Dysforia, pronominiahdistus ja immersiivinen fiktio (osa 1): Taikausko transideologian taustalla

ENSIMMÄINEN OSA

Tämä teksti on huomattavan pituutensa vuoksi kahdessa osassa. Toinen osa tulee hieman myöhemmin. Tämä on nyt alustus sille. /edit Tässä osa 2.

/edit
Kommentteja on niin paljon, etteivät ne kaikki näy, kun tämän merkinnän klikkaa auki. Klikkaa sivun alalaidasta Lataa lisää..., niin saat kaikki kommentit näkyviin.

Törmäsin jossain artikkelissa käsitteeseen immersiivinen fiktio (engl. immersive fiction) ja googlailin hieman. Kathleen Stock (transaktivistien canceloima filosofian professori ja lesbo) esittelee käsitteen teoksessaan Material Girls: Why Reality Matters for Feminism, jota tosin en ole lukenut, eikä käsitekään Stockin itsensä lanseeraama ole. Pidän joka tapauksessa käsitteestä, se on osuva ja kuvaava, mitä tulee sukupuolisekoiluun ja transaktivistien rimpuiluun ja räpiköintiin.

Ajatus siitä, että ihmisen on mahdollista tahdonvoimalla, keinotekoisilla hormoneilla ja rajuilla kirurgisilla toimenpiteillä muokkautua vastakkaisen sukupuolen yksilöksi (ja nyt en puhu muunsukupuolisuudesta yms. välimuotoidentiteeteistä vaan nimenomaan transsukupuolisuudesta) ja tulla sen jälkeen kohdatuksi vastakkaisen sukupuolen edustajan yksilönä, perustuu immersiiviseen fiktioon eli eräänlaiseen kirjoittamattomaan sopimukseen siitä, että enemmistö (ei-transsukupuoliset) sopeuttaa toimintaansa tuon tietyn vähemmistön edustajien toivomuksiin siitä, että heitä kohdeltaisiin yhteiskunnassa ja sosiaalisissa tilanteissa mahdollisimman pitkälle sen kokemansa sukupuolen edustajina, ei biologisen. Käytännössä on siis niin, että enemmistö tavallaan leikkii ja teeskentelee yhdessä vähemmistön edustajien kanssa, että heidän perustavanlaatuinen kehollinen, sukupuolinen essenssinsä olisi kehonmuokkaushoitojen seurauksena mukamas ihan oikeasti muuttunut sen ”kokemussukupuolen” keholliseksi, sukupuoliseksi essenssiksi.

Liveroolipelaaminen (engl. live action role-play eli LARP) on jo kauan ollut tietyissä piireissä varsin suosittu harrastus. Minäkin olen kokeillut sitä joskus nuorempana. Liveroolipelaaminen on hyvä esimerkki eräänlaisesta harrastustason immersiivisestä fiktiosta. Liveroolipelissä teeskennellään, että peli on ikään kuin totta, mutta kaikille on koko ajan täysin selvää, että kyseessä on peli ja leikki (eräänlainen aikuisten leikki), ei todellinen elämä. Toinen hyvä esimerkki arkipäivän immersiivisestä fiktiosta on pakohuoneet. Kukaan pakohuonepeliin osallistuva ei hetkeäkään kuvittele, että se pakohuonepeli olisi oikeasti totta, vaikka olosuhteet joissain maailman parhaiten suunnitelluissa pakohuonepeleissä voivat olla lähes täysin todenmukaiset tai ainakin niiden tuntuiset. Juuri se on niiden ideakin. Immersiivisen fiktion ja fiktion ero on se, että immersiivinen fiktio on kokonaisvaltaisempi kokemus fiktiosta, holistinen fiktioon uppoutuminen: ihminen ei käytä vain yhtä tai kahta aistiaan (katso elokuvaa, lue kirjaa, kuuntele kuunnelmaa) vaan on mukana koko kehollaan ja olemuksellaan.

Joskus vanhoina hyvinä aikoina, kun ihmiset eivät vielä olleet niin demonisen sekaisin kuin nykyään, mistään tällaisesta (että mikä on todellisuutta ja mikä ei ole) ei tarvinnut käydä keskustelua tai edes ajatella asiaa, koska kenellekään ei tullut mielen viereenkään, että joku voisi alkaa uskoa ihan todella olevansa oma roolipelihahmonsa tai että se roolipeli itsessään olisi sama asia kuin todellinen elämä. Tällaisissa kuvitelmissa elävät suljettiin aikoinaan mielisairaalaan tai vähintään lähetettiin pätevän kallonkutistajan pakeille. Mitä tulee "lempiaiheeseeni" eli nykyiseen trans- ja gendersekoiluun, niin jostain syystä tämän porukan on onnistunut vinksauttaa yhteiskunnassa jokin todellisuutta ja harhakuvitelmia säätelevä kytkin sellaiseen asentoon, johon harva on sitä (ainakaan tässä laajuudessa) aiemmin kyennyt vinksauttamaan. He ovat jollain käsittämättömällä keinolla onnistuneet saamaan merkittävän osan valtaväestöä uskomaan, että heidän asiansa, heidän liveroolipelinsä, heidän mielikuvitukselliset väitteensä ja käsityksensä omasta itsestään jonain muuna kuin mitä he todellisuudessa ovat, muodostavat kaikesta muusta huuhaasta ja identiteettipolitiikasta mystillisen poikkeuksen.

Miettikää, jos joku tärähtänyt fandomsakki kävisi joukolla plastiikkakirurgilla leikkauttamassa itselleen keijunkorvat ja alkaisi äänekkäästi kampanjoida sen puolesta, että heitä tulee yhteiskunnassa ja sosiaalisissa tilanteissa kohdella taruolentoina, koska he kokevat olevansa haltioita, keijuja ja menninkäisiä. He vaatisivat kansalaisaloitteiden ja jatkuvan propagandan voimalla, että heidän juridisiin henkilötietoihinsa pitäisi kirjata merkintä heidän taruolentoudestaan, koska heillä on haltiadysforia ja tuota kokemusta ei saa kyseenalaistaa. He lanseeraisivat omat haltia- ja keijupronomininsa ja pakottaisivat kaikki muut ihmiset käyttämään niitä itsestään. Taipuisiko valtaväestö tämän kaliiperin immersiiviseen fiktioon? Tuskinpa. Nämä transhaltiat, keijugenderit ja muunmenninkäiset naurettaisiin hyvin nopeasti pihalle.

Jostain syystä, jota minä en tiedä enkä ymmärrä, transaktivistit ovat onnistuneet tällaisessa massiivisessa projektissa, vaikka heidän sekoilunsa ja väitteensä eivät yhtään millään tavalla eroa väitteistä sisäisestä taruolentoudesta tai muunikäisyydestä, muunpainoisuudesta, muunrotuisuudesta, muunlajisuudesta, transrobottiudesta, transjalkaisuudesta, muunkätisyydestä jne. Transporukan selitykset sukupuolesta ovat mielikuvituksellisuudessaan olleet jo kauan sitä tasoa, ettei mielestäni voida enää edes puhua pelkästään vakavasta mielenterveysoirehdinnasta vaan ihan puhtaista psykooseista. Kaikkein pahinta on se, että he ovat ihan oikeasti tosissaan ja kukaan ei pääse enää minnekään pakoon heidän hourailujaan, kaiken mahdollisen kolonisointiaan, valistuskampanjoitaan, aivopesuaan ja pronomini- yms. vouhotustaan. Puhumattakaan ihan kaikkein pahimmasta asiaan liittyvästä eli alaikäisten transiuttamisesta. Aihe, jota en vieläkään pysty tyhjentävästi käsittelemään, koska se herättää minussa niin juovuttavaa vihaa.

Transasia on kuitenkin paljon, paljon monimutkaisempi kuin mitä päällepäin näyttää. Kun puhun transaktivisteista ja heidän toilailuistaan, tarkoitan näitä nykyisiä radikaalitapauksia, moninaisuusvouhottajia ja intersektionaalisia feministejä (joista suurin osa on myös transaktivisteja), jotka pyrkivät omilla opetuksillaan ja vaatimuksillaan sotkemaan koko yhteiskunnan ja kaikki sen perinteiset arvot ja kirjoittamaan siinä sivussa todellisuuden kokonaan uusiksi.

Mistä transsukupuolisuudessa on ns. alun perin ollut kyse? Nyt puhutaan siis ajasta ennen muunsukupuolisuusaaltoa ja muuta genderaktivismia. Alun perin kehonmuokkaushoitoihin hakeutumisen motiivina transsukupuolisilla on ollut nimenomaan staattinen ja katoamaton kokemus siitä, että heidän fyysinen kehonsa on väärä(nlainen) ja etteivät he sovi siihen sukupuolirooliin, jonka mukaan heidän oletetaan elävän. Että ympäristö ei kohtele transkokemuksesta kärsivää "oikein", koska hänen kehonsa näyttää väärältä muille ihmisille, mikä aiheuttaa transkokevalle ns. sosiaalista dysforiaa. Tässä muodossa kokemus transsukupuolisuudesta on henkilökohtainen eikä kollektiivinen tila, jollaiseksi transaktivistit ovat nykyään kaiken kääntäneet. Ongelma ei sijaitsekaan transkokevan omassa mielessä vaan ihmiskollektiivissa eli koko yhteiskunnassa, joka ei paskuuttaan ja ahdasmielisyyttään suostu nielaisemaan oppia immateriaalisista, vaeltelevista sukupuolisieluista, jotka inkarnoituvat harva se päivä "vääriin kehoihin". Kukaan ei edelleenkään ole mitenkään selittänyt, miten tämä käytännössä tapahtuu. Milloin on se hetki, kun sukupuolisielu asettuu väärään kehoon? Miten se prosessi tapahtuu? Mikä se prosessi ylipäätään on, kun vaelteleva sielu asettuu kehoon, joka ei ole hänen omansa? Jos ihminen voi syntyä väärään kehoon, niin missä se oikea keho on ja kenelle tämänhetkinen väärä keho kuuluu? Miksi sukupuolisielu on niin vittumainen kusipää, ettei inkarnoidu suosiolla oikeaan kehoon vaan ujuttautuu aina välillä väärään? Jos "kätilön arvaama" sukupuoli osoittautuu vääräksi, niin mikä on se tapa tai keino, jolla kätilöt voidaan kouluttaa näkemään fyysisen sukupuolen tunnusmerkkien sijaan sukupuolisielu, joka siis edustaa sitä vauvan todellista sukupuolta, jotta väärien sukupuolten arvaamiselta voitaisiin jatkossa välttyä?

Aura. Chakrat. Kolmas silmä. Astraaliruumis. Sukupuolisielu. Mitä näitä nyt on.

(Tähän kohtaan disclaimer: Minulta kysytään toisinaan, miksi puhun transasioista ja dysforioista sun muista, kun ne eivät minulle mitenkään kuulu. Vastakysymys: Miksi te sitten puhutte niistä? Miksei transasioista saisi puhua, kun niitä kerran on jo vuosikausien ajan jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa paikassa hierottu ihan kaikkien naamaan ympärivuorokautisesti, eikä loppua näy? Kun jostain asiasta aletaan puhua, saati sitten möykätä, se on keskustelunaloitus, ei yksisuuntaisen sanelupolitiikan ja totalitarismin aloitus.

Kun julistat omaa totuuttasi ja omistat koko elämäsi totuutesi julistamiselle, niin varaudu siihen, että julistuksiisi reagoidaan. Varaudu myös siihen, etteivät kaikki reagoi juuri sinun haluamallasi tavalla. Maailma ei ole sellainen, että ihmiset olisivat kaikesta samaa mieltä. Maailma ei ole myöskään sellainen, jossa ei koskaan kyseenalaistettaisi ja/tai kriittisesti analysoitaisi nähtyä ja koettua, kun asialla on välillistä vai välitöntä vaikutusta kaikkiin ihmisiin. Koko yhteiskunnallinen kehitys perustuu siihen, että asioita kyseenalaistetaan ja eri ihmisryhmien tarpeista ja oikeuksista käydään merkitysneuvotteluja ennen esim. lakimuutosten täytäntöönpanoja.

Summa summarum: Puhun transasioista, koska minut ja monet muut on tavallaan pakotettu puhumaan niistä. Puhun niistä myös siksi, että haluan ihan oikeasti ymmärtää, mistä tässä ilmiössä on kyse. Olen itse aiempina vuosina ollut vastailemassa kymmeniintuhansiin kysymyksiin siitä, mitä homoseksuaalisuus on ja mistä siinä ilmiössä on kyse. Homot eivät pääse sukupuolisekoilua ja sukupuolenhämärtämispolitiikkaa enää minnekään pakoon, joten on ollut pakko sitten kohdata tämäkin monipäinen hirviö silmästä silmään. Deal with it, ja jos et aio deal with it, niin ole hyvä ja tule argumentoimaan minut suohon, niin lupaan tukkia turpani.)

Juuh, elikkäs. Hormoni- ja mahdollisesti leikkaushoitojen seurauksena (kun puhumme siitä alkuperäisestä transhoitoprotokollasta) transkokevan keho sitten muokkautuu hiljalleen sellaiseksi, etteivät muut ihmiset enää (ainakaan yhtä helposti) tunnista hänen kehoaan alkuperäisen biologisen sukupuolen yksilön kehoksi. Tämä oli tuolloin menneinä aikoina tarkoituskin: se, mihin "alkuperäiset" transsukupuoliset pyrkivät, oli nimenomaan tilanne, jossa heitä ei enää nähdä, tulkita ja kohdella sosiaalisissa tilanteissa sen väärältä tuntuvan sukupuolen edustajana vaan vastakkaisen. Kyse ei heidän tapauksessaan ollut siitä, millaiseksi nykyinen sekopäätransaktivismi on koko ajatuksen transihmisyydestä vääntänyt: että nainen on mies tai mies on nainen sanomalla niin, ihminen voi tahdonvoimalla ja pienellä kosmeettisella hormoni-/leikkaushoidolla sijoittua johonkin sukupuolten väliselle mystiselle spektrille tai kokonaan sukupuolibinäärin ulkopuolelle – tai olla olematta mies tai nainen lainkaan. Ei ole mahdollista olla olematta mitään.

No niin, eli alkuperäinen transsukupuolisuus ja immersiivinen fiktio. Jos transsukupuolinen saavuttaa ns. läpimenevän tilan (engl. cispassing), eli häntä ei enää tunnisteta alkuperäisen sukupuolensa yksilöksi, ollaan hänen itsensä kannalta parhaassa mahdollisessa tilanteessa. Kehonmuokkaushoidoilla on mahdollista päästä tilanteeseen, jossa sosiaalisissa tilanteissa tulee tulkituksi ja kohdatuksi kokemussukupuolensa yksilönä. Pinnanalaisella tasoilla on kyse myös siitä, että enemmistö kohteliaan sopimuksenvaraisesti on suostunut valehtelemaan tämän pienen vähemmistön mieliksi. Kaikkien on edelleen mahdollista elää rauhallisesti ja harmoniassa. Ei ongelmaa kenelläkään. Trans on ratkaissut henkilökohtaisen ongelmansa niin pitkälle kuin fyysisen todellisuuden antamissa rajoissa vain on pystynyt. Yhteiskunnan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että voimme myöntää kehonmuokkaushoidot läpikäyneille ihmisille esimerkiksi sen juridisen sukupuolimerkinnän vaihdon, koska ei tavallaan ole mitään järkeä siinä, että täysin mieheltä näyttävällä biologisella naisella on naisen henkilötunnus ja päinvastoin. Ympäristö ei tulkitse tällaista tapausta enää (ainakaan yhtä todennäköisesti) naisena, koska hänen kehonsa ei enää muistuta naisen kehoa maskuliinistavan kehonmuokkauksen vuoksi.

Kysymys kuitenkin kuuluu: Miten pitkälle yhteiskunnan voidaan odottaa menevän immersiivisen fiktion vaatimuksessa? Miten paljon erioikeuksia voimme antaa jonkin ihmisryhmän edustajille sen takia, että heillä on henkilökohtaisessa elämässään vaikeuksia hyväksyä fyysinen todellisuus ja sen asettamat reunaehdot, joita ei voi (kokonaan) muuttaa? Voimmeko venyä ja suostua siihen, ettei kukaan saa enää koskaan missään tilanteessa tehdä transmiehen ja miehen tai transnaisen ja naisen välille yhtään minkäänlaista eroa?

Koko transasia on hyvin monimutkainen vyyhti. Unohdetaan hetkeksi yhteiskunnalliset sopimukset ja immersiiviset fiktiot yms. Kun puhumme transsukupuolisuudesta missä tahansa kontekstissa – ja tarkoitan nyt "aitoa", alkuperäistä transsukupuolisuutta, johon liittyy vakava kehodysforia ja sukupuoliristiriita – on aina pidettävä mielessä tämä:

Kokemus transsukupuolisuudesta on henkilölle itselleen aivan äärimmäisen todellinen.

Keho- ja sukupuolidysforia ovat ihan oikeasti olemassaolevia, niistä kärsivän ihmisen aitoja psyykkisiä tuntemuksia, jotka rajoittavat ja vaikeuttavat hänen elämäänsä merkittävästi. Pahimmillaan ne rampauttavat ihmisen lähestulkoon toimintakyvyttömäksi. Vielä sitäkin enemmän pahimmillaan dysforia on sitä luokkaa, että se on ajanut siitä kärsiviä ihmisiä tilanteeseen, jossa he ovat yrittäneet kastroida itse itsensä. Näin jonkun nuorehkon miehen itsestään Redditiin postaaman kuvasarjan, jossa hän leikkasi peniksen itseltään irti ja laittoi sen pakastimeen. Että semmosta. Koko tämän (2014-15 entisestään yltyneen) trans- ja muunsukupuolisuusmöykkäämisen ajan minua on kaikkein eniten raivostuttanut se, etteivät genderideologiaa ajavat tahot ja aktivistit suhtaudu tähän asiaan riittävän vakavasti. Ei ole normaalia leikellä itseltään ruumiinosia irti, koska ahdistaa niin paljon. Transsukupuolisuus ei ole mikään leppoisan hupaisa vitsi, eksentrinen ja jännittävä elämäntyyli tai muodikas, uhkea ja uljas identiteetti. Kokemus siitä, että on "väärä", on vakava mielenterveysongelma, jota täytyy kohdella sen mukaisesti. (Minä en ota kantaa siihen, millaista transsukupuolisuuden optimaalisen hoidon tulisi olla. Aikuiset ihmiset tehkööt omilla kehoillaan mitä haluavat, mutta raivokkailla ja peruuttamattomilla kehonmuokkaushoidoilla on ehdottomasti oltava ainakin 18-20 vuoden ikäraja. Lapselta tai nuorelta ei voida luotettavasti diagnosoida transsukupuolisuutta. Jos voitaisiin, ei olisi ainoatakaan detransitioitujaa, joiden määrä vain kasvaa koko ajan hälyttävää tahtia.)

Transsukupuolisuus siinä "alkuperäisessä" muodossaan on diagnostinen psykiatrinen häiriötila, joka hoitamattomana voi pahimmillaan johtaa kuolemaan ja siksi vaatii AINA lääketieteellistä väliintuloa. Tätä asiaa on yhä uudestaan ja uudestaan rautalangasta vääntänyt mm. Sametti blogissaan (Musta orkidea). Oikeastaan vasta Sametin blogiin perehdyttyäni tajusin, miten kammottavaan tilanteeseen olemme tässä koko LGBTQIA-vouhotuksessa (lue: transvouhotuksessa) päätyneet. Olen tutustunut myös useiden muiden tervejärkisten transsukupuolisten ja detransitioituneiden teksteihin ja YouTube-kanaviin. Suomesta ks. esim. The Honesty Project, Tulenhenki ja tämä artikkeli Nitasta (Nitalla oli aiemmin oma YouTube-kanava, mutta hän on poistanut sen), ulkomailta mm. Blaire White, Elle Palmer, Cluniac, Buck Angel (Twitter-tili) ja Jenn Smith (joka tosin kirjoittaa paljon kaikesta muustakin kuin transasioista; erityisesti suosittelen lukemaan tämän Jennin esseen, jos englanti vain luistaa). Tässä nyt siis vain muutamia esimerkkejä. Muutama aiemmin aktiivisesti kirjoittanut kriittinen transbloggari on harmi kyllä poistanut bloginsa (tai ne on poistettu muista syistä). Osan blogeista ja kanavista ovat tosin transaktivistit ilmiantokampanjoinneillaan onnistuneet kaatamaan (mm. radikaalifeministi Vanessa Vokey, jonka kanava on poistettu YouTubesta transien ansiosta jo kolme kertaa, joten en voi linkata sinne). Seuraan myös useiden LGB-ihmisten blogeja ja kanavia, mutta en tarkoituksella linkitä listaa heistä nyt tähän transbloggaajien ja -tubettajien yhteyteen, vaikka monet heistäkin omilla kanavillaan puhuvat kriittisesti transaktivismista. Tai no, pakko kai nyt kuitenkin mainita ainakin Arielle Scarcella (varautukaa, hänellä on hitusen rasittava, korviavihlovan pistävä puheääni) ja Mr. Menno. Mainittakoon myös Sydney Watson, joka tosin ei tietääkseni ole LGB, mutta on tubettanut transaktivismin haitallisista vaikutuksista naisten ja lasten oikeuksiin ja muutenkin perehtynyt asiaan. Ks. myös suomenkielinen genderideologiaa kriittisesti käsittelevä sivusto Ihmisten kirjo sekä LHB-liitto (ns. Suomen LGB Alliance) sekä Femina Non Grata.

Uskon tietäväni transsukupuolisten kokemuksista ja asiaan liittyvästä problematiikasta enemmän kuin useimmat keskivertotallaajat, joiden ainoa kosketus koko asiaan on se kiillotettu ja tarkoin vartioitu julkisivu, jota genderpropagandaa tuuttaavat transjärjestöt (Suomessa mm. Seta ja Trasek) pitävät yllä. Netistä löytyy pienellä googletuksella kasoittain transihmisten (whatever that means nykyään) kuvauksia ja keskusteluja aiheesta. Redditissä varsinkin on aiheesta paljon keskustelua, jota en nyt ala yksitellen linkkailla tähän, koska kyseisiä ketjuja löytyy varmaan useita tuhansia. Redditissä on myös detransitioituneiden subreddit, jossa on tätä kirjoittaessani jo 29 000 jäsentä. Transaktivistit ovat käsittääkseni yrittäneet useita kertoja kaataa tuon subredditin, koska sen (ja detransitioituneiden ylipäätään) olemassaolo muistuttaa heitä ikävästi siitä, että he elävät immersiivisessä fiktiossa, vaikka kuinka muuta haluaisivatkin uskoa.

Olen ollut jo pidemmän aikaa erityisen kiinnostunut siitä, miten dysforiasta (siis siitä oikeasta, aidosta, toimintakykyä rajoittavasta dysforiasta) kärsivät kokemustaan kuvaavat. Tällaisia kuvauksia löytyy netistä jonkin verran, joskin "kunnollisia" kuvauksia löytääkseen on täytynyt hieman haeskella. Toistan: tarkoitan aidon dysforian kuvauksia, en muusujen ja ei-binäärien pronominiahdistusta.

Tässä Riley Blackin blogitekstissä kuvaillaan dysforiakokemusta ja tässä Quoran ketjussa on transsukupuolisten perusteellisia ja yksityiskohtaisia kuvauksia siitä, miltä dysforia tuntuu ja miten he sen kokevat. Käsittelen näitä tapauksia tarkemmin toisessa osassa (jota varten olen suomentanut ison kasan kuvauksia noilta sivuilta).

Toinen asia, joka täytyy ottaa huomioon aina puhuttaessa transsukupuolisuudesta:

Ajatuksessa tai uskomuksessa siitä, että sukupuolta olisi ihan oikeasti mahdollista vaihtaa, "korjata" tai jotenkin muokkautua sukupuolten välillä vallitsevalle spektrille tai kokonaan sen ulkopuolelle, on perimmältään kyse taikauskosta.

Ihmiset ovat kautta koko maailmanhistorian olleet taipuvaisia taikauskoisuuteen. Ammoisina aikoina (ja paikoin yhä nykyäänkin) esimerkiksi luonnonvoimia on selitetty johtuviksi jumalten oikuttelusta tai rankaisunhalusta. Tämä on ymmärrettävää, koska luonnontieteitä ym. ei ollut. Olen jonkin verran lukenut muinaissuomalaisten perinneuskomuksista ja maailmankuvasta. Astuvansalmella on luonnonpaikka, jyrkkä kallionseinämä, jossa on tietystä kulmasta katsoen hahmotettavissa ihmisen kasvonpiirteet. Tältä alueelta on löydetty lukuisia kalliomaalauksia ja jäänteitä muinaisista uhrimenoista, talismaaneista ja muusta shamanistisesta riittimateriaalista, mikä kertoo siitä, että kalliokasvojen ympäristöä on pidetty muinoin pyhänä paikkana. Tuolloin selkeästi ajateltiin, että nämä antropomorfistiset luonnonmuodot olivat jumalien tapoja tulla näkyviksi ihmisille. Pyhiä luonnonpaikkoja (hiisiä) oli paljon ja ne olivat tuon ajan ihmisille hyvin tärkeitä. Joskus myöhempinä aikoina tosin hiisi-sana on luonnonpaikan ohella laventunut tarkoittamaan myös "persoonallista, pahansuopaa henkiolentoa" eli entiteettiä, jolla on (more or less) inhimillinen oma tietoisuus.

Taikausko kaiken kaikkiaan on niin laaja ja jokaiselle elämänalueelle kaikkina aikoina ja kaikissa kansoissa ulottunut/ulottuva käsite, etten käytä sen perinpohjaiseen ruotimiseen nyt koko päivää aikaa, mutta ihmiset ovat joka tapauksessa kautta aikain uskoneet ja edelleen uskovat kerkeästikin kaikenlaista sellaista, mikä pohjautuu joko kulttuurisiin käsityksiin tai heidän omiin olettamuksiinsa tai luuloihinsa, joilla ei ole mitään vastinetta konkreettisessa todellisuudessa, joiden yleisesti väitetään olevan totta, joista ei ole mitään todisteita, jotka perustuvat vanhanaikaisiin uskomuksiin tai ritualistisiin traditioihin, joiden joku tarpeeksi karismaattinen henkilö väittää olevan totta, joihin tarpeeksi moni muu ihminen sanoo uskovansa (ryhmäpaine) jne. Arkipäivän harmitonta taikauskoa on esimerkiksi leikkimielinen puun koputtaminen ihmisen sanoessa olevansa tyytyväinen johonkin, "Terveydeksi!" lausuminen jonkun aivastaessa, erityinen varovaisuus perjantaina 13. päivä ja se, että puhutaan miesvieraan (veitsi putoaa lattialle) tai naisvieraan (haarukka putoaa lattialle) saapumisesta kyläilemään myöhemmin tänään. Jo pieni lapsi on taikauskoinen ja jäsentää maailmaa lapsen maagisen ajattelun läpi. Aikuisten voi toisinaan kuulla keskustelevan siitä, millaisia olettamuksia heillä oli maailmasta, kun he olivat lapsia. Esimerkiksi minä pienenä vakaasti uskoin, että maailma oli ennen vanhaan mustavalkoinen, myöhemmin haalean värinen ja lopulta kirkkaan värinen. Tämähän oli täysin loogista, koska perheemme vanhimmissa kuva-albumeissa oli mustavalkoisia kuvia, myöhemmissä väreiltään haalistuneita ja uusimmissa tuoreen raikkaita värivalokuvia. Muistan kyselleeni äidiltä, että millaistahan mummulla ja papalla (äidin vanhemmilla) oli elää maailmassa, jossa ei ole värejä. Aivan jokainen varmasti muistaa lapsuudestaan ainakin yhden tuolloisen naiivin olettamuksensa. Eräs tuttuni luuli, että ruskeat lehmät lypsävät kevytmaitoa ja mustavalkoiset lehmät rasvatonta. Lapsen ajattelu on maagista luonnostaan, koska lapsella ei ole aikuisen kykyä jäsentää fyysistä ympäristöä ja sen lainalaisuuksia, asioiden suhteita toisiinsa, syitä ja seurauksia jne.

Taikauskosta on kyse myös ennustajalla, meediolla, astrologilla tai tarottulkitsijalla käymisessä, vaihtoehtohoitoihin hakeutumisessa (homeopatia ja erilaiset new age -terapiamuodot) ja verkostomarkkinointifirmoihin (eli pyramidihuijauksiin) liittymisessä. Kaikki sellainen toiminta, jonka lähtökohtana on uskomus tai toive jonkin maagisen lopputuloksen toteutumisesta, on taikauskoa.

Entä missä sitten ei ole kyse taikauskosta? Onko lottoaminen taikauskoa? Ei ole. Todennäköisyys voittaa se päävoitto on olemassa, jos ostat yhdenkin lottorivin. Onko rakkaussuhteesta haaveileminen taikauskoa? Ei ole. Et ehkä vielä ole törmännyt elämäsi suureen rakkauteen ja voi olla ettet koskaan törmääkään, mutta on täysin mahdollista, että näin vielä käy – varsinkin, jos olet itse aloitteellinen ja aktiivinen seuranhaussa. On, jos odottelet että unelmien prinssi/prinsessa valkealla ratsullaan saapuu sinua kotiovelta noutamaan kerubien leijaillessa ympärillä pieniä trumpetteja soitellen. Onko laihtumisesta haaveileminen taikauskoa? On, jos vedät joka päivä sohvalla pizzaa, pullaa ja karkkia kuvitellen samalla, että kyllä se läski vielä joskus katoaa mystisesti omia aikojaan ilman, että sinun tarvitsee tehdä asian eteen mitään. Ei ole, jos harrastat liikuntaa, syöt vähemmän kuin kulutat ja käytät painonhallintaan liittyvissä asioissa tervettä järkeä ja itsekuria.

/edit
Tässä vielä konkreettinen esimerkki arkipäivän taikauskosta:
Selenille, 27, treffikumppanin horoskooppimerkillä on väliä

"– En jättäisi ketään tapailematta pelkän horoskoopin takia, mutta kun saan esimerkiksi Tinderissä tietyiltä merkeiltä osumia, mietin kyllä, että ne eivät mulle välttämättä sovi.

Myös Selen on löytänyt horoskoopeista apua kartoittamaan sitä, millainen kumppani hänelle sopisi ja millainen taas ei. Tuliselle ja suoralle jousimiehelle vesimerkkien edustajat ovat liian herkkiä ja intuitiivisia.

– Vesi ja tuli eivät voi elää samassa paikassa, Selen selittää."

Miten immersiivinen fiktio ja taikausko nyt liittyvät toisiinsa (sukupuoliasiassa ja muutenkin)? Kaikki tietävät, siis IHAN KAIKKI tietävät, myös transihmiset itse, että biologista sukupuolta on täysin mahdotonta vaihtaa ("Korjata! Sukupuolta ei vaihdeta vaan korjataan! Wääääää!") toiseksi kuin mitä se oikeasti on. Kuten jo totesin, on transsukupuolisen kannalta paras mahdollinen tilanne se, että hän on käynyt läpi kehonmuokkaushoitoja niin paljon ja "onnistuneesti", ettei häntä enää tunnista alkuperäisen biologisen sukupuolensa yksilöksi. Tällaisessa tilanteessa hän voi tulla sosiaalisissa tilanteissa (muttei esim. sängyssä) tulkituksi sen kokemansa sukupuolen edustajana (eli olla cispassing, läpimenevä, kuten transit itse asiasta puhuvat).

Ne transsukupuoliset, joilla on kaikki muumit laaksossa, ymmärtävät sen että tästä pidemmälle ei ole mahdollista mennä vaipumatta täydelliseen skitsofreeniseen harhaisuuteen, pakottamatta muita ihmisiä sanomaan ja tekemään asioita joita he eivät halua sanoa ja tehdä, viemättä oikeuksia pois muilta ihmisryhmiltä ja niin edelleen. Menneinä aikoina nämä kehonmuokkaushoidot läpikäyneet transsukupuoliset eivät kokeneet tarvetta pitää meteliä itsestään vaan sulautuivat vain hiljaa valtaväestöön elämään elämäänsä kaikessa rauhassa, mikä siis oli heidän tavoitteensa alun perinkin.

Biologia sanelee meidän kehoillemme ja koko olemassaolollemme fundamentaaliset reunaehdot, joita ei voi muuttaa. Biologiaan ei vaikuta se, mitä ihmiset kehoilleen tekevät ja mitä he haluavat olla tai kokevat olevansa. Ihmisen keho ja sen lisääntymisbiologiset ominaisuudet ovat synnynnäisiä ja katoamattomia. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan. Hyväksykää se. Jos ette hyväksy, niin ongelma ei ole biologiassa ja todellisuudessa. ONGELMA ON TEISSÄ.

Otetaanpa verrokiksi näihin biologia-asioihin vaikkapa adoptio ja sitä myöten vanhemmuuden käsite. Tässä mennään jo jonkin verran filosofian puolelle. Kuka tai mikä on vanhempi? Lapsen siittäjä/synnyttäjä ja/tai lapsen huoltaja. Onko vanhemmuus sidottu biologiaan? On ja ei ole. Lapsen vanhempi voi olla hänen biologinen vanhempansa tai adoptiovanhempi. Lapsen kasvattaminen ei ole sidoksissa biologiaan, koska kasvattaminen on sosiaalista toimintaa ja perustuu ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Mitään lasta kasvatettavaksi ei kuitenkaan voi olla olemassakaan ilman biologista vanhemmuutta. Lapsi ei voi olla olemassa ilman siittävää ja synnyttävää vanhempaansa, mutta toisaalta siittävä/synnyttävä vanhempi ei aina automaattisesti päädy lapsen huoltajaksi ja kasvattajaksi, syystä tai toisesta. Jos joku alkaisi väittää, että adoptiovanhempi ei ole eikä voi olla lapsen vanhempi sosiaalisessa mielessä, niin sehän olisi aivan pähkähullua, koska lapsen huoltaja voi olla kuka tahansa turvallinen ja vastuullinen aikuinen, jolle on myönnetty vastuu toimia lapsen huoltajana. Tähän liittyy muuten myös homo- ja lesboparien adoptio. Lapsi voi olla homo- ja lesboparin toisen osapuolen biologinen lapsi tai adoptoitu lapsi. Onko se osapuoli, joka ei ole lapsen biologinen isä/äiti, lapsen vanhempi? On, jos hän toimii lapsen vanhempana ja hoitaa ja kasvattaa häntä. Ovatko lapsen adoptoineet homo-, lesbo- tai heteroparin osapuolet lapsen vanhempia? Eivät biologisia, mutta sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti kyllä, koska he hoitavat ja kasvattavat lasta (ikään kuin) omanaan.

Onko taikauskoista ajatella, että lapsen adoptoineet pariskunnan osapuolet ovat adoptiolapsensa vanhempia? Ei ole. Onko taikauskoista ajatella, että adoptoitu lapsi on heidän biologinen lapsensa? On. Onko taikauskoista ajatella, että homo- tai lesboparilla voi olla lapsi, jonka vanhempia he ovat? Ei ole. Onko taikauskoista ajatella, että homo- tai lesbopari voivat saada yhteisen biologisen lapsen tai että toisen osapuolen biologinen lapsi olisi myös toisen osapuolen biologinen lapsi? On.

Homoseksuaalit eivät ole koskaan yrittäneet muunnella biologisia tosiasioita esimerkiksi väittämällä, että lapsen adoptoimisen myötä lapsi muuttuisi maagisesti heidän molempien yhteiseksi biologiseksi jälkeläiseksi. Jos joku näin kokee, niin hän on jykevissä psykooseissa. Jos joku näin väittää, niin hänethän nauretaan pihalle. Homot eivät ole pyytäneet, että heidän (meidän) oman mukavuutensa vuoksi yhteiskunnan täytyisi elää immersiivisessä fiktiossa.

Ja nyt... *rumpujen pärinää*

Onko taikauskoista ajatella, että oman kehon sukupuoli on ihan oikeasti muuttunut kosmeettisella, pintakerrosta modifioivalla kehonmuokkauksella vastakkaisen sukupuolen kehoksi? On. Onko taikauskoista ajatella, että transsukupuolinen voi yhteiskunnassa tulla sosiaalisesti tiettyyn rajaan asti kohdatuksi sen kokemussukupuolensa edustajana? EI OLE. Sukupuolessa ei ensisijaisesti ole kyse siitä, miten "monimutkainen sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välinen suhde on", miten "kulttuurisesti ja sosiaalisesti määräytyvä olento ihminen on" ja "miten sukupuolten epätasa-arvo ja valtasuhteet eivät perustu biologisiin tosiasioihin vaan ovat monimutkaisten kehityskulkujen tulosta", kuten kotimaisen kirjallisuuden ja sukupuolentutkimuksen opiskelija Ennu Leiwo Turun Sanomien vastineessaan selittää. Sukupuolessa on ensisijaisesti kyse siitä, ONKO HENKILÖLLÄ MIEHEN VAI NAISEN FYYSINEN KEHO. Kaikki jauhaminen sosiaalisesta, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta sukupuolesta on biologisen todellisuuden rinnalla täysin toissijaista. Ei merkityksetöntä, mutta toissijaista sukupuolen käsitteen määrittelyn kannalta. Transaktivistit kälättävät jatkuvasti siitä, miten hirveän vaikeasti määriteltävä käsite sukupuoli on ja esiintyvät (kuten tämä Leiwo) sukupuolentutkijaroolissaan jonain sukupuolen ylimpinä asiantuntijoina, joilla on pokkaa saarnata uskonnollisia opinkappaleitaan jopa professoritason ihmisille (lisääntymisendokrinologian ja fysiologian emeritusprofessorille Ilpo Huhtaniemi, jota Leiwo vastineellaan kommentoi).

Leiwokin muuten vastineessaan toistelee hyvin koulutetun papukaijan lailla täysin samoilla sanoilla samoja ideologisia mantroja ja laajemmin sitä narratiivia, jota Suomen yliopistoissa sukupuolentutkimuksen oppiaineissa indoktrinoidaan opiskelijat toistelemaan ja joita mm. muunsukupuolisuusaktivistit koko ajan medioissa höpisevät. Vaikeasti määriteltävä blaa blaa moninainen ja monimutkainen blaa blaa sosiaaliset ja kulttuuriset ilmiöt lässyn lässyn. Näyttää siltä, että näitä modernin sukupuoli-ideologian lähettiläitä ja airuita putkahtelee nimenomaan yliopistojen sukupuolentutkimuksen oppiaineesta, joka tällä hetkellä toimii aktiivisesti Suomessakin genderideologian pääasiallisena käärmeenpesänä.

Jos sukupuoli ei määräydy biologian ja kehojen kautta, niin MINKÄ KAUTTA SE SITTEN MÄÄRÄYTYY? Mikään ei edisty sillä, että jatkuvasti jauhetaan siitä, "miten vaikeaa sukupuolta on määritellä". Sukupuoli biologisena käsitteenä EI OLE vaikea määritellä. Mikä ihmeen pakkomielle näillä gender- ja moninaisuusvouhottajilla on sotkea näin yksinkertaista asiaa tuhannelle miljoonalle mutkalle vuosi toisensa perään? Vastaukseksi tuohon määräytymisasiaan ei riitä se, että sukupuoli on sitä mitä ihminen kokee ja sanoo sen olevan, koska jokaisella yhtään mitään kokevalla ihmisellä on joko miehen tai naisen keho, eikä se miehen tai naisen keho muutu koskaan miksikään muuksi, teki hän sille aivan mitä hyvänsä. Vastaukseksi tähän asiaan ei riitä epäselvä, tajunnanvirtamainen siansaksa, josta ei löydy päätä eikä häntää edes mikroskoopilla. Jos kerran biologia on vanhanaikaista eikä sitä voida käyttää sukupuolen määrittelyn pohjana, niin mitä te sitten tarjoatte tilalle vaihtoehtoiseksi ja omasta mielestänne oikeaksi selitysmalliksi? Etenkin kun argumenttinne mm. lääketieteen asiantuntijoiden lausuntoihin alkavat: ”Sukupuoli ei selvästi ole professorin asiantuntemuksen ydinalaa.”

Voi luoja. Minä tiedän kaiken aiheesta X ja olen sen asiantuntija. En tosin osaa selittää asiaa yhtään mitenkään kenellekään missään, koska kaikki on niin monimutkaista ja moninaista ja mikään ei oikeastaan tarkoita mitään eikä millään ole mitään merkitystä eikä mitään voida määritellä, koska kulttuuriset sivistyssanajotaenymmärrä, yhteiskunnalliset sivistyssanajotaenymmärrä ja sosiaaliset sivistyssanajotaenymmärrä vaikuttavat asiaan ja kaikkea voi aina tarkastella niin monelta kantilta ja monesta eri näkökulmasta. En tiedä yhtään itsekään mitä tässä nyt selitän, mutta edustan joka tapauksessa tämän aiheen ylintä asiantuntijatahoa koko maailmassa, joten minun näkökulmani asiassa tulee huomioida eikä sitä saa kyseenalaistaa.

Miten saatanan kauan meidän täytyy vielä tuhlata aikaamme näin taivaallisen päivänselvistä tosiasioista väittelemiseen? En ole uskonnollinen, mutta rukoilen taivaallisia voimia, että nämä raastavan typeryyden orgiat päättyisivät jo. Minulle on aivan täysi mysteeri, minkälaista yhteiskuntajärjestystä nämä intersektionaalifeministiwoket ja transaktivistit oikein tavoittelevat. Mihin he perimmältään pyrkivät tällä sukupuolen sotkemisen projektillaan ja muulla poliittisella höhhöllä? Millainen yhteiskunnan pitäisi heidän mielestään olla ja miten muiden ihmisten pitäisi olla ja käyttäytyä, että olisivat tyytyväisiä? (Tulee mieleen, että haluavat yhteiskunnan, jossa mikään ei koskaan tökkää heidän traumatriggereitään tai aiheuta heille minkäänlaista epämukavuutta. Väärä pronominihan on nykyään kirjaimellista väkivaltaa ja niin edespäin.)

Se nyt ainakin on selvää, että homoseksuaalisuus on heidän mielestään tuhottava keinolla millä hyvänsä.

Sellaisessa yhteiskuntajärjestyksessä, jota transaktivistit tavoittelevat, ei homoseksuaalisuutta voi olla olemassa. Siksi meidät täytyy tuhota. Me olemme piikki heidän lihassaan, koska (meidänkin) olemassaolomme muistuttaa heitä siitä, että he elävät immersiivisessä fiktiossa, johon ovat pakottaneet kaikki muutkin ihmiset osallistumaan poliittisella totalitarismilla, manipuloimalla, kiristämällä ja uhkailemalla. Pieni porukka, joka pitää kaikkia muita ihmisiä panttivankeinaan väittäen samalla koko ajan olevansa maailman syrjityin, sorretuin ja marginalisoiduin ihmisryhmä.

No niin, palatkaamme niihin aiemmin mainittuihin kokemusteemoihin. Sen lisäksi, että olen perehtynyt transsukupuolisten omiin kokemuksiin, olen nyt jonkin verran tutustunut myös ns. modernien transihmisten eli muunsukupuolisten, ei-binääristen, sukupuolettomien ynnä muiden special snowflakejen sometuotantoon. Kyseiset lumihiutaleidentiteetit ja mielikuvitussukupuolet ymmärtääkseni käsitetään jonkinlaisiksi transsukupuolisuuden "lievemmiksi" muodoiksi tai asteiksi. Tiedän sellaisia transtapauksia, jotka aiemmin useiden vuosien ajan kutsuivat itseään tiukasti transmiehiksi tai transnaisiksi ja pyrkivät nimenomaan siihen vastakkaisen poolin olemukseen keinolla millä hyvänsä, mutta ovat sittemmin kaikessa hiljaisuudessa siirtyneet joko muunsukupuolisen tai sukupuolettoman identiteettiin. Heidän selityksistään ja ulostuloistaan olen rivien välistä lukenut, että he väsyivät lopulta jatkuvaan läpimenemisen yrittämiseen ja valitsivat lopulta vähemmän uuvuttavan vaihtoehdon (transsukupuolisuus light).

Jatkuva pinnistely, teeskentely ja uskottelu on jo lähtökohtaisesti uuvuttavaa ja vie valtavasti energiaa. Eräs tietämäni tapaus on transmies, jota testosteroni ei missään vaiheessa maskuliinistanut riittävästi ja biologinen naiseus näkyi hänestä ulospäin silloinkin, kun hän oli "transeimmillaan". Taisi alituinen väärinsukupuolitetuksi joutuminen yms. lopulta käydä henkisesti niin raskaaksi, että oli parempi lopulta tyytyä kuvailemaan itseään "vain" sukupuolettomaksi (tosin en ole ihan varma, miten hän nykyään itseään määrittelee). Testosteroni muuten vaikuttaa ihmisissä hyvin eri asteisesti riippuen siitä, kenen kehossa sitä jyllää (keinotekoisesti tai luonnollisesti). Monille transmiehille ei esimerkiksi kasva teston vaikutuksesta juurikaan karvoitusta, korkeintaan naamaan heiveröiset amisviikset ja hyvällä tuurilla jotain hentoisia parranhaituvia leukaan, ehkä pari kolme tuskin huomattavaa rintakarvan haamua. Jos testo ei esim. rotevoita hartioita riittävästi ja lantio pysyy edelleen naisellisen kaarevana eikä äänikään välttämättä madallu kuin hieman, on vaikeaa olla läpimenevä miehenä. Monet transmiehet päätyvätkin treenaamaan itsensä henkihieveriin siinä toivossa, että testojen ja treenaamalla aikaansaadun lihasmassan yhteisvaikutus jykevöittäisi heidän kehoaan riittävästi, mutta sekään ei aina auta. Buck Angelin kaltaiset karvaiset, lihaksikkaat transmiehet ovat lopulta melko harvassa (ja Buckkin joutui omien sanojensa mukaan aikanaan treenaamaan ihan helvetisti juurikin yläkropan jykevöittämiseksi).

Transsukupuolisuus on siitä vittumainen tila, että koska oma keho aiheuttaa jatkuvaa ahdistusta, stressiä ja epämukavuutta, on haaskattava järjetön määrä energiaa ja voimavaroja saavuttaakseen psyykkisen ja fyysisen olotilan, joka ei aiheuta ahdistusta. Tai jossa ahdistus on ainakin lievempää. Alun perin transsukupuolisuudessa on ollut kyse nimenomaan fyysisen kehon sukupuolisiin ominaisuuksiin liittyvästä ahdistuksesta, joka heijastuu kaikille elämänalueille. Nykyään kaiken maailman "sukupuolettomiksi" tai "ei-binäärisiksi" itseään kutsuvat ovat omaksuneet ajatuksen sukupuolisesta ahdistuksesta maailmankuvakseen siihen tapaan, että he lähtökohtaisesti redusoivat aivan kaiken mahdollisen psyykkisen epämukavuuden elämässään sukupuoleen. Transsukupuolisuus on irrotettu alkuperäisestä kehollisesta yhteydestään ja muovattu siitä jokin epämääräinen poliittinen identiteetti- ja kokemisasia, transihmisyys.

Minua aina huvittaa, kun muususekopäät louskuttavat leukojaan siitä, miten "haluaisivat sukupuolen olevan elämässään merkityksetön asia", miten "sukupuolella ei pitäisi olla missään tilanteessa koskaan mitään merkitystä", miten "sukupuoliroolit aiheuttavat heille ahdistusta" ja niin edelleen. Jos sukupuolella ei heidän elämässään ole merkitystä, niin miksi he käyttävät kaiken aikansa ja voimavaransa asiasta jauhamiseen ja siinä piehtaroimiseen? Eläkää nyt herranen aika niin kuin saarnaatte. Näyttäkää meille muille esimerkkiä sukupuolettomasta utopiastanne ja sukupuolen merkityksettömyydestä aloittamalla vaikkapa siitä, että pidätte asiasta turpanne viisi minuuttia kiinni.

99 %:ssa tapauksista näiden järjen jättiläisten kohdalla on kyse perimmältään jostain AIVAN muusta kuin varsinaisesta dysforiasta, mutta koska nyt on muotia olla dysforinen ja identifioitua joksikin sukupuolisekasikiöksi, niin mennään sitten helpoimman kautta ja hypätään muotivillityksen pyörteisiin. Samalla saa kätevästi joukolla uhriutua, kerjätä huomiota ja siirtää kaiken vastuun omasta hyvinvoinnistaan itsensä ulkopuolelle. Saa myös ympärilleen samanmielisten kitisijöiden yhteisön, joiden kanssa yhdessä voidaan velloa kurjuuden alhossa ja haukkua cis-, LGB- ja TERF-saastaa, joka silkalla olemassaolollaan pilaa transien erityiselämän.

Minulle on täysi mysteeri, miksi kukaan haluaisi ehdoin tahdoin rakentaa koko identiteettinsä uhrina ja keinotekoisena marttyyrina olemisen varaan. Täytyy olla todella ankea, iloton ja ahdistava elämän irvikuva ihmisellä, joka valitsee tuon tien heittäen samalla kaiken itsekunnioituksensa viemäriin.

Tämä merkintä on nyt (taas kerran, huoh) venähtänyt niin pitkäksi, että jaan sen tässä kohtaa keskeltä kahtia. Olen jauhanut useat tämän tekstin asioista jo monissa aikaisemmissa merkinnöissäni moneen kertaan, mutta niitä on hyvä kerrata nyt alustuksena jatkoa varten. Seuraavassa osassa käsittelen tosielämän tapausesimerkkejä transsukupuolisten dysforiasta (varautukaa, tämä setti on horroria) ja muunsukupuolisten, ei-binäärien jne. muovinpehmeästä hattara-ahdistuksesta liittyen vääriin pronomineihin, väärinsukupuolittamiseen, näkymättömyyteen yhteiskunnassa ja juridisissa asiakirjoissa ynnä muuhun vastaavaan.

Voitte lukea alustukseksi vaikka nämä kolme artikkelia viime ajoilta:

Kun sinua ei ole olemassa edes virallisessa asiakirjassa (Piki Rantasen haastattelu)

Näkymätön sukupuoli (Juuli Koskisen haastattelu)

Muunsukupuolisuus hämmentää perinteiseen jakoon tottuneita (Panda Erikssonin haastattelu)