityksensä, ja jäädyttää hänen daimoninsa senhetkiseen muotoonsa…

Sepitteellisyydessään, keinotekoisessa säännönmukaisuudessaan ja taksonomisuudessaan nämä Philip Pullmanin fantasiasarjan konkretisoidut sielut muistuttavat lähinnä meidän nykyistä sukupuoli-identiteettien panteoniamme. Samaan aikaan niillä on myös selkeä yhteys omaan länsimaiseen, mytologisfilosofiseen minä-suhteemme käsittämisen ja kehittämisen historiaan, jota hieman avattuamme saatamme kenties ymmärtää paremmin, miksi niin monet meistä tuntevat voimakasta vetoa tällaisiin käsitteellisiin systeemeihin ja siihen, mitä inhimillisiä tarpeitamme ne mahdollisesti palvelevat.

Pullmanin idea pohjautuu ainakin osittain antiikissa yleiseen uskomukseen suojelushengistä, jollainen jokaisella ihmisellä katsottiin olevan syntymästä kuolemaan. Ajatus henkiolennosta tai ihmisen ”korkeammasta minästä” löydetään jo Sokrateen elämästä kertovasta kirjallisuudesta (alapuolella maalaus Socrate et son démon, Eugène Delacroix, 1838), mutta sen juurten uskotaan ylettyvän varhaisempaan kansanperinteeseen.

Se mitä hänen daemoninsa täsmälleen merkitsi Sokrateelle ja kuinka yleinen uskomus oli vielä antiikin klassisena kautena, on epäselvää, mutta Rooman aikakaudelta kyseinen uskomusperinne piirtyy meille selkeämmin. Roomassa kunkin ihmisen henkilökohtaisen suojelushengen uskottiin yhdistävän hänet korkeampaan todellisuuteen, kuten jumaliin. Ja mikä on aiheemme kannalta oleellista, joidenkin tutkijoiden mukaan erityisesti oman sukupuolen arkkijumaluuteen: miehet Juppiteriin, naiset Junoon. Suojelushengille uhrattiin erityisesti syntymäpäivinä sen yhteyden ylläpitämiseksi ja vahvistamiseksi. Ei ole sattumaa, että latinan suojelushenkiin viittaava sana genius liitetään yhä meidän päivinämmekin läheisesti yksilön ajattelutyöhön liittyviin kykyihin, inspiraation lähteeseen ja herkkyyteen vastaanottaa uskonnollisia ilmestyksiä. (Mary Ann Dwight: Grecian and Roman Mythology)

Kyseessä on side ja yhteys johonkin toiseen mutta samalla henkilökohtaiseen, joka avaa näkymiä, johon pelkkä tietoinen, tarkasteleva ja laskelmoiva mieli ei yletä. Tässä muodossaan suojelushenget toimivat ehkä suurpiirteisenä vertauskuvana alitajunnalle: sille minuutemme syvemmälle osalle, joka on ”toinen” tiedostavalle mielelle, ja josta monet oivaltavimmat ideamme, vaivihkaiset sisäiset varoituksen äänemme ja innoittavimmat kutsumuksemme selittämättömästi kumpuavat. 

Katkelma Uuno Kailaksen runoelmasta Mestari Amedé (Uni ja kuolema, 1931), jossa nousevat pintaan kulttuurimme pohjavirtaan jääneet kreikkalais-roomalaiset käsitykset.

Kuten yllä olevasta Delacroix’n maalauksesta saattoi jo arvata, kristinusko omaksui jotain ajatuksesta omaan uskomusjärjestelmäänsä, kuten se omaksui monia muitakin osia kreikkalaisroomalaisesta maailmankuvasta ja uskomusperinteestä. Kirkkoisä Augustinus (354–430 jKr.) yhdisti geniuksen aikanaan kristinuskon oppiin jokaisella ihmisellä olevasta kuolemattomasta sielusta, mikä tuli sitoneeksi sen osaksi meidän päiviimme asti yltänyttä uskonnollista perinnettä.

Kuten esimerkiksi filosofi Francis Fukuyama kertaa teoksessaan Identity (2018), kristinuskon sielun introspektiivinen, ”keskusteleva ja tutkiskeleva” yhteys Jumalan kanssa oli vuosituhannen ajan se kehys, jonka sisällä meidän nykylänsimainen, monikerroksinen (ja siinä monikerroksisuudessaan kenties ympäristönsä ja jopa itsensä kanssa kohtalokkaassa ristiriidassa oleva) minä-käsitys ja -suhde lähti hiljalleen muotoutumaan.

On totta, että esimerkiksi antiikin tragedioiden sankarit olivat hekin lähestulkoon lajityypillisesti mahdottomien ristiriitojen rikkiriepomia hahmoja, mutta niiden draama pohjautui lopultakin tilanteisiin, jossa yksilöt joutuivat keskenään ristiriitaisten, perimmäisimmältä luonteeltaan yhteisöllisten velvoitteiden ristipaineeseen. Esim. Sofokleen Antigone joutui valitsemaan kahden eritasoisen yhteisöllisen velvollisuutensa välillä: uskollisuutensa poliksensa maallista auktoriteettia kohtaan ja sekä perheyhteisön että jumalien odottamaa velvoitetta haudata vanhurskaita tapoja noudattaen omaa kaupunkivaltiotaan vastaan kapinoinut perheenjäsenensä. Meille nykylänsimaalaisille niin keskeiseksi huolenaiheeksi muodostunutta kysymystä todellisen minämme luonteesta ja velvoitteesta pysyä sille uskollisena niistä on vaikea löytää.

Kristinuskon myötä paitsi ihmisen toiminta myös hänen sydämensä tila tuli saamaan suorastaan kohtalokasta painoarvoa – olihan aidolla uskolla sekä velvoittavia että pelastavia ominaisuuksia, joiden vaikutus ulottui aina tuonpuoleiseen asti (ja tiedämmehän, että kristinuskon Jumala, toisin kuin vaikka Juppiter, välitti paitsi ihmisten teoista myös mitä suurimmassa määrin hänen ajatuksistaan). Harva historian käänne havainnollistaa tätä (aidon ja oikeaoppisen) uskon velvoittavaa sisäistä ääntä niin kuin Martti Luther 95 teeseineen, joiden kautta hän uhmasi koko Euroopan suurinta mahtia, jonka hän katsoi poikenneen Raamatun oppien viitoittamalta tieltä. (s. 38) 

Tästä voimme erottaa sen alkion, josta länsimaisen individualismin kehitykselle elimellinen käsitys ihmisen todellisesta minästä (true self) lähti itämään, johon kytkeytyy velvoite olla sille uskollinen ja toteuttaa sitä. Laajimmin sisäistetyssä nykymuodossaan tässä yhteydessä voidaan puhua Maslowin itsensä toteuttamisesta (self-actualisation).

Käsitys ihmisen monikerroksisesta identiteetistä ja velvoittavasta sisäisestä äänestä sai maallistuneemman muodon sellaisten valistusajattelijoiden kuten Jean-Jacques Rousseaun kirjoituksissa: enää yksilön identiteetin syvyyksistä löytyvät totuudet, ja hänen todellinen minänsä, eivät koskeneet (lähes yksinomaan) uskonnollista kysymystä ja jumalsuhdetta (ja niiden aiheuttamaa mahdollista kitkaa ympäröivän yhteiskunnan kanssa), vaan vaikkapa sellaisia asioita kuten filosofisia prinsiippejä, joiden puolesta monet olivatkin valmiita kuolemaan pian hänen kuolemansa jälkeen Ranskan vallankumouksessa – taikka omaa seksuaalisuutta.

Rousseaulla itsellään sattui olemaan erityinen viehtymys tiukkaotteisiin vanhempiin naisiin (sanotaan se suoraan, hän oli poikasesta asti kiihottunut selkäsaunoista), mitä hän poti, pohti ja luotasi ennennäkemättömän intensiivisesti koko länsimaisen lukeneiston silmissä vuosien 1782–1789 välillä julkaistussa kuusiosaisessa kirjasarjassaan Tunnustuksia (Les Confessions). 

Jo teossarjan nimi itsessään tulee piirtäneeksi samalla sekä yhteyden että (kenties itsetietoisen) uraauurtavan eron menneeseen; olihan kirkkoisä Augustinuksen, siihen mennessä länsimaisen kulttuuripiirin kuuluisimman omaelämänkerrallisen teoksen titteli juuri latinaksi samainen Confessiones (397–400). 

Vaikka teosten tunnustuksellisessa (heh) läpikotaisuudessa on paljon samaa, sekä teosten implisiittinen yleisö (Augustinuksen Jumala vastaan Rousseaun maallinen lukijakunta), niiden suhtautuminen omiin tunnustettuihin normirikkomuksiin (kristillinen synnintunto vastaan usko ihmisen luonnolliseen hyvyyteen, jonka korruptoitunut yhteiskunta on ehkä kierouttanut) ja valittu aihealue (kirjoittajan jumalsuhde vastaan ilmeisen itsetarkoituksellinen, yksityiskohtainen selonteko kirjoittajan maallisista kokemuksista, mielipiteistä ja tunteista) erottavat ne toisistaan tavalla, jolla tuli vuosisatojen saatossa olemaan syvällinen vaikutus siihen, miten eurooppalaiset tulivat näkemään ja kokemaan oman identiteettinsä, todellisen minänsä ja siihen liittyvät moraaliset velvollisuudet. 

Fukuyama summaa Rousseaun, aikansa kirjallisen superstaran vallankumouksellisen uuden sensibiliteetin, uuden suhtautumisen ihmisen sisäiseen, todelliseen minään siteeraten moraalifilosofiastaan tunnettua Charles Tayloria:

“This is the powerful moral ideal that has come down to us. It accords crucial moral importance to a kind of contact with myself. with my own inner nature, which it sees as in danger of being lost, partly through the pressures towards outside conformity, but also because in taking an instrumental stance to myself, I may have lost the capacity to listen to this inner voice.” (Ethics of Authenticity, s. 29)

Ja tästä Fukuyama jatkaa itse:

“This was part of the moral revaluation that began with Luther. The traditional Christian understanding of the inner self saw it as the site of original sin: we are full of evil desires that lead us to contravene God’s law; external social rules, set by the Universal church, lead us to suppress these desires. Rousseau followed Luther, but flipped the latter’s valuation: the inner self is good or at least has the potential for being good; it is the surrounding moral rules that are bad. For Rousseau, freedom is not just the moral choice to accept moral rules; it becomes the full expression of the feelings and emotions that constitute the authentic inner self. These feelings and emotions are often best expressed in art.” (s. 53)

Luonnollisesti harva meistä on lukenut Rousseaun Tunnustuksia (tai edes kuullut niistä). Mutta merkkiteokset ovat usein merkkiteoksia, koska ne ovat kasvattaneet syvät juuret, jotka puskevat esiin uutta kasvustoa, josta ei välttämättä enää tunnista alkuperäänsä: teoksen jälkimainingeissa syntyi kokonainen kirjallisuuden alalaji, alkaen Dideron Rameaun veljenpojasta ja Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä, joissa (todellisesti tai poseeratusti) herkkää individuaalisuuttaan potevat taiteilijasielut pyrkivät toteuttamaan uskollisesti todellista, autenttista itseään suvaitsemattoman ja porvarillisen ahdasmielisen yhteiskunnan puristuksissa.

Näiden teosten tapa käsittää yksilöllisyys ja yksilön suhde yhteiskuntaan muodostui laajalti vaikutusvaltaiseksi, ensin juhlitun, romanttisen taitelijaihmisen hahmon muodostumisessa, ja viimeistään nyt, 60-luvun kulttuurivallankumouksen saavutettua kypsimmän vaiheensa, siinä miten me kaikki näemme itse itsemme, autenttisuudella ja yksilöllisyydellä massasta erottautumiseen pyrkivine some-profiileinemme. Ranskalainen filosofi Pascal Bruckner on tiivistänyt aikakautemme eetoksen seuraavasti: ”Me elämme aikakautta, jolloin konformismin on ilmaistava itseään kapinoinnin kielellä. Me kaikki kapinoimme, vaikka se olisikin vain supermarketissa.”

Nuoren Wertherin kärsimykset oli eittämättä yksi vuosisatansa eurooppalaisista taideilmiöistä. Teos synnytti nuorten miesten keskuudessa tiettävästi jopa kirjan päähenkilöä imitoivan itsemurha-aallon. Tämän tyylisestä itsetuhoisen käytöksen sosiaalisesta tartunnasta puhutaankin nykyään ”Werther-effektinä”, jonka huomioiminen on johtanut esimerkiksi tiettyjen standardien luomiseen sille, miten median odotetaan käsittelevän itsemurhia (joista muuten surutta viis veisataan ”translasten” itsemurhariskistä puhuttaessa).

Laajasta historiallisesta perspektiivistä katsoen Näkymättömän sukupuolen säästelemättömän tunnustukselliset, verenlihaiset selonteot omasta elämästä ja todellisesta minästä, joka on vaarassa nuutua ja näivettyä kuoliaaksi valtayhteiskunnan normien puristuksissa, ovat selvää jatkumoa rousseaulaiselle perinteelle, jossa oman autenttisen, sisäisen minän paljastamisessa lukijalle on luettavissa tiettyä itseisarvoista, pakottavaa välttämättömyyttä. Ja tähän itseisarvoiseen välttämättömyyteen sisältyy luontevasti vastaava implisiittinen vaade lukijoita kohtaan tuntea myötätuntoa, ellei suorastaan tukea (tai kenties nykykielellä affirmoida) heille uskaliaasti paljastettua, uhanalaista ja katoamisen vaarassa olevaa uniikkia persoonaa.

Siinä jotain pääpiirteitä modernin sukupuoli-identiteetin teorian kannalta olennaisesta, länsimaisen ”henkilökohtaisen mystiikan” ja identiteettikäsityksen historiasta.

Eroja on toki viljalti:

Nykyajan gender-aktivistit eivät tietenkään keskustele sukupuoli-identiteettinsä kanssa samalla tavalla kuin Sokrates tai Pullmanin fantasiasarjan hahmot daemoniensa kanssa (he eivät tosin jätä tilannetta käyttämättä puhua menemään niistä kaikille muille, jotka sattuvat olemaan kuulolla), eivätkä he uhraa niille kuten muinaiset roomalaiset geniilleen (lukuun ottamatta ehkä terveitä rintoja ja kiveksiään). He eivät samaista sukupuoli-identiteettiään kristinuskon sieluun, ja sen iänkaikkista kohtaloa jumaluskoon ja sen oikeaoppiseen toteuttamiseen (vaikka näkevätkin muiden uskon ilmoittamaansa sukupuolinimikkeeseen ja sen mukaisen, sitä affirmoivan käytöksen, olevan, ellei iänkaikkisen elämän niin ainakin elämän ja kuoleman kysymys). 

Ja vaikka sukupuoli-identiteetin käsitteeseen kuuluu rousseaulaisen valistusajan perinteen peruja oleva näkemys autenttisen, konformistisen yhteiskunnan puristuksissa olevan yksilöllisyyden ja ihmisen todellisen minän ilmaisemisen, julkituomisen ja suvaitsemisen itseisarvoisuudesta, on se – tiivistettävissä kun se on yksittäisiin (lähes tai täysin sisältötyhjiin) identiteettinimikkeisiin – pohjattomasti alkuperäänsä köyhempi. Tähän sisältötyhjyyteen palaamme pian, ja siihen miksi niin moni erehtyy luulemaan sen takana piilevän todellista syvyyttä.

Sukupuoli-identiteettiä ja gender-ajattelua ei siis voi samaistaa näppärästi mihinkään yksittäiseen historiasta löydettävään uskonnollis-filosofiseen perinteeseen. Se on pikemminkin, hyvin laveasti katsoen, yksi uusimmista lenkeistä pitkässä jatkumossa käsitekehyksiä ja harjoitusperinteitä, joiden kautta länsimainen ihminen on vuosisatain halki kehittänyt introspektiivistä, tutkiskelevaa, syventävää ja itseään kehittävää minä-suhdettaan ja louhinut itselleen uskonnollistyyppisiä vahvoja ilmestyksenomaisia kokemuksia (jotka saattavat sitten sysätä liikkeelle minä-suhteemme kehityksen seuraavan vaiheen).

Tästä laveasta perinteestä meille individualistiseen kulttuuriimme syntyneille länsimaalaisille on aikojen saatossa muodostunut paitsi keino menestyä modernissa yhteiskunnassamme, sen työ- ja seuraelämän ”ekspressiivistä yksilöllisyyttä” korostavien odotusten puristuksissa myös sisäsyntyiseltä tuntuva tarve itsessään. 

Notkean modernin (engl. liquid modernity) aikakautenamme, kun sellaisia asioita kuin uskonto, kansallisuusaate, paikalliset ja ammatti-identiteetit, filosofiset aatekunnat, varsinaisesta, perustavanlaatuisesta biologisesta sukupuolesta puhumattakaan on (”kuolleiden valkoisten miesten” kyhääminä sortorakenteina) vuosikymmenet horjutettu, ”debunkattu”, karnevalisoitu, trivialisoitu ja problematisoitu, saattaa sukupuoli ja sen pohdinta (nimenomaan nykyisessä, köyhdytetyssä, keinotekoisessa ja lopultakin sisällöttömässä muodossaan) näyttäytyä monelle nuorelle vakavasti otettavimmalta ja varmimmalta jäljellä olevalta rakennusaineelta, johon omaa identiteettiä kootessaan ja kehittäessään voisi tarttua.

Tämä, valitettavasti pohjimmiltaan harhainen vaikutelma vakavasti otettavuudesta perustuu kahteen juurisyyhyn.

Ensimmäinen on puhtaasti se pinnallinen vaikutelma, joka muodostuu käänteen kautta: moni asiaan perehtymätön saattaa erehtyä uskomaan, että modernissa sukupuoli-identiteetin käsitteessä olisi jotain todella kouriintuntuvaa, vakavasti otettavaa ja merkityksellistä pohjautuen puhtaasti niihin sosiaalisiin rangaistuksiin, joita käsitteeseen skeptisesti suhtautuva ihminen saattaa nykypäivänä joutua kärsimään: hän saattaa menettää työpaikkansa, tulla ulossuljetuksi omasta yhteisöstään tai kokea maineensa likaamisen aikakautemme voimakkaimmilla leimanimillä: natsi, foobikko, äärioikeistolainen, TERF jne.

Nämä ovat rangaistuksia, jonka tasoisia on yleensä varattu lähinnä yhteisönsä pyhimpien ja merkityksellisimpien arvojen rikkojille, arvojen, joita historia on oletettavasti perin pohjin koetellut, ja jotka on siten todettu kestäviksi. Ei liene ihme, että moni eksyksissä oleva nuori lähtee etsimään identiteetilleen tukea tällaisesta, ilmeisesti suurta arvostusta ja suojelua nauttivasta käsitteestä.

Ketään ei toki teloiteta tai muuten ruumiillisesti rangaista julkituodusta uskonpuutteesta sukupuoli-identiteetteihin, kuten saattoi käydä menneiden vuosisatojen pyhäinhäpäisijöille – mutta me elämmekin historiallisesti äärimmäisen pehmeää aikaa. Mukavuuteen tottuneet ihmiset saadaan hiljenemään huomattavasti vaatimattomammillakin uhkauksilla – kirjoitanhan itsekin nimimerkin takaa. (Ylempi tapahtuma ei muuten ollut aprillipilaa, mikäli joku asiaa pohtii.)

On tosin todettava, että ulkomaiden yhä väkivaltaisemmiksi kiihkoutuvia mielenosoituksia katsellessa ei voi välttyä siltä ennakkoaavistukselta, että pian yksi jos toinenkin TERF saattaa vielä päästä hengestään. Pidäkkeettömästi eskaloituva hyperbolinen kielenkäyttö (”trans genocide”) ja lisääntyvä konkreettinen väkivallanuhka tulevatkin paradoksaalisesti paljastaneeksi suuren merkityksellisyyden sijaan jotain aivan päinvastaista: ettei kyseessä ole mistään merkityksellisestä, varmasta ja älyllisesti koetellusta vaan jostain hauraasta, ontosta ja perimmäiseltä luonteeltaan mielivaltaisesta, joka ei kestä päivänvaloa.

Toinen juurisyy on pintaa syvemmällä. Ja se on ne (loppujen lopuksi hyvin laihat) yhtäläisyydet, mitä sukupuolen (sekä eksponentiaalisesti moninaistuvien uusien seksuaali-identiteettien) pohdiskelulla todella on laajemman eilispäivän identiteettityön, ”mystiikkaa muistuttavan sisäisen tutkimusmatkailun” ja minä-suhdetta rakentavien psykologisten prosessien kanssa. 

Siinä missä esimodernille ihmisille henkinen kurkottelu ylös sielunelämän, jumalien ja suojelushenkien viitoittamille korkeammille tasoille saattoi toimia kanavana henkilökohtaisille, suuria tunteita herättäville ilmestyksenomaisille näyille ja paljastuksille, moderni LGBT-aktivisti saattaa tosiaan kokea jotain etäisesti samanlaista pohtiessaan sukupuoltaan ja seksuaalisuuttaan. 

Vaikka vertaiskuvainnolliset suunnat ovat täsmälleen päinvastaiset, molemmissa on kyse monitasoisesta, syvyyssuuntaisesta psykologisesta prosessista tärkeän ja merkityksellisen äärelle – tai ainakin kohti jotain, joka saattaa herättää pysäyttävän suuria tunteita, joilla on toisinaan voima peräti muuttaa kokonaisen ihmiselämän suunta. Saattaahan sieltä oman psykoseksuaalisen liememme pohjimmaisista sedimenttikerroksista löytyä (seksipositiivisen itsetarkoituksellisesti kauhomalla, siivilöimällä ja ruoppaamalla) vaikka mitä jännittäviä sattumia: vaikkapa cupioseksuaalisuus, vaippafetissi tai genderfluiditeetti…

Seksipositiivisuuden aikakautenamme, kun seksuaalinen pidättyväisyys on yhdistetty äärioikeistoon ja ”autoritäärisen persoonallisuuden kehittymiseen” (katsokaa vaikka millaisella äärimmäisellä epäluulolla meidän lehdistömme suhtautuu nofap-liikkeeseen) tällainen eroottinen tutkimusmatkailu ja ”vapautuminen” kaikista pidäkkeistä ei ole pelkästään sallittua, se on lähestulkoon velvollisuus. Ei siis liene ihme, että sukupuolen ja seksuaalisuuden pohdiskelusta – samoamisesta niiden loputtoman moninaisella spektrillä tai tähtikartalla, ja sen puntaroimisesta minne kukin meistä olisi täsmälleen sijoitettavissa niissä – on muodostunut mystiikan korvike raivoateistisille ja -vasemmistolaisille nykysukupolville.

Niin, tunteeko kukaan oikeistolaista muunsukupuolista?

MUUNSUKUPUOLISTEN ILMESTYKSET

Muunsukupuolisten suuria tunteita herättäneihin, ilmestyksenomaisiin havahtumisiin voi tutustua vaikkapa Näkymättömän sukupuolen sivuilta. Kaksi esimerkkiä: Miespuolisen muunsukupuolisen nr. 11 kokemus tapahtui eräällä ikimuistoisella bussimatkalla. Hän oli omien sanojensa mukaan ”tunkenut” paitansa rintataskut ”täyteen kamaa”, ja pukenut toisen paidan vielä peitoksi kokonaisuuden päälle. Kyseinen asukokonaisuus sai hänet tajuamaan, että ”helkkari, mulla on tissit! Pää meinasi räjähtää.” (s. 137) 

Naispuolisen muusu nr. 5:n kokemus koskee hänen esiteiniaikojensa lempielokuvaa, Disneyn Mulania. Animaatioelokuvassa on eräs kohtaus, jossa saamme nähdä haavoittuneen, lääkintäteltassa vammoistaan toipuvan päähenkilön sidotut rinnat. Se oli muusu nr. 5:lle jotenkin ”tosi vahva ja tunnepitoinen kohtaus”, tavalla jonka merkityksellisyys paljastui hänelle vasta kypsemmällä iällä. (s. 81) 

Tässä välissä on toki myönnettävä, että esimerkiksi homoseksuaalien elämänkokemuksista lukiessa saattaa usein törmätä samankaltaisella vahvalla kielellä kuvattuihin seksuaalisen heräämisen hetkiin. Muunsukupuolisten ja homoseksuaalien ”heräämiskokemusten” välillä on kuitenkin merkittävä ero. Siinä missä homoseksuaalisuuden tiedostamiseen johtaa (tai siihen vähintään välttämättömänä osana kuuluu) havahtuminen samaan sukupuoleen kohdistuvaan seksuaaliseen viehätykseen (jonka luonteen ihmiset yleisesti ottaen ymmärtävät ja jota voidaan muuten myös mitata ihan tieteellisestikin), muunsukupuolisten havahtumisen kokemusten luonne on dramaattisella tavalla epämääräisempi. 

Miettikäämme vaikka näitä kahta Näkymättömän sukupuolen tarjoamaa esimerkkiä. Miksi sidottujen rintojen herättämien suurten tunteiden pitäisi olla merkki siitä, että henkilö olisi jotain muuta sukupuolta kuin nainen? Eikö olisi loogisempaa ajatella, että kyseessä olisi pikemminkin herääminen jonkinlaiseen oman kehon kurittamiseen perustuvaan masokistiseen taipumukseen? Ja mitä ihmettä sen pitäisi tarkoittaa, että joku herää siihen, että ”hänellä on tissit”, sen takia, että hänen rintataskunsa ovat täynnä tavaraa? Jos ne tissit ovat merkki muunsukupuolisuudesta, niin miksi ihmeessä niin moni muunsukupuolinen haluaa niistä eroon?

Onko kenties kyse jostain hyvin kimurantista havahtumisesta jonkinlaisiin aivorakenneperäisiin intersukupuolisiin ”haamutisseihin”? 

Kysymyksiä on loputtomiin, mutta uskaltaisin sanoa, että ainakin yksi asia on selvä: jonain aikaisempana vuosikymmenenä tällaiset hyvin valjut kokemukset olisivat johtaneet mitä todennäköisimmin aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin. Ja niihin ei ainakaan olisi kuulunut oman biologisen sukupuolen kiistäminen, puhumattakaan vaatimuksista muille olla sitä havaitsematta. 

Ikävä kyllä, korvikkeena mystiikalle ja sen osalle laajempialaisessa identiteettityössä sukupuoli- ja seksuaalipohdiskelu on lohduttoman köyhä.

Asian laita olisi ehkä toisin, mikäli tällainen nykyvasemmiston suosima progressiivinen ja seksipositiivinen sukupuoli- ja seksuaalipohdiskelu tehtäisiin klassisen viisauden hengessä, mihin kuuluisi tietty pelonsekainenkin kunnioitus tätä perustavanlaatuista elämänvoimaa kohtaan, jolla varomattomasti leikkimällä voi pahoin haavoittaa itseään, ja mikäli se johdattaisi nuoren psykologian, taiteen, mytologian tai vaikkapa jungilaisten arkkityyppien luotaamien ihmiselämän suurten kysymysten äärelle. Mutta koska se on erottamattomasti kytkeytynyt radikaalivasemmistolaisille tyypilliseen keskenkasvuiseen fantasiaan inhimillisestä rajoittamattomuudesta, on se allerginen kaikelle kohtalokkaalle, tummanpuhuvalle, monimieliselle, paradoksaaliselle ja rajoittavalle, mitä todelliseen viisauteen ja itsetuntemukseen myös yleensä kuuluu.

Aidossa itsetuntemuksessa on hyvin harvoin kyse pelkästä sateenkaarevan karkkivärisestä hoosiannasta.

Nykyajan queer-teorian ihanteiden muovaama seksipositiivisuuden kulttuuri hahmottaa toisten seksuaaliset rajat yhä useammin toisia sortavina. Ainakin ulkomailla valtavirran LGBT-aktivistien keskuudessa saatetaankin puhua nykyään ns. puuvillakatosta, bokserikatosta tai genitaalifetisismistä silloin, kun kyseessä on homoseksuaalinen nainen tai mies, joka ei halua maata tai muodostaa parisuhteita transidentifioituvien vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Näiden seksuaalisten rajojen ylittämisen harjaannuttamista varten (yleensä erinäisten painostuksen tai petoksen strategioiden kautta) onkin järjestetty esimerkiksi työpajoja ja koottu opettavaisia lehtisiä (yläpuolella olevat kuvat).

Sikäli kuin modernien LGBT-aktivistien (loputtomaan vapautumiseen keskittyvässä) moodissa läpikäyty sukupuoli- ja seksuaalipohdiskelu on taipuvainen tuottamaan minkäänlaisia henkilökohtaisia havahtumisia, liittyvät ne aihealueen kaikkein pinnallisimpiin ja lopultakin vähemmän merkityksellisiin osa-alueisiin: lähinnä stereotyyppisesti sukupuolitettuihin yksittäisiin vaateparsiin, sukupuolitettuihin maneereihin ja seksiakteihin, niiden määrään, tiheyteen ja laatuun.

Toisaalta me tiedämme, että modernissa gender-ajattelussa nämäkin laihat valaistumisen rippeet ovat loppujen lopuksi täysin valinnaisia ja siten lopultakin tyhjää täynnä. Jälleen kerran: transnainen voi olla vaikka parrakas siitossonni, transmies synnyttäjä-imettäjä, eikä kenelläkään pitäisi olla mitään sanomista sitä vastaan. Ja kuten olemme käyneet läpi, se, mitä muunsukupuolisuus sitten on, on alusta asti ollut sitäkin tyhjempää.

Kirjailija Lionel Shriver, joka lienee Suomessa tunnetuin kulttuurisen omimisen käsitettä epäkunnioittaneesta kannanotostaan, kritisoi kovalla kädellä tätä modernia, pinnallista ja sekavaa ”itseidentifikaation” kulttuuria Unherdille antamassaan haastattelussa ja tulee samalla verranneeksi sitä aiempien sukupolvien ”rousseaulaisempaan” (oma ilmaisuni), rikkaampaan tapaan rakentaa ja ilmaista omaa identiteettiä. Haastattelun kimmokkeena toimi Hollywoodin muunsukupuolisen ikoni Ezra Millerin yhä epävakaammaksi, sekavammaksi ja jopa väkivaltaiseksi käyvä elämä. Sattumoisin Miller identifioituu myös queeriksi ja polyamoristiksi.

Shriver näkee yhteyden Millerin kaoottisen ”identiteettielämän” ja hänen ilmeisen, oman käyttäytymisen ja tunne-elämän säätelyn vaikeuksien välillä, ja esittää Millerin tapauksen edustavan kiteytetyssä muodossa nykyajan nuorten aikuisten mielenterveyden ongelmia laajemminkin.

Shriverin mukaan, siinä missä aikaisemmille sukupolville identiteetin rakentaminen oli eräänlainen paljon laajempi, jatkuva henkilökohtainen projekti, joka käsitti sellaisten asioiden kehittämistä kuin omien juurien tuntemusta, itsehallintaa, itseluottamusta ja jonkinlaista käsityksen muodostamista omista henkilökohtaisista päämääristä sekä tarvittavien kykyjen harjaannuttamista niiden päämäärien saavuttamiseksi, moderni ”itseidentifikaatioon” perustuva identiteetin malli käsittää lähinnä sen ”jo fantastisen ja esivalmiin” henkilön löytämisen, joka ihminen jo on, ja sen toteuttamisen ja esiin tuomisen maailmalle.

Paradoksaalisesti se jo valmis ja fantastinen ihminen löytyy tietysti ulkopuolisesta maailmasta, sieltä bongattavista ja ikään kuin ostoskärryihin noukittavien erinäisten identiteettinimikkeiden muodossa. Ne nimikkeet voivat sitten käsittää jotain yhdistelmää hiljattain ilmaantuneista seksuaali- ja sukupuolinimikkeistä tai vaikkapa itsediagnosoiduista mielenterveyden ongelmista. Shriver paikantaa tämän modernin ”itseidentifikaation” kulttuurin ohukaisuuden jo sitä ilmaisevaan kielioppiin: ilmaisuun ”identifioitua joksikin” (identify as).

Muunsukupuolisen identiteetin tapauksessa tällainen ympäristöstä noukittu ohuen ohut identiteetti sitten merkitsee, Shriver jatkaa, käytännössä lähinnä kokoelmaa poskettomia maskuliinisuuden ja feminiinisyyden pinnallisimpia kliseitä ja stereotypioita. Ezra Millerin tapauksessa räikeitä meikkikokonaisuuksia ja vaikkapa leopardikuvioituja asusteita.

Koska moderni ”itseidentifikaation” kulttuuri vaatii kanssaihmisiä sitten teeskentelemään mukana näiden paperinohuiden identiteettinimikkeiden kanssa – jopa siinä määrin, että Millerin tapauksessa lehdistö on alkanut editoimaan sukupuolineutraaleja pronomineja jälkijättöisesti toisten ihmisten hänestä esittämiin lausumiin (eli niiden lausumien suoranaiseen väärentämiseen) – seurauksena on irtautuminen fyysisestä todellisuudesta ja vääjäämättä epätoivoinen psykoseksuaalinen teutarointi sen rajojen ja lainalaisuuksien uudelleen löytämiseksi.

Shriver syyttää ongelmasta vanhempien jälkikasvulleen antamia malleja ja rajoja, jotka ovat joko liiallisessa vapaakasvatuksellisuudessaan lähes olemattomia tai silkassa naiivissa typeryydessään yksinkertaisesti huonoja ja toimimattomia. Täysteilauksen saa erityisesti amerikkalainen hyvän mielen hokema ”sinusta voi tulla ihan mitä vain haluat”, joka tulkitaan nykyään mitä ilmeisimmin kirjaimellisimmassa mahdollisessa muodossaan.

Supersankari Hulkia muistuttavilla ruumiinrakenteilla TERFien mielenosoituksia öristen terrorisoivat transidentifioituvat biologiset miehet eivät ole edes tämän kehityksen äärimmäisin ilmentymä: ”Ei ole mikään ihme, että nykyään on olemassa ihmisiä, jotka identifioituvat kissoiksi.” Brittiläinen sanomalehti The Telegraph tietääkin kertoa, että nykyään edistyksellisen identiteettikasvatuksen läpikäyneet lapset saattavat identifioitua eri eläinlajien lisäksi vaikkapa taivaankappaleiksi tai hologrammeiksi. Ja näitä identiteettejä joudutaan myös affirmoimaan opettajien taholta.

Lapset menestyvät, kun heillä on rajoja, Shriver tiivistää. ”Täydellinen vapaus on eräänlainen helvetti.”

SUKUPUOLI JA VÄKIVALTA

Hyytävä, teini-ikäisestä sosiopaatista ja joukkomurhaajasta kertova We Need to Talk About Kevin (2011) oli yksi Ezran merkittävimmistä varhaisista elokuvarooleista. Se perustui myös sattumoisin Shriverin samannimiseen kirjaan. Shriverillä olikin henkilökohtainen tilaisuus tutustua nuoreen, ”lupaavaan ja lahjakkaaseen” näyttelijään elokuvan kuvausten yhteydessä, mikä lienee myötävaikuttanut hänen halukkuuteensa kommentoida nuoren miehen sen jälkeisiä kehitysvaiheita.

Yksi Millerin tapauksen esiin nostamista kysymyksistä, mikä oikeastaan ansaitsisi kokonaan oman kirjoitelmansa, on se, miten hänen varsinaista sukupuoltaan hämärtävä sukupuoli-identiteettinsä mahdollisesti vaikutti siihen, miten hänen todellisia väkivallantekojaan on käsitelty mediassa. Vuoden 2020 keväällä Miller kuvattiin kuristamassa hänen kohtaamaansa nuorta naista reykjavikilaisen baarin ulkopuolella, jonka jälkeen Miller syöksi naisen kaulasta pitäen maahan. 

Oliko julkinen muunsukupuolinen identiteetti sen taustalla, että hänen uransa selvisi teosta melko vähäisin vaurioin? Se, että miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa pidetään yleisesti erityisen tuomittavana väkivallan muotona, johtuu kuitenkin sukupuolten eroista esimerkiksi lihasmassassa ja pituudessa – ei ehostukseen tai pukeutumiseen tiivistettävistä identiteettinimikkeistä. 

Jäämme innolla odottamaan sukupuolentutkijoiden selvitystä aiheesta…

Kuten Millerin esimerkki kenties havainnollistaa, tämän päivän kulttuurisen kontekstin tarjoamassa ”täydellisen vapauden helvetissä” nuoret ja nuoret aikuiset sitten etsivät itseään – tai sitä lopulta identiteettinimikkeen muodossa löydettävää, esivalmista ”fantastista minäänsä” – itseisarvoisen sukupuolisen ja seksuaalisen tutkimusmatkailun kautta. Nykynuorille tarjotussa, köyhässä ja rajoittamattomassa muodossaan tällainen tutkimusmatkailu ja identiteettityö tulee kuitenkin pikemminkin epävakauttaneeksi ja sekaannuttaneeksi kuin tarjonneeksi väylän kohti vahvempaa, vakaampaa ja todellisuuteen pohjautuvampaa minä-suhdetta. 

Ja koska, kuten olemme jo käyneet läpi, esimerkiksi juuri muunsukupuoliseen identiteettiin vetoa tuntevat näyttävät mitä ilmeisimmin olevan erityisen psykologisesti haavoittuvassa asemassa olevia, ja jotka siten kaipaisivat kipeästi juuri klassisen identiteettityön tarjoamaa tukevampaa, sisällöllisempää ja loppujen lopuksi vahvistavampaa kehystä oman identiteettinsä rakentamiseen, tulee kyseinen sukupuoli-identiteetin käsitteen ympärillä pyörivä itseidentifikaation kulttuuri jättämään vanaveteensä rumaa jälkeä. Pelkään pahoin, että monien aihealuetta seuranneiden aavistama detransitioituneiden nuorten aalto tulee olemaan vain jäävuoren huippu.

IDENTITEETIN TAKSONOMIAT JA NIIDEN FUNKTIO

Kuvissa (1) lasimaalaus Minnesotan pyhän Paavalin katedraalista. jossa on kuvattuna Kristus ja häntä ympäröivät kuusi, eri hyveitä edustavaa pyhimystä, (2) horoskooppimerkit 1400-luvulla rakennetun Venetsialaisen kellotornin (Torre dell’Orologio) julkisivussa ja (3) Pariisin Panthéonin vuonna 1837 valmistunut päätykolmion sekulaari koristeveistos, jossa juhlistetaan tasavallan valtiomiehiä sekä tiede- ja kulttuuriheeroksia.

Gender-ajattelun hiuksenhienolle taksonomiselle puolelle on helppo nauraa, mutta sekin palvelee, vaikkakin köyhdytetyssä muodossa, tiettyjä ikivanhoja tarpeita: nykyajan alkuainetaulukollinen kokoelma seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä tarjoaa (tai näyttää tarjoavan) lajittelutyökalun, jolla voi yrittää tuoda selkeyttä meidän yhä hämärämmäksi ja muuntautuvaisemmaksi muuttuvaan parinmuodostus- ja parittelukulttuuriimme. Progressiiviset kanavat ja sivustot ovatkin täynnä (usein melko passiivisaggressiivisia) opetusvideoita, siitä miten kukin identiteettiryhmä sopii nähdä ja miten heitä tulisi kohdella.

Erinomainen esimerkki tällaisesta yksipuolisten odotusten identiteetistä on aseksuaalisuus, siinä muodossa kuin Yle ja Hesari ja muut siitä meitä nykyään valistavat. Muistetaanhan jokaisen valistusartikkelin päätteeksi tiedottaa, että aseksuaalinen saattaa hyvinkin haluta seksiä ja nauttia siitä, mikä jättää lukijan lähinnä hämmentyneisyyden valtaan. Ainut asia, joka jää selväksi, on kyseisen ihmisryhmän vaatima jonkinlainen yksisuuntainen erityiskohtelu ja yleinen kananmunan kuorilla käveleminen.

Aiemmille sukupolville, joita ei vielä ollut kasvatettu ihanteena kosmopoliittinen ja  ylenkatseellinen irrallisuus omasta historiasta ja perinteestä, oli tietysti ulottuvillaan kokonainen oma panteoninsa jumaluuksia, pyhimyksiä, kansansankareita ja kulttuuriheeroksia, jotka tarjosivat kokonaisen sarjan eri persoonallisuuksien tyyppejä heikkouksineen ja vahvuuksineen, ja kunkin oman, erilaisen ”sankarin matkansa”, joiden kautta varsinkin nuori ihminen saattoi pohtia identiteettiään ja tulevaa osaansa maailmassa. Tietysti, toisin kuin sukupuoli- ja seksuaali-identiteettien ”loputtoman moninainen spektri”, nämä arkkityyppiset hahmot ja heidän tarinansa ulottuivat paljon laajempiin kysymyksiin kuin navanaluisiin halun kohteisiin tai stereotyyppisiin, sukupuolitettuihin vaateparsiin.  

Tällaisiin arkkityyppisiin hahmoihin ja heidän kohtaloihinsa samaistumisen kautta saattoi pohtia vaikka sitä, mikä olisi hyvä elämä itsensä edustamalle ”persoonallisuus- ja lahjakkuustyypille”, minkälaisia koettelemuksia saattaisi heikkouksineen ja vahvuuksineen kokea, minkälaisia saavutuksia laajempi yhteiskunta voisi häneltä odottaa, minkä lahjakkuuden kehittämiseen hänen kannattaisi panostaa ja mistä puolestaan kannattaisi luopua.

Menneille sukupolville tämän kaltaisessa identiteetin pohtimisessa oli kyse vähintään yhtä paljon velvollisuuksista ja rajoitteista kuin siitä, mitä kaikkea ihanaa ja erityistä huomaavaisuutta yksilön sopisi muilta odottaa. Rajattomuuden fantasiaa elätteleville nuorille progressiiveille puheet identiteettiin pohjautuvista velvollisuuksista, odotuksista ja rajoitteista olisivat tietysti täyttä kryptoniittia. Meille lähimmät tarjotut korvikkeet, meidän oma panteonimme ikonisia pop-tähtiä ja Marvel-supersankareita, ovat nekin korvikkeina auttamattoman köyhiä, heidän tarinansa kun ovat yhtä lailla periamerikkalaisen rajattomuuden ja jatkuvan vapautumisen eetoksen muovaamia.

Yksi yhä elinvoimainen ihmisluonteita taksonomisoiva harraste on tietysti horoskooppimerkit. Niistä ennustaminen on tietysti täyttä humpuukia, mutta asiaa henkilökohtaisesti tutkimattomana uskaltaisin silti väittää, että perinteen tarjoamassa eri persoonallisuustyyppien jaottelussa on ehkä jotain perää. Horoskooppeja harrastavat ihmiset ovatkin hyvin kiinnostuneita siitä, miten eri merkit omaavat ihmiset pärjäisivät esimerkiksi parisuhteessa, mitkä heidän heikkoutensa ja vahvuutensa ovat  ja miten ne voitaisiin ottaa huomioon.

Jälleen kerran, niinkin pinnallisessa hömppäkulttuurissa kuin horoskoopit, huomaamme jotain vanhan ajan asenteista: kyse on vastavuoroisen suhteen kiemuroista, molemminpuolisista velvoitteista ja sopeutumisesta toisen tarpeisiin, heikkouksiin, vahvuuksiin ja erityispiirteisiin – ei ”jo esivalmiista fantastisesta minästä” tai pelkistä huomaavaisuuden ja affirmaation eleistä, joita erityisspesiaaliksi julistautuvan ihmisen sopii muilta odottaa.

LOPUKSI

Näkymätön sukupuoli -kirjan kansikuva havainnollistaa erinomaisesti muunsukupuolisten omia, normatiivisiksi nousevia kauneusihanteita.

Mikäli muunsukupuolisuudessa olisi kyse vain uudesta alakulttuurista, jossa omistauduttaisiin ryhdikkään äänekkäästi sukupuolinormeista ja -odotuksista irtisanoutumiseen ja joka voisi siten tarjota sosiaalisen turvasataman ja ”sukupuolirauhan” kaikille niille, jotka syystä tai toisesta tuntevat sukupuoliasioista pakonomaista ahdistusta, voisin nähdä sen positiivisena ilmiönä. Ehkä se voitaisiin nähdä vain uusimpana sarjassa androgyynisyyttä ihannoivien nuorisokulttuurien jatkumoa, joita meillä länsimaissa on sentään ollut ainakin 60-luvulta lähtien. 

Ikävä kyllä, siinä tehtävässä uusi alakulttuuri on jo auttamattomasti epäonnistunut. Yhä useammin saamme lukea muunsukupuolisten haastatteluista, että heitä vaivaavat nyt omat sukupuolitetut kauneusihanteensa ja norminsa. 

Ylen henkilökuvassa (9.5.2022) naispuolinen muunsukupuolinen valittaa, että muunsukupuolinen on ennakko-oletettavasti ”hoikka, valkoinen ja androgyyni henkilö”, malli, johon hän itsekin tunsi paineita mahtua. Voima-lehden haastattelussa (2.7.2021) samainen muunsukupuolinen kertoo, että hänelle on sanottu ”sekä transyhteisön sisältä ja ulkoa”, että hän on ”väärällä tavalla muunsukupuolinen, kun en toisinna niitä odotuksia mitä meille laitetaan”. Jo aikaisemmin mainitsinkin erään toisen muunsukupuolisen, perheenäidin, joka sanoi haaveksivansa rintojensa irti leikkaamisesta, jotta hän yltäisi paremmin muunsukupuolisten ulkonäköihanteisiin (Yle 28.11.2021). Kehollisesta sukupuolidysforiasta hän samalla ilmoitti kärsivänsä vain ajoittain.

Kun hiljattain lanseerattu sukupuolikategoria johtaa sen tason kauneusihanteisiin, että sen paineissa harkitaan jopa terveiden ruumiinosien irti leikkaamista, voidaan sanoa, että odotus- ja normivapaa ”sukupuolirauha” on kaukana saavutetusta. Kun mukaan lasketaan vielä muunsukupuolisten alakulttuuriin kuuluva leikkausarpien ihannoiminen (katso osa 2), voidaan jo puhua todella epäterveellisestä ruumiin kulttuurista, joka saa ballerinojen ja supermallien surullisenkuuluisat ruumiinsuhteen ongelmat näyttämään terveyden perikuvilta. Sukupuolidysforiasta tässä on kyse korkeintaan osittain, kuten kävimme läpi tämän sarjan 2. osassa.

Vaikka toteaisimme yhdessä muunsukupuolisuuden epäonnistuneeksi ratkaisuksi sukupuoliahdistuneiden ongelmiin – uusi kategoriahan synnyttää vääjäämättä uusia rajoja, uusia ihanteita, uusia paineita – hyväntahtoinen lukija saattaa silti heidän tunteisiin vetoavia henkilötarinoita lukiessaan olla taipuvainen myöntymään muunsukupuolisten poliittisiin vaatimuksiin. Eiväthän ne yksittäistapauksina ajateltuna tunnu välttämättä kovinkaan kohtuuttomilta. Tässä välissä meidän on syytä muistuttaa itseämme kahden ydinvaatimuksen koko laajuudesta.

Lääketieteellisissä hoidoissa ei ole kyse pelkästään yksilön henkilökohtaisesta itsemääräämisoikeudesta, kuten meille usein väitetään. Asia koskee myös niitä toivovan läheisiä (jotka joutuvat katsomaan vierestä, kun usein moniongelmainen nuori ihminen tekee korvaamatonta vahinkoa omalle ruumiilleen) hoitoja tekeviä lääkäreitä (jotka joutuvat lääketieteen etiikan vastaisesti tärvelemään tervettä kehoa ja tarpeeksi pitkälle vietynä tekemään hänestä elinkautisesti hormonilääkitystä ja mahdollisesti muutakin hoitoa tarvitsevan potilaan) ja kaikkia yhteiskunnan jäseniä laajemminkin, julkisten varojen leväperäisen käytön muodossa. Vanhanajan ”portinvartijuus” tulee säilyttää transhoitojen saantiehtona ihan trans-identifioituvien omien etujen turvaamisenkin kannalta.

Sivumennen todettakoon, että kyse ei ole vain leikkauksista ja hormonihoidoista. On hälyttävää, että aikakautena, jolloin muinaisista kauneusihanteista juontuvia, korsettien ja jalkojen sitomisen kaltaisia tervettä ruumista tärveleviä keinoja pidetään itsestään selvästi esimerkkeinä menneiden aikojen barbariasta, me olemme kuitenkin valmiita hiljaa hyväksymään esimerkiksi trans- ja muunsukupuolisidentifioituvien teinityttöjen rintojen sitomisen. Tavasta saatetaan mainita ohimennen muunsukupuolisten henkilökuvissa, ilman minkäänlaista mainintaa tai pohdintaa sen terveyttä uhkaavasta vahingollisuudesta.

Siinä missä lääketieteelliset hoidot tuntuvat itsestäänselvästi velvoittavan monia varovaisuuteen, huomattavasti useampi saattaisi olla valmis myötäilemään muunsukupuolisia esim. pronominiasioissa – tai vaikkapa vaatimuksien suhteen uudelleenkouluttaa itse itsensä olemaan ”olettamatta” (lue: havaitsematta) toisten ihmisten sukupuolta. Mutta tässäkin on itse asiassa kyse sitä isommasta vaatimuksesta, mitä enemmän sitä ajattelee. Varsinkin, kun pronomini- tai sukupuolittamisvirheeseen syyllistyvä saattaa joutua kärsimään virheestään todella ankaran sosiaalisen rangaistuksen.

Kaikki kulttuurit tuntevat jaottelun miesten ja naisten välillä. Biologinen sukupuoli on yksi perustavanlaatuisimmista kategorioista, joita ihminen oppii tunnistamaan jo elämänsä ensimmäisinä elinvuosina. Kun ottaa huomioon, että ihminen kykenee tunnistamaan toisen yksilön biologisen sukupuolen pelkästään tämän kasvoista lähes 100 %:n tarkkuudella silloinkin, kun kohteen hiukset, ehostus ja kasvojen mahdollinen karvoitus on poistettu näkyvistä – joiden avulla sukupuolta voisi mahdollisesti kulttuurisesti signaloida – on syytä olettaa, että kyseessä on ihmislajin kognitiivinen kyky, joka on ohjelmoitu syvälle geeneihin. 

Ja siinä on tuskin mitään yllättävää, kun ottaa huomioon, että kyky erottaa mies naisesta on aika oleellinen ominaisuus ihmislajin suvun jatkamisen ja evoluution kannalta – ja ylipäätään sille, että me yhä olla möllötämme tällä planeetalla ahdistumassa pronomineista ja olettelemisesta. Olisi hyvin erikoista, mikäli kyky olisi täysin tai valtaosin kulttuurisesti rakentunut.

On paljastavaa, että kaikesta puheesta ”sukupuolen määrittämisen” mielivaltaisuudesta huolimatta, myös esimerkiksi Näkymättömän sukupuolen muunsukupuoliset ovat helposti tunnistettavissa kuviensa perusteella heidän itse ilmoittamansa ”syntymässä määritellyn” sukupuolen edustajiksi siitäkin huolimatta, että monet heistä ovat käyneet läpi biologista sukupuoltaan hämärtäviä lääketieteellisiä hoitoja.

Me kaikki olemme syntyneet miehiksi ja naisiksi, aivan häviävän pientä intersukupuolisten vähemmistön vähemmistöä lukuun ottamatta (ja suuri valtaosa heistäkin pitää itseään melko ongelmattomasti naisina tai miehinä). Poikkeus tekee säännön. Vaatimus oppia ulos tällaisesta ajoittain hyvin tarpeellisestakin kyvystä jonkin 2010-luvulla puolivillaisesti kyhätyn uuden sukupuolikategorian perusteella on tuskin muuta kuin ihmisten kiusaamista, jossa on joissakin tapauksissa nähtävissä sadistinenkin puolensa, halu hallita toisia ja ahdistaa heidät kävelemään kananmunankuorilla.

Se mitä tarvitaan, on lisääntyvä suvaitsevaisuus yksilöllistä sukupuolen ilmaisua kohtaan ja ylipäätään heitä, jotka syystä tai toisesta tuntevat neuroottista ahdistusta sukupuoliaiheesta. Mutta se ei voi tapahtua rajattomuuden ja postmodernin hahmottomuuden hengessä, onhan sillä hengellä ollut eittämätön osansa raiteiltaan suistuneen nykyhetkemme luomisessa. Tarvitaan rakkautta, rajoja ja sallivuutta oikeassa suhteessa – mikä ei olekaan mikään helppo tehtävä.

Toisin ajattelevan transsukupuolisen, bloggari Tulenhengen haastattelema anonyymi ”kolmekymppinen transmies” on päätynyt samansuuntaiseen arvioon nykyisen kriisin juurista. Laajempi mielipideteksti on julkaistu koosteessa, jossa transsukupuoliset avaavat pettyneitä tuntojaan kevään translain uudistuksen läpimenosta ja sen ympärillä velloneesta keskustelusta.