Vergiliuksen arkku jatkaa sukupuolipohdintojaan, nyt luvassa sarjan kolmas osa. Tiedoksi, että Vergilius on aloittanut muutama päivä sitten myös toisen juttusarjan Sametin (Musta orkidea) blogissa, aiheena queer. Linkkaan kaikki Vergiliuksen queer-sarjan tekstit myös näihin muusuteksteihin.
Muunsukupuolisuussarja:
Osa 1: Intro – Mistä muunsukupuolisuudessa on kyse?
Osa 2: Muunsukupuolisuuskeskustelun rönsyt #1: Sukupuolidysforia
Osa 3: Gender-käsite – Hyödyllinen sosiaalinen konstruktio (ja sen mutaatiot)
Osa 4: Moderni sukupuoli-identiteetin idea vastaa ikivanhoihin tarpeisiin
Queer-sarja:
Osa 1: Queer - Uuden ajan seksuaalimoraali (ja sen evankelistat)
Ajoittain Näkymättömän sukupuolen muunsukupuolisten kokemusmaailmat näyttävät lähtevän lentoon kohti vaikeasti hahmotettavaa identiteettiavaruutta, josta ei tunnu saavan mitään otetta – ainakaan mikäli ei tiedä jotain seksologian ja queer-teorian pitkästä ja vaiherikkaasta aatekehityksestä.
Esim. muusu nr. 15, siis se, joka tuntee olevansa ainaisesti drag-asussa, kertoo meille käyttäneensä itsestään ”yhdessä vaiheessa genderqueer-määrettä ja sitten gender fluidia, mutta ei sukupuolessani tapahdu mitään liukumaliikettä. Kaikki minussa on samaa, ja kaikki spektristä on samaan aikaan läsnä” (sivu 165). Häntä edeltävä muusu nr. 13 puolestaan avautuu hänen hyvin fluidin identiteettinsä liukuvan ”sukupuolettomuuden, muunsukupuolisuuden ja naiseuden välillä” (sivu 150).
Mikäli mahdollista, tätä tavattoman sanahelinäistä identiteettiliukumistakin hämärämmän vaikutelman onnistuvat antamaan ne kohdat, joissa kirjan muunsukupuoliset ilmoittavat, että heillä ei ole selkeää sukupuoli-identiteettiä: kun esimerkiksi kirjan muusu nr. 8 kertoo, että häneltä ”puuttuu kokemus, että hän olisi mitään sukupuolta” (sivu 109) tai kun nr. 2 avautuu: ”En ole varma, kauanko minulla on edes ollut sukupuoli-identiteetti. Minulla ei ole ollut selvää sukupuolikokemusta, vaan se on ollut todella sirpaleinen.” (sivu 57)
Tässä kohdin tavallinen tallaajahan olisi valmis avaamaan shampanjapullon: mikäli tätä kohtalokasta asiaa nimeltä sukupuoli-identiteetti ei tosiaan ole (tai se on ainakin hyvin epäselvä tai häilyvä) ei varmaankaan ole myöskään sukupuoliristiriitaa, puhumattakaan tarpeesta kehoa muokkaaville lääketieteellisille hoidoille, vessa-ahdistuksille tai jatkuville pronomininkaupoille? Silloinhan jäljelle on jäänyt henkilön (heidänkin tapauksessaan yleensä) lähestulkoon silmänräpäyksessä havaittava biologinen sukupuoli.
Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään satunnainen tusinahuomio, vaan (kirjoitusten laajemmasta rakenteesta ja juoksusta päätellen) jokin, jota meidän tulisi pitää äärimmäisen merkityksellisenä, jopa siinä määrin, että se velvoittaa paitsi myötätuntoon heitä kohtaan myös taipumaan heidän lukuisiin vaatimuksiinsa (mukaan lukien ne kaksi ydinvaatimusta).
On vaikea kuvitella, että 90-luvulla tai 2000-luvun alussa trans-identifioituva olisi vaatinut itselleen lääketieteellisiä hoitoja ja hänen pronominiensa kunnioitusta, koska hänellä ei ole sellaista asiaa kuin sukupuoli-identiteetti. Tässä olemmekin nähdäkseni saapuneet muusuuden ytimeen (ja itseasiassa transsukupuolisuuden laajemmin, niin kuin se 2020-luvulla nähdään), ja se ydin pyörii asian ympärillä nimeltä ”sukupuoli-identiteetti”. Sukupuolidysforian ympärillä se ei ainakaan pyöri, ei ainakaan muunsukupuolisten kohdalla, kuten tulimme viime osassa todenneeksi.
Se, mitä se sukupuoli-identiteetti sitten täsmälleen tarkoittaa, ei olekaan mikään helppo kysymys.
Alan ammattilaisillakin näyttää olevan hämmennystä asian tiimoilta. Esimerkiksi pitkään sukupuoli-identiteettikysymystä tutkinut psykiatri Veronika Pimenoff avautuu käsitteen epäselvyyksistä alan ammattilaistenkin keskuudessa Ylen muunsukupuolisiin keskittyneessä ajankohtaisohjelmassa Inhimillinen tekijä: Ei nainen eikä mies. Hänen mukaansa ilmiöön liittyvä tutkimustieto perustuu (tai perustui, ainakin vielä haastattelun ilmestymisvuonna 2018) ainoastaan henkilöiden omiin kuvauskertomuksiin. Biologisten tekijöiden yhteyttä muunsukupuolisuuteen ei olla pystytty todentamaan, eikä ”psykiatriassakaan ole ilmiöstä mitään teoriaa”.
Ilmiötä koskevan tieteellisen tiedon puute aiheuttaa sitten merkittäviä ongelmia, kun lääkärien vastaanotoille ilmestyy ihmisiä, jotka toivovat lääketieteellisiä toimenpiteitä muunsukupuoliseen identiteettiinsä vedoten. Julkisrahoitteisten hoitojen kun pitäisi lainkin mukaan perustua tutkitulle tiedolle, ei pelkille subjektiivisille tuntemuksille. Muunsukupuolisuuden määrittely nojaa kuitenkin yksipuolisesti asianomaisten itsemäärittelyyn: minkä sukupuoli-identiteetin kukin kokee omakseen.
Vaikka Pimenoff itse vaihtoi HUSin palvelukseen tullessaan transryhmän nimeksi ”Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikka”, hän alleviivaa, että me emme kuitenkaan tiedä, mitä se sukupuoli-identiteetti oikein tarkoittaa:
”Muistutin kuitenkin aina, että ei minulla ole tietoa, mitä sukupuoli-identiteetti oikeastaan tarkoittaa. Sanahan on ylipäätään varsin uusi. Aikaisemmin saatettiin puhua esim. 'naisesta, joka ei sovi muottiin'.”
Toistan itseäni, mutta mitä vikaa oli tässä tavassa käsittää sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaiseva ja kokeva yksilö? Miksei tällainen ihminen voisi vain pyrkiä hyväksymään sukupuolensa faktana ja elää sellaisena androgyyninä naisena tai miehenä, feminiinisenä miehenä tai maskuliinisena naisena, joka tuntuu luontevalta? Ja mikäli ympäristö suhtautuu tähän negatiivisesti, eikö oikea ratkaisu olisi vain peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta uusien sukupuolikarsinoiden pystyttämisen sijaan?
Se, että tämä – itselleni ilmeiseltä tuntuva – ratkaisu ei näyttäydy kaikille ilmeisenä, palautuu juuri tähän moderniin sukupuoli-identiteetin käsitteeseen (englanniksi gender identity). Käsitteeseen, joka on ilmiselvästä keskeisyydestään ja merkityksellisyydestään huolimatta samaan aikaan jotenkin niin hämärä, etteivät alan asiantuntijatkaan oikein tiedä, mistä on kyse. Tällaisen sopan selvittämiseen tarvittaisiin filosofia.
Onneksemme aiheesta hiljattain Oxford Unionissakin debatoinut gender-kriittinen (eli gender-käsitteeseen kriittisesti suhtautuva) filosofi Kathleen Stock on kirjoittanut aiheesta kokonaisen kirjan: Material Girls: Why Reality Matters for Feminism (2021), johon tulen vahvasti nojautumaan tässä kirjoitussarjan kolmannessa osassa. Stock käy kirjassaan läpi käsitteen kehityshistorian ja sen lukuisat ongelmakohdat ja ristiriidat rauhallisen seikkaperäisesti, tavalla, joka avautunee filosofiaan perehtymättömillekin. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille asiasta kiinnostuneille, mikäli vain englannin lukeminen sujuu jotenkuten.
Ihan ensimmäiseksi perusasiat: suomeksi gender on käännettävissä sosiaaliseksi sukupuoleksi, mikä käsittää sosiaalisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti määrittynyttä ja rakentunutta sukupuolta erotuksena biologisesta sukupuolesta (sex). Termiin gender voidaan yhdistää eri määreitä, kuten vaikkapa identiteetti (se gender identity/sukupuoli-identiteetti, jota nyt käsittelemme) tai rooli (gender role/sukupuolirooli) ja normit (gender norms/sukupuolinormit). Tällöin puhutaan sosiaalisen sukupuolen eri osatekijöistä.
...ellei termiä gender olla sitten käyttämässä vain salonkikelpoisena synonyyminä biologiselle sukupuolelle (sex), mikä on valitettavasti tuiki tavallista englanninkielisessä maailmassa. Sana sex kun ilmeisesti kalskahtaa karkean ruumiilliselta – ja kenties johdattaa ajatuksemme myös siihen erääseen kehollisen kanssakäymisen muotoon, joka ei ole kovin salonkikelpoinen.
Suomalaisessa keskustelussa on ajoittain harmiteltu erillisten sanojen puutetta näille kahdelle eri käsitteelle: jos halutaan olla tarkkoja suomeksi puhuttaessa, on puhuttava hivenen kömpelösti sosiaalisesta ja biologisesta sukupuolesta. Todellisuudessa erillisistä termeistä näyttää kuitenkin olleen laihanlaisesti hyötyä englanninkielisessä maailmassa, epäilemättä juuri tämän yllä mainitun lavean synonyymikäytön takia.
Tähän liittyen Stock laskeekin genderille kaiken kaikkiaan neljä erillistä, ainakin osittain keskenään ristiriitaista määritelmää, mikä ei ole ainakaan helpottanut aiheesta käytyä keskustelua. Hänen esittämässään jaottelussa GENDER1:llä tarkoitetaan juuri tätä salonkikelpoista synonyymia biologiselle sukupuolelle. GENDER2 ja GENDER3 taas viittaavat sanojen merkityssisältöön seksologiassa ja feministisessä teoriassa, niin kuin niitä on käytetty viime vuosisadan puolivälin tienoilta lähtien. Näihin termin omien sanojeni mukaan ”hyödylliseen" käyttöhistoriaan tutustumme piakkoin.
Sanan viimeisin muoto, vasta 2000-luvulla käyttöön tullut GENDER4 on käytännössä lyhenne sanasta sukupuoli-identiteetti, nimenomaan siinä muodossa kuin meidän nykyajan LGBT-aktivistimme sukupuoli-identiteetin käsitteen ymmärtävät. Se on juuri tämä GENDER4, ja siihen sisältyvät sukupuoleen liittyvät olettamukset ja katsomukset, jotka ovat mullistaneet valtavirtamedian ja LGBT-aktivistien tavan hahmottaa transsukupuolisuus, ja sitä kautta tehnyt muunsukupuolis-tyyppisistä uusista sukupuolikategorioista ilmiön erityisesti nuorison ja nuorten aikuisten keskuudessa.
(Material Girls, sivu 38) |
Alun perin kielitieteestä noukittua gender-sanaa ryhdyttiin käyttämään sen nykyisessä, ihmisten sukupuoleen liittyvässä merkityksessään 60-luvulla: amerikkalaiset toisen aallon akateemiset feministit rakensivat siitä termin GENDER2 (ranskalaisen filosofi Simone de Beauvoirin ajattelun päälle rakentaen) erottaakseen varsinaisen biologisen sukupuolen sukupuoleen kulttuurisidonnaisesti liitetyistä odotuksista, uskomuksista ja roolimalleista.
Erottelemalla biologisen ja sosiaalisen sukupuolen (sex ja gender) selkeästi käsitteellisesti toisistaan mahdollistettiin sukupuolen sosiaalisen ulottuvuuden tarkemmin erittelevä, systemaattinen kulttuurihistoriallinen tutkimus. Tämän työn seurauksena saatettiin kyseenalaistaa laajalti vallalla ollut ajatus monien sukupuoliin liittyvien asioiden luonnollisuudesta – että monet sukupuoleen liitetyt asiat kumpuaisivat enemmän tai vähemmän suoraan ihmisnaaraiden ja -koiraiden biologiasta, esim. hormonitoiminnasta.
Suoraviivaisemmin yhteydessä tämän päivän trans- ja muunsukupuolisuuskeskusteluun on uusiseelantilaisen psykologi John Moneyn työ samoihin aikoihin: mahdollisesti ensimmäisenä maailmassa Money alkoi käyttää termiä ”gender identity” käsitellessään intersukupuolisia lapsia, joiden sukupuolen (silloin sukupuoliroolin) ilmaisu näytti olevan ristiriidassa heidän kehollisen sukupuolensa kanssa – ainakin silloisen, vielä hyvinkin konservatiivisen yhteiskunnan silmissä.
Moneyn (jokseenkin kehämääritelmällinen) määritelmä termille kuuluu seuraavanlaisesti: ”Gender identity is the private experience of gender role, and gender role is the public manifestation of gender identity.” (The Concept of Gender Identity Disorder, sivu 169) Toisin sanoen, silloisessa käyttömuodossaan, gender-sanaa (tässä tapauksessa GENDER3) voitiin käyttää kuvaamaan transsukupuolisten (ja ilmeisesti joidenkin intersukupuolisten) ihmisten hyvin erityistä kokemusmaailmaa, joka oli varsin erilainen kuin tavallisen epätyypillisen naisen tai miehen kokema epämukavuus sukupuolista erilaisuutta nuivasti suvaitsevassa maailmassa.
Money teoretisoi aikoinaan myös, että naisen ja miehen lisäksi olisi olemassa myös sukupuoli-identiteettejä, jotka eivät olleet kumpaakaan (eli ”androgyynejä”). Näitä voinemme pitää nykyajan muunsukupuolisten kaukaisina esiäiteinä ja -isinä – vaikka Moneyn aikana olimme toki vielä hyvin kaukana siitä modernista käsityksestämme, että sukupuoli-identiteetti olisi se ainut asia, jolla pitäisi olla merkitystä siihen, miten me havaitsemme toinen toisemme sukupuolen. Tässä yhteydessä Stock mainitsee myös toisen varhaisen GENDER3-käsitteen kanssa työskennelleen hahmon, amerikkalaisen psykiatri Robert Stollerin, joka spekuloi Moneyn tapaan ”hermafrodiittisista” sukupuoli-identiteeteistä. Jotkut pitävät Stolleria gender identity -termin todellisena lanseeraajana.
Näissä varhaisissa konteksteissa, ennen myöhempien vuosikymmenten aikana tapahtuneita käsitemutaatioita, gender-käsite (termit GENDER2 ja GENDER3) oli itse asiassa vielä hyödyllinen sosiaalinen konstruktio, joka toimi melko hyvin suurpiirteisenä käsitteellisenä työkaluna niissä tarkoituksissa, joita varten se oli hahmoteltu. 60-luvulla oltiin vielä kaukana kirjailija Leena Krohninkin kritisoimasta ”filosofisesti äärimmäistä idealismia edustavasta näkemyksestä”, jonka mukaan sukupuolessa olisi kyse vain mielen ja tahdon asiasta (mihin muuten nojautuu vasta meillä Suomessa voimaan tullut translain uudistuskin, jonka perusteella juridisen sukupuolen voi muuttaa käytännössä tekemällä vain ilmoituksen nykyisestä mielen ja tahdon tilastaan).
Liikkeen kohti Leena Krohninkin havaitsemaa ”äärimmäistä idealismia” Kathleen Stock paikantaa seuraavaan sarjaan käsitteellisiä mutaatioita:
1. Biologinen sukupuoli on jatkumo
Anne Fausto-Sterling, yhdysvaltalainen biologian ja sukupuolentutkimuksen professori, alkoi kiinnittää huomiota ihmisten intersukupuolisiin kehityspoikkeamiin (englanniksi disorders of sexual development), eli siihen, että joillakin ihmisillä on sekä miehen että naisten anatomisia tai lisääntymiselimiä koskevia ominaisuuksia. Tähän vedoten Fausto-Sterling argumentoi, että sukupuoli tulisi nähdä kahden luonnollisen kategorian sijaan pikemminkin jatkumona. Hän itse esitti, että sukupuolia olisi täten kahden sijaan ainakin viisi.
Tämä ”jatkumoargumentti” lienee tänä päivänä välittömästi tunnistettava kelle tahansa sukupuolikeskustelua sivusilmälläkin seuranneelle.
Fausto-Sterlingille voisi tietysti väittää vastaan syyttämällä häntä niin sanotusta parran argumentointivirheestä, eli sinänsä hyödyllisen ja paikkansapitävän jaottelun hylkäämisestä niiden välisen häilyvän rajan takia: eli vaikka emme osaakaan sanoa täsmälleen, kuinka monta partakarvaa vaaditaan siihen, että mies voidaan luokitella parralliseksi, se ei terveen järjen mukaan voi tarkoittaa sitä, ettemme voisi huomata eroa parrallisten ja parrattomien miesten välillä.
Itse asiassa aika monien meille arkijärkisesti itsestään selvien kategorioiden rajat ovat häilyviä. Mitä tekisimme, mikäli hylkäisimme yön ja päivän, saaret ja meret, oranssin ja keltaisen? Kuten toimittaja Ivan Puopolokin tiivistää eräässä Helsingin sanomien reportaasissaan: ”Tieteen ja tilastojen näkökulmasta on harvinaista, että näin täydellisesti maailmaa kuvaava yleistys on mahdollista edes tehdä. Sukupuoli on oikein yleistysten jalometallia.”
MUUNSUKUPUOLISUUSKESKUSTELUN RÖNSYT #3: INTERSUKUPUOLISUUS
Intersukupuolisuus tuodaan usein esiin muunsukupuolisuutta käsittelevässä uutisoinnissa. Koska suoraa yhteyttä muunsukupuolisuuteen ei kuitenkaan osoiteta – en ainakaan itse ole nähnyt sitä osoitettavan niissä kymmenissä artikkeleissa, joita olen aiheesta lukenut – intersukupuolisten funktio, samoin kuin ”toisten kulttuurien kolmansien sukupuolten”, päätyy olemaan aiheen selkeyttämisen sijaan sen hämärtäminen. Kyseessä voisi sanoa olevan eräänlainen retorinen savupommi.
Missä määrin intersukupuolisuus sitten on kytkeytynyt muunsukupuolisen identiteetin kanssa? Vastaus on: ei suuremmin. Kenties muunsukupuolisen identiteetin tuoreudesta johtuen tutkimusta on vähänlaisesti, mutta esim. muutaman vuoden takaisessa australialaisessa tutkimuksessa havaittiin, että tutkimuskyselyyn osallistuneesta 272 yksilöstä, jotka olivat ”syntyneet sukupuoliominaisuuksiltaan epätyypillisinä”, vain neljännes ei pitänyt itseään miehenä eikä naisena. Koska intersukupuolisten jos kenenkä uskoisi tuntevan vetoa muunsukupuoliseen identiteettiin, kyseessä on erittäin alhainen lukema.
Kaikki intersukupuoliset eivät ole tyytyväisiä asemaansa valtavirran LGBT-aktivistien retorisina savupommeina. Yksi tendenssiä kritisoinut taho on Intersex Human Rights Australia -yhdistyksessä vaikuttava ihmisoikeusaktivisti Morgan Carpenter, joka näkee asiassa useita ongelmia. Artikkelissaan Journal of Bioethical Inquirylle Carpenter painottaa ensinnäkin, että se, jaetaanko sukupuoli kahteen, kolmeen (tai kenties kuinka moneen) luokkaan on lopultakin vähemmän tärkeää kuin se, miten eri kategoriaan asetettuja ihmisiä arvotetaan. Tässä kohtaa muistuttaisin itse niistä monista ”toisista kulttuureista”, joissa ”kolmanteen sukupuoleen” kategorisoidut ihmiset elävät hyvin marginalisoidussa ja kartetussa asemassa. Tämän mallin omaksuminen Suomen kaltaisiin vapaamielisiin länsimaihin ei itsessään merkitsisi minkäänlaista positiivista kehitystä, pikemminkin takapakkia.
Carpenter näkee myös, että liittäessään intersukupuoliset omassa retoriikassaan vahvasti muunsukupuolisiin (ja laajemmin kolmannen sukupuolen käsitteeseen), valtavirran LGBT-aktivistit tulevat luonnollistaneeksi intersukupuoliset homogeeniseksi ”toiseksi” suhteessa miehiin ja naisiin, mikä tulee häivyttäneeksi näkyvistä sekä heidän moninaisuutensa ihmisryhmänä että erityisyytensä (ja mahdolliset, kunkin intersukupuolisen ryhmän erityistarpeet). Yhdistämällä intersukupuoliset vahvasti muun- ja transsukupuolisiin häivytetään näkyvistä myös se tosiasia, että suuri valtaosa intersukupuolisista tuntee kuitenkin olevansa verrattain ongelmattomasti naisia tai miehiä. Heidän ongelmansa ei ole uusien sukupuolikarsinoiden puute.
Se tapa, jolla modernit valtavirran LGBT-aktivistit käyttävät sekä intersukupuolisia että ”toisten kulttuurien kolmansia sukupuolia”, on hyvin välineellistävää ja lopultakin epäkunnioittavaa. Onneksi jotkut heistä, kuten Carpenter ja viime osassa mainittu Dianne Landey, ovat heräämässä asiaan ja alkaneet tuomaan omaa näkökulmaansa esille.
2. Sukupuoli on performanssi – eli sekä sosiaalisen että biologisen sukupuolen kyseenalaistaminen, käsitteiden sekoittaminen ja sotkeminen keskenään
Meille tänä päivänä tutun, koko sukupuolen käsitteen radikaalin dekonstruktion Stock paikantaa toden teolla alkaneen ranskalaisen filosofi Monique Wittigin myötä. Wittig veti erään, edellä kuvatun toisen aallon feminismin pääkiinnostuksen kohteen, eli sukupuoleen liittyvien käsitysten kyseenalaistamisen, äärimmäisyyksiin asti kyseenalaistamalla radikaalilla tavalla sukupuoliroolien ja sukupuoleen liittyen odotusten lisäksi koko biologisen sukupuolen olemassaolon.
Esseessään One is not born a woman (1981) Wittig väitti, että myöntämällä, että on edes olemassa ”luonnollinen” jakolinja naisten ja miesten välillä, me tulemme samalla luonnollistaneeksi ne ilmiöt, joiden kautta sukupuolten välinen epätasa-arvo on havaittavissa – ja sitä kautta tulemme tehneeksi aidon muutoksen mahdottomaksi.
Kyseessä lienee, kuten Stock arvioi, eräänlainen ydinaseratkaisu joidenkin konservatiivien harrastamaa biologista determinismiä vastaan: mikäli koko sukupuolta ei ole todellisuudessa olemassakaan, miten sitä voitaisiin käyttää oikeuttamaan naisiin kohdistuvia sukupuolitettuja normeja ja odotuksia? Mitä väittelytaktiikoihin tulee, Stock toteaa, tämä on aika ”rohkea veto, vähän kuin väittäisi, ettei asteroidi olisi osumassa maahan määrittelemällä maan asiaksi, johon asteroidi ei voisi osua”.
Lähes kymmenen vuotta myöhemmin yksi queer-aatteen ydinhahmoista, akateeminen superstara Judith Butler, julkaisi massiivisen vaikutusvaltaisen kirjansa Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity (1990), jossa hän kehitti pidemmälle Wittigin (ja laajemman queer-aatteen oppi-isän, Michel Foucaultin) koko sukupuolen käsitettä radikaalisti kyseenalaistavaa linjaa.
Butlerin Hankala sukupuoli rakentuu ranskalaisen postmodernismin perustalle, johon kuuluu olennaisesti hyvin skeptinen asennoituminen objektiivisen todellisuuden olemassaoloon (tai vähintään kykyymme tavoittaa se): Foucaultin ja kumppanien filosofiassa käsitteisiimme ja kategorioihimme, mukaan lukien tieteelliset kategoriat, on väistämättä sisäänrakennettu valtaapitävien tahojen ennakkoasenteita ja etupyrkimyksiä. Onhan heillä ollut epäsuhtainen asema niiden käsitteiden muodostamisessa, käyttöön ottamisessa ja levittämisessä, esim. valtavirtamedian ja yliopistolaitoksen kautta.
Heidän mukaansa ylläpitämällä kategorioita kuten nainen/mies me siis tulemme väistämättä ylläpitäneeksi samalla niihin enemmän tai vähemmän piilotettuja eriarvoistavia hierarkioita (mikä puolestaan tekee niistä jokseenkin moraalisesti arveluttavia). Teossarjassaan Seksuaalisuuden historia (1976–2018) Michel Foucault kiinnitti tällä saralla erityistä huomiota niihin (valkoisiin, länsimaisiin cishetero-) tiedemiehiin, jotka ovat tieteellisen vallankumouksen alusta lähtien tutkineet sukupuolta ja seksuaalisuutta ja tulleet sitä kautta (hän antaa ymmärtää) luoneeksi omaa identiteettiään, asemaansa ja maailmankuvaansa tukevaa ”valta-tietoa”. Foucault antaa ymmärtää esimerkiksi, että asia nimeltä homoseksuaalisuus olisi luotu 1800-luvun lopulla näiden miesten toimesta, tieteellisesti patologisoituna, ei-toivottuna poikkeuksena asiasta nimeltä heteroseksuaalisuus.
EI-BINÄÄRINEN SUKUPUOLITEORIA
Yhdeksi mahdolliseksi positiivisen vastarinnan esimerkkitapaukseksi Foucault nosti Herculine Barbinin, 1800-luvulla eläneen intersukupuolisen naisen. Barbin, jonka elämäkerta hänen kuvailujensa perusteella (ja ilmeisesti myös Judith Butlerin, joka lainaa Gender Troublessa laajalti Foucaultin Barbinia koskevaa pohdintaa) toimi Foucaultille lähestulkoon utopistisena erimerkkinä vapaasta ja luovasta elämästä kategorioiden välillä luovasti navigoiden ja tasapainoillen: Barvinin elämä oli ”ei-identiteetin onnellinen limbo”, kuten Foucault häntä kuvailee.
Butler paikantaakin Foucaultin ajattelun – joka muuten taipuu kohti kyynisyyttä ääriskeptisyydessään todellisen tiedon saavuttamisen mahdollisuuden suhteen – seksuaaliutopistisen säikeen juuri Barbinia koskevaan kommentaariin. Siihen lähteeseen voinemme myös jäljittää queer-teorian kannattajien ”sukupuolen hankaloittamisen” ja ”ei-binäärisen” elämän ihannoinnin ja jalustalle nostamisen, jonka täyttä kukintoa saamme nyt tänä päivänä ihailla.
Mitä Herculine Barbin olisi itse ajatellut hänen elämänsä poliittisesta välineellistämisestä? Hänen omien kirjoitustensa perusteella hän itse kuitenkin piti itseään selkeästi naisena, vaikkakin poikkeuksellisena sellaisena.
Mitä sukupuolesta – sekä biologisesta että sosiaalisesta – jää jäljelle, kun se rutistetaan läpi ranskalaisen postmodernismin ääriskeptisen mankelin? Judith Butler kyseenalaistaa biologisen sukupuolen vetoamalla sekä Foucaultin että Fausto-Sterlingin argumentteihin ja esittää, että sukupuolessa olisi kyse etupäässä ”performanssista”: naisena tai naispuolisena olemisessa ei ole kyse mistään vakaasta ja konkreettisesta biologisesta tilasta, vaan tiettyjen (lähinnä pitkän sattumien sarjan kautta kehittyneiden) sosiaalisten roolien noudattamisesta ja toisintamisesta. Hänen mukaansa se on juuri näiden roolien ylisukupolvinen noudattaminen ja toisintaminen, joka antaa niille vaikutelman pysyvyydestä, ei mikään muu.
Ne sosiaaliset roolit voivatkin siten olla melkein mitä tahansa – mitä nyt vuosisatojen kulttuurihistoriallinen sattumien sarja on meidän päiviimme tullut muovanneeksi. Kuten Stock tiivistää, Butlerin ajattelun mukaan ”sekä drag-kuningatar, transnainen että perinteinen kotirouva performoivat nainen-nimistä sukupuolta kukin omalla tavallaan”. Toki vain yksi niistä rooleista on tällä hetkellä normatiiviseksi ylennetty – mikä teki siitä queer-teorian näkökulmasta katsoen tietysti moraalisesti kyseenalaisen ja sitä kautta oikeutetun kohteen esimerkiksi parodian ja dekonstruktion sukupuolta hankaloittaville keinoille.
Butler tulee hämärtäneeksi biologisen ja sosiaalisen sukupuolen toisiinsa (”sex was gender alla long”) ja lopulta asettaneeksi sosiaalisen sukupuolen (performoidut sukupuoliroolit) biologisen yläpuolelle – siksi ainoaksi, jolla on (tai pitäisi olla) merkitystä.
3. Sukupuoli-identiteetti nousee keskiöön
Stockin katsannossa meidän moderni transaktivismimme alkoi asettua meille tuttuun muotoonsa vasta 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä. Kehityksen varhaisena merkkinä oli siirtyminen termistä transseksuaali (transsexual) meille kaikille nykyisin tuttuun termiin transsukupuolinen (transgender), minkä Stock paikantaa vuoden 1992 tienoille. Meillä Suomessa muutos kesti odotetusti hieman kauemmin. Viime osassa jakamallani Setan arkistoidulla sivulla puhuttiin transseksuaalisuudesta vielä 2000-luvun puolellakin.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että monet transmiehet ja -naiset, jotka haluavat tehdä pesäeron moderniin LGBT-aktivistiin, kuten tunnettu transmies Buck Angel, ovat ottaneet uudelleen käyttöön termin transseksuaali. Tällä siirtymällä Angel haluaa tuoda esille sitä, että hän hyväksyy ja tiedostaa biologisen sukupuolensa, vaikka haluaakin elää vastakkaisen sukupuolen edustajana.
Transitiossa transseksuaalisuudesta transsukupuolisuuteen oli tarkoituksena erottaa mielleyhtymät seksistä ja sukupuolen biologiasta (se englannin sex) ja kiinnittää se neutraalimmalta ja akateemisemmalta (ja merkitykseltään hämärämmältä) soinnahtavaan genderiin.
Butlerin muodikasta ajattelua seuraten naistutkimuksen laitokset kautta englanninkielisen maailman vaihtoivat nimikkeensä toinen toisensa perään ”inklusiivisemmaksi” sukupuolentutkimukseksi (gender studies). Liike epäilemättä edesauttoi feminismin muuttamisessa naisasiaan keskittyvästä liikkeestä jonkinlaiseksi kaikkien maailman ihmisoikeustaistojen kattoliikkeeksi – ja mahdollistaneeksi sitä kautta naisasian sivuuttamisen silloin, kun sen liitoksissaan natisevan suuren ”sorrettujen koalition” sisäinen dynamiikka sitä vaatii.
Itse sukupuoli-identiteetin ilmaantumisen transsukupuolisuuden määritelmälliseen ytimeen Stock paikantaa amerikkalaisen biologin ja transnaisen Julia Seranon vaikutusvaltaiseen kirjaan Whipping Girl (2007). Soranon teoksesta, jota Yhdysvaltain julkisen palvelun radioverkko NPR kuvaili alansa klassikoksi ja ”perustavanlaatuiseksi tekstiksi kelle tahansa, joka haluaa ymmärtää transsukupuolisuuden politiikkaa ja kulttuuria tämän päivän Yhdysvalloissa”, levisi nyt laajalti omaksuttu idea, että sana ”trans” tulisi nähdä yksinkertaisesti adjektiivina samalla tavalla kuin vaikkapa ”katolilainen” tai ”aasialainen”.
Tästä ideasta, Stock alleviivaa, voimme loogisesti johtaa sen käsityksen, jonka mukaan sekä ”trans naiset” että niin sanotut ”cis naiset” (Seranon teos popularisoi siis myös käsitettä ”cissukupuolinen”) kuuluisivat ongelmattomasti rinnakkain samaan kattokategoriaan nimeltä ”naiset”. Kumpikaan ei ole ”nainen” toista enempää. ”Trans women are women”, kuten slogani menee.
Kun trans- ja cisnaiset ovat vain erilaisia naisia, se ei voi olla mikään sarja kehollisia (tai psykologisia) ominaisuuksia, mikä tekee naisen. Kun mitään koherenttia sukupuolirooliakaan ei ole (Serano ei ainakaan tahdo sellaista määrittää) jota voisi butlerilaisesti performoida, jäljelle jää ainoastaan se asia nimeltä identiteetti, joka ei sekään ole enää kytköksissä mihinkään konkreettiseen ja koherenttiin.
Vaikka vielä muutama vuosi Whipping Girlin julkaisun jälkeen tämä käsitys ”trans” ja ”cis” naisten rinnakkaisuudesta samassa kategoriassa on saattanut olla vain kohteliaisuudesta toisteltua ”tilannekohtaista, kielitieteellistä fiktiota”, joka kumpusi tiedostavien woke-piirien ankarasta keskinäisestä hyvekilpailusta, se kehittyi hyvin nopeasti, kuten olemme sittemmin nähneet, taipumattomaksi dogmiksi, kuin suoraan Siinain vuorelta kivitauluina toimitettuna.
Stock summaa kyseisen kehityksen seuraavanlaisesti (sivu 23):
”Tämä idea on hyvin radikaali. Kun jotkut 1900-luvun feministit puhuivat de beauvoirmaisesti 'naiseksi tulemisesta', he tarkoittivat sillä sitä, kun yksilöä muovataan feminiinisyyteen liittyvillä sosiaalisilla normeilla ja odotuksilla, ei sitä, että hänellä olisi jonkinlainen 'sisäinen' identiteetti. Ja kun John Money ja Robert Stoller puhuivat sukupuoli-identiteetistä, he eivät ajatelleet, että se olisi sen identiteetin omaaminen, mikä tekee ihmisestä miehen tai naisen. 2000-luvun transaktivistit, kuten Serano, ottivat lopultakin sukupuoli-identiteetin käsitteen Moneylta ja Stollerilta, ja feministeiltä sen idean, että se on jokin muu kuin (pelkkä) 'naiseksi syntyminen', mikä tekee naisen, yhdistivät ne ja päättivät, että se, mikä tekee naisen, on sisäinen naispuolinen sukupuoli-identiteetti; ja vastaavasti, se mikä tekee miehen, on sisäinen miespuolinen sukupuoli-identiteetti. Fausto-Sterling ja Butler auttoivat tässä siinä mielessä, että heidän oletettiin yhdessä romuttaneen sen käsityksen, että kukaan olisi 'todella' biologisesti mies tai nainen.”
REAALIPOLIITTISET VAIKUTTIMET ITSEIDENTIFIKAATION SIIRTYMISEN TAUSTALLA (JA SEN PITKÄN AIKAVÄLIN SEURAAMUKSET)
Se, mikä lopulta korotti John Moneyn peruja olevan (perustavanlaatuisesti mutatoituneen) sukupuoli-identiteetin käsitteen kaiken muun yli ”validin” transsukupuolisuuden määrittelyssä (eli virallisimmassa muodossaan siinä, kelle voidaan myöntää oikeus juridisen sukupuolen vaihtamiseen), on mysteeri. Itse arvailen, kuten yllä jo vihjailin, että taustalla on perimmäisenä ihmisoikeusaktivismin valitettava taipumus lipsua silkaksi etujärjestötoiminnaksi – minkä enemmän kuin mahdollistaa tilanne, jossa sekä lehdistö että yliopistomaailma ovat unohtaneet yhteiskunnallisen vastuunsa kriittisinä ajattelijoina ja taantuneet käytännössä syömään etujärjestöjen käsistä, hurskaasti messuten heidän mantrojaan ja totuusväittämiään.
Kun muinainen ihmisoikeusjärjestö on taantunut pelkäksi etujärjestöksi, kun (maltillisen liberaalin) ihmisoikeustyön edellyttämät universaalit periaatteet on hylätty, vääjäämättömänä houkutuksena on keskittyä matalamielisesti ajamaan mahdollisimman hyvää ”diiliä” omalle eturyhmälle – muista ihmisryhmistä ja koko laajemman yhteiskunnan edusta voi viis veisata: jos nainen ei halua trans-identifioituvien partamiesten heppejä heilumaan naisten pukeutumistiloissa, hänen on parasta pitää suunsa kiinni… tai muuten. Ollaanhan sitä historian oikealla puolella.
”Mahdollisimman hyvä diili” on modernien transaktivistien tapauksessa käytännössä merkinnyt niin sukupuolidysforian kuin sekä kehollisen että sosiaalisen transition (ja jopa butlerilaisen sukupuolen ”performoinnin”) ulossulkemista validin transsukupuolisuuden kriteeristöstä. Ainokaiseksi kriteeriksi on jäänyt pelkkä julkiesitetty kokemus johonkin gender-ryhmään kuulumisesta, eli se paljon puhuttu ”itseidentifikaatio”. Laskemalla transsukupuolisuuden kriteerit mahdollisimman alhaisiksi trans-identifioituneiden asemaa on toki hyvin pinnallisesti katsoen helpotettu. Sorrettuun ryhmään kuuluminen ei näin enää edellytä trans-identifioituvalta käytännössä mitään – ja kaikilta muilta sitäkin enemmän lehdistössä alati lisääntyvien lakiuudistus- ja huomaavaisuusvaatimusten muodossa.
Se, voiko identiteetti ilman todellista sisältöä säilyttää pitkällä aikavälillä poliittisen painoarvonsa, eli kykenevätkö ryhmään kuulumattomat tahot säilyttämään kunnioituksensa sitä kohtaan merkityksellisenä (ja siten erityiseen huomaavaisuuteen edellyttävänä) sosiaalisena kategoriana, onkin sitten aivan toinen kysymys.
Todennäköisesti vesittämällä transsukupuolisuuden käsitteen modernit LGBT-aktivistit ovat tulleet tehneeksi todellisen karhunpalveluksen varsinaisille (klassisesti määritellyille) transsukupuolisille. Tätä varovaisuutta painottavaa näkökulmaa ns. ”truscum” transsukupuoliset kuten bloggari Tulenhenki ovatkin yrittäneet tuoda esille, valtavirran etujärjestöaktivistien heltymättömästä vastustuksesta ja leimaamisyrityksistä huolimatta.
Kuten Stock jatkaa, nämä Seranon Whipping Girlissä popularisoimat identiteettiteoreettiset aksioomat saivat virallisen, ihmisoikeuksien kielellä sanoitetun, poliittisesti velvoittavan muotonsa myöhemmin samana vuonna julkaistussa Yogiakartan periaatteissa. Valtavirran LGBT-aktivismia edustava (he käyttävät itse muotoa ”LHBTIQA+”) verkkojulkaisu Kehrääjä summaa periaatteet seuraavasti:
”Yogyakartan periaatteet, alkuperäiseltä nimeltään Yogyakarta Principles, ovat alunperin vuonna 2007 julkaistu kokoelma ihmisoikeuslinjauksia, jotka ovat Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) Ihmisoikeuksien julistuksen sekä muun kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön pohjalta, ihmisoikeusjärjestöjen toimesta, tehtyjä tulkintoja HLBTIQ+-ihmisten ihmisoikeuksien osalta. Vaikka Yogyakartan periaatteita ei olekaan ratifioitu YK:n toimesta, niihin on viitattu useasti kansallisessa sekä kansainvälisessä lainsäädäntökeskustelussa (. . .) Suomen valtion virallinen kanta on, että Suomi tavoittelee Yogyakartan periaatteiden hyväksyntää kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan lähtökohdaksi.”
Kuten Stock huomaa, upotettuna heti tämän vaikutusvaltaisen asiakirjan esittelyn ensimmäiseen kappaleeseen on käsitys, jonka mukaan meillä kaikilla olisi tämä asia nimeltä sukupuoli-identiteetti: ”Seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti ovat jakamaton osa jokaisen henkilön ihmisarvoa ja ihmisyyttä.” Mikäli Yogiakartan aktivistiprofeettoja on uskominen, meillä kaikilla on asia nimeltä sukupuoli-identiteetti, kuten meillä on paksusuoli, psyyke, alitajunta jne. – ei siis vain niillä, jotka tuntevat sukupuoliristiriitaa oman biologisen sukupuolensa kanssa.
Asiakirjan kolmannesta periaatteesta, Oikeus tunnustamiseen lain edessä, löydämme perusteet tämän päivän niin sanotuilla self-ID-tyylisille lakiuudistuksille, joissa käytännössä ainut hyväksyttävä kriteeri virallisten asiakirjojen sukupuolimerkinnöille on yksilön oma ilmoitus hänen sukupuoli-identiteetistään: ”Jokaisen henkilön itse määrittelemä seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti on olennainen osa heidän henkilöllisyydessään ja itsemääräämisoikeuden, ihmisarvon ja vapauden peruspiirre. Ketään ei saa pakottaa lääketieteellisten toimenpiteiden kohteeksi, mukaan lukien sukupuolenkorjausleikkaukset, sterilisaatio tai hormoniterapia edellytyksenä sukupuoli-identiteettinsä juridiselle tunnustamiselle.” Kolmannen periaatteen suorasanaisiin ohjeisiin kuuluu se velvoite, että kaikkien valtion myöntämien henkilöllisyystodistusten, joista käy ilmi henkilön sukupuoli (alkuperäisessä ”gender/sex”) tulisi heijastaa tätä sukupuoli-identiteettiä.
Tässä periaatteessa saamme siis ihmisoikeuskielelle kodifioidun modernin velvoitteemme erottaa toisistaan tykkänään sen, mitä pidämme yksilön sukupuolena, hänen kehollisista ominaisuuksistaan – sekä hänen synnynnäisestä, biologisesta sukupuolestaan että mahdollisten lääketieteellisten transhoitojen muokkaamasta kehosta. Juridisesti ainoa sallittu kriteeri sukupuolelle on henkilön ilmoittama sukupuoli-identiteetti.
Loput Stockin kronikoimasta sukupuoli-identiteetin historiikista koostuu käytännössä Seranon ja Yogiakartan aksioomien jälkimainingeista.
Vuonna 2008 keksittiin sittemmin laajaan suosion saavuttanut haukkumanimi ja poliittinen leimakirves ”TERF” niille feministeille, jotka eivät avanneet sydäntään sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen uudelleenmäärittelylle. Sitä oleellisempaa nyt parhaillaan lukemallenne muusu-spesiaalille ovat viime vuosikymmenellä toden teolla käynnistynyt erilaisten sukupuoli- (ja seksuaali)identiteettien räjähdysmäinen kasvu: vääjäämätön, vaikkakin hivenen jälkijunainen seuraus edellä kuvatulle sukupuolen erottamiselle ihmisen biologiasta sekä Moneyn, Fausto-Sterlingin ja Butlerin aiemmin eri tieteellisfilosofisissa kehyksissä spekuloimille ”muille sukupuolille”. Näistä päivän aiheemme, vuoden 2014 tienoilta lähtien räjähdysmäisesti suosiota kerännyt identiteettinimike ”muunsukupuolinen/nonbinary” lieneekin suosituin.
Vaikka olemme käyneet läpi gender-käsitteen mutaatiohistoriaa useamman sivun verran, aina spekuloivasta, tietyissä konteksteissa hyödyllisestä laveasta käsitteellisestä työkalusta nykyajan luonnollistettuun gender identity -käsitteeseen, emme ole oikeastaan tulleet hullua hurskaammaksi sen suhteen, mitä gender identity nykymuodossaan itse asiassa oikein tarkoittaa.
Liekö tuo suuri yllätys, kun alan pitkän linjan ammattilaisetkaan kuten Veronika Pimenoff eivät tiedä, mistä on kysymys.
Edellisinä vuosikymmeninä, John Moneyn hahmottelemassa muodossa, sukupuoli-identiteetin käsite kytkeytyi sentään normatiiviseen eli normaalina (usein toivottavana) pidettyyn käsitykseen sellaisista asioista kuten sukupuolirooleista, -maneereista ja sisäisestä maskuliinisesta tai feminiinisestä kokemusmaailmasta. Tässä muodossaan lienee sentään jotenkin luontevasti ymmärrettävissä, mitä se tarkoittaa, että jollakulla on vastakkaisen sukupuolen sukupuoli-identiteetti.
Mutta mitä nais- tai miespuolisen sukupuoli-identiteetin pitäisi merkitä tänä päivänä, kun niiden ilmaisu voi merkitä käytännössä ihan mitä tahansa, vaikkapa yläpuolella vilahtanutta glamoröösia partanaista tai synnyttämäänsä lasta imettävää uhkean rintavaa miestä? Näitä esimerkkejä transnaisista ja -miehistä, jotka näyttävät pitävän naiseutta ja mieheyttä jonkinlaisena Judith Butlerin teorian inspiroimana, postmodernina performanssitaiteena, on lukuisia.
Ja kuten olemme jo aiemmin todenneet, sukupuoli-identiteetin käsite on vielä astetta hämärämpi erinäisten kolmansien sukupuolten suhteen, kuten muunsukupuolisten. Mikä on se kohde, johon muunsukupuolinen transitioituu ”syntymässä määritellystä” sukupuolestaan? Ja mikäli hän ei halua puhua transitioitumisesta vaan vain halusta ”olla ja tulla nähdyksi omana itsenään”, niin mikä se on, minä hän haluaa olla ja tulla nähdyksi? Tai butlerilaisittain, mikä on se sukupuoli, jota hän performoi?
Kun muunsukupuoliset yrittävät antaa hieman konkretiaa – esimerkkejä omista muunsukupuolisista ”sukupuoliesikuvistaan”, joilla on hivenen enemmän ajan patinaa kuin nykyisillä somen muusuidoleilla – he turvautuvat useimmin popkulttuurin androgyyneihin ikoneihin, kuten David Bowieen ja Tilda Swintoniin (jälleen kerran, jostain syystä juuri nämä kaksi nousevat toistuvasti esille). Ongelma kuitenkin on, että nämä henkilöt eivät itse identifioidu tai identifioituneet muunsukupuolisiksi, eivät ainakaan tavalla, joka olisi kiistänyt heidän (varsinaista biologista) sukupuoltaan, kuten nykyajan muunsukupuoliset vessa-ahdistuksineen usein yrittävät.
Androgynian tavoittelu ja idealisointi on ollut piirteenä monessa nuorison alakulttuurissa halki vuosikymmenten, mutta ennen nykyistä transliikettä se ei ole merkinnyt yritystä mullistaa käsitystämme koko sukupuolen konkretiasta, ja vaatia muita toistelemaan ja myötäilemään omia opinkappaleitaan.
En usko, että modernin ”äärimmäistä idealismia edustavan” sukupuoli-identiteetin käsitteen takana on mitään uutta ja mullistavaa tieteellistä havaintoa tai uraauurtavaa filosofista oivallusta. Termin mutaatio nykyiseen muotoonsa on perua sarjasta leväperäistä filosofisointia, toiveajattelua, queer-etujärjestöiksi muuntautuneiden LGBT-aktivistijärjestöjen ”mahdollisimman hyvän diilin” jahtaamista ja woke-väen kilpailevan kohteliaisuuden kulttuuria.
Kuka uskoo hurskaimmin ja pidäkkeettömimmin, että ”trans naiset ovat naisia”?
Sukupuolen määrittelyn supistaminen pelkäksi henkilökohtaiseen tunnistautumiseen perustuvaksi johtuu yksinkertaisesti siitä, että subjektiiviset tuntemukset ovat kaikki mitä on jäljellä sen jälkeen, kun kaikkien muiden sukupuolen määritteiden uskotaan olevan ”debunkatut” tässä lyhykäisessä historiikissa esittelemieni ajattelijoiden toimesta.
Käsite, joka on lähestulkoon tyhjä mutta samalla mitä ilmeisimmin loputtoman merkityksellinen, kyseenalaistamattomuudessaan lähestulkoon tabu, kuuluu enemmän mystiikan ja uskonnon piiriin kuin tieteen ja filosofian – etsikäämme sen sisintä (ja suosion juuria) siis juuri sieltä.
Kun sukupuolet on saatu hienosti dekonstruoitua ja rekonstruoitua, niin miksi niin kovin monen transnaisen naiskäsitys on todella stereotyyppinen, halventava ja suoraan pornokuvastosta tempaistu? Tekstissä mainittu Seranokin on laukonut aikamoisia:
VastaaPoistahttps://twitter.com/inmyownfashion2/status/1665232784170909696?cxt=HHwWgIC8jZ-ZjJwuAAAA
Hyvä kysymys. Siksi, että kun kaikki positiivinen ja käsitettävä on muussattu tunnistamattomaksi, jäljelle jää se, mikä herättää varmimmin edes jonkinlaisen fysiologisen reaktion (eli pornon maailma, etenkin rankin ja karkein porno mitä on)?
PoistaMuistatteko, kun muutama vuosi sitten transit saivat raivohalvauksen kuullessaan, että Kansallisteatterissa ollaan valmistelemassa Almodovarin elokuvasta näytelmää (oliko se Kaikki äidistäni?), jossa transnaisen roolissa on MIES - ilman että transeilta on saatu lupa moiseen rienaukseen?
VastaaPoistaSehän meni muistaakseni niin, että paikalle porhaltanut sukupuolen asiantuntijatiimi ohjeisti teatteria, että rooliin pitää saada joko transnainen, tai jos ei mahdollista, niin naisnäyttelijä. Koska on pyhäinhäväistys, että transnaista esittää tavan cis-mies. Ja kun yleisö näkee "miehen mekossa", niin välittömästi alkaa transnaisten pahoinpitely- ja murha-aalto. Luultavasti heti, kun yleisö purkautuu salista ja teatterin pääovista ulos, koska he ovat niin raivona ja murhanhimoisina näkemästään, että lähtevät etsimään ensimmäistä mukiloitavaa transihmistä. Tämä oli siis perustelu: "mies mekossa" nostaa cis-heteronormatiiviselle yleisölle aggression pintaan.
Sitä kalabaliikkia ja teatteriväen huolellista nöyristelyprosessia seuratessa en voinut kuin ihmetellä, että miten tämä täysin epälooginen homma voi mennä kenelläkään läpi. Kaiken aikaahan genderistit paukuttavat meidän päähän, että mies on nainen jos hän sanoo olevansa nainen ja sillä sipuli. Sukupuoli on tunne ja performanssi. Jos näyttelijä näyttelee tämän roolin, niin siinähän on vielä kaksinkertainen performanssi päällä. Mies esittää miestä joka performoi naista.
Miten ihmeessä se auttaisi asiaa, että roolissa on bionainen? Yleisö oppisi vain, että mikään muu kuin bionainen ei ole uskottava nainen.
Olisiko silloin vielä tavallinen nainen kelvannut rooliin? Nykyäänhän pitäisi ehdottomasti olla toinen transnainen, tai se olisi kulttuurista omimista ja ties mitä.
PoistaOlisi, toissijaisena vaihtoehtona. Tämähän on sikäli jännää, että he tulivat myöntäneeksi, että nainen on miestä uskottavampi nainen. Ja kai he tajusivat, ettei tästä maasta löydy kahdessa päivässä transnaisnäyttelijää korvaamaan ammattilaista vaativaan rooliin. Lopulta Kansis päätyi kirjoittamaan roolin uusiksi niin, että hahmo on transvestiitti ja roolin näyttelee Janne Reinikainen.
PoistaOnko joku joskus pysynyt perässä näissä alati vaihtuvissa säännöissä? No, tarkoitus kai onkin, ettei kukaan pysy.
"Onko joku joskus pysynyt perässä näissä alati vaihtuvissa säännöissä? No, tarkoitus kai onkin, ettei kukaan pysy."
PoistaOn keskeistä ymmärtää se, että genderideologian ei ole tarkoituskaan olla järkeenkäypä ja koherentti ajattelutapa. Genderideologian koko syvin olemus on nimenomaan sitä, että sotketaan ja hämmennetään kaikki mahdollinen täysin käsittämättömäksi sekametelisopaksi, josta kukaan ei kykene ottamaan mitään tolkkua (eikä ole tarkoituskaan ottaa). Säännöt vaihtuvat jatkuvasti, eilispäivänä totena julistettu on tänään valhetta, tänä päivänä kielletyksi julistettu on huomenna sallittua ja niin edelleen. Tällä pyöröoveilulla pidetään ihmiset jatkuvasti vähän kusi sukassa ja varpaillaan: "En kai vain sanonut äsken jotain, mikä voi loukata jotakuta? En kai puhunut transihmisistä vähättelevästi? Uskallanko käyttää tässä kommentissa tällaista tai tuollaista sanamuotoa, etten vain pahoita jonkun sukupuolivähemmistön edustajan mieltä?" jne. Tajuavatko ihmiset itsekään, miten transit kontrolloivat tällä hetkellä jo heidän kaikkea ajatteluaankin?
Tätä hämmennyksen tilaa ja raivokasta ajatuspolisointia ylläpidetään tarkoituksellisesti, koska jos genderideologian perusperiaatteiden kriittinen tarkastelu julkisessa keskustelussa sallitaan, se romahtaa omaan mahdottomuuteensa viidessä minuutissa. Transit ovat nähneet aivan jumalattomasti vaivaa saavuttaakseen tämän nykyisen hegemonisen asemansa, jossa he sanelevat säännöt ja muut tottelevat tai tulevat cancelloiduiksi ja tottelevat. Tuo saavutettu valta-asema on se kortti, jolla transien on nyt mahdollista pelata joka tilanteessa.
Genderideologian ainoa keino olla edes jollain tavalla näennäisesti vakavasti otettava kyhäelmä on välittää eetteriin jatkuvasti sellaista näennäisvaikutelmaa, että kyseessä on jokin elitistinen ja ennennäkemättömän edistyksellinen aate, jota tyhmät ja yksinkertaiset "cissukupuoliset" eivät vain kykene ymmärtämään. Jotta tämä elitistiasetelma (fiksut genderideologit vs. tyhmät cissut) saadaan ylläpidettyä, sykypyölivähemmistöjen täytyy jatkuvasti syyllistää, hyppyyttää ja pompottaa enemmistön cissuja kaikesta mahdollisesta, millä on piirunkaan vertaa tekemistä sukupuoliaiheen kanssa. Juuri tästä on kyse tuossa megalomaanisessa pöyristymisessä, että "cismies esittää transnaista" ja siten "vähentää transnaiseuden uskottavuutta" olemisen tapana ja "lietsoo vihaa transnaisia vastaan" jne. (jatkuu)
Genderideologistit kyllä tietävät, että kyseessä on näytelmä eli performanssi, ja koska heidän koko identiteettiajattelunsa perustuu performointiin (eli jonkun sellaisen esittämiseen, jota he eivät todellisuudessa ole), he takertuvat tuohon performoinnin konseptiin mukamas uhkana heidän omille identiteeteilleen ja maailmanjärjestykselleen. Juuri tämä kertoo omaa kieltään ja totuuden heidän identiteettinsä hauraudesta: sitä, mitä he edustavat, ei saa näytellä kukaan muu kuin heidän oman heimonsa edustaja, koska kuka tahansa roolia näyttelemässä muistuttaa heitä heidän omasta performanssistaan, jonka he haluavat kaikin voimin olevan legitiimi ja yhteiskunnallisesti ja juridisesti tunnustettu olemisen tapa.
PoistaKulttuuri on voimakas yhteiskunnallisen vaikuttamisen kenttä, ja kulttuurisiin ilmiöihin kantaa ottamalla saa tehokkaasti äänensä kuuluviin ja siten vaikutusvaltaa. Transien vaikuttamiskeinoista kaikkein tehokkain on ollut ja on yhä äänekäs mielenpahoittaminen, loukkaantuminen ja uhriutuminen joka asiasta. Kaikesta väännetään "sortoa" ja "väkivaltaa", myös siitä, että teatterissa (kaikista maailman paikoista teatterissa) esitettävät representaatiot eivät mukaile genderideologian sanelemaa sääntömallia siitä, miten transihmisyyden kuuluu yhteiskunnassa näkyä ja kuulua.
Jos transit oikeasti haluaisivat transiuden olevan yhteiskunnallisesti hyväksyttyä terveellä tavalla, he suhtautuisivat positiivisesti ja ilahtuneesti siihen, että joku "kuka tahansa" esittää jossain missä tahansa näytelmässä transihmistä. Se olisi sitä aitoa transiuden hyväksymistä. Tuolla yllä kuvatulla käyttäytymisellään transit paljastavat muille sen, etteivät tosiasiassa itsekään pohjimmiltaan usko omaan asiaansa ja tietävät oman identiteettinsä olevan pelkkää lumetta, harhaa ja laumasieluisuuden tulosta. Eivät he muuten sitä noin raivokkaan aggressiivisesti joka käänteessä puolustelisi.
Tajutkaa nyt jo: transit eivät halua eivätkä tavoittele ihmisoikeuksia, koska heillä on ne jo. Transit haluavat ja tavoittelevat erioikeuksia, ylivaltaa ja etulyöntiaseman muihin nähden kaikessa mahdollisessa. Tajutkaa myös se, että transit eivät tule tyytymään koskaan mihinkään. Jokaisen saavuttamansa tavoitteen jälkeen he vain siirtyvät laatimaan ja heristelemään cissujen edessä seuraavia vaatimuslistojaan. Transit puhuvat "ihmisoikeuksista", mutta heidän todellisessa tähtäimessään on täydellinen kulttuurivallankumous.
Hesarissa oli juttu naisten seksibileistä. No, nämä bileet ovat myös "feminiinisille sukupuolivähemmistöihin kuuluville". Öh, ok? Mitä tämä tarkoittaa? Tapahtuman sivuilla asiaa selvennetään mm. näin: "Emme haluaisi järjestäjinä olla sanomassa kuka on riittävän nainen tai feminiininen Flikkametsään. Ihminen on itse oman sukupuolensa paras asiantuntija, joten haluamme antaa jokaisen itse päättää ovatko bileet heitä varten." ja "Kunnioitamme toisten henkilökohtaista tilaa ja rajoja. On tärkeää, että emme oleta mitään toisten identiteeteistä. Kysyminen on ainoa tapa saada tietoa toisen osallistujan sukupuolesta, seksuaalisista mieltymyksistä tai rajoista. Emme tuomitse, vaan kohtaamme muut avoimin mielin."
VastaaPoistaEli... Tulimmeko hullua hurskaammaksi? Jokainen on sukupuolensa paras asiantuntija ja mitä helvettiä tarkoittaa "riittävän nainen", mutta identiteettiäkään ei saa olettaa, joten nainen, sekö sitten... ei olekaan identiteetti? Kun kerta ei saa edes olettaa paikalla olijoiden identiteettiä? Eiväthän nämä nyt itsekään tiedä, mitä he tarkoittavat sanalla nainen, jännittävää, että naiset itse haluavat pyyhkiä oman olemassaolonsa näkymättömäksi, kummalliseksi sumuksi jolle ei ole olemassa edes sanaa.
Minulla olisi ainakin aivan saatanan epämiellyttävä ja turvaton olo tuollaisissa bileissä, jos paikalla voisi olla joku random hepinheiluttaja. Miehet eivät ole tervetulleita, mutta sitten kuitenkin kuka tahansa on tervetullut jos vaan siltä tuntuu? Olisipa hienoa, jos joku järkkäisi tuollaiset bileet ihan vaan naisille. Tai vielä parempi, mitkä tahansa bileet vain naisille. Jos olisin mies, saattaisin alkaa trollata tällaisia tapahtumia ihan vaan siksi, että se näyttäisi näiden käsitehöttöjen mahdottomuuden.
Joku voisi järjestää seksibileet muunsukupuolisille. "Tervetuloa muusumetsään kaikki muusut ja itsensä muunsukupuolisiksi tuntevat, itsemäärittelyä kunnioittaen. Me järjestäjät emme ole keitään sanomaan, kuka on riiittävän muunsukupuolinen, koska ihmiset ovat oman sukupuolensa asiantuntijoita."
PoistaTavat trollata tätä ideologiaa eivät heti kättelyssä lopu.
Naiset on saatu todella röyhkeällä tavalla jekutettua mukaan gender-ideologiaan. On vallattu feministiset instituutiot ja ilmoitetaan, että toimitaan feminismin ja ihmisoikeuksien nimessä. Yhdysvalloissa yhä useammat naiset ovat heränneet tilanteeseen. Kun ensimmäinen naiseksi identifioituva mies tulee omassa tai oman tyttären pukuhuoneessa vastaan, luulisi mielen muuttuvan - tai sitten naiset alistetaan vain hyväksymään epämukavuus ja ahdistus.
PoistaOlen ajatellut, että isompi vastustus voisi lähteä juuri feminististen piirien heräämisestä. Ovathan naiset ennenkin onnistuneet, esimerkiksi suffragetit pääsivät tavoitteeseensa vastoin ennakko-oletuksia. Heteromiehillä menevät sukupuoliasiat usein taustakohinana ohi. Uskoisi kuitenkin, että keskiverrolla keskiluokkaisella miehellä ilmiö aiheuttaa järjen ja maailmankuvan vastaisena suhteellisen voimakkaan vastareaktion silloin, kun se osuu suoraan omalle tai perheenjäsenen kohdalle.
Olen itse (naisena) mietiskellyt, että ei ehkä kannata odottaa, että ensimmäisenä tähän hommaan heräävät feministit, siis yhteiskunnallisesti aktiiviset, akateemiset järjestötason feministit, koska valtavirran feminismi on jo jonkin aikaa ollut vahvasti intersektionaalista. Nämä feministit lähtivät ensimmäisinä mukaan tähän valheeseen, he ovat ideologisesti ja työelämän ja sosiaalisten piiriensa takia niin vahvasti sitoutuneet tähän hommaan, että jos he alkavat kyseenalaistaa sitä, voi se vertautuu siihen, että pitäisi lähteä lätkimään jostain Jehovan todistajista. Koko elämä voi mennä pirstaleiksi. On siis helpompi jatkaa itsepetosta.
PoistaNiissä maissa, joissa meno on jo ehtinyt pidemmälle, tähän hommaan alkavat herätä "ihan tavalliset" naiset. Siis sellaiset, jotka eivät ole ennen pitäneet itseään feministeinä. Yhtäkkiä he huomaavat, että heidän tyttärensä joutuvat kilpailemaan poikia vastaan tai riisuutumaan samoissa tiloissa. Heidän ei ole vaikea avata silmiään, koska he eivät ole saastuttaneet aivojaan queer-teorioilla eivätkä rakentaneet koko elämäänsä samalla tavalla ajattelevien ihmisverkostojen varaan. He haluavat vain elää ihan tavallista elämää.
Mutta sehän tässä hienointa onkin. Syntyy ihan uusi ruohonjuuritason feminismi, jossa kohtaavat naiset tulevat oikealta ja vasemmalta, ovat lesboja, heteroita, uskovaisia, ateisteja, tyttöjä, kotirouvia, lapsettomia, mummoja. Feminismiin ei tarvita ranskalaisia postmoderneja teorioita vaan riittää, että tietää, mikä on nainen, ja tunnistaa kusetuksen ja manipuloinnin. Kuten Kellie Jay Keen sanoo: "I'm not a vet but I know what a dog is."
Ainahan se olisi kiva että joku muu järkkäisi bileet. Ne, joilla on energiaa tarttua toimeen, järkkäävät bileensä juuri sellaisilla ehdoilla kuin haluavat eikä siihen pitäisi muilla olla sanomista. Valittajat itse harvoin saavat mitään aikaiseksi.
PoistaNykyajassahan on se perustavanlaatuinen ongelma, että "naisten bileet" tai "miesten bileet" tai ylipäätään "naisten/miesten X" ei tarkoita enää käytännössä yhtään mitään. "Tervetulleita naisten bileisiin ovat naiset ja naiseksi itsensä kokevat!" Eli siis kaikki. Ketään ei voida millään perusteella rajata bileistä pois, koska tässä uudessa transien maailmanjärjestyksessä sisäinen kokemus naiseudesta on yhtä kuin naiseus. Kysymys kuuluu: minkä takia tällaisia bileitä silloin pitää kutsua naisten bileiksi? Bileet, joihin voivat kaikki tulla, eivät ole eksklusiivisesti naisten bileet vaan ne ovat kaikkien bileet. Eli toisin sanoen naisten ja naiseksi itsensä kokevien eli miesten bileet.
PoistaJuuri tämä asia on homoseksuaalien järjestäytymisen kannalta nykyajassa se kolossaalinen ongelma, jota olen kolmen jumalattoman pitkän tekstin verran yrittänyt vääntää rautalangasta (Bokserikatto: ”Homot” transmiehet men only -bileissä, osat 1, 2 ja 3). Jos sukupuoli ei tarkoita mitään, niin silloin seksuaaliset suuntautumiset ja niiden mukaan tehdyt rajaukset lakkaavat olemasta. Ajatus miesten bileistä naiset ulossulkevana konseptina on nykyajassa syrjintää, väkivaltaa ja transfobiaa, koska se "mitätöi joidenkin ihmisten identiteetin ja olemassaolon" eli naiset, jotka kokevat olevansa miehiä ja voivat tuon identiteettikokemuksensa nojalla vaatia pääsyä miesten bileisiin. Jos bileet ovat avoimet ja julkiset, niin nykyaikana ei ole mitään keinoa enää erikseen täsmentää bileiden olevan yksinomaan miehille, ei mieheksi itsensä kokeville naisille. (Jos tällaisten bileiden järjestämistä julkisesti yritettäisiin, niin miettikää, mikä mekkala ja talikoidenheiluttelu siitä nousisi.) Sama asia naisten bileiden kohdalla. Ei ole enää naisten ja miesten bileitä erikseen, on vain kaikkien bileitä, vaikka niitä kutsuttaisiin naisten bileiksi / miesten bileiksi.
Minä en missään tapauksessa sano, etteikö kaikille avoimia bileitä saisi tai tulisi olla. Päin vastoin, mitä enemmän inklusiivisia bileitä, sen parempi. Mutta jos bileet ovat avoimet kaikille (toistan: kaikille sukupuolesta riippumatta), eikä mitään ihmisryhmää lähtökohtaisesti rajata pois, niin esimerkiksi nuo mainitut naisten bileet eivät silloin ole naisten bileet vaan kaikkien bileet. Miksei niitä kutsuta vaikka jokaisen bileiksi, kun ne kerran eivät ole naisten bileet, koska myös hepinheiluttajat ovat niihin tervetulleita?
Näettekö te (myös sinä vakimussuttaja), miten tolkuttoman vaikeaksi kaikki on nykyajassa tehty? Järjestäytymisestä sukupuolen mukaan on tehty täysin mahdotonta. Muut ihmiset on lain voimalla pakotettu sisällyttämään transit ja myynsykypyöliset kaikkeen keskinäistoimintaansa, ja erityisen pahasti tämä iskee homoseksuaaleihin. Homoseksuaaleilta on viety mahdollisuus järjestäytyä julkisesti ja mainostaa omia tilaisuuksiaan vain toisille homoseksuaaleille, koska aina kaikkeen on sisäänkirjoitettuna mahdollisuus, että paikalle pelmahtaa heterotranseja vonkaamaan ja mesoamaan identiteeteistä ja ulossulkevista preferensseistä. Ja kukaan ei vaikuta välittävän meidän homoseksuaalien hädästä vähääkään.
Keskustelu genderideologian elitistisyydestä lienee asian ytimeen osuvaa. Akateemisen humanistin tai yhteiskuntatieteilijän, monissa tapauksissa myös luonnontieteilijän, tunnuspiirteisiin kuuluu genderideologian termien tuntemus ja käyttö. Siihen kuuluu myös usein vähintään omassa elinpiirissä tapahtuva aktivismi. Sanat ja teot tuottavat tunnetta kuulumisesta tavan rahvaasta eroavaan yläluokkaan, jolla on genderideologian muille ihmisryhmille käsittämätöntä tietoa kuin papistolla konsanaan. Ei pysähdytä miettimään ideologian loogisuutta tai sitä ei edes tajuta ideologiaksi, koska akateemiset instituutiot, joihin luottaminen on oman heimon tunnusmerkki, lyövät vahvistusleimansa termeihin ja näkemyksiin.
PoistaLuotto omaan koulutuksen ja sosiaalisen pääoman tuomaan varmuuteen on niin kova, että vastanäkemyksiä ei kuunnella, etenkin kun ne kuuluvat eliitin mielestä kansan alemmille kerroksille. Samaan aikaan genderajattelu on trendi, joka voi näkyä vaikkapa sisustuksessa. Se on elämäntyyli, jolla demonstroidaan tiettyyn luokkaan kuulumista. Intellektuelleille on aina ollut tyypillistä lähteä totalitarististen ideologioiden mukaan kaikista ryhmistä voimakkaimmin ja heidän mukanaan pääomat omistava porvaristo liittyy rintamaan. Porvaristolle puolestaan on tyypillistä ulkokultainen moraali, joka vaihtuu nopeasti tuulen mukana.
Yhtä asiaa olen kyllä Suomessa ihmetellyt: englanninkielisessä maailmassa tapahtuvaa genderkriittistä keskustelua ei ole löydetty. Luulisi suomalaisten osaavan englantia. Ilmeisesti yliopistokoulutus ei johda kriittiseen ajatteluun, jonka pohjalta etsisi itse lähteitä instituutioiden tarjoaman annin sijaan tai ohelle.
"Ainahan se olisi kiva että joku muu järkkäisi bileet. Ne, joilla on energiaa tarttua toimeen, järkkäävät bileensä juuri sellaisilla ehdoilla kuin haluavat eikä siihen pitäisi muilla olla sanomista. Valittajat itse harvoin saavat mitään aikaiseksi."
PoistaTaas hienoa olkiukkoilua ja täysin mihinkään liittymätöntä kommentointia. Hassua, että tämä on vakiovastaus, jos jotain kritisoidaan. "Nönnönnöö, tekisitte ite paremmin saamattomat paskat!" Ja ITSE ASIASSA. Olen yrittänyt. Olen yrittänyt järkätä vain naisille (ilman tarkennuksia siihen, mikä nainen on, eli sivuuttaen täysin ja tietoisesti tämän idelogisen huuhaan). Siitähän nousi aivan saatallinen paskamyrsky, ja koettakaapa arvata, miltä taholta? Intersektionaalisilta paremmilta feministeiltä. En mene yksityiskohtiin yksityisyyteni suojaamiseksi, mutta voi elämän kevät sitä tuskaa kun feministit miettivät, kuinka he saisivat nämä pahikset "cismiehet" ulos, mutta tapahtuma olisi silti ideologian mukainen (minä en siis heiltä mitään kysynyt, he puuttuivat aivan oma-aloitteisesti). Lopulta tapahtuma järkättiin sellaisena kuin pitikin, paikalle tuli naisia ja jopa näitä intersekt. fem. piireissä pyöriviä (ilmeisesti kaikki eivät sielläkään ole niin hulluja ja militantteja) tyyppejä tuli mukaan. Oli kivaa. Kaikki sujui kuten pitikin. Mutta joo, en ole niin aktivistihenkinen että jaksaisin tällaisen asian takia ottaa vastaan paskamyrskyjä. Outoa se on, kun intersekt. femeillä ja transaktivisteilla on niin kamala vimma puuttua toisten tekemisiin, ei anneta tehdä ja rauhassa. Heillä olisi täysi vapaus olla osallistumatta mutta sekään ei kelpaa.
Vielä itse Flikkametsästä. Sivujen mukaan myös vulvalliset sukupuolivähemmistöt ovat tervetulleita. Mutta hehän EIVÄT identifioidu naisiksi. Biologia ei määritä naista, mutta ei sitten identiteettikään. Välillä mietin, kuinka tuollaisten sisäisestikin täysin ristiriitaisten ajatushäkkyröiden kanssa on edes mahdollista elää. Sen vielä tajuaisi, että tapahtuma olisi naisille, perustuen itseidentifikaatiolle. Silloin nämä olisi sisäisesti loogista: nainen on pelkkä identiteetti. Mutta kun kerta identiteetiltään myös ei-naiset jos vulva löytyy, hmmm, ei kai vaan joku kehdannut mennä vihjaamaan että vulvalla ja naiseudella ehkä sittenkin olisi jotain tekemistä keskenään, joka olisi jopa vahvempaa kuin identiteetti? Koska jos identiteetti olisi ratkaiseva tekijä, silloinhan ehdottomasti pitäisi kieltää vulvallisten ei-naisiksi identifioituvien tulo paikalle.
- se ensimmäisen Flikkametsä-kommentin kirjoittaja
Tuo "tehkää itse paremmin, helppo huudella sivusta" -argumentti on niin ikiaikaisen typerä ja väsähtänyt, etten jaksa yleensä edes reagoida siihen. Ongelmahan on, kuten jo aiemmin kuvasin, että jos ja kun me muut sitten yritämme perustaa niitä omia bileitä omilla ehdoillamme, niin saamme heti soihtuja ja talikoita heiluttelevan aktivistilauman kimppuumme. Jos aktivistit käyttäytyisivät järkevästi ja aikuismaisesti, he keskittyisivät tykönään järjestämään niitä omia, ideologian mukaisia bileitään keskenään eivätkä käyttäisi jatkuvasti aikaansa häiriköidäkseen niitä, jotka tekevät samaa omilla ehdoillaan ja ulosrajauksillaan. Maailmasta ei tule koskaan sillä tavalla inklusiivinen, että kaikki on aina ja poikkeuksetta kaikille avointa, vaikka intersektionaalisuuskultin aktivistit tikahtuisivat raivoonsa tätä asiaa vastaan taistellessaan.
PoistaOn omituista, että vaikka genderisteillä, intersektionalisteilla ja koko muulla wokeväellä on kaikki maailman aika ja tilaisuudet perustaa sydämensä kyllyydestä noita omia inklusiivisia bileitään, he käyttävät silti aivan tolkuttomat määrät kallisarvoista aikansa niiden vainoamiseen ja häiriköintiin, jotka perustavat ihan omia juttujaan myötäilemättä piirulleen intersektionalistien ajatusmaailmaa. Tämä yksistään kertoo jotain erittäin olennaista intersektionalistien koko agendasta. He eivät edes yritä kehittää mitään omaa vaan pyrkivät nimenomaan tuhoamaan ja dekonstruoimaan kaiken ympäriltään siten, että se muokataan heidän maailmankuvaansa istuvaksi. Kun he ovat tämän tehneet, he huutavat: "Mitä te valitatte? Tehkää itse paremmin, helppo huudella sivusta. Järjestäkää omat bileenne, jos ei miellytä."
Sitten lähdetään tuhannennen kerran uudelleen perustamaan niitä omia bileitä omilla ehdoilla ja ulosrajauksilla, kunnes intersektionalistit taas pelmahtavat soihtujen ja talikoiden kanssa paikalle syyttämään syrjinnästä, ulossulkemisesta, sortamisesta, eksklusiivisuudesta jne. Tätä samaa noidankehää ad infinitum.
"Ongelmahan on, kuten jo aiemmin kuvasin, että jos ja kun me muut sitten yritämme perustaa niitä omia bileitä omilla ehdoillamme, niin saamme heti soihtuja ja talikoita heiluttelevan aktivistilauman kimppuumme."
PoistaSiis aktivistit tunkeutuvat toisten yksityistilaisuuksiin? Lainopillisesti yksityistilaisuus ja yleisötilaisuus ovat kaksi täysin eri asiaa. Yksityistilaisuuteen saa järjestäjä kutsua tai olla kutsumatta kenet tahansa mutta yleisötilaisuutta koskee syrjintäkielto.
Jos sukupuolisekoilijat valtaavat kaikki yleisötapahtumat Provinssirockia myöten, ne kaikki kuihtuvat ennenpitkää pois ja yleisö valuu yksityistilaisuuksiksi naamioituihin yleisötilaisuuksiin mikä taas ei ole yleisön turvallisuuden kannalta hyvä juttu kun järjestyksenvalvojat, palotarkastukset ja moni muu tarpeellinen juttu puuttuu.
Siis nimenomaan yleisötilaisuuksia tarkoitin. Siihenhän tämä on mennyt, että esim. homoseksuaalien täytyy järjestää yksityistilaisuuksia, jos haluavat olla rauhassa. Siinä taas on sitten omat huonot puolensa, kuten esim. mainostamisen hankaluus ja tiedonvälitys, tilojen hankkiminen (jos halutaan jotain kotibileitä suureellisempaa) ja niin edelleen. Yleisötilaisuuksien "syrjintäkielto" tarkoittaa nykyään sitä, että ketään ei saa millään perusteella sulkea tilaisuudesta pois, paitsi jos perusteena on esim. päihtymys. Homojen on mahdotonta järjestää yleisötilaisuuksia vain naisille / vain miehille, koska miehet tunkevat naisten bileisiin ja naiset miesten bileisiin trans- ja muusuidentiteettien varjolla. Ketään ei saa syrjiä "sukupuoli-identiteetin" tai "sukupuolen ilmaisun" perusteella, ergo, naisten bileistä ja miesten bileistä ei saa sulkea transeja pois. Ergo, naisten bileitä ja miesten bileitä ei ole enää. Ne ovat kaikki tyynni kaikkien bileitä tai jokaisen bileitä, niin kauan kuin ne järjestetään yleisötilaisuutena.
PoistaEttekö te ihan oikeasti näe, miten ongelmallista tämä on homoseksuaalien kannalta? Kuinka monta kertaa minun täytyy vielä selittää tämä asia, että jengille menee jakeluun, miksi esim. minä motkotan täällä blogissa?
On muuten mielenkiintoista esittää, että samanaikaisesti
Poista- ei saa syrjiä seksuaalisen suuntautumisen perusteella
- ei saa syrjiä sukupuoli-identiteetin ja sukupuolen ilmaisun perusteella.
Kun esimerkiksi homomiehet järjestäytyvät keskenään, heillä on siihen järjestäytymisoikeus, eikä sitä saa estää, koska se on syrjimistä seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Kun sitten järjestämiimme tilaisuuksiin (jotka on rajattu vain miehille) saapuu naisia, joilla on miehen sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu, homomiehet syyllistyvät syrjintään, jos eivät ota tätä miehen sukupuoli-identiteetillä varustettua naista mukaan tilaisuuksiinsa. Mutta ihan yhtä lailla tuo nainen, jolla on miehen sukupuoli-identiteetti, syrjii homomiehiä seksuaalisen suuntautumisen perusteella tunkemalla jonkin tekosyyn varjolla tilaisuuteen, jonne homomiehet eivät häntä hänen biologisten kehollisten ominaisuuksiensa vuoksi halua. Tai sitten nämä miehen sukupuoli-identiteetillä varustetut naiset yrittävät estää homomiehiä järjestäytymästä keskenään syrjintään vedoten (syyllistyen samalla itse syrjintään seksuaalisen suuntautumisen perusteella).
Kuka tässä syrjii ja ketä ja millä perusteella? Mihin me vedämme rajan ja kuka sen voi vetää ja millä perusteella?
Ja miksi transit ajavat vuodesta toiseen homojen siivellä omia "oikeuksiaan", jotka ovat TÄYDESSÄ RISTIRIIDASSA homoseksuaalien oikeuksien kanssa?
Mikseivät transit perusta omia inklusiivisia tilaisuuksiaan ja jätä homoseksuaaleja rauhaan?
Miksi homot eivät saa enää olla homoja? Miksi meitä systemaattisesti halutaan estää toteuttamasta seksuaalisuuttamme ilman naiskehoisia (homomiehet) tai mieskehoisia (lesbot) ihmisiä läsnä omissa tilaisuuksissamme? Miksi?
"Ainahan se olisi kiva että joku muu järkkäisi bileet."
PoistaVielä kivempaa olisi, jos transit ja muusut eivät alunperin olisi paskoneet homoseksuaalien ja bissejen bileitä, määritelmää, historiaa ja järjestöjä. Että lokkeilija kehtaakin tulla vielä ilkkumaan. "Me nyt tehtiin teidän bileistä heterot ja unisexit, että suck the ladydique/ bonus hole, you bigot!"
"Yhtä asiaa olen kyllä Suomessa ihmetellyt: englanninkielisessä maailmassa tapahtuvaa genderkriittistä keskustelua ei ole löydetty. Luulisi suomalaisten osaavan englantia. Ilmeisesti yliopistokoulutus ei johda kriittiseen ajatteluun, jonka pohjalta etsisi itse lähteitä instituutioiden tarjoaman annin sijaan tai ohelle."
PoistaVoi, kyllä yliopistoilla on porukkaa jotka löytävät genderkriittisen keskustelun ja kannattavat sitä, mutta siitä avoimesti puhuminen tai terfiksi leimaantuminen voi johtaa paariakastiin joutumiseen. Suomessa on pienet piirit ja tietyillä akateemisilla aloilla on vähintään paljon vaikeampaa työllistyä jos on tunnettu terf tms. Järjestökenttä, journalismi ja media-ala, kirjastoala, kaikki luovat alat, peliala, monet siistit think tankit, akateeminen tutkimus, ja politiikka ovat kaikki sellaisia että terf-leima = bye bye ura.
En usko, että valtavirtamediassa on enää edes mahdollista julkaista juttua naisten tai miesten bileistä, jotka on järjestetty ilman tätä uuden uljaan maailman inkluusioperiaatetta, ei vaikka kyseessä olisivat yksityisbileet. Valtavirtamedia ajaa niin voimallisesti tätä agendaa, indoktrinoi ja manipuloi ihmisiä ajattelemaan ja hyväksymään sen, että tästä lähtien gender määrittelee ihmisen sukupuolen, että olisi täysin harhaoppista väittää muuta. Ihmiset, jotka edelleen ajattelevat, että sukupuolella on jotain tekemistä värkkien ja kromosomien kanssa, leimataan taantumuksellisiksi, tunkkaisiksi, konservatiiveiksi, vihaajiksi, extremisteiksi, radikaaleiksi, natseiksi ja rasisteiksi. (Ajattelin itse luokitella itseni tästä lähtien radikaalikonservatiiviksi). Vaikka ihmisillä on edelleen periaatteessa oikeus kokoontua yksityisesti miten vain haluavat, niin heidän tulee tietää, että heidän toimintansa ja ajatusmaailmansa on kaikin tavoin VASTENMIELINEN. Näin varmistetaan, että mahdollisimman harva enää uskaltaa vastustaa ajatusten tai toiminnan kautta tätä hulluutta.
PoistaMietin, että miten ihmeessä "progressiivinen" media ja kulttuurieliitti ovat ajatelleet hoitaa tämän totalitaristisen mielipidekontrollin tyylikkäästi. Esimerkiksi Leena Krohn, jota on useasti tituleerattu maamme yhdeksi merkittävimmistä ajattelijoista (ja minusta aivan syystä) on pakko heittää tähän samaan väärinajattelijoiden ja taantumuksellisten vihaajien laariin. Mitä te toimittajat siellä valtamediassa oikein tuumaatte tästä?
Anonyymi, heitin kommenttisi roskikseen.
PoistaJos et edes yritä keskustella ja vastailla sinulle esitettyihin kysymyksiin ja jos ainoa kontribuutiosi kaikkeen keskusteluun täällä on vain heitellä noita viisisanaisia vittuiluja provosoidaksesi ja ärsyttääksesi muita kommentoijia, niin älä kommentoi ollenkaan. Jookoskookos?
"Järjestökenttä, journalismi ja media-ala, kirjastoala, kaikki luovat alat, peliala, monet siistit think tankit, akateeminen tutkimus, ja politiikka ovat kaikki sellaisia että terf-leima = bye bye ura."
PoistaPaljonkohan näiltä aloilta löytyy salaterffejä, jotka vaikenevat transaktivistien sabotaasin pelossa?
"Paljonkohan näiltä aloilta löytyy salaterffejä, jotka vaikenevat transaktivistien sabotaasin pelossa?"
PoistaAivan helvetisti. Tunnen/tiedän henkilökohtaisesti useita journalisteja, luovien alojen toimijoita, akateemisia tutkijoita ja politiikassa toimivia, samoin opetusalan henkilöstöä päiväkoti-, peruskoulu- ja lukiotasolta. Useat em. alojen toimijat ovat ottaneet minuun henkilökohtaisesti yhteyttä ja kiitelleet blogistani ja siitä, että puhun asioista niiden oikeilla nimillä ja autan ymmärtämään transaktivismin valtarakennekuvioita. Kaikki toistelevat samaa, että eivät kannata genderideologiaa ja moninaisuushuuhaata ja haluaisivat irtisanoutua siitä ja kritisoida sitä ääneen, mutteivät uskalla, koska pelkäävät työpaikkansa/uransa ja maineensa puolesta.
En ihmettele yhtään, että pelkäävät. Transaktivistit ovat pahimmillaan niin raivohullua, fanaattista, aggressiivista ja murhanhimoista sakkia, että kovempinahkainenkin vapisee heidän edessään.
Miten genderideologiaan kriittisesti suhtautuvat voisivat yhdessä tulla esiin? Kun ilmeisesti monien eri alojen asiantuntijat ovat genderkriittisiä, miten voitaisiin yhdistää voimavarat niin, että suut uskallettaisiin avata? Pelkään, että muutaman vuoden kuluessa voi olla liian myöhäistä. Suomessa ei asioiden tarvitse mennä niin pitkälle kuin muualla, meidän ei tarvitse toistaa samoja virheitä alaikäisiin ja naisten turvallisuuteen liittyen. Pitäisi oikeasti ruveta miettimään tapoja ja strategioita, joilla pelolla hallituksi tulemisesta päästäisiin. Lumipallon tarvitsee vain lähteä pyörimään, kun lunta ilmeisesti on runsain määrin ja rinne on iso ja jyrkkä.
Poista"Miten genderideologiaan kriittisesti suhtautuvat voisivat yhdessä tulla esiin? "
PoistaJärjestöissä esim. Naisten rintama ja LHB Liitto.
Ja perussuomalaiset. Suomen Perustahan julkaisi Epäneutraalin sukupuolikirjan, jossa Samettikin pääsi ääneen.
Poista"Ja perussuomalaiset."
PoistaKoska ainoastaan persut, konsut, terffit, genitaalifetisistit, fundikset ja muut änkyrät vastustavat sukupuolisieluoppia, tyttödikkejä, lasten transiuttamista ja naisurheilun paskomista?
”Yogyakartan periaatteet, alkuperäiseltä nimeltään Yogyakarta Principles, ovat alunperin vuonna 2007 julkaistu kokoelma ihmisoikeuslinjauksia..."
VastaaPoistaYksi Yogyakartan periaatteiden laatijoista, ihmisoikeuslakiin erikoistunut tutkija ja homomies Robert Wintemute, on myöhemmin tullut katumapäälle genderin suhteen. Hän kampanjoi nyt gender-ideologiaa vastaan ja sanoo, ettei periaatekokoelman laatimisessa otettu huomioon esimerkiksi naisten oikeuksia.
"Wintemute now wonders whether the GRA [Gender Recognition Act, jota varten periaatekokoelma laadittiin] should have been passed at all. Instead of changing the person’s legal sex, the law could have simply sought to protect people from violence, harassment or discrimination based on gender non-conforming appearance or behaviour."
https://sex-matters.org/posts/updates/yogyakarta-principles/
Uutisjutuista päätellen Wintemute puhuu nykyään aktiivisesti gender-ideologiaa vastaan. Joka kerta, kun hänellä on julkinen esiintyminen, paikalliset aktivistit rynnivät paikalle megafoneineen ja antavat medialle käsittämättömiä lausuntoja. Heidän johtajansa on Celeste-niminen tyyppi, joka sanoi yhdessäkin jutussa, että jokainen minuutti, jonka Wintemuten annetaan puhua, johtaa tuhansien transihmisten vainoon maailmanlaajuisesti.
Hyvä kun toit esiin! Nämäkään ihmiset eivät ole näköjään yhdestä puusta vaistettyjä, vaikka toisin voisi olettaa. Toivottavasti "uskonpettureita" tulee esiin enemmänkin.
PoistaTransihmisten vainosta puheen ollen. Transihmisten vainoa ja hävittämistä ovat mm. sukupuolitetut urheilusarjat ja transturautusten poisto museon puodista.
VastaaPoistaPunkkarit keskustelevat naisten frisbeegolfista:
"Ymmärrän täysin, että lajin huipulla olevia cis naisia vituttaa rankasti, kun heitä tullaan syrjäyttämään huipulta pois. Mutta minkäs tuolle tekee? Jos on naisten sarja kyseessä, niin pitäisihän sen olla kaikille naisille sitten myös avoin."
"...vasta argumenttihan on se että johtuuko toi et naisten 1. ei pärjää ku miesten 800. fyysisistä ominaisuuksista vai siitä että naiset ei pääse treenaa yht hyväl valmennuksel ja yht kovia treenivastuksia vastaan kun kundit"
"mitkä ne asetelmat transsukupuolisten ihmisten suhteen siellä päin maailmaa yhteiskunnassa on: merkittävän kokoinen porukka on sitä että trans erasure eli transsukupuolisten ihmisten hävittämäinen julkisesta tietoisuudesta on se juttu.
mitä luulet että tapahtuu siinä vaiheessa jos joku kovatasoinen transnainen menee johonkin paikalliseen junttilaan c-tier-kisaan pelaamaan ja pesee kaikki ne redneck-äijät siellä? kannustaako ne sitä, että vittu sä olet hyvä jätkä ja mahtavaa että pelaat oikeassa sarjassa. turpaan tulee. tai ainakin vitunmoinen paskamyrsky.
eka askel oli saada sääntömuutoksella transsukupuoliset vittuun naisten sarjasta. ja sen jälkeen homma hoidetaan muilla tavoin niin että häviävät kokonaan lajin parista.
kaikista nolointahan tässä on se, että suomessa frisbeegolfliitto on niin vitun lapanen että ne päätti noudattaa tota sääntömuutosta mukisematta."
https://www.punkinfinland.net/forum/viewtopic.php?f=10&t=1054567&sid=d13607ae6cea9add50b1791e7b287860
Museopuoti-case:
Lapsille suunnattu museo poisti LGBTQ+-henkilöiden oikeuksia käsitteleviä kirjoja juuri ennen avajaisia
”Keiden näkökulmiin sisältyy transoikeuksia puolustavien esineiden poistaminen? Transfobisten ihmisten, yksinkertaisesti sanottuna”, hän toteaa Tiktok-videossa.
Ellis kertoo olevansa raivoissaan museon päätöksestä, josta ei ilmoitettu hänelle.
"Toinen poistetuista kirjoista oli Iris Gottliebin teos Seeing Gender: An Illustrated Guide to Identity and Expression. Transsukupuolisuutta puolustava juliste on LGBTQ+-oikeuksia ajavan Stonewall-hyväntekeväisyysjärjestön tekemä."
"Ellis näkee museon tekemän päätöksen osana isompaa keskustelua, jossa transsukupuolisuutta demonisoidaan ja seksualisoidaan samalla tavalla kuin seksuaalivähemmistöjä muutamia vuosikymmeniä sitten.
”Sillä voi olla tuhoisa vaikutus trans- ja queer-lapsiin ja -aikuisiin, kun lietsotaan pelkoa, että näiden ihmisten läsnäolo lasten lähellä olisi sopimatonta”, Ellis sanoo."
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009698998.html
Jos et tottele transeja sataprosenttisesti, niin draamamittari värähtää sekunnissa sataseen. Poikkipuolinen sana, tai jonkin muun ryhmän näkökulma, niin natsikortti lävähtää pöytään samantien. "Biologisella miehellä on epäreilu kilpailuetu naistensarjassa. - Olet kirjaimellinen natsi ja bioessentialisti!"
Genderkulttilainen Nancy Kelley eroaa Stonewallin johdosta :D Kelley taisi olla se, joka vertasi biologiseen sukupuoleen uskomista antisemitismiin?
VastaaPoista"Nancy Kelley"
Poistarinnasti genderkriittisen ajattelun antisemitismiin:
https://www.bbc.com/news/uk-57281448
Lisäksi Stonewall nimitti peniksestä kieltäytyviä lesboja seksuaalisiksi rasisteiksi:
"Trans lobby group Stonewall brands lesbians 'sexual racists' for raising concerns about being pressured into having sex with transgender women who still have male genitals"
https://www.dailymail.co.uk/news/article-10225111/Stonewall-brands-lesbians-sexual-racists-raising-concerns-sex-transgender-women.html
Lisäksi Stonewall määritteli homoseksuaalisuuden uusiksi kohdistumaan sukupuoli-identiteettiin kehon sukupuolen sijaan. Same gender attraction vs. same sex attraction.
Kuka tarvitsee Räsäsiä, konsuja, persuja ja muita änkyröitä vihollisiksi, kun on Setan ja Stonewallin kaltaisia järjestöjä ja liittolaisia? Jotenkin hupaisaa, kun Ranneliikkeessä ja somessa jatkuvasti kauhistellaan Räsäsen turautuksia, vaikka paljon vaarallisempi ja erityisesti nuorten keskuudessa vaikutusvaltaisempi vihollinen löytyy yhteisön sisältä. Hesarissa annettiin paljon palstatilaa Elävät vedet -eheytysporukan pöyristelyyn, vaikka kristillinen eheyttäminen on marginaalitoimintaa valtiorahoitteisen genderporukan rinnalla. Ilmeisesti on hyväksytympää patologisoida homoseksuaalisuus genitaalifetissiksi ja preferenssiksi kuin synniksi ja elämäntapavalinnaksi. Kukaan ei räpäytä silmäänsäkään, kun Seta tarinoi miesten kanssa seksiä harrastavista lesboista.
IG-sivulta https://www.instagram.com/transpolitiikka/ löytyy kokemuksia transpolista myös sukupuolispektriin ja muunsukupuolisuuteen liittyen. Hykerryttävin on ehkä tämä: "Mun lähetettä ei edes hyväksytty transpolille, koska kuulemma ei voi olla useampaa sukupuolen kokemusta. Identifioidun siis sukupuolettomaksi transmaskuliiniksi ja kuulemma transpolin mukaan voi olla vain yksi sukupuolen kokemus." Fasistisiat! Miten ne kehtaavat väittää, ettei ihminen voi olla samanaikaisesti useampaa sukupuolta?
VastaaPoistaMiksi pridestä tuli yleisfriikkisirkus?
VastaaPoistaKun järjestetään suurieleinen ulkoilmatapahtuma näkyvällä paikalla ja siihen saa osallistua kuka tahansa niin sehän vetää puoleensa kaikenlaisia huomionkipeitä hörhöjä, jotka usein varastaa koko shown. Tämä ei ole pelkästään priden ongelma.
Osallistujien valitseminen on käytännössä mahdotonta.
Lain mukaan yleiseen kokoukseen osallistumista ei saa evätä mielipiteen perusteella, uskonnolliset tapahtumat voidaan kuitenkin rajata vain samanuskoisille.