Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Oikein hyvää joulua, rakkaat blogini lukijat! Ja onnea ja menestystä vuodelle 2023. ❤️

Miten aiotte viettää joulua? :) Minä vanha homo en ole tehnyt sen kummempia suunnitelmia. En ole moniin vuosiin jaksanut yhtään jouluun liittyvää stressaamista ja vouhotusta. Asialliset hommat hoidetaan (esim. lahjojen ostaminen, kynttelikkö ikkunaan), mutta mitään ylimääräistä stressaamista en jaksa ollenkaan. Äitini on aina ollut aivan jäätävä joulustressaaja. Muistan lapsuuden jouluista, miten äiti usein stressasi niin paljon, ettei hän pystynyt itse ollenkaan keskittymään varsinaisesta joulunvietosta nauttimiseen. En jaksa mitään tuollaista enää yhtään. (Omista vanhemmista voi monissa asioissa ottaa oppia siinä, miten ei kannata toimia.)

Aion viettää tänä vuonna joulua ihan omissa oloissani. Ostin vähän herkkuja ja viiniä, aion kuunnella joulumusiikkia, lueskella ja ihan vain hengailla kotosalla kaikessa rauhassa. Ihanaa, kun saa vain olla autuaallisessa rauhassa tarvitsematta mennä minnekään tai tehdä mitään. On siunaus, kun asiat ovat niin hyvin, että voi välillä vain hiljentyä oleskelemaan ja nauttimaan joutenolosta.

Huomenna laitan pienen paistin uuniin tirisemään, sytyttelen kynttilöitä, siemailen glögiä (hinttimäisesti pikkurilli pystyssä) ja luen J.K. Rowlingin vuodentakaisen joulukirjan Jouluposso (The Christmas Pig). Illalla voisi mennä ulos tunnelmakävelylle fiilistelemään. Sataisipa lunta! Sellainen taianomainen, hiljainen lumisade. Voi melkein kuulla tiukujen helähtelevän. Ting-a-ling.

Bokserikatto: "Homot" transmiehet men only -bileissä (osa 3)

Transien homofobia ja avoin homoviha on oikeasti aivan eeppisellä tasolla tällä hetkellä. Olen aikaisemmin käsitellyt asiaa tässä ja tässä tekstissäni. Bokserikatto tarkoittaa siis ilmiötä, jossa transidentifioituvat heteronaiset yrittävät päästä osaksi homomiesten seksielämästä ja keskinäiskulttuurista. Minulla alkaa ihan tosissaan olla viimeisetkin kärsivällisyyden rippeet loppu transien täysin käsiin räjähtäneeseen perseilyyn, mitä tulee homoseksuaalien vainoamiseen, syyllistämiseen ja painostamiseen deittailuun, suhteisiin ja seksiin transien kanssa, ja ylipäätään homomiehen/lesbonaisen identiteetin approprioimiseen. Homojen ja lesbojen olisi näiden tyyppien mielestä jonkin helvetin inklusiivisuusideologian vuoksi toivotettava transit tervetulleiksi omiin juttuihinsa joka ikisessä paikassa, aina, kaikkialla, ilman minkäänlaisia poikkeuksia ja ulosrajauksia. Homma lähti toki lapasesta jo aikoja sitten, kun niin sanotut "transbianit" (eli transidentifioituvat heteromiehet, jotka approprioivat naiseutta ja varsinkin lesbonaiseutta ja painostavat lesboja eheyttävään heteroseksiin transbianien kanssa) alkoivat järjestelmällisesti vainota lesboja ja tunkea heidän tiloihinsa ja tilaisuuksiinsa transiuden varjolla. Tämä on kuitenkin hieman eri asia, joten käsittelen sitä myöhemmin tarkemmin; tässä postauksessa keskityn homomiehiin, joka on oma välitön viiteryhmäni.

Näiden homojen juttuihin tunkevien transien röyhkeydellä ja siekailemattomuudella ei ole mitään rajoja. Vielä jokunen aika sitten ei ollut kovin yleistä, että transidentifioituvat heteronaiset tunkevat homojen tilaisuuksiin, mutta sitä on alkanut nyt tapahtua yhä enenevissä määrin. Kun homomiehenä etsiytyy miehille tarkoitettuihin mestoihin seuranhaku- tai muussa mielessä, niin joutuu nyt sietämään niissä naisten läsnäoloa ja lähentely-yrityksiä, niin netissä kuin livenäkin. Esimerkiksi Grindr-sovelluksessa (eli homomiesten seuranhakupalvelussa, joksi se on alun perin tarkoitettu ja perustettu) on jokin aika sitten otettu käyttöön "transinklusiivinen" politiikka. Kun apin lataa puhelimeensa, ruudulle tulee jokin genderteemainen tiedote siitä, miten kaikkien identiteetit ja sukupuolet pitää hyväksyä ja että Grindr on transinklusiivinen sovellus, joka on tarkoitettu myös transihmisille ja nonbinaryille seuranhakuun yms. lässynläätä inklusiivisuudesta ja kaikkien hyväksymisestä.

Minulle on hieman epäselvää, mitä "hyväksyminen" tässä tapauksessa tarkoittaa. Hyväksyn kyllä transihmiset ihan riemumielin ihmisinä ja olen aina hyväksynytkin, mutta tähän hyväksymiseen ei sisälly esimerkiksi ajatusta siitä, että minun pitää työntää kullini transidentifioituvan naisen sisälle, jotta hänelle tulisi siitä validoitu olo ja inklusiivisuusideologia olisi täytetty. Että sellaista "hyväksymistä". Kulliani saavat kosketella, hiplailla ja käsitellä vain toiset miehet. Kun kullini jonkun sisälle työnnän, niin se on toinen mies, joka kullin ottaa vastaan. Ja se onkin pyhä toimitus: koskea toisen miehen kulliin ja yhtyä häneen. Se on spirituaalinen ja taianomainen, maaginen, täydellinen kokemus, kauneinta mahdollista maailmassa, kun mies koskettaa toista miestä ”sinne” ja ”sillä” tavalla ja kun saa ylipäänsä koskea jotain niin jumalallisen ihanaa kuin toista miestä, tai kun saa edes katsoa häntä ja hänen uskomatonta kauneuttaan. Ne lihakset, ne karvat, se kulmikkuus, uhkea ylväys ja uljaus. Mies on niin kaunis olento, että järki lähtee ja henki salpautuu pelkästä ajatuksesta. Maailmassa ei ole mitään niin miellyttävää katseltavaa ja kosketeltavaa kuin miehet, äijät. Sitä homous tarkoittaa. Että mies tykkää katsoa ja koskea toista miestä ja tehdä hänen kanssaan seksuaalisia asioita ja nauttii toisista miehistä. Mitä tähän tulee, niin naiset ja transmiehet eivät tule lähellekään minun kulliani yhtään missään olosuhteissa. Hyi helvetti, näpit irti ja painukaa hemmettiin. (Naiset ovat muuten joskus baarissa vain ihan ykskaks tulleet kourimaan haaroväliäni. Yhtäkkiä tunnen, kun joku kourii vehkeitä ja yrittää kännisesti suudella samalla. MIKSI?) En tietenkään tarkoita tällä, että naiset olisivat mielestäni rumia ja vastenmielisiä olentoja, mutta en pysty kokemaan seksuaalista vetovoimaa naiskehoisia ihmisiä kohtaan, vaikka kuinka yrittäisin pakottautua siihen. Minua ei vain ole ”ohjelmoitu” niin. Minut on ohjelmoitu himoitsemaan toisia miehiä. Ajatuskin siitä, että nainen koskisi minuun seksuaalisesti ja vielä odottaisi minun tekevän hänelle jotain seksuaalista, saa minut ymmyrkäisen pakokauhun valtaan. Seksuaalista suuntautumista ei voi hakata tai manipuloida ihmisestä pois. (Tai siis muuttaa sitä muuksi kuin se on.)

Noh, kun perustietojaan sitten naputtelee Grindrin järjestelmään, pitää valita valikosta tai itse kirjoittaa näkyville omat pronomininsa (niitä ei tosin ole pakko laittaa perustietoihinsa näkyville). Sinne on listattuna kaiken maailman xe/xer- ja qcrzxhe/qcrzxhem-vaihtoehdot. Siellä on myös sukupuolivaihtoehtoina valikossa vaikka mitä mielikuvitussukupuolia. Kun sovellusta ja muiden käyttäjäprofiileja sitten selaa, niin aivan yhtenään tulee vastaan "gay trans maneiksi" itseään luonnehtivia naisia, jotka ovat osittain tai "kokonaan" muokanneet kehojaan homomiehen sukupuolisieluaan vastaavaksi. Olen tyrmistynyt siitä, miten paljon onkaan noita heteronaisia, joilla on fetissi homomiehistä. (Myös autogynefiilien suuri määrä ja ilmiön yleisyys on varsin hämmästyttävä.) Aiemmin he keskittyivät lähinnä kuluttamaan yaoita, shounen-aita ja muuta homofantasiaa pikkarit märkinä ja hengailivat omilla forumeillaan, mutta nyt he yhä aggressiivisemmin tunkevat mukaan homomiesten tiloihin ja tilanteisiin ja yrittävät siellä vaatia fantasioidensa ja kuluttamansa fiktion mukaista kohtelua homomiehiltä. He ihan oikeasti kuvittelevat, että homomieheys on sellaista kuin fiktiossa kuvataan; he suuttuvat meille siitä, kun emme todellisuudessa käyttäydykään fiktiossa kuvatulla tavalla. Mitä tulee vielä Grindriin, niin jos siellä ilmaisee esimerkiksi tiedoissaan jollain tapaa, ettei etsi eikä halua transihmisiä kumppaniksi tai edes juttuseuraksi tai muuta sellaista (eli ei pidä heitä potentiaalisina kumppaniehdokkaina vaan haluaa vain aitoja biomiehiä, joilla on aito, mehevä lerssi), niin Grindr voi bannata käyttäjän sieltä kokonaan, koska "transfobia". Transien rajaaminen ulos seuranhausta tulkitaan siis homomiesten omassa deittisovelluksessa transfobiaksi, syrjinnäksi ja sortamiseksi jne., koska jonkin mystisen maailmankaikkeuden lain mukaan kaikkien on pakko olla kiinnostuneita transihmisistä ja deittailla ja harrastaa seksiä heidän kanssaan, vaikka sitten itkien ja hampaat irvessä.

Tsiigaillaanpa joitakin esimerkkejä homomiehiksi itsensä kokevien transidentifioituvien heteronaisten toilailuista. Minulla on tällä hetkellä sen verran väkevät antipatiat näitä läpimätiä saatanan runkkareita ja homofoobeja kohtaan, etten säästele sanojani, joten pahoittelen jo nyt, jos kielenkäyttöni on tässä tekstissä rajua.

Tämä "transfagiksi" itseään luonnehtiva @itsjacksonbbz on "homo" transmies ts. transidentifioituva heteronainen, joka Twitterissä rehentelee reissullaan homomiesten saunaan. Hän kuvailee, miten hänellä oli voimaantunut olo, kun hän käveli ympäriinsä saunassa lettu levällään, koska suoraan sanoen hän on nähnyt enemmän vaivaa oman mieheytensä eteen kuin yksikään siellä olevista cissuista.

Miettikää. Itsensä mieheksi kokeva, hormoneilla jonkin verran miehen näköiseksi muokkautunut heteronainen tunkee homomiesten saunaan ja kävelee siellä alasti ympäriinsä saaden tuosta kokemuksesta jotain gendereuforiaa ja validaatiota ja lisäksi päivänselviä kiksejä siitä, että on siellä luvattomasti. Träns raits aar hjuumän raits. Hän saa aivan verrattomia kiksejä nimenomaan siitä, että paljastelee ja tyrkyttää itseään ja alapäätään homomiehille. Aivan kuin homot olisivat jotain pakotettuja statisteja näiden naisten identiteettilarppailuissa ja gendersekoiluissa. Ajatus siitä, että homot eivät saisi rauhassa toteuttaa seksuaalisuuttaan keskenään ja ketään häiritsemättä (ja ketään mitenkään toiminnallaan vahingoittamatta), on postmoderni homofobian muoto, joka pohjautuu ajatukseen siitä, että ihminen voi määritellä oman identiteettinsä fyysistä todellisuutta ja kehollisuutta myöten; jos nainen kokee olevansa mies ja homo, niin hänet on nähtävä itsemääräämisoikeuden myötä miehenä ja homona, koska hän sanoo olevansa sitä. Oikeilta homomiehiltä ei tarvitse tässä katsomuksessa kysyä mitään, meidän voidaan vain olettaa mukisematta hyväksyvän ajatuksen siitä, ettei seksuaalisuudellamme ole materiaalista ja lihallista pohjaa vaan seksuaalisuutemme on muokattavissa oleva konstruktio, joka voidaan kokonaan uudelleenkäsitteellistää transien maailmankuvan pohjalta. Meidän on pakko panna transien kanssa, jotta transit voivat kokea olevansa validoituja sukupuolisieluineen kätilöiden väärin määrittelemissä kehoissa. Transien maailmankatsomus on sellainen, että homoseksuaalisuutta ei fyysisessä, lihallisessa muodossaan voi olla siinä olemassa. Siinä yhteiskuntajärjestyksessä, jota transit kaikin voimin tavoittelevat, ei homoseksuaalisuutta yksinkertaisesti voi olla olemassa. Homoseksuaalisuus muistuttaa transeja siitä, että he eivät kuitenkaan ole aivan täysin sitä sukupuolta, jota kokevat olevansa ja jonka yksilöä muistuttavaksi yrittävät kaikin keinoin fyysisesti muokkautua. Keinotekoisesti. En tiedä, onko tämä traagista vai ei; homoseksuaalien kannalta ei ole, koska meillä ei ole minkäänlaista velkaa tai velvollisuutta olla transidentifioituvien naisten kanssa minkäänlaisissa tekemisissä, olivat he asiasta mitä mieltä hyvänsä.

Tässä yksi tyyppiesimerkki noista transidentifioituvista naisista, joita tulee vastaan mm. Grindrissä ja muissa homojen seuranhakusovelluksissa. Intersektionaalisuusideologian mukaisesti heillä on aina pronominit näkyvillä bioissaan (näillä he/him), he kutsuvat itseään gay trans maneiksi tai queereiksi tai milloin miksikin, mitä ilmaistaan noilla genderkultin vajakkiuustermeillä. Usein heillä on naamassa heiveröiset testoviikset, muutama parranhaiven ja jonkin verran madaltunut testoääni (josta kuitenkin kuulee selvästi, että puhuja on nainen), aivan helvetillisen ruma töyhtöhyyppä- tai sivusiilikampaus ja hiukset värjätty shokkivärillä, mustaa kynsilakkaa ja epämääräiset, usein tummasävyiset meikit lärveissään. Rumista mastektomia-arvista nyt puhumattakaan (litteä rintakehä tekee miehen!). Heillä usein myös roikkuu kymmenen kilon painoinen septum nenässään. Tällä habituksella he ajattelevat tulevansa homoseksuaalisten miesten silmissä varteenotettaviksi kumppaniehdokkaiksi, koska heidän maailmankuvansa mukaan romanttinen ja seksuaalinen kiinnostus kohdistuu ensisijaisesti toisen ihmisen immateriaaliseen identiteettiin, ei siihen, mitä hänellä on (tai ei ole) jalkovälissä. Tätä he myös jauhavat joka helvetin paikassa suut ja silmät täyteen, että on "transfobiaa", "syrjivää" ja "ulossulkevaa" rajata kiinnostuksensa vain tietynlaisin elimin varustettuja yksilöitä kohtaan, koska transmiehet ovat ihan yhtä lailla miehiä kuin kaikki muutkin miehet. Håhhåh, sanon minä, vanha kunnon kullinimijä (ja taitava olenkin). Tällä kaasuvalottamisella he ajattelevat luovansa uudenlaista homokulttuuria, jossa ei ole enää "genitaalipreferenssejä" ja "sukuelinfetissejä", eli homomiehet eheytetään ulos irstaasta kullifetissistään painostamalla heidät (meidät) eheyttävään heteroseksiin transien kanssa. Aivan kuin homomiehet olisivat transmiehille velkaa jotain tai meillä olisi jokin hämärä velvollisuus sisällyttää transmiehet suuntautumiseemme ja keskinäiskulttuuriimme ja katsella, kun nämä kävelevät katastrofit haahuilevat lettu levällään ympäriinsä esim. homosaunoissa. Miten pimeää näiden ihmisten ajattelu voi olla? He saavat perverssiä mielihyvää toisten ihmisten häiriköimisestä. Ja sitten vielä ihmettelevät, kun heidät kierretään kaukaa.

Toinen tyyppiesimerkki homoja fetisoivasta heteronaisesta, jolla on joku uhkea trans+queer-gender. Että oikein maskuliinisuusopinnot ja eroottisia piirroksia! Wow, CV:llä pääsee varmaan heittämällä Royal College of Art -yliopistoon tai vastaaviin. En ole tarkemmin tutustunut tuotantoonsa, mutta kuvakaappaus tuli jossain vastaan.

Hold your little gay men close tonight. Miksi nämä skitsofreniaoireitaan ja mielenterveysongelmiaan avoimesti esittelevät vastenmieliset naiset kuvittelevat puolta sekuntiakaan, että homomiehet haluaisivat olla heidän lähellään yhtään missään mielessä ja olosuhteissa?

Tässä sitten taas transidentifioituva nainen, Maia Forest nimeltään, selittää käyneensä queerystäviensä kanssa pitämässä hauskaa homoklubilla, mutta siellä oli tullut yllätyksenä, että paikalla olevat valkoiset gym-bro-cishomokundit kiinnittivät tilaisuudessa huomiota ainostaan toisiinsa, siis toisiin miehiin. Hän selittää myös jotain vitun paskaa siitä, miten ärsyttävää on, kun valkoiset gym-bro-cishomokundit ignoraavat kaikki queerit, jotka eivät ole näiden treenattujen kuumiksien kaltaisia lihaskimppuja (tai jotain). Bones Jackson on trans-queerina harmissaan siitä, miten tilanne on aivan samanlainen myös Grindrissä, minä en tosin ihan ymmärrä, mitä hän tarkoittaa tällä: I am begging for any gay of substance. On muuten itse asiassa ihan totta, että homopiireissä on aika tiukkoja ulkonäköstandardeja, ja tämä gym-bron käsite on ihan todellinen; treenatut ja lihaksikkaat homomiehet eivät useinkaan kelpuuta kumppaneiksi esimerkiksi vähänkään ylipainoisia miehiä tai ylipäätään miehiä, jotka eivät näytä samalta kuin alusvaatekuvastojen salskeat, lihaksikkaat sixpackmiehet. Esimerkiksi minä olen ulkoisesti "harmaavarpushomo", jolla ei ole mahkuja päästä noiden adonisten pöksyihin, koska en ole treenattu ja salskea alusvaatemallistokaliiperin homppeli. Mutta: tämä on käsitteellisesti täysin eri asia kuin se, että homomiehet eivät kelpuuta transmiestä kumppaniksi, koska transmies ei VITTU SOIKOON ole mies siinä merkityksessä, miten mies ja mieheys homomiesten keskinäistodellisuudessa nähdään ja ymmärretään. Mikään ei toki estä transmiehiä kokemasta itseään niin miehiksi kuin ikimaailmassa vain haluavat ja kykenevät ja sitten heilumasta omissa tiloissaan keskenään ihan miten lystäävät, mutta homomiesten keskinäistodellisuudessa tuo miesilluusio pirstaloituu aina ja täysin armottomasti. Olen jo miljoona kertaa jankannut tätä samaa asiaa, mutta sitä ei voi tähdentää kylliksi. Meidän on pakko vetää raja johonkin. Minun leiritulteni äärellä se vedetään homoseksuaalisuuteen. En pidä misogynistisestä ja naisia halventavasta kielenkäytöstä, mutta näillä vitun ämmillä ei ole kerta kaikkiaan mitään asiaa meidän seksuaalisuuteemme millään kuviteltavissa olevalla mittarilla tai asteikolla.

Noh, sitten lopuksi vielä tämä pillunkantoteline lässyttää, että nämä cis gay -gym-brot ovat parhaimmillaankin lähinnä tylsiä (happamia, sanoi kettu), huonoimmillaan alentuvia, ulossulkevia, tuomitsevia ja transfobisia. Transfobiaa, blaa blaa, lässyn lässyn, sössönsöö, mussun mussun, länkyti länkyti. Ja pronominit, genderpaska ja transliput liehuvat näidenkin tyyppien bioissa tuttuun tapaan. On se ironista, että niin tylsinä, ulossulkevina ja ties minä kuin transit meitä pitävätkin, heillä on jokin täysin käsittämätön päähänpinttymä ja pakkomielle siitä, miten meidät on kerta kaikkiaan saatava deittailemaan ja panemaan transien kanssa. Ja heille tulee yllätyksenä se, että kun he tunkevat meidän tiloihimme ja tilaisuuksimme, olemmekin homoja ihan oikeasti ja kiinnitämme huomiota vain muihin paikalla oleviin miehiin, emme transidentifioituviin naisiin, joilla on yaoin ja shounen-ain vuosikausien kulutuksen tuloksena kehkeytynyt vääristynyt käsitys siitä, mitä homous ja homomieheys on.

Transien homoviha on tällä hetkellä sillä tasolla ja sitä kaliiperia, että he näyttävät sen koko muulle maailmalle täysin avoimesti. Peittelemättä. Transit ovat tuoneet ehdan homofobian takaisin (vaikkei se missään vaiheessa kokonaan pois ole mennytkään), salonkikelpoistaneet sen ja vieneet koko homman aivan uudelle tasolle, jossa meistä puhuminen dehumanisoivasti ei ole vain hiljaisesti hyväksyttyä vaan myös suotavaa ja juhlittua. Transit eivät lainkaan arkaile myöntää avoimesti sitä, että haluavat fyysisesti pahoinpidellä homoseksuaaleja, koska emme kelpuuta kumppaniksi tietyn ihmisryhmän edustajia seksuaalisen suuntautumisemme vastaisesti. Transit vyöryttävät väkivaltafantasioitaan esim. Twitterissä ja Redditissä täysin avoimesti, ja heidän väkivaltafantasiapostauksiinsa tulee kymmeniä, satoja, jopa tuhansia tykkäyksiä. Heitä ihannoidaan ja tsempataan ja yksissä tuumin huudetaan homoseksuaaleille rangaistuksia ja meidän tarvitsevan lyömistä ja uudelleenkouluttamista.

Joku Twitterin transsekopää julistaa, miten vuodesta 2022 tulee homojen hakkaamisen vuosi. Miten "cishomomiehet" puhuvat tosi paljon "poikapillusta" ottaen huomioon, miten he eivät suostu panemaan ihmisiä, joilla on aktuaalinen pillu. 43 200 tykkäystä! o_O

Miten ihmeessä olemme muutamassa vuodessa päätyneet näin käsittämättömään ja absurdiin tilanteeseen? Ja miksi tämä valtaväestön hiljainen hyväksyntä, kun homojen hakkaamisen riemua toitotetaan turuilla ja toreilla ilman minkäänlaisia pidäkkeitä? Puhumattakaan lesbo- ja TERF-vihasta yms. Miksi ihmiset eivät nouse laajemmin sanomaan näille ihmisille, että tuollainen käyttäytyminen ei ole OK ja että heidän täytyy lopettaa tuo psykoottinen sekoilu? Kenen mielestä ylipäätänsäkään on millään tasolla normaalia, että joku fantasioi tietyn ihmisryhmän edustajien pahoinpitelemisestä ja julistaa avoimesti, että haluaisi hakata heitä, ja samanmieliset hurraavat taustalla soihtuja ja talikoita heilutellen?

Ihmiset: Ymmärrättekö te, että tuollainen käytös satuttaa meitä homoseksuaaleja vakavasti? Me olemme tuntevia ja herkkiä ihmisiä, jotka emme mahda seksuaalisuudellemme mitään. Me emme mahda sille mitään, ettemme PYSTY tuntemaan romanttista ja seksuaalista vetoa naiskehoisia ihmisiä kohtaan, oli heillä minkälainen uljas erikoisidentiteetti ja houkutteleva miespillu hyvänsä. Miksi annatte transien kohdella meitä tällä tavoin, ettekä nouse puolustamaan meitä, jotka emme ole tehneet kenellekään mitään pahaa? Ei ole syntiä tai transfobiaa olla haluamatta suuntautumisensa vastaista suhdetta ja/tai seksiä. Joskus kauan sitten kuvittelin, ettei minun tarvitsisi vääntää rautalangasta (tai ratakiskosta) tätä vitun shaibaa enää, mutta kuten olemme tulleet huomanneeksi, eivät homofobia ja homoviha itse asiassa näemmä koskaan katoa mihinkään, ne ottavat vain uuden muodon ja asettavat uudenlaisen naamion kasvoilleen. Aiemmin homofobia tuli ns. kristilliskonservatiivien taholta, mutta mitä tulee nykyiseen liberaalivasemmistolaisten radikalisoituneeseen homofobiaan transien ja heidän tukijoidensa taholta, niin nykyinen homofobia on moninkertaisesti vahingollisempaa. Tunnen oloni täysin saarretuksi ja poliittisesti kodittomaksi. Tuntuu, ettei voi mennä minnekään ilman että joutuu tekemisiin tämän SAATANAN PASKAN KANSSA.

En pyydä tässä elämässä paljoa: ainoastaan, että minä ja seksuaalisen viiteryhmäni edustajat saisimme vain olla rauhassa. Ei tämä VOI olla liikaa pyydetty? Transien ja heidän tukijoidensa täytyy keksiä tähän ongelmaansa jokin toisenlainen ratkaisu kuin yrittää väkisin pakottaa homoseksuaalit deittailemaan ja panemaan itseään. Ei ole homojen ongelma, jos transien on vaikeaa löytää itselleen mieleistä ja transeja himoitsevaa seuraa. Ratkaisu transien seuranhakuongelmiin ei ole se, että homoseksuaalien keskinäiskulttuuri ja homoseksuaalisuuden käsite murskataan. Murskaajina eturintamassa toimivat vieläpä entiset homojärjestöt (kuten Seta ja Englannissa Stonewall), jotka ovat kaikki täysin transien ja genderkulttilaisten vallassa. Homot on savustettu niistä pihalle aikoja sitten. Homojen entiset järjestöt ovat nykyään homojen eheyttämisjärjestöjä, eivät mitään homojärjestöön päinkään. Olen jo kauan sitten luopunut toivosta, että transeille ja heidän allyilleen itselleen voisi tässä asiassa puhua järkeä. He ovat aivan liian pohjattoman sekaisin, että heidän olisi mahdollista edes laidasta nakertaen ymmärtää meidän pointtiamme siitä, että suhteisiin ja seksiin painostaminen identiteettipolitiikan varjolla ei ole hyväksyttävää vaan vahingoittaa meitä suuresti. Siksi vetoan siihen hiljaiseen yleisöön, joka esimerkiksi näitä minun tekstejäni lukee: tehkää jotain, jos saatte siihen tilaisuuden. Kun näette tätä transien masinoimaa homojen painostamista ja syyllistämistä ja eheyttämisyrityksiä (esim. "mielen avartaminen" eheyttävälle heteroseksille transien kanssa), niin ilmaiskaa, että se ei ole hyväksyttävää käytöstä. Kieltäkää heitä käyttäytymästä noin, koska he eivät kuuntele meitä homoja, he näkevät meissä pelkästään välinearvoa. Transit näkevät meidät vain oman identiteettiorgiointinsa resurssina, jossa homomiehen/lesbonaisen vamppaaminen deittailu- ja seksikumppaniksi on ylin mahdollinen validaation muoto ja transien ultimaattinen fantasia.

Kenenkään velvollisuus ei ole toimia toisen ihmisen identiteettiperformanssin täydentäjänä ja mahdollistajana, ellei sitten tee sitä vapaasta tahdostaan. 

Lopuksi vielä pari esimerkkiä transien eheytysretoriikasta. Transmiesoletettu selittää, miten ymmärtää sen ja sen transmiehenä (en tiedä, mihin hän tuossa kommentoi). Cishomomiehet kohtelevat heitä kuin PASKAA ja tämä on kuulemma joidenkin ihmisten mielestä hyväksyttävää, koska "homot ovat läpikäyneet kaikkea jo tarpeeksi", mille tämä kusipää haistattaa vitut, koska transmiehet ovat myös tässä kuolemassa ja ovat aina olleet (tai ovat aina olleet olemassa), lopuksi jotain epämääräistä ulinaa mikroaggressioista, inkluusiosta ja olemassaolosta. Transithan kokevat olemassaolonsa mitätöimisenä sen, jos heitä ei transeina hyväksytä joka saatanan paikkaan ja asiaan, jonne he ikinä saavat päähänsä haluta mennä tai jota approprioida omiin identiteettitarpeisiinsa. Mitätöin "homojen" transmiesten olemassaolon, kun en halua panna heitä. En tiennytkään, että minulla on sellainen valta, että voin mitätöidä toisen ihmisen olemassaolon tekemättä yhtään mitään.

On se loukkaavaa olla miehistä seksuaalisesti kiinnostunut mies ja tarvittaessa haistattaa kunnolla paskat homoeheyttäjille, oli heidän tulokulmansa eheyttämiseen sitten mikä hyvänsä. Transeheytys ei millään tavalla poikkea esimerkiksi niistä 90-luvun homoeheytysoppaista, joissa mm. kehotettiin homopoikia totuttelemaan heterosuhteisiin hankkiutumalla suhteisiin "maskuliinisten tyttöjen" (whatever that means) kanssa. Silloin puhuttiin maskuliinisista tytöistä, nyt sitten maskuliinistetuista tytöistä. Kun tytölle kasvaa amisviikset ja muutama parranhaiven ja ääni vähän madaltuu keinotekoisen teston ansiosta + tissit leikataan irti, hänestä tulee maagisesti mies. Homomies tietenkin heti heppi tanassa kokee valaistuneen halun yhtyä tähän maskuliinistettuun tyttöön penetroitumalla hänen tihkuvaan miesluolaansa, koska hänellä on joku jänskä kanavoitu homomiesgender, joka on homomiehen salatuimman ja syvimmän halun kohde.

Tässä vielä tällainen makupala 26:lla tykkäyksellä. Bone ulisee, miten cishomomiehet jauhavat kaikitellen rakkaudesta ja hyväksynnästä, kunnes transmies astuu homomiehille tarkoitettuun tilaan. Transfoobit, jotka kommentoivat tähän, eivät koskaan tule tietämään miespillun ihmeistä.

Tässä pisteessä me olemme yhteiskunnallisesti, mitä tulee homoseksuaalien oikeuksiin, yksityisyyteen ja turvallisuuteen. Transidentifioituvat naiset kulkevat tiloissamme alastomina ja rehentelevät, miten ovat nähneet oman "mieheytensä" eteen "enemmän vaivaa" kuin kukaan meistä ummehtuneista cissuista. (Mitä tarkoittaa "nähdä vaivaa mieheytensä eteen"? Minusta on tullut mies, koska synnyin pojaksi ja kävin murrosiän läpi mieheksi. Täydeksi mieheksi, jolla on miehen värkit. Olihan siinä kasvamisprosessissa erinäistä vaivaa, mutta se ei ole sama asia kuin että nainen käy läpi keinotekoisen maskuliinistavan murrosiän ja tulee joksikin kuvitelmiensa epämääräiseksi muka-homomieheksi.) Transit syyllistävät meitä kuorossa seksuaalisuudestamme, johon ei sisälly ajatusta vastakkaisen sukupuolen kehollisuuden sisällyttämisestä seksielämäämme, olivat transmiesten miespillut sitten heidän itsensä mielestä miten ihmeellisiä hyvänsä. Transidentifioituvat naiset tunkevat tiloihimme, seuranhakupalveluihimme ja tilaisuuksiimme ja olettavat meidän olevan heistä kiinnostuneita, koska he ovat trans/nonbinary/queer/mitä helvetin vitun jumalaudan paskaa he ikinä keksivätkään väittää olevansa. Meitä syyllistetään genitaalipreferensseistä, selitellään että meillä on ulossulkeva ja syrjivä sukuelinfetissi, josta pitäisi mielellään opetella pois ja avartaa mieltään heteroseksille transien ja queerien kanssa. Meidän hakkaamisestamme fantasioidaan ja julistetaan, miten tarvitsemme uudelleenkouluttamista ja ansaitsemme väkivaltaa ja lyömistä. Tässä postauksessa on vain muutamia esimerkkejä, tuo viha velloo ympäri Twitteriä, Redditiä ja muita vastaavia mölysomeja valtoimenaan tälläkin hetkellä, ja määrä vain kasvaa koko ajan.

En välillä tiedä, miten päin tässä oikein pitäisi olla.

Dysforia, pronominiahdistus ja immersiivinen fiktio (osa 2): Kuunnellaan transihmisiä

TOINEN OSA

Varoitus: Tässä tekstissä esiintyvät lainaukset voivat järkyttää herkkiä ihmisiä.

Tänään nautiskellaankin oikein gourmetherkkua pääkallonpaikalla, nimittäin pureudumme transsukupuolisten omiin kuvauksiin ja kertomuksiin sukupuoli- ja kehodysforiasta.

Tässä osa 1, jossa alustin aihetta kirjoittamalla immersiivisestä fiktiosta seuraavasti:

Ajatus siitä, että ihmisen on mahdollista tahdonvoimalla, keinotekoisilla hormoneilla ja rajuilla kirurgisilla toimenpiteillä muokkautua vastakkaisen sukupuolen yksilöksi ja tulla sen jälkeen kohdatuksi vastakkaisen sukupuolen edustajan yksilönä, perustuu immersiiviseen fiktioon eli eräänlaiseen kirjoittamattomaan sopimukseen siitä, että enemmistö (ei-transsukupuoliset) sopeuttaa toimintaansa tuon tietyn vähemmistön edustajien toivomuksiin siitä, että heitä kohdeltaisiin yhteiskunnassa ja sosiaalisissa tilanteissa mahdollisimman pitkälle sen kokemansa sukupuolen edustajina, ei biologisen. Käytännössä on siis niin, että enemmistö tavallaan leikkii ja teeskentelee yhdessä vähemmistön edustajien kanssa, että heidän perustavanlaatuinen kehollinen, sukupuolinen essenssinsä olisi kehonmuokkaushoitojen seurauksena mukamas ihan oikeasti muuttunut sen ”kokemussukupuolen” keholliseksi, sukupuoliseksi essenssiksi.

Tämän sarjan tekstit ovat osa useampaan osaan jaettua pidempää blogitekstiä, jossa tarkastellaan transidentifioituvien ihmisten ulostuloja lähinnä näiden kysymysten pohjalta:

• Mitä dysforia (sukupuoli- ja kehodysforia osana transsukupuolisuuden kokemusta) oikeastaan on, kun sitä tarkastellaan transidentifioituvien ihmisten itsensä kertomana?
• Miten transsukupuolisten (eli vakavasta sukupuoli- ja kehodysforiasta kärsivien ihmisten) kuvaukset kokemuksistaan eroavat "modernien" transihmisten (muunsukupuoliset, sukupuolettomat, nonbinäärit eli ei-binääriset jne.) kuvauksista? Mitä yhteistä, mitä eroa?
• Miten transihmiset toivovat tulevansa yhteiskunnassa ja sosiaalisissa tilanteissa kohdatuiksi ja kohdelluiksi sen perusteella, mitä voimme heidän kertomuksistaan mahdollisesti päätellä?

Viimeiseen kysymykseen vastaaminen ei ole helppo tehtävä; on pakko tehdä päätelmiä rivien väleistä lukemalla, koska transkirjon ihmisten muille ihmisille esittämät pyynnöt ja vaatimukset ovat keskenään räikeässä ristiriidassa. Vaatimukset myös muuttuilevat yhtenään ja elävät ajassa: yhtenä päivänä väärän pronominin käyttö on murhaan verrattava väkivaltaa, toisena päivänä pronominit ovat mitätön sivuseikka, koska on tärkeämpiäkin asioita käsiteltävänä. Asiaa mutkistaa myös se, etteivät transkirjon ihmiset juuri koskaan ilmaise olevansa tyytyväisiä mihinkään, vaikka olisivat saaneet kaiken, mitä ovat keksineet vaatia. He vaativat kyltymättömästi lisää, lisää ja koko ajan lisää, mikä itsessään on indikaatio siitä, että heillä ei ole itselläänkään vaatimisensa taustalla selkeää visiota siitä, mikä on sellainen päämäärä, jonka saavuttamisen jälkeen he olisivat tyytyväisiä. Mikään ei riitä.

Tänään puhutaan nimenomaan "vanhan koulukunnan" transsukupuolisista, ei siis nykyisistä sukupuolen käsitteen sotkijoista, genderfluideista, moninaisuusvouhottajista ja muista kaistapäistä, jotka ovat viimeisen n. kymmenen vuoden aikana sotkeneet koko sukupuolen käsitteen niin monelle miljardille mutkalle, etteivät tiedä enää itsekään ollenkaan, mitä puhuvat. Kolmannessa osassa (ilmestyy myöhemmin) tarkastelemme samalla otteella muunsukupuolisten ja ei-binäärisiksi, sukupuolettomiksi jne. itseään luonnehtivien kuvauksia omista kokemuksistaan ja vertaamme niitä hieman tämän tekstin kuvauksiin.

Kun tämä nykyinen kollektiivinen transpsykoosi vain jatkuu ja jatkuu, on mielestäni aiheellista pysähtyä pohtimaan sitä, mistä transsukupuolisuudessa tai (poliittisesti korrektimmin) transihmisyydessä on oikeastaan kyse. Koko transihmisen ja transin käsite on tämänhetkisessä sotketussa merkityksessään niin hämärä ja epäselvä, ettei siitä ota kukaan mitään selvää – eivät transaktivistit itsekään. Aina, kun joku edes yrittää määritellä asioita jotenkin järjellisemmiksi, jostain pelmahtaa paikalle raivokas transien ja heidän huutosakkinsa muodostama aktivistiporukka räyhäämään, että ei se noin ole ja transfobiaa ja syrjintää ja sortamista ja ihmisoikeuksien vastustamista, lässynlää. Hullunkurista on myös se, että transaktivistit kuitenkin esittävät transstatuksensa nojalla yhteiskunnalle erittäin dramaattisia ja koko väestörakenteeseen vaikuttavia lakimuutoksia, joiden seurauksista ja vaikutuksista muihin väestöryhmiin kuin transeihin he kieltäytyvät kokonaan keskustelemasta. He eivät itsekään osaa tarkasti määritellä, mitä oikeastaan ovat ja edustavat, mutta silti heidän täytyisi mielestään saada muovata koko yhteiskuntarakenne kokonaan uusiksi omien tarpeidensa pohjalta ja määritellä siinä samalla yleinen todellisuuskäsitys kokonaan uusiksi. Moderneilla transihmisillä on myös jokin merkillinen pakkomielle pitää itsestään jatkuvasti aivan jumalatonta meteliä, jolta kukaan ei ole viime vuosina voinut välttyä, kun aktivistit ovat levittäneet ideologiset käsityksensä sukupuolesta aivan joka paikkaan, lakivaliokuntia ja opetussuunnitelmia myöten.

On päivänselvää, ettei suurimmalla osalla näistä nykyisistä moderneista transihmisistä ole hatarintakaan käsitystä siitä, mistä transsukupuolisuudessa on alun perin ollut kyse: ihmisen voimakkaasta subjektiivisesta kokemuksesta siitä, että hän on väärän sukupuolen kehossa. Toistan: subjektiivisesta kokemuksesta. Modernit transihmiset ovat vääntäneet transsukupuolisuuden ilmiöksi, joka aiheutuu puhtaasti ympäröivien ihmisten (usein kuvitellusta) suhtautumisesta heihin, kun taas alkuperäisessä transsukupuolisuudessa on kyse siitä, että ihminen itse kokee itsensä vääränlaiseksi riippumatta siitä, mitä muut ihmiset hänelle aiheesta viestittävät. Kyseessä on psykiatrinen häiriö, joka on vakavuusasteeltaan sitä luokkaa, että voi hoitamattomana johtaa kuolemaan; tämä on transsukupuolisuuden alkuperäinen diagnostinen kriteeri. Noh, tämähän on suurimmalle osalle blogin lukijoista jo tuttua huttua, joten en jaksa jauhaa tätä samaa asiaa koko ajan uudestaan; tiedätte kyllä pelisäännöt, joiden pohjalta on toimittu eli mistä on lähdetty liikkeelle ja mihin olemme päätyneet (postmoderniin transpsykoosiin, jota johtavat liberaalivasemmistolaiset intersektionalistit ja joka ei näytä minkäänlaisia laantumisen merkkejä).

Nykyiset modernit transihmiset pitävät jatkuvaa meteliä itsestään kaikissa kanavissa ja medioissa, mutta he kiihtyvät, suivaantuvat ja raivostuvat, kun heidän kanssaan yrittää käydä vastavuoroista keskustelua. Pelkkä asiallisten kysymysten esittäminen on heidän perspektiivistään fobiaa ja syrjintää, jos kysymyksenasettelu ei prikulleen noudattele sellaisia sanamuotoja, jotka ovat heidän mielestään ainoat oikeat. Transithan mielellään myös jatkaisivat tähän asti hyvin toiminutta taktiikkaansa eli loputtomien vaatimusten esittämistä, koska "me olemme syrjittyjä, sorrettuja ja marginalisoituja ja siksi olemme oikeutettuja saamaan sitä ja tätä". On yhtäältä ironista, että kun asioista yrittää keskustella muilla kuin transien itsensä ja heidän tukijoukkojensa asettamilla säännöillä (lue: yrittää kyseenalaistaa heidän sekavat horinansa tai pureutua ongelmien juurisyihin), törmää jatkuvasti eri yhteyksissä siihen, miten he kuivakasti käskevät "kuuntelemaan transihmisiä".

Kun modernit transihmiset ja heidän pönkittäjänsä käskevät kuuntelemaan transihmisiä, he tarkoittavat, että kaikkiin transihmisten näkemyksiin pitää kyseenalaistamattomasti mukautua, jokaiseen heidän vaatimukseensa täytyy mukisematta suostua, heitä ei saa koskaan kyseenalaistaa yhtään mistään jne. Koska varsinainen keskustelu ei wokettajien ja intersektionalistien kanssa todistetusti onnistu, on parempi pakata kimpsut ja kampsut ja painua sylttytehtaalle kaivelemaan syntyjä syviä.

Eli: KUUNNELLAAN NYT SITTEN TRANSIHMISIÄ, KUN KERRAN KÄSKETÄÄN.

Lueskelin Riley Blackin blogitekstistä ja tästä Quoran ketjusta kuvauksia, joissa transkokemuksesta kärsivät kuvailevat dysforiaa (What does gender dysphoria feel like?). Blogiteksti ja ketju ovat englanniksi, mutta olen lukumukavuuden lisäämiseksi suomentanut niitä tähän. Kertomuksissa on paljon yhtenevyyksiä, mutta ne ovat silti huomattavan erilaisia; tämä on toki täysin odotuksenmukaista, koska jokaisen ihmisen kokemus on aina yksilöllinen, vaikka yhteistä joidenkin muiden kokemuksiin löytyisikin. Tässä muutama esimerkki siitä, miten kertomuksia aloitetaan:

Minulla on useita eri tapoja vastata tähän kysymykseen. Se manifestoituu eri tavoin kontekstista riippuen. (For me, there's a number of different answers to this question. It manifests differently depending on the context.)

Sikäli kun minulta kysytään, dysforia on erilaista jokaiselle. Vaikka joitakin yhteneviä johtoajatuksia onkin, yhden transihmisen dysforia saattaa olla toiselle transihmisille täysin tunnistamatonta. (As far as I can tell, it’s very different for everyone. Though there are some common threads, one trans person’s dysphoria might be completely unrecognizable to another.)

Se voi tuntua erilaiselta eri aikoina. (It can feel differently at various times.)

Minun pitäisi aloittaa tämä sanomalla, että kaikki transihmiset tuntevat dysforian eri tavoin. (I should start this by saying that all trans people feel dysphoria differently.)

Hyvin usein dysforiakuvauksissa toistuu eri tavoin muotoiltuna tämänkaltainen ajatus:

Kun katson peiliin, näen jonkun, joka en ole minä.

Transsukupuoliset kokevat peiliin katsoessaan näkevänsä jonkun, jota eivät tunnista omaksi itsekseen, aidoksi minukseen, siksi ihmiseksi, joka kokevat olevansa. Sametti on kuvannut omaa dysforiakokemustaan tässä tekstissään näin:

Transsukupuolisuus tuntuu siltä, kuin ylläsi olisi naamiaisasu, jota et kykene koskaan riisumaan. Tiedät itse, kuka olet ja millainen olet, mutta kukaan muu ei tätä näe eikä usko, vaikka yrittäisit selittää. Tuntemus siitä, kuka olet ja millainen olet, voi olla (ja yleensä onkin) hyvin voimakas, mutta sitten katsot peiliin ja näetkin jotain ihan muuta. Silloin aivot sanovat jursk. Tämä aiheuttaa hyvin ahdistavaa ristiriitaista tunnetta ja voi syvetä pahaksi ahdistuneisuudeksi tai masennukseksi. Et tiedä enää kuka tai mikä olet. Olet kokonaan kadottanut itsesi ja minuutesi. Itse tuijotin itseäni peilistä usein alasti ja yritin ymmärtää näkemääni. Aivot eivät mitenkään suostuneet ymmärtämään, että peilissä oleva henkilö olen minä. Ajatus tuntui täysin epätodelliselta. Koin, että peilistä katsoo vieras ihminen. Se oli äärettömän ahdistavaa. Siinä tuntee tulleensa ihan hulluksi tai olevansa jossain aineissa tms. kun kyllä se henkilö siellä peilissä kuitenkin olen minä. Mutta kun ei ole. Jne.

Olen havainnut, että usein transsukupuolisten kokemuksissa oman peilikuvansa katsomisesta toistuvat tämäntyyppiset ajatukset eri sanankääntein muotoiltuina:

• peilistä katsoo joku muu kuin minä
• peilistä katsoo täysin vieras ihminen
• peilistä katsovan ihmisen takana seisoo toinen ihminen [todellinen minä], joka tuijottaa takaisin peilikuvassa näkyvän tuntemattoman ihmisen olkapään takaa.

Kuvatussa kokemusmaailmassa peilistä siis katsoo ihminen, jonka "takana" transkokemuksesta kärsivä on vankina pääsemättä katsomaan ja näkemään itseään kunnolla, koska tuo toinen, outo henkilö on tiellä ja pilaa koko ajan kaiken. Monet detransitioituneet (transidentiteetistä luopuneet ja alkuperäiseen sukupuoleensa palanneet) ovat puhuneet siitä, että tajusivat jossain vaiheessa noiden ahdistavien ajatusten todennäköisesti liittyneen dissosiatiiviseen oireiluun, josta eivät olleet transition alkutaipaleella vielä lainkaan tietoisia (eivätkä edes tienneet, mitä dissosiaatio tarkoittaa ja että sellainen ilmiö on olemassa). Dissosiaatiohäiriö aikaansaa kaikenlaista "jännää", mm. sellaisia kokemuksia, että ihminen kokee olevansa ikään kuin hieman irrallaan kehostaan koko ajan ja tarkkailevansa itseään ja omaa kehoaan tekemässä asioita ikään kuin itsensä ulko- tai yläpuolelta. Monet diagnosoidut ovat raportoineet kehostairtautumiskokemuksista ja sen sellaisesta. Suomalainen detransitioituja Nita kuvaili omia dissosiaatiokokemuksiaan YouTube-videollaan pari vuotta sitten hyvin tarkasti – oli muuten äärimmäisen mielenkiintoista settiä – mutta harmi kyllä hän on poistanut kaikki videonsa.

Miten transkokemuksesta kärsivät kuvaavat kokemustaan sukupuoli- ja kehodysforiasta? Aloitetaan Riley Blackin blogitekstistä, jota tosin en ole suomentanut kokonaan (jätin jonkin verran ns. merkityksetöntä jaarittelua sekä loppupätkän pois).

Dysforia on pahinta kaikista. Kuvittele, että menet sänkyyn nukkumaan ja heräät jääkylmässä uima-altaassa, sydämesi hakkaa, kun aivosi yrittävät käynnistyä. Noiden paniikinomaisten sekuntien aikana yrität tajuta olevasi hereillä, mutta on lähes mahdotonta prosessoida, mitä sinulle tapahtuu. Tällä tavoin dysforia soittaa hälytyskelloa, kun minä shokeeraudun tietoisuuteen, joka tuntuu väärältä – että olen jotenkin herännyt jonnekin, missä minun ei pitäisi olla. Kehossa, jonka sisällä minun ei kuuluisi olla.

Dysforia on äärimmäisen yksilöllistä. "Ahdinko" kuvaa sitä hyvin, mutta se, millä ilmenemistavoilla ahdinko manifestoituu, vaihtelee. Suhtaudun omiin synnyingenitaaleihini melko neutraalisti, mutta joku toinen saattaisi kokea nuo osat kehossaan ällöttäviksi ja inkongruenteiksi suhteessa siihen, keitä he ovat. Minä katselen usein kasvojeni ja torsoni muotoa tuskissani, kun joku toinen taas ei välttämättä välitä niin paljoa. Ja kun minä käyn läpi painostavaa koko kehoni muodonmuutosta askel askeleelta, joillakin toisilla dysforia kohdistuu ainoastaan joihinkin tiettyihin osiin.

Tässä mielessä voin puhua ainoastaan itsestäni. Kenties tunnistat nämä tuntemukset. Siitä lähtien, kun hätkähdin hereille, tuntien herääväni kehossa jota en koskaan halunnut, olen kieriskellyt dysforiassani niin kuin kummallinen hyönteinen, jonka olen löytänyt pihalta, yrittäen hahmottaa mikä siitä tekee niin kummallisen.

Dysforiani on pelkurimainen. Se ei ole läsnä päivän jokaisena hetkenä, lyöden rumpuaan ja hyräillen minulle, että kehoni on väärä. Väijyminen on sille ominaisempaa, se odottaa kunnes jo tunnen oloni kuormittuneeksi, masentuneeksi ja huolestuneeksi. Jos olen surullinen ja syön lohturuokaa, dysforiani osoittaa lihapalaseen leukani alla tai mahani muotoon ja sanoo: "Saa sinut näyttämään jätkältä." Ne osat, joista olen itsessäni ylpeä, voivat kääntyä minua vastaan. "Kyllä, sinulla on tissit, mutta kaikki näkevät silti sinun olevan mies, ja häpeäisit sitä, että rinnastat rinnat feminiinisyyteen." (Syyllisyys tykkää hypätä mukaan auttamaan.) Jos minulla on riita tyttöystäväni kanssa, tuskailen ja huolestun siitä, että ääneni sävy saa minut kuulostamaan alentuvalta mieheltä tai että olen perinyt isäni tavan purkautua minulle, vaikka olisin pannut peliin kaiken terapiassa oppimani, jotta olisin empaattinen ja tuottelias.

Se ei koskaan tunnu kivulta. Ei ole neulanpistoa tai fyysistä tuntemusta hädäntunteen ja ahdistuksen takana. Se voi ajaa hulluuden partaalle – kehoni kertoo minulle, että jokin on väärin, mutta ei ole mitään ilmeistä fyysistä uhkaa, ja niinpä mieleni rimpuilee löytääkseen jotakin, mikä sopisi tuollaiseen tuntemukseen ja vahvistaisi sitä. Uudelleenkouluttaminen on vaikea homma. Voin löytää viisi asiaa jotka näen, neljä asiaa joita voin koskettaa, kolme asiaa jotka voin kuulla, kaksi asiaa jotka voin haistaa ja yhden asian, jonka voin maistaa, jotta rentoudun vähitellen...

Dysforiani tuntuu pahansuovalta alter egolta, läsnäololta joka pitää kirjaa kaikesta ja muistaa kaikki heikot kohdat tarkasti. Se on sisäisen kriitikkoni pahin manifestaatio, joka muistuttaa olemassaolostaan joka kerta kun minua väärinsukupuolitetaan, tuijotetaan tai minulle huudetaan, muodostaen kaikesta kuvion, josta muodostuu viesti: "Miksi et vain voinut olla onnellinen? Kukaan ei koskaan tule näkemään sinua sellaisena kuin haluat olla. Miksi pyydät niin paljoa? Et ansaitse sitä."

(Tarina jatkuu vielä tästä, voitte lukea loput alkuperäisestä blogitekstistä.)

Seuraavaksi sulaa horroria Quoran ketjusta. (Olen poiminut näitä useista eri ketjuista hieman sieltä täältä, en pysty linkkaamaan kaikkiin erikseen.)

Dysforia tuntuu piikikkäältä, myrkylliseltä pallolta tai merisiililtä rinnassani. Se kasvaa joka kerta kun katson peiliin tai kuulen deadnameni. Se lähettää tuskallisen, polttavan tuntemuksen kehoni lävitse. Ja sanon "deadname", mutten oikeastaan voi sanoa niin, koska en ole kuollut. Opettajani eivät ole tottuneet siihen vielä, mutta he yrittävät. Ainoat ihmiset, jotka kutsuvat minua Noahiksi, ovat poikaystäväni ja paras ystäväni.

Tuntuu siltä, kuin koko kehoni olisi sietämättömän tuskan vallassa koko ajan enkä voi hengittää. Ainoat minulla olevat tukijani ollaan repimässä minulta pois ja tulen hulluksi. "Hyväksyn sen kodin ulkopuolella, mutta en voi hyväksyä sitä kotona. En vain usko siihen. Se ei tee minusta transfobista." Tarkka lainaus tältä päivältä. Äitini ei ymmärrä tätä kipua. Miljoonia pistohaavoja sydämessäni.

Halu hypätä sillalta joka päivä. Halu juosta. Juosta kovaa eikä katsoa koskaan takaisin. Tarve transitioitua ja poistaa tämä helvetti sielustani. Ensimmäinen kerta, kun pidin binderiä koulussa, itkin. Äitini huusi: "En halua sinun turmelevan kehoasi! Et ole poika, et ole! Olet tyttö! TYTTÖ! Jos sinun ei olisi pitänyt syntyä näin, et olisi koskaan syntynyt. Jumala ei tee virheitä." Hassua tässä on se, ettei hän edes ole uskonnollinen.

Sattuu niin paljon joka päivä. Kaikki tämä saa minut haluamaan tappaa itseni. Paskaa. Kerrankin elämässäni olen onnellinen ja ajattelen: "Hei, ehkä saan vielä tarvitsemaani välittämistä ja tukea." Mutta dysforia ja se, etten saa olla se kuka todellisuudessa olen, tappaa minut ja onnellisuuteni.

Heräät. Olet uudessa paikassa, jota et tunnista. Kukaan ei kertonut sinulle, että olet menossa jonnekin. Paikka on outo. Kaikki viittaavat puhuessaan sinuun väärällä pronominilla ja ovat näköjään vaihtaneet vaatekaappisi jonkun muun vaatekaappiin.

"Kuinka päädyimme tänne?" kysyt.

"Olemme aina olleet täällä", he vastaavat.

"Entä vanha talo? Se, joka meillä ennen oli?"

"Mikä talo? Lakkaa puhumasta typeryyksiä, olemme aina olleet täällä. Tämä on se talo, missä meidän kuuluu olla. Se on aivan luonnollista."

"Mitä vaatteilleni on tapahtunut?"

"Mitä tarkoitat? Mehän ostimme nuo sinulle viime viikolla!"

Alat pikkuhiljaa väsyä tähän, mutta ajattelet: "Kenties he ovatkin oikeassa. He sanovat, että olen asunut tässä talossa syntymästäni lähtien."

Eräänä aamuna heräät ja lakanoillasi on verta.

"Mitä vittua?"

Kerrot äidillesi. Hän taputtaa sinua selkään. "Sinusta tulee nainen, kultaseni! Sehän on jännittävää!"

Kaikki tämä 'nupullaan oleva naiseus' -paska saa sinut melkein yökkäilemään, etkä ole ihan varma minkä takia. Entisessä talossa minkään tällaisen kanssa ei tarvinnut olla tekemisissä. Tämä on paskaa!

Jatkat elämää, ja tuntemuksesi käyvät koko ajan vain voimakkaammiksi. Eräänä päivänä et vain kestä enää.

"Äiti, haluan palata takaisin kotiin."

"Sinähän olet kotona!"

"Enkä ole. Minulla oli ennen toinen koti ja haluan palata sinne takaisin."

"Tuohan on naurettavaa. Sinä saat muuttaa pois, kun olet täyttänyt 18 vuotta. Nyt? Aivan liian radikaalia. Ja olet vielä liian nuori tajuamaan, minkä takia."

Eräänä päivänä tapaat jonkun aivan samanlaisen kuin itse olet.

"Löysin todellisen kotini!" hän sanoo.

"Oikeasti?"

"Kyllä! Ja sinäkin voit!"

Ja ennen pitkää sinä löydätkin. Sinun täytyy hakeutua lääkärille, sitten psykiatrille, sitten spesialistille tuntemuksesi kanssa, ja he sanovat: "Kyllä. Sinulla on ihan oikeasti erilainen koti."

Ja kaikki loksahtaa kohdilleen.

Miltä genderdysforia minulle tuntuu?

Kuin koti-ikävältä. Brutaalilta, päättymättömältä koti-ikävältä.

Minulla on sellainen olo, kuin päälläni olisi kaksi kokoa liian pieni ja väärän värinen märkäpuku, joka nipistää vartaloani oudolla tavalla niin että näytän hullunkuriselta. Tuntuu siltä, että haluan vain kuoria sen pois ja sen alla olisi se, mitä haluan nähdä peilistä.

Minusta tuntuu, että ainoa asia jota muut ihmiset minussa katsovat, on rintakehäni, vaikka minulla olisi binder. Tuntuu, että kaikki pystyvät näkemään, että hento bulgeni [pullotus alushousuissa] on vain silikonipacker ja että en näytä maskuliiniselta huolimatta siitä, että kaikki niin väittäisivätkin ja minulla on karvaa naamassa. Koska olen lyhyt ja minulla on hienot kasvonpiirteet ja suuret silmät.

Minusta tuntuu, että aina kun riisuudun alastomaksi jonkun edessä, heitä inhottaa joutua katsomaan kehoani, vaikkei siinä itse asiassa ole mitään vikaa. Ja se saa minut tuntemaan itseni ällöttäväksi ja häpeälliseksi.

Minusta tuntuu, kuin ruumiinosieni ei pitäisi olla olemassa, ja vaikka perinteinen vaginaseksi tuntuu yhtä hyvältä, en tykkää tehdä sitä koska se tuntuu väärältä epämääräisen vaikealla tavalla. En tarkoita sanoa, etten voisi katsoa kehoani ja sanoa: "Kehossani ei ole mitään vikaa." Minusta ei vain tunnu siltä, että sen pitäisi olla minun.

Olen MtF. Ennen kuin transitioiduin, minusta tuntui siltä kuin minulla olisi kammottava salaisuus, jota en pystynyt kertomaan kenellekään. Ikinä. Minulla oli tuttavia, muttei ystäviä. Minun ja kaikkien muiden välissä oli seinä. En pystynyt koskaan sallimaan itselleni sitä, että olisin läheinen jonkun kanssa.

Minun piti tarkkailla kaikkea mitä sanoin tai tein, jotta varmistuisin siitä, että näyttelin jätkää. Tai ainakin aseksuaalia, mutta yhtä kaikki miestä, tietokonenörttiä.

Tiedätkö sen hätääntyneen ahdistuksen tunteen ennen suuren tentin alkamista? Ehkä opiskelit tenttiä varten todella kovasti, muttet silti tiedä koko asiasta yhtään mitään. Nyt moninkertaista tuo tunne miljoonakertaiseksi ja sen sijaan, että kyse olisi vain tentin läpäisystä, kyse on aivan kaikkein pienimmistäkin asioista. Ja tämä tunne on jatkuva, kokoaikainen.

Joinakin päivinä oloni on hyvä ja ihana. On olo, että olen melko läpimenevä enkä tunne epämukavuutta. Sitten aivoni yhtäkkiä päättävät purra minua perseeseen ja sanoa: "Haista vittu, narttu."

Tuntemus on myös kuin vuoristorata. Rintakehäni? Sen pitäisi olla litteä. Mitä nämä rasvamöykyt yhtäkkiä tekevät tuossa? Repikää ne irti minusta.

Tuolla alhaalla pitäisi olla penis. Muttei ole. (Kokemus peniksestä haamuraajana on monien transmiesten kokemus osana alapäädysforiaa, eli siis tuntemus siitä, että siellä on penis vaikkei ole. Voin kertoa, että se on vitun syvältä.)

Pituuteni? Olen liian lyhyt. Ottaako kukaan minua koskaan vakavasti? Miksi naamassani on niin paljon rasvaa? Näytän tytöltä. Miksi perseestäni vuotaa verta juuri nyt? Minulla pitäisi olla penis. Miksi kuulostan 10-vuotiaalta? Ääneni pitäisi olla jo matala. Miksi perseeni on niin iso? Miksi estrogeeni on pilannut kehoni?

Lopulta vain itken kylpyhuoneessa laskien vuosia siihen, kun voin saada falloplastian.

Dysforia ei ole hauskaa. En usko, että tein nyt sille oikeutta. Kuulostaa siltä, kuin olisin asian kanssa jotenkin itsetietoinen, mutta kyse on mielisairaudesta. Aivoni ja kehoni kirjaimellisesti eivät vain sovi yhteen. Kyse ei ole siitä, ettenkö näkisi kehoani sellaisena kuin se ei ole, näen sen juuri siten kuin muutkin näkevät. Mutta se on väärä keho. Se ei ole minä.

Peilistä ei katso minä. En näe peilissä Zachia. Sisäpuolella olen Zach. Mutta en näytä Zachilta peilissä eikä kukaan muukaan ajattele, että näyttäisin Zachilta.

Kehodysmorfia ja genderdysforia ovat erilaisia. Kehodysmorfia on: "Olen alipainoinen, mutta olen lihava." Genderdysforia on: "Kukaan ei näe minussa fyysisesti mitään vikaa, mutta mielessäni tiedän, että minulla pitäisi olla erilaiset genitaalit." Ero on hiuksenhieno, mutta ero on silti olemassa.

En malta odottaa, että saan aloittaa testosteronin ja pääsen rintakirurgiaan. Tunnen sen jälkeen onnea, jota en ole koskaan aikaisemmin tuntenut. Voin keskittyä siihen, mikä on olennaista, en typerään paskaan kuten siihen, miten minuun viittaaminen tyttönä saa minut toivomaan kuolemaa.

Se tuntuu siltä, kuin olisi ansassa. Minua on sentään siunattu androgyynisellä vartalolla. Silti kaikki näkevät minut tyttönä. Se tuntuu siltä, kuin he puhuisivat jollekin joka seisoo aivan takanani ja odottaisivat vastausta.

Joka kerta kun katson peiliin, näen jonkun, joka näyttää suurin piirtein minulta, mutta ei kuitenkaan ole minä. Kuvittelen itseäni tulevaisuudessa ja näen miehen, jolla on vaimo ja lapsia, silti tiedän olevani aivan yhtä kaukana tulevaisuudesta kuin ikinä mahdollista. Se on hirveää.

Keho, joka minulla on, on väärä, se tuntuu väärältä. Sen takia kaikki muukin on väärää. En pysty tekemään töitäni, en syö, en treenaa koska tuntuu siltä että mitä tahansa teenkin, sillä ei ole merkitystä. Haluan tämän kidutuksen vain päättyvän, tavalla tai toisella.

Yksinkertaisimmillaan genderdysforia tuntuu siltä, kuin tietyt osat kehosta eivät olisi mitään muuta kuin teatterin rekvisiittaa, mutta esiintymisasu on sillä tavalla tiukassa ja jumissa, että sitä on pakko pitää vapaa-ajallakin. Joinakin päivinä voi vain muistutella itseään siitä, että jonain päivänä kostyymin vielä saa pois ja se ei ole todellisuudessa minä, ja joinakin toisina päivinä tekisi mitä tahansa saadakseen kostyymin pois voidakseen vihdoinkin lopettaa metodinäyttelemisen ja/tai lakata olemasta kostyymin kanssa missään tekemisissä.

Tarkennettuna:

Kun dysforia ensi kertaa iskee sinuun, sitä voisi parhaiten verrata eräänlaiseen käänteiseen tuntemukseen haamuraajasta. Elät vain elämääsi aivan normaalisti, mutta aivan yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, aivan satunnaisesti, tunnet tuulahduksen tai joku tunkeutuu ohitsesi ja vahingossa koskettaa sellaista kohtaa kehossasi, jonka olemassaolon olit kokonaan unohtanut. Se on vähän niin kuin, jos esimerkiksi olet kundi, joka kesken kävelylenkin törmää toiseen kundiin ja hän painautuu hetkeksi kiinni rintakehääsi ja sinä havahdut: "Voi paska, minullahan on tissit." Se tuntuu luonnottomalta etkä voi olla ajattelematta sitä. Se on häiritsevää ja noloa ja jos transitioidut, saatat silti olla edelleen vainoharhainen, että muut ihmiset ovat tietoisia näiden ruumiinosien olemassaolosta ja kenties jopa tuomitsevat sinut siitä syystä.

Ennen transition aloittamista ja ulostuloa dysforia tuntuu siltä kuin olisi unessa, jossa kokee maailmaa jonkun toisen perspektiivistä, ja jollain tasolla on tietoinen siitä että katselee maailmaa jonkun toisen silmien läpi, mutta kukaan muu ei vaikuta olevan tästä tietoinen. Sitä ei pysty tuosta vain sanomaan, koska pelottaa tai koska ei ole varma siitä, miten se pitäisi pukea sanoiksi. Tunne on erittäin surrealistinen, sitä ikään kuin on oma itsensä muttei silti kuitenkaan ole, kuin olisi jumissa ikuisessa roolileikissä jota ei pysty lopettamaan, ei voi kuin katsella maailman ympärillä lipuvan ohitse.

Transition aloittamisen jälkeen, kun vielä on pre-op [ei siis vielä käynyt genitaalikirurgiassa, otaksun], se on verrattavissa siihen hulluksi tekevään tunteeseen, että katsoo show'ta tai elokuvaa tai jotain, jonka henkilöhahmon kampaus on absurdin päivänselvällä tavalla sopimaton, ja hän voisi korjata asian yksinkertaisesti kohentamalla kampausta hieman, mutta jostain hiton syystä hän ei vaan tee niin. Ajatus tästä ei ole sinänsä ohimenevä, tarkoitan sitä tunnetta, kun istuu tuijottamassa näyttöä eikä voi keskittyä mihinkään mitä tapahtuu tai mitä ihmiset sanovat, koska jatkuvasti keskittyy häiritsevään ajatukseen: "Tuo olisi niin helppoa korjata, mikset vain harjaa typerää kuontaloasi pois naamaltasi? Sinä tiesit, että sinua kuvataan! MIKSI ANNAT HIUSTESI OLLA NOIN?"

Genderdysforia on tämän kaltainen tuntemus kymmenkertaisella vahvuudella, ja se tapahtuu kun katsoo peiliin tai on muutoin vain erityisen tietoinen omasta itsestään. Tiedät itse, mikä ongelma on, tiedät miten ongelman voisi ratkaista, ja ratkaisu tuntuu paljon yksinkertaisemmalta kuin se todellisuudessa on, silti saavuttamattomalta. Sen sijaan, että ajattelisi laimean ärsyyntyneesti hiusten pyyhkäisemistä pois naamalta, ajatukset ovat paljon pimeämpiä, sellaisia kuin "jos vain voisin leikata tämän irti".

Post-op-dysforia tuntuu siltä, kuin muistelisi menneitä hyviä aikoja vanhojen ystävien kanssa, ja sitten yhtenä päivänä yksi noista ystävistä tuo esiin todella kurjan muiston, joka on äärimmäisen nolostuttava ja/tai kuohuttava. Toivot, että voisit vain unohtaa sen, mutta se pitää sinua hereillä kolmeen asti yöllä, kun olet kuolemanväsynyt muttet näytä pystyvän nukahtamaan, vaikka kuinka yrittäisit.

Sosiaalisten tilanteiden sukupuolidysforia on aivan oma kattilallisensa kalaa. On äärimmäisen vaikeaa saada cisihmisiä ymmärtämään tätä, mutta koetan auttaa teitä astumaan minun saappaisiini. Kuvittele, että heräät yhtenä päivänä ja olet jossain aivan tuntemattomassa paikassa ulkomailla. Jollain taianomaisella tavalla pystyt kommunikoimaan kaikkien kanssa (kieli ei ole tässä analogiassa nyt olennaista), muttet ymmärrä yhtään mitään kulttuurisista eroista tai odotuksista. Kaikki ympärilläsi kohtelevat sinua aivan kuin olisit syntynyt ja kasvanut täällä, kutsuvat sinua oman kielensä nimellä joka ei ole sinun nimesi ja odottavat sinun käyttäytyvän niin kuin olisit syntynyt ja kasvanut tässä maassa. Joko hämmennyksestä tai pelosta tai molemmista johtuen vain toimit tämän mukaisesti, koska et tiedä miten ihmiset ympärillä reagoisivat, jos kertoisit heille: "Olen itse asiassa kotoisin __________ enkä tiedä, miten päädyin tänne ja mitä täällä on meneillään." Puhumattakaan siitä, uskoisivatko he sinua ylipäätään.

Vaihtoehtoisesti, kuvittele että sinut on kidnapattu ilman minkäänlaista selitystä ja heitetty johonkin huoneeseen toisten ihmisten kanssa, jotka pelaavat lautapeliä, josta et ole koskaan ennen kuullut ja jossa on sarja monimutkaisia sääntöjä, joista sinulle ei ole kerrottu mitään. Katsot muutaman kierroksen ennen kuin oma pelivuorosi tulee, joten sinulla on jonkinlainen hatara käsitys siitä, mitä tuleman pitää, muttet ole 100 %:n varma mistään. Kaikki muut näyttävät ymmärtävän peliä, ja kun vähän haparoit, he tuomitsevat sinut koska et ymmärrä, tai ainakin sinulla on paranoidinen tunne siitä että he tuomitsevat. Jälleen kerran, joko hämmennyksestä tai pelosta, et sano mitään koska ajattelet huolissasi ihmisten pitävän sinua hulluna, koska sinut on kidnapattu ainoastaan pelaamaan lautapeliä, josta et ole koskaan kuullutkaan, ihmisten kanssa, joita et ole koskaan tavannut.

Tältä transihmisestä tuntuu yrittää kuvitella olevansa cis ja yrittää sosiaalisesti sopeutua joukkoon. Vaikka kuinka hyvin ymmärtäisin kulttuurin tai pelin säännöt, vaikka kuinka kauan eläisin siinä vieraassa maassa tai pelaisin peliä sen säännöillä, se ei silti koskaan tunnu minusta luonnolliselta ja aina tuntuu siltä, etten koskaan voi pelata yhtä hyvin kuin muut. Joka tapauksessa, niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa, miehenä eläminen tuntuu minulle yhtä luonnolliselta kuin olla amerikkalainen tai pelata lempilautapeliäni. Ulostuleminen ja transitioituminen tuntuvat siltä kuin olisin palannut takaisin USA:han elettyäni vieraassa maassa vuosikaudet, tai pelaisin lautapeliä jossa olin ennen superhyvä, mutta johon en ole koskenut sen jälkeen kun olin lapsi. Ei se välttämättä nostalgiaa ole, mutta tosiaankin luonnollista, paljon yhtenäisempi tapa minulle olla.

Minulla on kaksi diagnosoitua genderdysforian muotoa: kehollinen ja sosiaalinen.

Kehodysforiani on jatkuva epämukavuuden tunne, useinkaan en halua edes liikkua, koska pelkään että tunnen kehoni. Toisinaan en halua käydä suihkussa tai edes käyttää kylpyhuonetta, koska se tuntuu niin epämukavalta. Tuntuu siltä, kuin olisin jumissa piikkilankaviidakossa, ja joka kerta kun otan askelen väärään suuntaan ja kosketan piikkilankaa, tunne epämukavuudesta tulee takaisin. Tämä ei ole epämukavuutta, jonka voisi vain odottaa menevän ohi. Ajoittain se tuntuu suorastaan fyysisenä kipuna! Monia kertoja olen tullut aivan fyysisesti sairaaksi sen takia. Nukkuminen on parasta mitä voi tehdä, koska silloin ei tarvitse tehdä mitään, mihin tarvitaan kehoa. (Jos siis pystyt löytämään nukkuma-asennon, joka ei aiheuta epämukavuutta.) Eikä tästä asiasta voi puhua kellekään, koska kun kuulee oman äänensä, nousee myötähäpeä. Jos nauhoittaa omaa ääntään ja poistaa nauhoitteen, madaltaa sen jälkeen ääntään ja nauhoittaa uudelleen, ääni kuulostaa pakotetulta ja tulee vain entistä huonompi olo. Ja ajatuksen omasta rakastetusta/rakastajasta (poikaystävä, tyttöystävä, theyfriendit) voi unohtaa, koska kuinka voi rakastaa toista, jos ei rakasta itseään? Ja pelko siitä, että he koskettavat kehoani, on liikaa kestettäväksi. Ei voi edes kuvitella halaavansa heitä. Tekisin MITÄ TAHANSA ollakseni vapaa tästä epämukavuudesta. Mutta mikään ei koskaan riitä, aina epämukavuus muistuttaa itsestään. Keho vihaa itseään.

Sosiaalinen (minulle pahempi näistä kahdesta). Et pysty olemaan tuntemattomien ihmisten lähellä, koska olet tietoinen siitä, että he katsovat sinua ja näkevät jonkun, joka ei ole sinä. Se on hieman sama kuin näyttäisit jollekulle maalauksen kukasta, mutta he näkevätkin siinä auringon ja sinulle tulee ikävä olo siitä, että he näkivät jotain mitä itse et näe. He katsovat sinua ja tietämättään saavat aikaan sen, että tunnet olosi yksinäiseksi. On jatkuva pelko siitä, että muita ihmisiä tavatessa he näkevät jonkun, joka ei ole sinä. Se on pelkoa siitä, että joutuu katseiden kohteeksi. Mutta vaikkeivät muut näkisikään sinua, he pystyvät kuulemaan äänesi ja äänesihän ei sovi yhteen sen kanssa, kuka olet. Ja vaikka olet sellaisten ihmisten ympäröimä, jotka tuntevat sinut ja rakastavat sinua... Et siltikään pysty olemaan heidän seurassaan, koska vihaat ajatusta siitä että he katsovat sinua ja pakottautuvat näkemään jotain sellaista, jollaisena haluat tulla nähdyksi. Kuulet heidän tekevän virheen ja korjaavan sen, vain muistuttaakseen sinua siitä, ettet ole riittävän läpimenevä, jotta he muistaisivat asian. Tunnet yksinäisyyttä. Ja vaikka hengailisit toisten transihmisten kanssa, tunnet SILTI olosi sellaiseksi, että olet taakkana muille. Kuin aiempi vertaus kukkamaalauksesta. Näytät heille maalauksen kukasta ja he näkevät auringon. Sanot heille: "Se on kukka, ei aurinko." He pahoittelevat ja kutsuvat sitä maalaukseksi kukasta, mutta silti se on muistutus siitä, että he näkivät ensin auringon ja sanoivat aurinkoa kukaksi vain siksi, että sinulle tulisi parempi olo.

Sikäli kuin minä tiedän, dysforia on kaikille erilaista. Vaikka siinä on joitakin yhteneviä piirteitä, yhden transhenkilön dysforia voi olla täysin tunnistamatonta jollekulle toiselle transhenkilölle.

Minulle se on kimppu kaikenlaista. Yritän kuvailla noita tuntemuksia.

Suurin tuntemus minulle on ollut se, että mieleni ja kehoni ovat aina jonkinlaisessa epäsynkroniassa. Muut ihmiset kuvailisivat tuntemuksiaan siten, että heidän mielensä ja kehonsa ovat sopusoinnussa keskenään, ja minulle tällainen on täyttä hepreaa.

Minulla on niin, että oma mieleni aina ilmensi sitä kuka olen, mutta keho tuntui lähinnä hyödyttömältä kimpaleelta lihaa, jota minut pakotettiin raahaamaan ympäriinsä. Muutamia kertoja ennen transitiotani saatoin sanoa jollekulle: "Tämä keho ei ole minä."

Tuloksena tästä minulla ei ollut juuri mielenkiintoa huolehtia joistakin perusasioista kehossa, joka ei ollut minun. Mitä yritän sanoa: maksaisitko sinä sellaisen asunnon remontoimisesta, jossa olet vuokralla? Samankaltainen tuntemus. Näinpä tein tietoisen valinnan syödä mitä tahansa roskaruokaa ikinä halusinkaan. En kuitenkaan tulisi olemaan onnellinen tässä kropassa, joten miksen nauttisi sitten maukkaasta ruoasta?

Niinpä lihoin reilusti, tietenkin. Ennen transitiota en jaksanut välittää kehostani niin paljon, että olisin panostanut treenaamiseen ja dieetin aloittamiseen. Nyt kun asiat ovat paremmalla tolalla, minun täytyy saada kehoni sellaiseen kuntoon, että se palvelee minua. Tajuan nyt, mitä tuntemus sisäisestä harmoniasta tarkoittaa. Se voimistuu päivä päivältä.

Translesbona minulla on aina ollut tietty tuntemus, joka muiden mielestä on outo. Minulle se on aina ollut normaalia. Ennen tätä vuotta en ollut tajunnut, etteivät muut ajattele samoin. Olen aina ollut viehättynyt naisista, mutta minulle tähän fiilikseen on aina kietoutunut halu saada itselleni feminiininen keho.

Vakava kysymys cisheteroihmisille: millaista on olla viehättynyt sellaisista fyysisistä ominaisuuksista, joita teillä itsellänne ei ole, mutta ette myöskään halua niitä itsellenne? En tosiaankaan ymmärrä tuollaista tuntemusta. Minusta tuntui aina järkevältä se, että kun näin naisen jota kohtaan tunsin vetoa, halusin saada tuon kehon nauttiakseni siitä aivan koko ajan. ("I wanted to have that body to enjoy all the time.")

Osa genderdysforiaa minulle oli sitä, että katsoin toisia naisia ja halusin sen mitä heillä oli, kuitenkin tietäen etten koskaan sitä saavuttaisi. Tai kun katsoin söpöä pukua näyteikkunassa ja vain kävelin sen ohi, koska mitä minä sillä kuitenkaan tekisin? Elin hiljaisen alistunutta elämää ajatellen, ettei transitioituminen varmaankaan olisi vaihtoehto ja etten kuitenkaan voisi olla koskaan se persoona, joka halusin olla.

Totta kai yhä edelleen on paljon naisia, jollaisilta haluaisin näyttää, mutta nyt minulla on jo jonkin verran itseluottamusta. Joo, he näyttävät upeilta, mutta melko hyvältä näytän minäkin. Ehkä vielä oivallan, mikä saa heidät näyttämään niin hyvältä, ja saada se toimimaan itsellänikin... (Tämäkin tarina jatkuu vielä, en käännä sitä nyt kokonaan.)

Seuraavat pätkät eivät ole yksi kuvaus vaan fragmentteja pidemmistä kuvauksista:

Päivä elämästäni. Herään, venyttelen. En nouse istumaan. Minun täytyy pysyä makuulla, jotten tuntisi asioita, joiden ei pitäisi olla siellä. Asioita, jotka siirtyilevät ja liukuvat. Ihmettelen, mitä helvettiä minusta oikein roikkuu, kunnes muistan. Sitten laitan päälle paidan tai pussimaisen puseron, jotta suihkuun mennessäni ja tarttuessani pyyhkeeseen en tuntisi niitä. Käyn pimeässä suihkussa. Jos näen itseni, myöhästyn töistä, koska jään istumaan ja ihmettelemään, kuka oikein on pukeutunut minun kasvoihini. Sheivaan noita kasvoja suihkussa. Pidän siellä pientä peiliä, jotten näkisi muuta kuin kasvoni.

Minulle genderdysforia tulee aaltoina. Pahimpina hetkinä se tuntuu siltä, että haluaa tulla laitetuksi ruumisarkkuun ja haudatuksi elävältä. Voi kirkua, itkeä ja hakata arkunkantta, mutta pakoon ei pääse. Dysforia on ollut niin tuskallista, etten ole pelännyt edes kuolemaa. Todellinen tuska tuli siitä ajatuksesta, että pitäisi elää pidempään. Pelko tarttuu sydämeen ja kuristaa sitä toivottomuudella. Joskus ainoa lohtu on ollut vain keskittyä kuolemaan niin kuin johonkin fantasiaan pakenemisesta. Pakenemiseta jonnekin, missä ei ole syyllinen olo, peloissaan tai pakotettu olemaan joku, joka et ole. Taistelin näiden ajatusten kanssa elämäni joka päivä, kunnes löysin, mitä tarkoittaa olla transsukupuolinen. Transitioiduin siksi naiseksi, joka olen tänä päivänä. Nyt hämmästyttää ajatella, että suurimman osan elämästäni en tiennyt olevani transsukupuolinen. Ajattelin, että kaikki tuntevat näin. Että minä en vain ollut tarpeeksi hyvä käsittelemään sitä. Kun transitioiduin, tajusin viimein, miltä tuntuu olla cissukupuolinen. Se oli todella mahtavaa! Nyt herään joka aamu onnellisena siitä, että saan olla elossa. En koskaan aikaisemmin tuntenut näin. En enää joudu kestämään sitä kammottavaa konfliktia päässäni ja masennukseni ja dysforiani on kokonaan poissa.

Pahinta minulle oli jatkuva paniikin tunne. Tunne siitä, että olen vankina kehossani ja kykenemätön pääsemään ulos. Halu paeta jostakin tietystä ruumiinosastani ollen kykenemätön irtoamaan siitä. Viime aikoina terapiassa olen toisinaan tuntenut dysforian suruna tai syvänä murheena. Kaipuuna saada keho, joka on olemassa mielessäni, mutta ei kuitenkaan ole olemassa fyysisesti. Tämä saattaa olla minä liikkumassa poispäin paniikista, kohti jonkinlaista hyväksyntää tai ainakin sen tiedostamista, että ulkoapäin määritelty kehoni aiheuttaa minulle jatkuvaa epämukavuutta. Suru ja murhe ovat kovia kestää, mutta parempia kuin paniikki.

Se on tunnetta feikkiydestä, että olet yksi suuri valhe elämäsi jokaisena sekuntina. Joudut koko ajan piilottamaan oman totuutesi, että olet ihan kokonaan väärä ja kaikki kehossasi ei tunnu hyvältä. Niin kuin näyttelijä, kaikki täytyy koko ajan olla harkittua, suurimman osan ajasta näyttelet jotta sopisit joukkoon, näyttelet "jätkää". Se on stressaavaa, uuvuttavaa ja tekee sairaaksi. Kaikki miespuoliset kaverini vain ovat omia itsejään, minun täytyy kopioida heitä, joten kukaan ei tiedä. Se on kammottava salaisuuteni. Unelmoin joka päivä, että voisin vain elää naisena, jotta saisin tämän hirveän hirviön selästäni pois ja voisin vain keskittyä olemaan minä. Miksi elämän pitäisi olla näin rankkaa?

Ennen transition aloittamista dysforian käydessä todella pahaksi se tuntui siltä kuin minua murskattaisiin hydraulisella puristimella, joka oli tehty tunteistani ja ajatuksistani. Tuntui siltä, kuin kurkkuni olisi räjähtänyt ja ainoa keino parantaa se olisi viiltää se auki. Aivan kuin olisi ollut jumissa ihmisihontiukassa arkussa, en pystynyt hengittämään tai tekemään mitään. Tuntui siltä, että haluan vain kuolla, mutta minulla ei ollut fyysistä rohkeutta liikuttaa kehoani päättääkseni elämäni. Tuntui siltä, kuin kaikki sukupuolipiirteet kehossani olisivat kasvaimia ja jokin rutto tai kulkutauti sielussani, ilman mitään toivoa parantumisesta. Tuntui siltä, että kaikki koko universumissa menetti merkityksensä ja ainoa asia, jolla oli mitään merkitystä, oli olla tyttö. Se tuntui halulta ajelehtia pimeään kuoleman tyhjyyteen ja paeta päättymätöntä piinaa. Tältä tuntui tuntikausia putkeen ilman mitään tietoa siitä, milloin se mahtaisi päättyä. Ennen transition aloittamista tuntui joka päivä siltä, kuin kehostani olisi roikkunut satoja hiekkasäkkejä. Minulla oli voimakas halu peittää kaikki mieheyteen viittaava kehossani. Se tuntui siltä, kuin jokin aineeton voimas olisi pakottanut minut olemaan mies vastoin kaikkia halujani ja toiveitani.

Minun tapauksessani kaikki alkoi hämmentyneisyydestä. Missä ihmeessä penikseni on? Sen pitäisi olla siellä. Miksi minun pitää hengailla tyttöjen kanssa eikä poikien? Muistan kysyneeni kysymyksiä siitä, miksen voinut tehdä jotakin, ja minulle vastattiin: "Tytöt eivät tee näin." Se ei kuitenkaan vastannut kysymykseeni: "Okei, mutta miksen minä voi?" (...) Toisinaan aina oivalsin, ettei minulle yhtäkkiä kasvaisi taianomaisesti penistä, eivätkä rasvamöykyt rintani kohdalla katoaisi mihinkään. Noina hetkinä halusin kuolla. Makasin itkien sängyssä, joskus jopa päiväkausia. Joskus vain tuijotin partakoneenteriä ja unilääkkeitä toivoen, että minulla olisi rohkeutta vain lopettaa kaikki. Fantasioin itsemurhasta, jotta voisin reinkarnoitua mieskehossa. Pahimpina päivinä halusin repiä ihoni kauttaaltaan irti ja hakata kehoni palasiksi. Tuntui siltä kuin olisin ollut tulessa, niin kuin en vain sopisi omaan ihooni. Rintani, lantioni, kurvini. Kehoni halusi liikkua tietyllä tavalla, puristaa käsivarteni aivan kokonaan rintani yli, liikkua kävellessäni jonkin ohitse, mutta aina minussa oli kiinni jotain sellaista, mitä ei pitäisi olla. Rintani tuli aina käsivarsieni tielle, lantioni kopautti esineitä kumoon. Kehoni liikkeet oli suunniteltu siten, ettei noiden osien pitäisi olla siellä, mutta niin ne vain olivat, ja ne olivat aina TIELLÄ. Minusta tuntui aina tältä jo ennen raskautta, mutta raskauden aikana se oli kaikkein pahimmillaan.

Tällaista settiä lukiessa ja kuunnellessa minulle tulee aina mieleen transaktivistien mielenosoituksissaan heiluttelemat kyltit, joissa on sellaisia sloganeita kuin trans is beautiful ja I love being trans ja trans is the new normal. Ihan päällimmäinen ajatus minulle ei tuollaisten kuvausten lukemisen jälkeen ole se, että onpas kaunista ja ihanaa, normaalista nyt puhumattakaan. Mitä kaunista on äärimmäisessä itsevihassa, joka manifestoituu ihmisen elämässä niin voimakkaana, että hän toivoo voivansa hakata itseltään ruumiinosia irti tai kokonaan kuolla, koska ahdistaa niin pohjattomasti? Toki on ilmeistä, että transaktivistien viesti tuossa sloganoinnissa on se, että kun ahdistus on (heidän perspektiivistään) kehonmuokkailuilla ja kehonmuokkaustoimenpiteillä hoidettu "oireettomaksi", niin saavutetaan se auvoisa beautiful-tila ja gendereuforia, jota sitten mielenosoituksissa julistetaan maailmalle uutena normaalina. Transsukupuolisuus ilmiönä ei kuitenkaan ole pelkkää affirmaation ja kehonmuokkauksen jälkeistä auvoa ja ihanuutta, mihin on useita eri syitä.

Ensinnäkin: Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jonka oman itsen ydin säilyy samana sikiöajasta arkkuun asti. Minuuden ydin on elämänmittainen ja katoamaton niin kauan kuin ihmisessä henki pihisee. Kukaan ei voi paeta todellista itseään ja minuuttaan mihinkään. Kukaan ei voi "sammuttaa" omaa lineaarisen aikajanan psykofyysistä itseään sillä, että pakenee inhoamaansa ja vääräksi kokemaansa "entistä" minäänsä uuteen, illusoriseen identiteettiin. Tai siis, toki uuden identiteetin voi sinänsä yrittää luoda ja edesauttaa illuusion pysyvyyttä uudesta, todellisesta minästä siirtymällä elämään ahdistusta tuottavan vedenjakajan toiselle puolelle. Transsukupuolisille (ja ainakin aatteen tasolla myös nykyajan kilahtaneille "transihmisille") se tarkoittaa kaksinapaisen sukupuolibinäärin vastakkaiselle puolelle siirtymistä käyttäen hyväksi hormonaalista ja kosmeettista kehonmuokkausta. Loppuun asti vietyinä ja mahdollisimman "onnistuneina" kehonmuokkaushoidot voivat aikaansaada sen, että transsukupuolinen tulee sosiaalisissa tilanteissa kohdatuksi kokemansa vastakkaisen sukupuolen yksilönä. Transsukupuolinen siis siirtyy hoitojen jälkeen elämään elämäänsä immersiivisessä fiktiossa, josta kirjoitin ensimmäisessä osassa – siis tilassa, jossa tulee ympäröivien ihmisten taholta tulkituksi vastakkaisen sukupuolen edustajana (eli biologinen nainen tulkituksi miehenä ja biologinen mies tulkituksi naisena), vaikkei objektiivisessa todellisuudessa sitä voikaan olla. Tämä on useille transsukupuolisille kuitenkin tuskattomampi tapa olla ja elää siitäkin huolimatta, että he tietävät elävänsä immersiivistä fiktiota. Olen usein sanonut, että ns. tervejärkisen transsukupuolisen tunnistaa siitä, että hän tietää ja tunnustaa biologisen todellisuuden muuttumattomuuden ja todellisuuden asettamien reunaehtojen vallitessa astuu sisään transhoitoprotokollaan. Blaire White on tästä hyvin tunnettu esimerkki, samoin Buck Angel. Tervejärkinen transsukupuolinen ei kiellä biologiaa ja yritä murentaa "cisteemiä" vaan pyrkii muokkaamaan omasta itsestään sellaisen, että hänellä olisi parempi olla vastakkaisen sukupuolen edustajaksi tulkittuna yksilönä – tietoisena siitä, että täydellinen transformaatio aidoksi mieheksi/naiseksi ei ole mahdollista, vaikka jonkin verran voikin siirtyä sinne vastakkaiselle puolelle.

Minä en ole koskaan tippaakaan vähätellyt tai yrittänyt kieltää transsukupuolisuuden tuottaman psyykkisen ja fyysisen kärsimyksen todellisuutta ja sitä, että transhoidot voivat helpottaa ihmisen elämää huomattavasti, kunhan hänet on huolellisesti ja erotusdiagnostisesti tutkittu pätevien ammattilaisten toimesta. Olen koko ajan yrittänyt tähdentää sitä, että "alkuperäinen" transsukupuolisuus on erittäin vakava ja transkokevalle itselleen hyvin todellinen ilmiö, johon täytyy suhtautua asian edellyttämällä vakavuudella. Nykyiset sekopääaktivistit gendereineen, pronomineineen ja portinvartioinnin lakkauttamisineen ovat tehneet nimenomaan tälle alkuperäiselle transsukupuolisuudelle ja sen optimaalisen hoidon kehitystyölle aivan mittaamatonta vahinkoa.

Toisekseen: Transsukupuolisuus ja laajemmin kehoahdistus on äärimmäisen monimutkainen psykiatrinen ilmiö. Olen huomannut, että transsukupuolisten kuvaama ahdistus ruoskii transkokemuksesta kärsiviä usein ajattelemaan, että kunhan vain pääsen tästä nykyisestä olotilasta/kehosta eroon, niin ongelmani katoavat. Transkokevat ajautuvat ahdistuksensa ruoskimina ajattelemaan, että kaikki heidän ahdistuksensa ja psyykkiset ongelmansa ovat redusoitavissa kokemukseen väärästä kehosta; siis transsukupuolisuuteen. Monet detransitioituneet ovat kertoneet, että tajusivat juuri tämän asian omalla kohdallaan, mutta vasta transhoitojen läpikäymisen jälkeen. Tässä asiassa unohtuu käsittämättömän usein kokonaan se, että psyykkiset ongelmat ovat aina hyvin monisyisiä ja voivat aiheutua vaikka minkälaisista tekijöistä, joista transkokemuksesta kärsivä ei itse ole välttämättä lainkaan tietoinen. On hälyttävää, miten usein transkokemuksesta kärsivät raportoivat myös kaikenlaisia muita psyykkisiä ongelmia, kuten traumataustaa tai hyväksikäyttökokemuksia. Traumatisoitunut ihminen ei ilman ammattiapua pysty jäsentämään omaa traumatisoituneisuuttaan (siihen tarvitaan aina ammattiapua), mutta koska ajatus väärästä minusta ja väärästä kehosta on niin kaikenkattava ja fyysisestä reaalitodellisuudesta konkreettisesti osoitettavissa, tuntuu helpolta ja itsestäänselvältä ryhtyä pelkistämään kaikkea psyykkistä ahdistustaan sen aiheuttamaksi. Tämä johtaa ajatukseen siitä, että kun väärä kehoni korjataan, niin myös muut [psyykkiset] ongelmani korjautuvat sen myötä. Tuloksena noidankehä. Ihminen voi ponnistella päästäkseen eroon aiemmasta, vääräksi koetusta itsestään tehden kaiken voitavansa sen saavuttamiseksi (mihin transidentifioitumista suorastaan tarjotaan nykyään optimaalisena väylänä), mutta hän vie joka tapauksessa aina ne alkuperäiset psyykkiset ongelmansa mukanaan uuteen, immersiivisen fiktion varaan rakennettuun identiteettiin. On lopulta mahdotonta paeta itseään mihinkään. Ihmisen perimmäinen ja ainoa vaihtoehto kaikkien teiden kulkemisen jälkeen on lopulta vain hyväksyä se, kuka on.

Traagista tai ei, niin ongelmat eivät katoa sillä, että ne kuvittelee tai toivoo olemattomiin. Ihminen osaa olla erittäin luova yrittäessään paeta ongelmiaan sen sijaan, että kohtaisi ne ja työstäisi niitä terapeuttisin keinoin. Joillakin transprotokollan läpikäyminen auttaa ja helpottaa, varsinkin jos he hankkivat terapeuttista apua muihin ongelmiinsa, mutta loppujen lopuksi aika harvalla, kun tarkastelee koko nykyisten transidentifioituvien äänekästä joukkoa. Nykyisten radikaalitransaktivistien oma käytös, joka on kaikessa sekopäisyydessään liiankin päivänselvästi heidän traumataustansa motivoimaa, on tästä konkreettinen todiste. Transsukupuolisuutta ei voida käsitteellisesti erottaa sen juuriaiheuttajasta eli dysforiasta, vaikka nykyiset aktivistit tekevätkin kaikkensa saavuttaakseen yhteiskunnallisen tilan, jossa "transihmisyys" (jota kukaan ei pysty enää määrittelemään) nähtäisiin yksinomaan täysin normaalina olemisen tilana, jolta on riisuttu kaikki sairaudellisuuden leima.

Vielä summa summarum:

Kuten jo mainitsin aiemmin, transkokevat itse korostavat, että transkokemus on jokaisella erilainen ja omanlaisensa, mikä on aivan totta. Yhtenevyyksiä kuitenkin on, jos asiaa tarkastellaan ikään kuin propositioiden tasolla. Poimimissani kuvauksissa esiintyvät ja toistuvat eri sanankääntein muotoiltuina mm. tällaiset teemat:

• voimakas kokemus siitä, ettei saa eikä voi olla se, joka ja kuka todellisuudessa on
• kokemus siitä, että näyttelee, kuin olisi koko ajan teatterissa rooliasuun pukeutuneena
• voimakas kokemus, että nykyinen keho on väärä (minä en ole minä, tämä ei ole minun kehoni), halu päästä olemasta väärän kehon kanssa missään tekemisissä
• omien kehonosien tuntuminen vääriltä ja ettei niitä pitäisi olla nykyisenlaisina olemassa, kokemukset puuttuvista kehonosista haamuraajoina (esim. transmiesten haamupenis)
• halu vahingoittaa ja rangaista itseä, jotta tuska lakkaisi
• kokemus, etteivät aivot ja keho sovi yhteen [tämä on erittäin yleinen väite ja uskomus transkokemusta perusteltaessa, että on naisen aivot miehen kehossa tai miehen aivot naisen kehossa]
• aivan kaikesta ahdistuminen omaan itseen ja omaan kehoon liittyen, jopa ahdistuminen omasta äänestä, äärimmäisimmillään haluttomuus liikkua fyysisesti ollenkaan, ettei joutuisi tuntemaan oman kehon "vääriä" osia
• toiveet ja fantasiat kuolemasta, jotta pääsisi eroon ahdistuksesta ja itsevihasta
• hartaat toiveet ja odotus siitä, että paha olo katoaa, kun pääsee aloittamaan sukupuolenkorjaushoidot (hormonihoidot ja kehoa muokkaavan kirurgian)
• vainoharhat muiden ihmisten ajatuksista ja tuomitsevasta suhtautumisesta (vaikka rationaalisesti ajatellen ymmärtäisikin, että muut ihmiset eivät pysty lukemaan ajatuksia) ja turhautuminen siihen, että muita ihmisiä on niin vaikeaa saada ymmärtämään omaa kokemusta
• turhautuminen siihen, etteivät muut ymmärrä eivätkä usko transkokemuksen todellisuutta
• tunne yksinäisyydestä, kokemus hyödyttömyydestä
• tietoisuus siitä, että vaikka tulisi sosiaalisesti kohdatuksi kokemuksensa mukaisesti, se johtaa joka tapauksessa turhautumiseen, koska koko ajan on läsnä tietoisuus siitä, että muut pakottautuvat näkemään jotain vain toisen mieliksi ja kohteliaisuudesta
• helpotuksen tunne transition jälkeen, kun ei ole enää kokemusta siitä, kuin eläisi koko ajan elämäänsä vieraassa maassa, jonka kieltä ja jonka "pelin sääntöjä" ei ymmärrä; tunne lopultakin yhtenäisestä olemisesta
• kokemus siitä, että vasta transition jälkeen pystyi aloittamaan oman elämän sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla

Melkoinen keitos ihmispsyyken pimeintä shittiä, varsinkin kun useampi kirjoittaja erikseen korosti, että dysforiakokemus on pahimmillaan kymmenkertainen tai jopa miljoonakertainen verrattuna johonkin jo itsessään ahdistavaan, mutta kuitenkin "normaaliin" asiaan. Tässä kaikessa olisi pohdittavaa ja analysoitavaa niin valtavasti, että niistä saisi vaikka 100-osaisen bloggaussarjan.

Kun luen ja mietiskelen tunne- ja samaistumistasolla tämän tekstin kertomuksia, niissä jokaisessa kaikki aina jotenkin kiteytyy samaan teemaan: ITSEVIHA. Siitä ei päästä kerta kaikkiaan mihinkään, että transsukupuolisuus on syvimmässä ytimessään itsevihaa, oman itsen syvää inhoamista. Se, että kokee olevansa "väärä", ei ole itsensä rakastamista millään mittarilla. Jos olette joskus tutustuneet anorektikoiden kuvauksiin omasta kehoahdistuksestaan (suosittelen), niin he kuvaavat pohjimmiltaan tismalleen samaa asiaa kuin sukupuolidysforikotkin. Quorasta löytyy myös anorektikoiden vastaavia kuvauksia. Anorektikot kuvaavat, että sairaus on aina osa heitä, vaikka heidät olisikin onnistuttu hoitamaan oireettomiksi.

Lopuksi:

Oli trans aktivistien itsensä mielestä miten beautiful tahansa, niin siitä ei pääse mihinkään, että kyseessä on vakava mielenterveydellinen häiriö/ongelma/probleema, miten ikinä haluattekin sitä nyt nimittää. Transsukupuolisten omat kuvaukset tilastaan todistavat sen, suorastaan alleviivaavat sitä. Transsukupuolisuus ei ole vitsi, muodikas glitteridentiteetti tai jokin uhkea ja uusi erikoisihmisyyden muoto. Se on tila, joka hoitamattomana voi pahimmillaan johtaa kuolemaan. Nykyaktivistit voivat painua helvettiin kyltteineen, lippuineen ja sloganeineen ja tunkea pronominiaktivisminsa ja sukupuolettomuusvollotuksensa sinne, minne aurinko ei paista. Yhdessä kertomuksista ylempänä kirjoittaja itsekin myöntää kyseessä olevan mielisairauden ja että kehodysmorfian ja genderdysforian ero on hiuksenhieno, vaikka silti olemassa. "Tekisin mitä tahansa ollakseni vapaa tästä epämukavuudesta. Mutta mikään ei koskaan riitä, aina epämukavuus muistuttaa itsestään. Keho vihaa itseään." On itse asiassa aika hämmästyttävää, miten taitavasti monet kirjoittajista kykenevät sanallistamaan omaa ahdistustaan. Olen huomannut myös detransitioituneiden tarinoista, että heillä on erinomaiset itsereflektiokyvyt ja taito sanallistaa kokemuksiaan muille ihmisille.

Vielä yksi asia, johon en nyt syvenny tarkemmin mutta joka pisti silmään: translesboiksi (tai transbianeiksi) itseään kutsuvat transidentifioituvat miehet kuvaavat usein sitä, miten heillä viehättyminen naisista kietoutuu voimakkaaseen haluun saada itselleen "feminiininen keho". Olen nähnyt erittäin monien transbianien selittävän tätä tismalleen samaa asiaa: että jos heistä itsestään tulisi nainen, se olisi tavoiteltavin mahdollinen asia elämässä ja ehtymätön hyvänolon lähde. "I wanted to have that body to enjoy all the time", kuten kirjoittaja ylempänä asian itse muotoili. Eli ajatus siitä, että kun tulee itse naiseksi, elää sen jälkeen päättymättömässä feminiinisen euforian ja nautinnon tilassa. Autogynefilia pähkinänkuoressa? Kuinka monen transnaiseksi identifioituvan kohdalla on kyse samasta ilmiöstä, johon liittyy näennäisen epäsuorasti äärimmäistä homoseksuaalisuuden fetisointia? Tässä palaamme taas siihen, että a) homous on heterojen fetissi ja b) transsukupuolisuuden rinnastaminen homoseksuaalisuuteen on ollut alun perinkin massiivinen virhe, koska kyse ei ole toisiinsa vertautuvista ilmiöistä, ja transaktivistit itse tekivät aivan jumalattoman ison mokan kiinnittyessään loisina seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavaan liikkeeseen oman agendansa edistämiseksi. Biologinen mies ei voi olla lesbo. Sukupuolta ja sen merkitystä seksuaalisessa suuntautumisessa ei voida koskaan tehdä olemattomaksi, vaikka dysforia ja halu tulla homoksi/lesboksi olisi transkokevalla niin voimakas, että hän sulaisi lätäköksi.

Käsittelen kolmannessa osassa näitä samoja teemoja muunsukupuolisuuden, ei-binäärisyyden, sukupuolettomuuden yms. perspektiivistä. Mitä tulee niihin yleisesti, niin ne ovat näihin aidosta, rampauttavasta dysforiasta kärsivien kokemuksiin verrattuna sen verran narsistista ja harhaista bullshittiä, että oksat pois, rillumarei, huhhahhei ja rommia pullo. Tarkoitan nyt siis kaikkea modernien transihmisten ja sukupuolensotkijoiden ulinaa vääristä pronomineista, "misgenderöimisestä" eli väärinsukupuolittamisesta, syrjivästä cisteemistä, bioessentialismista, cissuista, binäärin murskaamisesta, transfobiasta jne. jne., tiedättehän te nämä jo.

Olen erittäin kiinnostunut kuulemaan, mitä ajatuksia nämä kuvaukset teissä lukijoissa ovat herättäneet ja mitä te niistä haluatte nostaa esiin. Jatketaan kommenteissa.